Ulkoisettu motivaattori

Aloitin taas kerran juoksuharrastuksen.

Tai siis: päätin aloittaa juoksemisen.

Kävin siis kävelyllä.

En pidä juoksemisesta, ja motivaatio-ongelmanikin on tullut läpikäytyä aiemmin. (Kiitos Valeäiti, mä niin samaistuin - paitsi että mä en ole edes ole aloittanut.) Miksi ihmeessä taas vaivaudun? No koska.

1. Hengästyn matkalla alakerrasta yläkertaan. Viimeksi olen urheillut joulukuun alussa. Sanan "urheilu" tilalle voi myös vaihtaa sanaparin "kävellyt kilometrin" ja se on yhä totta. Kuntoa tarvitaan, jotta voi pelata futista, mikä on ihanaa. Ei haittaisi myöskään arjessa jos en olisi tällainen energiaton mato. Jos yleväksi ruvetaan, niin ehkä eläisikin vähän pidempään, tai terveempänä.*

2. Juoksu on ainoa kunnonkohotusmuoto, johon näin pikkuvauvavaiheessa helposti irtoan: ei aikatauluja ja vauvan voi ottaa mukaan.

3. Kaikki muutkin juoksee (mikä on tietysti paras motivaattori kaikkeen). Eli kai siitä pakosti jotain voi saadakin.

4. Soft shell -takki. Lahja ei ollut mieheltä mikään hienovarainen vihje, että kiva jos sinäkin urheilet. Sen se sanoo ihan suoraan. Mutta lahjaksi saan joko itse tarkoin osoittamiani tuotteita - tai sitten urheilukamoja. (Olen tosi hienovaraisesti sanonut ihan suoraan, että en minä urheiluvarusteita tarvitse vaan aikaa urheilla.) Onhan miehen innostus minun urheiluuni myös hyvä: kotoa tuleva tuki on ensimmäinen ehto sille, että kotoa pääsee poistumaan. Ja on näin hienoa urheiluvarustetta toki pakko käyttää.

5. Soft shell -takki. Kummallisen hälytinkommelluksen takia mies tuli kotiin miesten takin kanssa, vaikka oli ostanut naistensellaisen. Menin siis vaihtamaan takkia, ja jouduin sovituksen jälkeen valitsemaan M-koon. Urheilun lisääminen ja kakunsyönnin vähentäminen lienevät helpoimmat keinot palata jollain aikavälillä vanhoihin mittoihin (ja mahtua muihinkin kuin niihin yksiin farkkuihin, joiden haarus on jo pahasti revennyt).

6. Lenkkeily on myös helpoimpia mahdollisia tapoja saada "omaa aikaa". Unohdetaan se, että mukavammin aika kuluisi kakkua syömällä kahvilassa.

Toinen suuri kysymys: Miksi jokin olisi tällä kertaa toisin?
Ehkä ei olekaan, mutta lähden hakemaan motivaatiota ulkoisin keinoin:

1.  Julistamalla uutta alkua täällä, minkä jälkeen on noloa taas lopettaa ennen kuin aloittaakaan. Ilkkukaa minua rumasti jos juoksuaiheisia postauksia ei ala kuulua!

2. Rekisteröitymällä Sports trackeriin: datan keruu saa ponnistelut näyttämään todellisimmilta. Pics or didn't happen! (Tämä atk-aika on alkanut kyllä lähteä käsistä: pysähdyin ensimmäisellä lenkillä ensimmäiseen kadunkulmaan asentamaan ohjelmaa puhelimeen. Lataus ei kuitenkaan onnistunut, ja sen sijaan otin jonkun halvan kopion, joka ei sitten tallentanut kävelyäni: hukkaan meni koko lenkki!)

3. Osallistumalla johonkin juoksutapahtumaan syksyllä - mielellään kaverin kanssa, jotta saa suorituspaineita. Serkulla olisi kolmekymppistavoitteena juosta ensimmäinen puolimaraton lokakuun alussa, mutta se lienee minunkin harhaiselle luonteelleni liian iso tavoite. Niin ja synnytystä käytän tekosyynä. Kympin lenkki Ruissalojuoksussa 21.9. voisi ehkä olla mahdollisuuksien rajoissa.

4. Ja sitten vielä luin männä iltoina Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Vaikka en hirveän vakuuttunut ollut kirjasta, hirveän vakuuttavasti Murakami puhuu juoksemisesta. Eli kai todellisen juoksutavoitteen on sitten oltava maratoni. Kröh. Mainitsinko jo harhaisesta itseuskosta?

Huvittavin osuus tässä uhossa on, että en ole juossut vielä metriäkään, vaan kävelemällä joutuu aloittamaan. Toistin tänään sen ensimmäisen, rekisteröimättömän kävelyni: hiukan vajaa tunti, hiukan vajaa viisi kilsaa. Kunnostani kertoo paljon, että tämä tuntuu ihan urheilusuoritukselta. Mutta tiedättekö mitä: siitä tulee myös ihan siis tosi nastat vibat! Ihan niin kuin kaikki ovat aina väittäneet! Jos vain se ulkoinen motivaattori saisi minut potkittua liikkeelle, niin ehkä sisäinen motivaatio syntyisi tämän tunteen kautta. Pretty please?

* Sattuvasti tähän Hesari kertoi tänään, että istuminen tappaa. Ja sitä ei voi kompensoida sillä pienellä iltalenkillä.

"On huo­mat­tu, et­tä run­sas is­tu­mi­nen on it­se­näi­nen kuo­le­maa ai­heut­ta­va ris­ki­te­ki­jä, vaik­ka liik­kui­si pal­jon. Lo­giik­ka on sa­ma kuin tu­pa­koin­nis­sa. Ei tun­nin lenk­ki pois­ta nii­tä hait­to­ja, joi­ta syn­tyy, kun polt­taa as­kin tu­pak­kaa," kertoo jutussa terveysliikunnan tutkija Tommi Vasankari.

Ja miten minä vietän päiväni? No niinpä. Istun aina paitsi ruokapöydässä. Romahdan ensimmäisen mahdollisuuden tullen hiekkalaatikon reunalle tönöttämään, ja voivottelen mielessäni kun on pakko antaa keinuissa vauhtia. Laiskuus laiskistuttaa.