Mitä tänään syötäisiin?

En tiedä montako kertaa elämässäni olen joutunut perustelemaan kasvissyöntiäni. Monta. Hyvin harvoin olen kuitenkaan kertonut todellista syytä.

Lyhyesti vastaus kuuluisi, että kalanpäiden takia. Pidempi versio kuuluu seuraavasti.

Kesällä 2002 olin vapaaehtoistyössä Mosambikissa. En minkään virallisen organisaation kautta, vaan eräällä toisella reissulla tapaamani kanadalaisen tuttuni matkassa. Hän opiskeli lääketiedettä ja vietti kesän lääkärinä mosambikilaisen pikkukaupungin alkeellisessa sairaalassa; minä satuin osaamaan sekä portugalia että englantia ja oikeutin sillä oleskeluni sairaalan apuna toimivassa kanadalaisrahoitteisessa keskuksessa. Tuliaisina vein puoli rinkkaa kertakäyttöhansikkaita.

Olin matkustanut köyhissä maissa ennenkin, mutta nyt asemani oli toinen. Minä, kaksi kanadalaispoikaa, keskuksen johtaja sekä amerikkalainen Peace corpsin vapaaehtoinen paikallisessa koulussa olimme kylän ainoat mulungot. Kun kävelin kadulla, lauma lapsia seurasi perässäni. Olin äärimmäisen tietoinen toimistani peilatessani omia tottumuksiani paikalliseen todellisuuteen.

Vahvemmalla idealismilla varustetut kanadalaisystäväni olivat tietysti kasvissyöjiä jo valmiiksi. Toisin kuin meillä, Mosambikin maaseudulla lihavuus oli merkki hyvinvoinnista, ja nuorten lääkärinalkujen laihuus, saati kasvissyönti, oli paikallisin silmin absurdia. Meille tarjoiltiinkin, majoitusmaksua vastaan, joka päivä lihaa.

Ruokalistamme oli tulostettu aterointipaikkamme seinälle, ja sieltä sen huomasivat paikalliset nuoret, joiden kanssa tein HIV/AIDS-aiheista näytelmää koulussaan esitettäväksi. Lista oli heille puhdasta scifiä ja minua hävetti, että minulle se oli arkipäivää.

Pääsin mukaan myös keskuksen järjestämään koulutuspäivään kauempana maaseudulla. Lounaalla osallistujat, jotka olivat kävelleet tapaamiseen jopa tuntien matkan päästä, ottivat lautaselleen niin korkean kasan riisiä kuin mitä fysiikan lait soivat sillä pysyvän, ja sen kostukkeeksi kalakastiketta, jota keskus tarjosi. Niin, arvaatte, nyt pääsemme niihin kalanpäihin.

Minä sain lautaselleni kalanpäitä, kaksi tai ehkä kolmekin. Sain, koska olin arvovieras ja päät paikallisen mittapuun mukaan suurinta herkkua. Katsoin kalanpäitä lautasellani, katsoin ahnaasti syövää vierustoveriani, mutta en pystynyt. En pystynyt syömään niitä päitä, mutta en myöskään kehdannut näyttää nirsouttani ja tarjota kalanpäitä vierustoverilleni. Kävin heittämässä kalanpäät vaivihkaa puskiin, ja totesin, että ehkä minun ei tarvitse syödä lihaa lainkaan, jos minulla on varaa nirsoilla sen suhteen mistä moni vain haaveilee.

Enkä ole syönyt.

Tiedän, että maailman nälänhätä ei johdu siitä, että ruokaa tuotettaisiin liian vähän, ja tiedän, että  kasvissyöntini on korkeintaan symbolinen ele länsimaisen ruoantuhlauksen alttarilla. Kalan olen myös sittemmin palauttanut ruokavaliooni, koska riski kalanpäiden kohtaamisesta lautasellani on kaventunut ja koska olen uudelleenmääritellyt perusteluitani tehotuotantoon ja luonnonvaroihin tukeutuen. Lihasta kieltäytyminen on kuitenkin minulle tärkeä ele sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Tingin kulutukseni määrästä, jotta tuotannosta riittäisi useammalle - samalla säästäen luonnonvaroja ja eläimellisestä kärsimystä.

Eli siksi ei syödä tänäänkään lihaa.

Herkullista kasvisruokaa mosambikilaisittain: matapá riisin kera.

***

Tämähän oli tietenkin ainekirjoitushaasteen kolmas kierros, ja Tuulista-blogista voit seurata haasteen koontia sekä seuraavaa aiheen antajaa (joka päivittyy myös tuohon sivupalkkini logoon).