Nuorempi ihmislapsi alkaa olla aika ihanassa iässä. Tai ainahan ne on. Paitsi silloin kun joku vaihe. (Ja ainahan on joku vaihe.) Mutta on ne silloinkin ihania.
Yhdeksänkuisen taju maailmasta kasvaa kohisten. Erilaiset kurkisteluleikit ovat todella hauskoja, ja lapsi aloittaa niitä myös itse spontaanisti. Hän tunnistaa outouden jos äiti pistää naamarin kasvoilleen tai isosisko pahvitötterön päähän, ja nauraa riemastuneesti. Naapurista saatu paristokäyttöinen koira meinasi saada kaverin ratkeamaan liitoksistaan.
Tänään hän ojensi minulle koiran talutushihnan, jossa on lelun katkaisija, ja sanoi "Ko". Älä yritä: tämä ei mitenkään voi olla sattumaa.
Natiainen tietää kun on menossa kiellettyyn paikkaan, ja äidin "äläpäs yhtään yritä mennä sinne" saa pienet potkuhousujalat sätkimään kuin vimmattuna kohti vessaa tai paperikoria.
Pieni osaa myös ennakoida. Hän ei naura enää vain kutitettaessa vaan jo kutituksen aikomista, kun kädet lähestyvät ja kutittavat ilmaa.
Iltaiset kahden lapsen kutitushetket ovat täyttä kultaa. Jos jotain tästä pikkulapsiajasta pitäisi yrittää muistaa, niin nämä.
olipas ihana teksti! Niin monessa blogissa kuvaillaan lapsiarjen nurjaa puolta, että on todella kiva lukea myös siitä, kuinka kivaa voi olla. Ja siitä, että omat lapset on ihania. Sillä onhan ne.
VastaaPoistaKiitos. Tuli hyvä mieli.