Vatsanväännehymyjä, sanon. Mies saa hyvin syötetyn lapsen hetkeksi köllöttelemään vatsalleen, kun taas huudon tullen lapsi palautetaan minulle.
Vauvanhoitovastuu on meillä selkeästi jaettu: se on minun. Ehkä iloiset hymyt johtuvatkin tästä. Vauva ilahtuu kun kahdesti päivässä näkee minuutin ajan jotain muutakin naamaa kuin minun. Tai ehkäpä vauva ei näe minun naamaani ollenkaan - minä vain höökään hoitotoimenpiteitä enkä pysähdy lepertelemään edes sen kahden minuutin vertaa. Voi voi.
Mutta tällä kertaa ei ollut tarkoitus valittaa kotitöiden epätasaisesta jakautumisesta. Ja kokolailla sama jako on ollut aiemminkin. Esikoisen kohdalla kiukuttelin epäreilua työnjakoa; nyt taas se, että saan hetkittäin hoitaa vain vauvaa, lasketaan vapaahetkeksi. Mies hoitaa iltaisin oman osionsa isompien tyttöjen kanssa, ja hänen lenkkiaikansa on venähtänyt ysin lähdöstä jopa yhteentoista. Minä taas käyn kävelylenkeilläni superteknisissä urheiluasuissani tai bileissä* vauvan kanssa. Tiedän kyllä kaivavani omaa kuoppaani toteamalla, että on vain helpointa pitää vauva itselläni koko ajan. En ole ottanut rintapumppua edes esille, eikä pulloa ole tarjottu lapselle kertaakaan. Kas näin petaan itselleni kotivuoroa koko vuodeksi.
Ihan kohta muuten vauvan ikää ei enää lasketa viikoissa vaan kuukausissa - voitteko ymmärtää? Sanoisinko jopa, että "miten aika rientää!" Mutta en enää itke hormonihuuruissani vastasyntyneen perään. (Vauvan ensimmäisestä elinviikosta vahvin muistikuva jäänee siitä, että tuskailin miten en tule muistamaan sitä.) Vauva on ihana juuri nyt. Uutuutena myös hereilläolo! Jopa puoli tuntia niin ettei syö eikä itke. Ihan hassua.
Myös maistraatin määrittelemä deadline lähestyy. Ensi viikon puhdelistalle kuuluukin käsitöitä: pitäisi kirjailla isän pojan nimi kastemekkoon. Sitä ennen pitäisi siis keksiä vauvalle nimi. Päätä sinä, sanoo mies, ja lobbaa omia suosikkejaan. Suuri viikko edessä. Mutta tämä päätös on kyllä siitä kiitollinen, että ajan kanssa nimestä tulee aina oikea. (No, okei, on sitä harhavalintoihinkin törmätty, mutta ei omalla kohdalla.)
 |
| Äitini ompelema kastemekko vuodelta 1975. Uskomaton suoritus, huomioiden, että käsityölahjani ovat häneltä perityt. |
 |
| Helman viidestä nimestä kaksi ylintä on minun kirjailemiani. Itsekeksityin pistoin - kun nyt mainitsin käsityötaidoista... |
* Kyllä: olin eilen bileissä! Koskaan ei ole juhlia, ja sitten kun on, niin ei jaksaisi mennä, mutta kun menee kuitenkin, on tosi kivaa. Aina sama virsi. Vaikka ei siellä virsiä laulettu, vaan, kuten sanoin, oli kivaa. Harmi kun niitä juhlia on niin harvoin...
Meillä rähjäävästä lapsesta kuoriutui iloinen ja hymyilevä söpöliini sillä sekunnilla, kun kuuli isin kääntävän avainta ulko-ovessa. On se silti jotenkin söpöä, rakkaus isään :)
VastaaPoistaTsemppiä nimipohdintoihin. Meillä on kakkoselle jo nimi valmiina - isoin siihen liittyvä huoli on, ettei lipsauteta sitä ennen aikojaan. Jostain syystä halutaan odottaa syntymää ennen nimen paljastamista.
Joo, ehkä en voi selittää tilannetta vatsanväänteillä enää kovin monen vuoden päästä...
PoistaMeillä oli esikoiselle nimi valmiina - joskin kutsuimme sitä odotusaikana toisella "työnimellä" joka sattui olemaan pojan nimi - toisesta en muista syntyikö nimisopu ennen syntymää, mutta kuitenkin ihan ajoissa ennen nimiäisiä. En tiedä miksi tämä näin vaikeaa nyt onkin. Kasvaako vaatimusten lista sisarusmäärän kasvaessa vai ovatko miehen nimet meille vain hankalampia? Vai onko tässä jotain alitajuista: kieltäydynkö minä antamasta nimeä, jotta saan kutsua sitä "vauvaksi"? ;)
Miehen nimet ovat vaikeampia! Esikoiselle kun nimeä mietittiin, niin tytön nimiä keksin lukuisia mieleisiä, pojan nimistä taas ei meinannut löytyä yhtäkään, joista oltaisiin miehen kanssa molemmat pidetty. Ja tietysti (vai onko se tietysti?) kolmannen lapsen kohdalla pitää miettiä, miten nimi sopii yhteen sisarusten nimien kanssa.
PoistaMä oon tullut siihen tulokseen, että kolmen lapsen setti on varmasti oikein optimaalinen siinä vaiheessa, kun kaikki ovat niin vanhoja, että vanhimmat voivat hoitaa nuorinta.
VastaaPoistaAjattelin, että voisin ottaa kolme lasta ja pikakelata siihen sitku-hetkeen.
Sitten ajattelin, että ehkä siihen on joku SYY, että ihmiset eivät halua elää juuri tässä hetkessä. Tämä hetki on se hetki, jossa lapsen uhma aktualisoituu, mutta tulevaisuudessa kaikki menee vain hienosti.
Tää ei ehkä liity sun tekstiin enää kauheasti, mutta olenpahan vain saanut tänään turpaan tyttäreltä useampiakin kertoja.
No voihan, mitäs tuohonkin sanoisi. Kelpaisiko: se on vain vaihe, se menee ohi? Veemäinen vaihe, kylläkin. Meillä erityisesti esikoisen kanssa sai keskustella useaan otteeseen, että saako äitiä purra. Se on todella palkitseva keskustelu hysteerisenä riehuvan lapsen kanssa. Huh. Kakkosen kanssa ei ole vastaavaa ollut - se ei ole keksinyt lyömällä tai potkimalla kiukuttelua. (Vielä?)
PoistaMutta tulevaisuus on tosiaan siitä hyvä paikka, että siellä kaikki menee hienosti! Tsemp tsemp!