Keitä ne on ne fundamentalistit?

Onko lastenkasvatus ja äitiys oikeasti sellaista fundamentalismia, mitä mediassa maalataan? Onko vain minun ystäväpiirini siitä vapaata, kun nämä esitetyt asetelmat tuntuvat minusta niin utopistisilta? Ja kyllä, olen käynyt AV:lla, mutta eihän ihmiset siellä kirjoita tosissaan. Eiväthän?

Nyt viikonloppuna oli sekä Sunnuntai-sivuilla että Kuukausiliittessä nostettu esiin Pamela Druckermanin Bébénkasvatusteos, ja Amy Chuan Tiikeriäitiydestä vasta kohuttiinkin.

Druckermanin teesi lehtijuttujen pohjalta on siihen suuntaan, että ranskalaiset vanhemmat eivät liikaa jousta omista menoistaan tai haluistaan, minkä seurauksena lapsista kasvaa hyväkäytöksisiä ja itsenäisiä. Kolmikuisina vauvat nukkuvat yönsä läpi, pienet lapset leikkivät itsenäisesti vanhempien seurustellessa sivistyneesti ja kuusivuotiaina lähdetään reippain mielin viikon luokkaretkelle.

En toki kiistä, ettenkö noista kahta ensimmäistä mielelläni sanoisi todeksi omalta kohdaltani. Mutta olen myöskin siinä määrin suomalaisen imetysfasismin sokaisema, että uhrasin tiettyyn pisteeseen asti omat yöuneni ihan mielelläni. (Ja se ei tarkoita, että pitäisin imetystä hyvän äitiyden mittarina.) En myöskään näe lapsia sosiaalisissa tilanteissa pelkkinä haittatekijöinä. (Ja se ei tarkoita, ettenkö joskus viihtyisi pelkässä aikuisseurassa.) Ei kaikki ole niin mustavalkoista.

Tätä tematiikkaa pohdin tänään kun vietimme oikein kepeän iloisen lounaan miehen kanssa kahdestaan. Lapset käyttäytyivät itsenäisesti ja luullakseni myös hyvin päiväkodissa parin kilometrin päässä. Ranskalaismittarein molemmat ovat aloittaneet päivähoidossa pöyristyttävän myöhään ja suomalaisittan kaamean aikaisin. Ehkä niistä sitten kasvaa kelpo tanskalaisia.

Ja saahan sitä tietysti juttuja kirjoittaa. Mutta pitäisin hienona jos näissä jotenkin yritettäisiin purkaa suomalaista syyllistämis- ja syyllistymiskeskustelua (joista jälkimmäiseen syyllistyn [sic] itsekin). Tuntuu, että usein vain ylläpidetään näkemystä suomalaiskeskustelun yksisilmäisyydestä. "Lapsilähtöisyydestä on Suomessa tullut fundamentalismia," kirjoittaa Hesarin Druckerman-jutussaan Heli Suominen. Onko? Ja jos on, niin uusintaako vai purkaako tällainen kirjoittelu sitä fundamentalismia?

Pahimmillaan pohjavireenä tuntuu jopa olevan, että pitäisi olla yhtä itsestäänhuolehtiva kuin ranskalaisäiti, yhtä tiukka kurinpitäjä kuin Chua, ja kuitenkaan ei saa tinkiä suomalaisista standardeista.

Mieleni tekisi myös mutista, että ranskalaisäiditvanhemmat elävät eri todellisuudessa neljän kuukauden äitiyslomineen. On turha lähteä "liikaa" elämään lapsen ehdoilla jos se ei kerran ole vaihtoehtojen rajoissa. Myöskään imetystä ei (samasta syystä?) pidetä turhaan ranskalaisagendalla.

Taannoin ranskalainen filosofi Elisabeth Badinter kauhisteli Hesarin haastattelussa suomalaisnaisten imetysintoa. Juttua ei löydy netistä, mutta (hämmästyttävää kyllä) juttua on siteerattu jos jollakin lapsiaiheisella keskustelupalstalla:

"Minusta on outoa, että Pohjoismaissa 90 prosenttia äideistä imettää. Luku on stalinistinen. Voiko silloin puhua valinnanvapaudesta?"

Badinterin mukaan ranskalaisnaisten paineet kohdistuvatkin lapsen sijasta parisuhteen suuntaan. Ilmeisesti kaltaiseni fleeceturkkinen panda ei olisi ollut ranskalaismittarissa hitti. Minä sain fleeceni lahjaksi mieheltä. Ja tuulipuvun - samanlaisen kuin sillä. Kaurismäkeläisen ankeaa suomalaisrakkautta.

Äitiyskirjabuumissa meillä on tietenkin myös Vuoden mutsi, jonka teesi keskinkertaisuudesta on virkistävä. Ilmeisesti myös tarpeen.