Kahden viikon huijauksen jatkoajalla

Pieni mies on kuukauden. Kehtaanko enää sanoakaan, että kaikki on yhä vaan helppoa ja mukavaa? Vauva nukkuu hyvin ja syö paljon, välillä vähän itkeskelee. Isommat lapset lohduttavat: "Ei hätää, pikkuveli, ei hätää." Viisivuotias on ylpeä kun saa suuren vastuutehtävän, pitää vauvaa sylissä, ja kaksivuotiaan suurin synti on tahtoa suukotella vauvaa juuri kun haluaisin sen nukahtavan.

Täällä Bloggerin luonnoksissa on hautunut helmikuussa laadittu teksti, joka alkoi näin:

"On varmaan raskasta olla äiti," pohdiskeli esikoinen eilen illalla sängyssään. "Kun pitää olla koko ajan vihainen." (Vaikka juuri eilen nukkumaanmeno sujui ilman sen suurempia kiukkukohtauksia meiltä keneltäkään.)
"Olenko minä sitten koko ajan vihainen?"
"No joo."

Niinpä: auts. Eikä se lapsi tietysti aivan väärässäkään ollut.

Nyt tuntuu toisenlaiselta. Vaikka olen päivät pitkät lasten kanssa, ja saatan hetkittäin hermostua, en ole äärimmilleen viritetty jousi, kuten tuossa väitöstä edeltävänä aikana. Koska mitä sitä selittelemään: mitä väsyneempi olen, sitä helpommin hermostun. Ja, no, näin jälkikäteen on helppo arvioida, että olivathan viimeiset kuukaudet ennen väitöstä aika tiukkoja.

Postaus jatkui pohdinnalla, että "Pahinta tässä on se, että vaikka muu stressi helpottaa, niin väsymys ei varmasti vähene kolmosen synnyttyä." Mutta hah: helpotti sekin! Ainakin hetkellisesti. Vaikka herään ehkä viisi kertaa yössä syöttämään (kuka laskee?) ja vaihdan vaipan yleensä kerran, tunnen itseni vähemmän väsyneeksi, vähemmän kuormittuneeksi kuin talvella. (Muistaakseni imetyksen aikaan on kyllä aina väsyttänyt vähemmän - vasta sen jälkeen lasten herätykset käyvät kuolemaksi.) Kesä ja valoisuus auttavat myös paljon.

Stressitaso on varmasti laskenut myös lapsilla. Heitä ei enää tarvitse repiä ylös sängystä aamuisin, pakottaa vastenmielisiin talvivaatteisiin ja kiirehtiä kohti päiväkotia; iltaisin he eivät ole päiväkotipäivästä väsyneitä. Päivien rytmi on huomattavasti rauhallisempi kuin ennen.

Miehen väitöskirjan deadline on ensi viikolla, ja väitöspäivänkin saivat vihdoin rukattua - ennen kesälomia! Josko sitten viimeinenkin meistä pääsisi hengähtämään lomalle.

Juuri nyt isommat lapset ovat vanhemmillani - äitini soitti eilen ja pyysi voisivatko tytöt tulla joskus yökylään: "Vaikka tänään?" En pannut vastaan. Vauva nukkuu ja mies juoksentelee sukkahousuissa jossain päin Uudenmaan metsiä. Taidan ottaa toisen kupin kahvia.

Kesän ensimmäiset mansikat torikauppiaalta olivat symboliarvoltaan merkittävämpiä kuin maultaan.

Eipä mulla muuta. Leuhkitaan ku tavataan!