Same same

Ehkä en vielä uskalla sanoa, että arki on tasaantunut kolmilapsisuuteen, vaikka pieninkin on jo kolme viikkoa. Mutta siihen suuntaan: mies on palannut täyspäivätöihin ja minä olen tehnyt sankaritekoja kuten lähtenyt kyläilemään koko joukkueen kanssa ja nukuttanut ne yksin. (Mutta yhähän vauva nukkuu paljon, eli odotetaan vielä sitä, että lähtee liikkeelle ja saa hampaita ja uhmaiän ja jää kiinni ajokortitta mopoilemisesta.)

Kaiken kaikkiaan pohdinnan aiheet elämässä ovat samat kuin aina:

- Esikoisen synttärit lähestyvät, ja lahjatoiveena on potkulauta ja "pet shop -talo". Potkulauta tuntuu tarpeettomalta meidän pihassamme, jossa sellaisella ei voi ajella, ja koska hän sai juuri polkupyörän, jonka kanssa voisi edetä kohti apupyörättömyyttä. Pet shopit taas edustavat lelukrääsää suoraan paholaisesta. Että niin: vanhemmuuden tarkoituksena on tuottaa lapselle pettymyksiä, mutta mitenkäs sen tekee siten, ettei pettymys ole kohtuuton.

- Polkupyörän hankinnassakin oli jälleen nieleskelemistä. Palvelevasta lähikaupasta, josta vanhempani synttärilahjapyörän ostivat, sai kahdenlaisia pyöriä: pinkkejä ja tummansinisiä. Ja vaikka kuinka koitin anella, nämä ovat ainoat värit joita Helkama tai Tunturi valmistavat 16-tuumaisina (ylihinnoiteltu Jopo poislukien). Logiikka on tietysti selvä: myyvät enemmän pyöriä kun sama ei vahingossakaan mene tytölle ja pojalle.

Tai ehkä meidän poika on nelivuotiaana vaan tosi vapaa ympäristön aiheuttamista paineista?

- Lumien lähdettyä pihalta aivoni ovat sulaneet taas hiekkalaatikon koristekivien (ja siten koko pienen pihamme) sotkuisuuteen. Kyllästyttyäni haravoimaan kiviä takaisin paikoilleen useasti päivässä, päätin poistaa koko kivet. Siinä onkin sitten minulle uusi projekti kun erottelen lapiomastani keosta koristekiviä hiekan joukosta. (Koska sen verran kalliilla kivet on pienissä muovipakkauksissa ostettu, että säästettävä ne on.) Kestän kaaosta tietyissä asioissa, mutta en toisissa, ja järjellä ei ole paljon sijaa tässä.

- Myös lenkkeileminen kummittelee pakkomielteisesti ajatuksissani. Pääosin ajatuksella ei kai minun ole pakko. Sitten lohdutan itseäni, että ei ole pakko, vielä ei saakaan, mutta kauhistun kuitenkin että ei kai minun ole pakko enää ikinä. Väittävät, että liikunnasta saa energiaa, mutta kun ei ole energiaa lähteä liikkumaan. Mieluummin syön kakkua (ja kadun vain vähän, että annoin raskaushousut jo pois).

- Jääkiekkoa pelataan taas facebookissani! Joskus nuorempana onnistuin yllättymään MM-kisoista vasta finaalipäivänä, mutta nyt niiltä ei välty millään. Eikö kerran neljässä vuodessa riittäisi niin kuin herrasmieslajeissa?

- Niin ja nukkumaan pitäisi mennä aiemmin, että jaksaisi aamulla nousta. Kun en minä sitä omaa aikaa kerran kaipaa, niin jännä että iltaisin pitää riekkua - ja miehelle muistaa päivittäin valittaa.