Viikko sitten järjestettiin esikoisen baletin kevätjuhlanäytös, johon menimme tietysti koko perheen voimin. Jälkeenpäin tuli mieleen, että joku ehkä ei olisi ottanut kolmeviikkoista konserttisalityyppiseen tapahtumaan. Mutta tosiaan vasta jälkeenpäin.* Toki poistuin salista vauvan huutaessa, mutta toisten riemuksi tulin aina takaisin.
Viikkoa aiemmin olimme jo olleet kuopuksen jumpan kevätjuhlissa. Temmellystapahtumassa ei toki kukaan voinut erityisesti häiriintyä meistä, mutta vauvan herkkä sielu saattoi. Ymmärrän nyt olevani sellainen parjattu äiti-ihminen, joka ei ymmärrä pysyä kotoa lapsen ja muun yhteisön parhaaksi.
Toinen harhaisuuden hetki iski lapsen synttäreiden kohdalla: viime vuonna meillä oli esikoisen syntymäpäiväfestareilla kolme kattausta, mutta ei tarhakavereita - vaikka lapsi on ollut kutsuttuna monissa tarhakaverijuhlissa. Tänä vuonna meillä järjestetään myös tarhakaverijuhlat. Koska esikoinen on nyt lopettanut hoidossa, tuntuu tärkeältä ylläpitää kontaktia niihin lapsiin, ja annoin kutsua kaikki, jotka lapsi halusi. Tämä tarkoittaa kahdeksaa lasta - meidän lasten lisäksi. (Huokaisin ihan vähän salaa kun kaikki eivät pääsekään.)
Paitsi tietysti juhlavalmisteluiden mahduttaminen päiväohjelmaan, vähän jännittää tuollaisen laumatapahtuman kaitseminen. Tai siis niille lapsille pitäisi kai olla jotain ohjelmaa, jotta eivät ihan riehu. Hankin jo ison pahvin. Siihen voi piirtää aasin. Joo. Ja vauva saa vain sitten luvan nukkua juhlien aikaan.
Ja sitten vielä tämä:
Ylitinko nyt itseni äitinä ja kasvattajana - vai alitinko? Ostin lapselle toivomaansa kiinalaista muovikrääsää. Käytettynä, mutta silti. Periaatteista viis, nyt tähdätään materialla saavutettavaan lapsen onnellisuuteen lyhyellä tähtäimellä. Ja onnelliseksi se tulee, päätellen ilmeestään kun tänään näki lahjansa tuossa pöydällä. (En sitten älynnyt korjata sitä takaisin piiloon valokuvaussessioni jälkeen viime yönä - en minä omasta mielestäni ole näin aivoton.)
Mutta palatakseni lahja-asioihin: kun nyt vauhtiin pääsin, niin harkitsen lisäksi lapsen haaveilemia korkokenkiä. (Kyllä, sellaisia myydään viisivuotiaille.) Oliko se niin, että jos lapsena ei anneta olla prinsessa, niin aikuisena haluaa? Vai ollaanko nyt yksikaistaisella tiellä kohti missihaaveita?
* Ja kokemus ei mitenkään estä minua suunnittelemasta, että menisin viikon kuluttua kuuntelemaan Satua Ars Novaan...
Joskus se lapsen onni menee omien arvojen ohi. Voin kuvitella lapsesi ilmeen.. ja sun ilmeen, kun tajusit unohtaneesi lahjan näkyville :D
VastaaPoistaNo onneksi se lapsen ilme oli aika haltioitunut :D Ja huom: se sanoi "pet shop -talo!" toiveensa mukaisesti - minä kun pelkäsin ettei toi vaatimaton laitos kelpaisi taloksi. Onneksi ei siis ole ihan liian vaativa vielä!
PoistaMinä lähetin lapsen takaisin huoneeseensa ja olen tiukasti pitänyt kiinni tarinasta, että näki unenpöpperössä harhoja. Uskoohan ne joulupukkiinkin... ;)
No reipasta! Ja samaa mieltä edellisen kommentoijan kanssa, että joskus lapsen ilahtuminen on tärkeämpää kuin oma mukavuus tai arvot. Jos sopivassa suhteessa siedetään krääsää ja syödään roskaruokaa, niin niiden hetkien tyytyväisyys auttaa taas pitkälle.
VastaaPoistaJoo, kyllä mäkin koitan joustaa - sopivasti tietysti ;) Välillä vaan mietin, että joustanko niin usein, ettei periaatteista ole jäljellä muuta kuin blogimerkinnät.
PoistaToisaalta tavara voi saada ihan suhteettoman merkityksen jos kokee ettei koskaan saa mitä mitä haluaa...
Mä olen tiukasti ilmoittanut, että korkokenkiä pitää aikuiset (ja korvakoruja ja meikkaamista voi harkita yläasteella). Kotona saa sitten lompsutella mun vanhoissa korkkareissa prinsessaleikit - niistä kyllä on lähinnä innostunut tuo alle 3-vuotias.
VastaaPoistaTää on sinänsä vähän ristiriitaista, että mua korpesi lapsena tosi paljon, kun naamiaisiin kaverit sai aina pukeutua hienoksi rouvaksi (=korkokengät, mekko + meikkiä) ja mun äiti keksi mulle sellaisia asuja kuin Peppi Pitkätossu ja Indira Gandhi (tosin sillä sentään oli aika hienot korvikset ja sarikin oli lilan värinen). Mutta nyt sitten itse toistan samaa kaavaa. No, on lapsella prinsessa-asujakin, ja vaatteissa enemmän vaaleanpunaista kuin mulla on ollut eläissäni - sitä vaihetta ei siis oikeastaan koskaan tullut, aivopesu toimi näemmä niin tehokkaasti.
Kävin tänään katselemassa niitä korkkareita ja jäivät kyllä kauppaan; sen verran epäergonomisilta näyttivät.. Sen sijaan ballerinoja oli vaikka mitä nättejä.
PoistaJännä oli huomata, että heti kun kierteli vaatekaupoissa keksi sata uutta tarvetta lapsille - joita ei vielä kotoa lähtiessä ollut. Miten se voikin...
Mulla ei ole suuria muistoja prinsessuusasioista suuntaan tai toiseen, mutta yleisesti ottaen muistan ankeuden: ei kuviolaastareita lapsena, ei leviksiä varhaisteininä. Ja sitä samaa ankeutta minäkin olen jakamassa eteenpäin... Eli toimi sekin? ;)
Niin, noita elukoita meilläkin kyllä on, ne kaverisynttärit tuottaa niitä väistämättä. Niistäkin 2-vuotiaat tykkää oikeastaan enemmän.
VastaaPoistaMulla ei ollut lapsena mitään meikki-korkkarivimmaa, eikä sellaista tullut aikuisenakaan - tämä ei sinällään tarjoa kovin hyvää materiaalia minkään suuntaisille tulkinoille. Toistaiseksi kun jälkikasvu on enemmän autopainotteista, ei onneksi tartte tälläistäkään miettiä. Sen sijaan käsiin leviävät synttärit on olleet jo kaksi vuotta kauheaa tuskailua - ja tänä vuonna siis juhlitaan vasta kolmansia synttäreitä, argh.
VastaaPoistaMe roudattiin Pampulaa vauvana tylysti mukana ihan joka paikkaan, kun oli vähän pakko. En osaa sanoa onko sen henkinen kasvu tästä kärsinyt, mutta musta on tullut nyt niin mukavuudenhaluinen että noudatan tiukasti päivärytmiä ja päikkäriaikaan pysytään kotona - voi jos se vielä nukkuis ne unensa Manducassa niin...
Tuo on kyllä totta, että tällainen rytmitön bebe kulkee matkassa ihan eri tavalla kuin yksivuotias... Tai siis meidän tapauksessa kaksivuotias, jonka päiväunet määrää päivän tahtia. (Kaksivuotiaalta ne kyllä voi tarpeen tullen jo skipatakin - mutta vain hyvästä syystä...)
PoistaMä olen nyt vakavissani ajatellut järkeistää juhlakonseptia: kun juhlittavia on se kolme! Vaikeaksi sen tekee, että tasapuolisuuden nimissä muidenkin pitää saada isoja juhlia kun esikoinenkin on saanut. Mutta kai se tästä hioutuu :)
Mulla on tähän aikaan tänään jo aivotoiminta off-asennossa, mutta kommentoisin vain sen verran, että mä olen sillä(kin) tavalla vähän häiriintynyt, että ajattelin tarjoutua synttäreille avuksi, jos osuu mun aikatauluihin. Jos apua toivotaan tai tarvitaan niin ilmoittel ajankohtaa. Mä oon oikeesti ihan jees leikkitäti, plus meidän perhe on sulle tällasia palveluita muutamat varmaan velkaa... jos muistelee kultaista 80-lukua ja meidän synttäreitä Lähteenmäessä.
VastaaPoistaVoi jumpe mikä tarjous! Tää laitetaan todellakin korvan taakse ja lunastan siitä paitsi nyt, myös kaikkina tulevina vuosina!
PoistaJa hih, enpä yhtään muistanut varhaista leikkitätiuraani, mutta niin se tosiaan taisi olla :D
Heh, tuli noista lahjapohdinnoista mieleen, etten koskaan saanut toivomiani lahjoja, enkä etenkään sitä mailitleponia (hämmästys oli suuri joskus myöhemmin, kun tajusin, miten se kirjotetaan).
VastaaPoistaMun vanhemmilla oli periaate, ettei koskaan osteta sitä ykkössuosikkilelua. Eivät osaa nykypäivänä selittää, mistä moinen älynväläys oli saanut alkunsa. Lopputulos oli, ettei me koskaan toivottu mitään, eikä kyllä saatu edes sitä kakkossuosikkia. Sen sijaan pehmeitä paketteja ja Fazerin nuottikirjoja tuli kyllä.
Saatan olla hieman katkera ja saatan toimia pikkusen eri tavalla oman lapsen kohdalla :D