Mää itte

Eli kuinka mökkeilystä saatiin projekti.

Heti alkuun auliisti myönnän, että oli kyllä aikakin tarttua toimeen. Kesäpaikkanamme toimii vuodelta 1966 peräisin oleva, välillä kymmenisen vuotta pääosin tyhjänä ollut lautamökki - alkuperäiskunnossa. Tontin metsittyminen on ainoa mihin toistaiseksi olemme tarttuneet, tontilta on kaadettu kymmenkunta puuta ja viime kesänä kannot (osa niistä) revittiin jyrsijällä. Mutta mökki ei lämpeä kunnolla, saunan viemäri on romahtanut, terassi lahoaa jalkoihin ja tontti on täynnä isoisäni sinne kaupungista raahaamaa romua. Siis kirjaimellisesti romua - suunnitteli kai jotain laiturin painoa metallijätteestä. Niin, laiturikin tietysti puuttuu ja ranta on kasvanut umpeen.

Työtä siis riittää. Nyt kun mies on saanut omin käsin kotimme terassin vaateriin, hän keksi tavan viihtyä mökillä. Suunnitelmana on

1. Korjata terassi.

2. Tehdä rantaan patio (ja kulku sinne).
3. Tehdä laituri ja laittaa ranta kuntoon.

4. Rakentaa saunamökki (siihen kulun varrelle).

5. Remontoida mökin sisätilat uuteen uskoon. Yhdistää olohuone ja keittiö ja tehdä saunasta makuuhuone

Olemme (toistaiseksi) olleet yhteisessä ymmärryksessä siitä, että emme koskaan ala remontoida tai rakentaa omaa kotia. Mutta ehkä tällaiseksi vapaa-ajan projektiksi tämä on sopiva. Silti suhtaudun suureen mökkisuunnitelmaan - ainakin kohdasta kolme eteenpäin - hieman ristiriitaisin tuntein. Lopputuloksen suhteen en ole epäileväinen, mutta mietin josko Huvila ja Huussi voisi tehdä remontin puolestamme ja tuoda kukkaset tullessaan.

Raportoin työn edistymisestä. Sikäli kun blogi jatkuu ensi vuosikymmenelle.

Kuistin suunnitelmapiirustukset tuloillaan.

Lattia kaipasi pientä pintamaalausta.

Otsalaudan alta paljastui, ettei katto ole mätä. Siitä plussaa.

Tästä se sitten lähti.

Minä haravoin. Työkalut tekijää myöden.

Vielä yksi projekti miehelle.

Myös mööbelit on alkuperäiskunnossa.

Juhannuksesta lomaan

Vaikka ensimmäinen lomapäivä ei lapsen sairastuttua mennytkään ihan suunnitelmien mukaan, niin mikään ei estä juhlistamasta lomaa kuvakokoelmalla, joka kuvastaa perhe-elämämme suomenruotsalaista idyllisyyssastetta.

Toivottavasti myös sinulla on lomaa, ja saat juhlistaa sitä syömällä viipaloituja ja kevyesti sokeroituja kotimaisia mansikoita!

Lomasuunnitelmat uusiksi

Ennen.

Jälkeen.

Siinä välissä.

Lupasin kesälomalla ottaa tärkeimpänä tavoitteekseni ruohon kasvun seuraamisen. Tämä tuli kuitenkin suoritettua jo ennen lomaa, yhdessä illassa (hippiäkin hipimmän puutaloidyllimme mukaisesti), joten mitäs nyt sitten lomalla eteen?

Mies kantaa onneksi kortensa kekoon lomasuunnitelmien osalta: mökille tulee terassi, josta ei mene jalka läpi. Lisäksi hänen väitöskirjansa jätetään sisään elokuun alussa. Minun kalenterini mukaan se siis viimeistellään heinäkuussa, joka aiemman tietoni mukaan oli kesälomaa. (Mutta olen luvannut olla kiukuttelematta, kunhan tiedän työpäivien määrän ja sijainnin edes jollain tapaa etukäteen.)

Mutta lomalla ollaan, eli suunnittelematta paras. Sataakin. Esikoinen on kuumeessa. Mies hankkii puutavaraa edellämainittuun terassiin.

Älkää toki käsittäkö väärin, en valita. Ehdimme esikoisen kanssa polkaista aamukahville kaupungille ennen kipeyden tajuamista. Molemmat lapset nukkuvat. Sataa. Ja mies on rautakaupassa.

Rauhallista lomaa minulle.

Ei näin

Mitä haluaa kertoa meille Helsingin Sanomat tällä kuvituksellaan? Naiskauppa ja pakkoprostituutio on tyylikästä erotiikkaa - siistiä sisätyötä, jonka lopputulemana nainen sujauttaa eurot viettelevien pitsisukkiensa sisään? Siinä missä juttu on asiallinen, tuottaa sen kuvitus kuvottavia ja valheellisia mielikuvia.

Minusta kuva liittyy kovin huonosti tilanteeseen, että Suomessa voi 16-vuotias romanialaistyttö joutua pakotettuna päivystämään Aleksis Kiven kadulla ja pokaamaan autoissa puolenkymmentä asiakasta päivässä. Enkä edes halua kysyä miten kielitaidottomalle, täysin tilanteesta pihalla olevalle 16-vuotiaalle ihmiskaupan uhrille löytyy päivässä puolenkymmentä halukasta asiakasta - siihen ajatusmaailmaan tuo kuva voisikin jo liittyä.

Hesarille tiedoksi: ihmiskaupassa ei ole mitään seksikästä.

Siellä lepää!

Taivas varjele, mitä sinne meni! Ihan omaa peliä pelasin, takki auki menin tilanteeseen. Tarkasti ohjasin, vein suoraan keskelle, ja juuri ennen kuin pilli soi latasin ihan täysillä - suoraan keskelle tiedekunnan hallintosihteerin pöytää. Aivan käsittämätön nousu ja huikea venyminen kalkkiviivan yli kankeasta alkukaudesta huolimatta. Kyllä nyt kelpaa tuulettaa! Ihanaa, kuulkaa, ihanaa!

Väitöskirja on siis esitarkastuksessa.

Viimeinen viikonloppu meni vähän jännäksi. Sunnuntai-iltana olin töissä puoli kahteen, ja eikö juuri sinä yönä nuorimmainen herätä kello viisi. Tajuan että se on tänään! Tiesin, etten nukahtaisi uudelleen kuitenkaan, joten join kahvit ja lähdin töihin. Mies naureskeli jälkeenpäin, että koska olen viimeksi mennyt töihin ennen seitsemää. (No en koskaan tietenkään.) Mutta saatiin sitten tähän arkkitylsään "väitöskirja virka-ajalla" -kertomukseeni pieni adrenaalinia nostattava sankaritarina puolestatoista vuorokaudesta, jonka aikana poistuin työhuoneesta vain viiden tunnin ajaksi, nukkuakseni kolme. Eilen iltapäivällä printtasin työn sellaisissa tiloissa, että pohdin vakavissani osasinko laittaa kaikki oikeat sivut mappeihin.

Mutta siinä se nyt sitten on. Seitsemän vuoden työ. Äitiyslomat poislukien (jos ei halua dramatisoida) viiden (mutta miksipä ei haluaisi). Aika paljon meni sademetsää kun tuon kolmena kappaleena  tulosti. Ja virheprintit päälle.

Tänään olen palaillut arkeen - yrittänyt orientoitua alkavaan lomaan, vastaillut viime viikon sähköposteihin ja etsinyt pöytäni kauniin laminaattipinnan taas esiin. Hakenut lapset ajoissa ja kyläillyt kaverin luona.

Ihan vielä en tunnu tajuavan mitä tämä kaikki tarkoittaa. Sen kuitenkin tiedän, että neljän vuoden tutkijakoulustani on (seitsemän vuoden jälkeen) vielä kolme viikkoa jäljellä eli pääsen ihan palkallisille lomille, hih. Tosin jos systeemi tuntisi lomapäiviä, olisin jo nyt tehnyt loppuvääntöni kesälomalla. Onneksi ei tutkijoiden päitä sekoiteta moisilla hassutuksilla. Koskaan (paitsi viime viikonloppuna) en ole työtuntejani enkä lomapäiviäni laskenut, mutta 1600 tuntia töitä teen vuodessa. Tasan. Kuten kaikki muutkin tutkijat. Katsokaa vaikka työnseurantajärjestelmästä.

Vaikka eihän tämä ohi ole. Muut odottamaan jääneet työt vaativat huomionsa elokuussa ja lokakuussa kuuluu esitarkastajien tuomio. Sitten (oletettavasti) vasta väännetäänkin.

Ensin kuitenkin se loma. (Hih uudelleen.)

Hemma bra men Buda pest!

Sanovat, että loman odotus tekee onnellisemmaksi kuin lomailu, joten on ikävää, että en ehtinyt lainkaan odottaa tätä lomaa. Se olisi nimittäin varmaan tehnyt minut ihan naurettavan onnelliseksi.

Kohteen valinta oli täydellinen. Nopeat ja toimivat lentoyhteydet, hotelli keskeisellä sijainnilla - näissä priorisoimme ja se kannatti. Sen sijaan lentokenttäyhteydet sujuivat hyvin julkisilla ja muutenkaan emme osanneet luksustella edes häämatkan verukkeella. Matkan ainoista samppanjoista vastasi Finnair, ja sekin siitä hyvästä, että miehen kasvisruoka oli jäänyt saapumatta. Tosin juomista kiittäessäni sanoivat, että olisivat häämatkalaisille tarjonneet muutenkin. Eli vink vink vaan, ainakin minä matkustan tästä lähtien ainoastaan häämatkoilla.

Matkaohjelmassa keskeisimpänä oli ei mitään. Ja se olikin yksi keskeinen syy kohteen valintaan - ei harmittanut, että jotain ihan mieletöntä jäisi näkemättä. En osannut edes kirjaani lukea kun keskityin möllöttämään siinä riemussa, ettei kukaan vaadi minulta mitään, enkä pysty tekemään töitä. (No sekin vähän vaikutti, että matkalaukussa kulki Juoksuhaudantie. Jotenkaan sitä avioerokuvaelmaa ei tohtinut lukea ennen kuin kotimatkalla.) Iltaohjelmaakaan ei tarvinnut miettiä koska jalkapallo.

Mutta yksi havainto ja yksi kysymys nousi tästä perheellisen ihmisen lapsivapaasta lomailusta.

Havainto: Suurin ero nykylomailussa ei lopulta ole siinä, ettei jaksa yrittämälläkään valvoa yli puolenyön, vaan siinä miten mahtavalta tuntuu palata kotiin. Neljä yötä on enemmän kuin riittävä irtiotto.

Ja kysymys: Mikäköhän on aikaväli, jolla vanhempani suostuvat tähän uudestaan?

(Lapsilta ei tarvinne kysyä, koska heillä oli ollut IHANAA! Olivat käyneet Zoolandiassakin ja norsu oli nostanut esikoisen kärsällään ilmaan. Vähän oli jännittänyt, mutta ei yhtään pelottanut. No okei, vähän juksasi, mutta vastasyntynyt kani oli ollut niiiiiin suloinen.)

 

 

 

 

Niin ja pahoitteluni otsikon mahdollisesta harhaanjohtavuudesta, emme me Budan puolella edes käyneet.

Miksi ruoho on aina vihreämpää naapurin puolella?

Eikä tässä nyt ole mistään metaforista kysymys. Mikä piru siinä on, kun ei  nainen saa edes rikkaruohoja kasvamaan?

Kuvat on otettu kirjaimellisesti kolmen metrin etäisyydeltä toisistaan - naapurin etupihalta ja meidän. Molemmat maapläntit on samaan aikaan viime vuonna istutettu. Paitsi, että minä olen kylvänyt tänä vuonna jo kahdesti lisää siemeniä.

Kesäloman tullen otan ykkösprioriteetikseni ruohon kasvun seuraamisen.

Sen lisäksi aion

- öljytä terassipöydän
- juoda siinä aamukahvini
- laittaa hääkuvan seinälle
- ostaa sen kerrossängyn
- käydä läpi lastenvaatteet vanhempieni vintillä
- käydä Tukholmassa baarissa
- nähdä Pulpin Ruisrockissa
- käydä lenkillä/jumpassa - ehkä jopa kerran molempia

Mitään noista en ole viimeiseen kuuteen viikkoon ehtinyt. Tosin ei Pulp ole tainnut viimeisen kuuden viikon aikana Ruissalossa käydäkään.

Minun on hirveän vaikea tajuta, että on kesäkuu jo pitkällä. Okei, ei säidenkään puolesta, mutta lähinnä siksi, että muistaakseni menin aamulla töihin toukokuun puolessa välissä.

Ihan kivasti on kyllä mennyt. Mies on ollut tosi sportti eikä ole ääneen valittanut kertaakaan eikä juurikaan antanut edes äänetöntä palautetta. Lapset eivät oirehdi ainakaan kertomalla oirehtivansa tämän takia.

Mutta on tämä silti. Miten sitä jotkut aikuiset jaksaa ihan vuodesta toiseen?

Let's festival!

Toukokuu on ollut juhlallista aikaa. Juhlistimme terassimme avajaisia vappuja, ja sen jälkeen nelivuotissynttäreitä melko suureelliseen tyyliin. Päivänsankari etukäteen vähän protestoi sitä, että emme kutsu tarhakavereita juhliin, mutta minä päätimme, että 60 vierasta saa tällä kertaa riittää.

Kuulostaa liioittelulta ja niin se vähän olikin, mutta vieraat oli sentään hajautettu kolmeen kattaukseen kahdelle eri päivälle. (Eivätkä ne kaikki edes tulleet.) Hankimme ohjelmanumeroksi pomppulinnan ja tarjoiluna oli nakkisämpylöitä*, suklaakakkua, jäätelöä ja keksejä. Sukulaisten kattaukseen äitini teki sienipiirasta. (Ikinä en ole järjestänyt näin pienillä tarjoiluilla juhlia, mutta alan näemmä hiljalleen oppia. Päätin, että koska kyseessä ovat lastenjuhlat, vähempikin leipomisshow riittää.)

*En löytänyt riittävän pieniä sämpylöitä, joten pilkoin pehmeäkuorista patonkia kahdeksan sentin paloihin (ei, en mitannut). Lasten laumakäyttäytymistä osoitti jälleen, että ensimmäisissä lastenjuhlissa ensimmäinen lapsi kieltäytyi hodarista, ja sen jälkeen kaikki. Toisella kattauksella ensimmäinen lapsi otti ja sen jälkeen kaikki. Kannattaa siis pohtia tarjoilujärjestys.

Kakku.

Kakun jälkiruoka.

Pomps pomps.

Opiskeluaikoina, kuten tavataan kutsua sitä aikaa, jolloin nuorena juhlitaan, minä olin se, jonka luona oli aina juhlat. Sittemmin juhlat ovat muuttuneet, mutta ei haluni juhlia. Ja vielä enemmän kuin ennen, tuntuu, että juhlien järjestäminen on ainoa tapa tavata ihmisiä - arjessa kun on kovin vähän spontaania liikkumavaraa kenelläkään.

Silti on kummaa, että ihan läheiseksi ystäviksi lukemiani ihmisiä olen saattanut nähdä vuoden aikana kerran: häissäni. Tai ei kummaa, vain väärin. Kuinkakohan isoina näitä juhlia pitäisi alkaa järjestää?

Suhteellisuudesta

Onko kymmenen päivää paljon vai vähän? 

Mietin, mikä vitsi on, että seitsemän vuoden* duunin loppusuoralla lasketaan päiviä, tunteja. Että ehtiikö ja mitä ehtii. (*Sisältää jäämiä äitiyslomista.)

Miehen kanssa on sopimus, että tämän jäljellä olevan vajaan kolmen viikon ajan minä saan panostaa omaan duuniini (toki ei se silti keksinyt, että lapset olisi pitänyt hakea päivähoidosta) - aivan kuin seitsemän vuoden työn tulos olisi siitä kiinni, että teenkö töitä kolmen viikon ajan neljään vai kuuteen. Mutta siltä se nyt vain tuntuu: että jokainen tunti ratkaisee.

Ja tietysti tiedän, että kaikki tässä kohtaa tekemäni on lopulta pelkää kosmetiikkaa. Heikkona hetkenä mietin antaisinko itselleni kuitenkin aikaa elokuuhun. Ja sitten taas, pari viikkoa lisää elokuussa - yhtä lailla yhdentekevää. Vai? Paljonko on tarpeeksi?

Toinen esimerkki: 5000 Hama-helmeä, paljon vai vähän?

 

 

 

Ei päältä päin näytä paljolta, mutta tehokkaasti käytettynä yltää yllättävän pitkälle. Saahan tästä vetää analogian ensimmäiseen kysymykseeni?

Anteeksi lapset?

Väitöskirjojen alussa on tapana laveasti kiitellä erilaisia ihmisiä, jotka ovat auttaneet tutkimuksen valmistumisessa ja niitä, joiden olisi asemansa puolesta pitänyt. Kiitoksissa korostetaan miten mieletön matka tutkimuksen tekeminen on ollut, miten kaiken ajan vievää, mutta palkitsevaa.

Lopuksi kiitetään perhettä: vanhempia ja puolisoa rajattomasta tuesta ja ymmärryksestä ja pahoitellaan lasten luota poissaolemista.

Minua on usein harmittanut, että miksi niiltä lapsilta pyydellään anteeksi - yhteiskuntamme kun perustuu aikuisten työnteolle. Mutta kenties olenkin anteeksipyynnön velkaa oppiaineelleni ja rahoittajilleni, kun virka-aikaan nakutettu väitöskirjani tulee olemaan historian heikoin. Ehkä kaikki muut vain tekevät pidempää päivää kuin minä?

Mutta miten? Minulla lapset tarkoittavat etten voi tehdä pitkää päivää. Pitäisi olla puoliso, joka mahdollistaisi pitkien päivien tekemisen: kun mies on samassa tilanteessa, on vaikea tukea toista asettamatta omaa työtään kakkossijalle.

Lasten hoitopäivät olemme halunneet pitää lyhyinä, seitsentuntisina. (Ja jos rehellisiä ollaan niin  aamun päästä en niitä itseni vuoksi pystyisi pidentämään.) Se tarkoittaa, että joka toinen päivä lastenhakuvuoro koittaa neljältä. Ja tuntuu ettei sitä jokatoistapäivääkään koskaan pysty kunnolla hyödyntämään. Aina on jotain.

Sen verran stressi alkaa kuitenkin painaa, että poistun töistä selittämättömän kuristavan ahdistuksen tunteen kera: tämäkin päivä loppui jo, kesken taas, en ehdi en pysty en kykene. Mutta lapset on pakko hakea ja kotiin päästyä töitä on mahdoton jatkaa, joten pikkuhiljaa hyväksyn tilanteen ja palaan työajatuksiin vasta seuraavana aamuna. Ilman lasten interventiota hakkaisin konetta hyvän päivän sattuessa kalsareissani aamusta yöhön - sellainen olin ennen. Enkä varmasti stressittömämpi.

Että kai minulla sitten kuitenkin on enemmän kiitettävää kuin pahoiteltavaa.

PS: Pahoittelen työaiheisten postausten tulvaa, ymmärrän kyllä jos ei jaksa kiinnostaa. Se on vaan niin mieletön matka, vie ihan kaiken ajan, että ei oikein osaa muuta ajatella. Mutta on se lopulta niin palkitsevaakin.

Tee työtä jolla on tarkoitus, osa II

Kadehdin toisinaan ihmisiä, joilla on selkeä suuntaus elämässään - jotka tietävät mitä haluavat ja pyrkivät määrätietoisesti sitä kohti. Kadehdin myös ihmisiä, jotka ovat valintatilanteessa, uuden edessä, vapaana tekemään mitä tahansa.

Unohdan aina, että olen itse siinä jälkimmäisessä tilanteessa. Ainakin ihan kohta. Enkä yhtään kadehdi itseäni. Vapaudesta valita ei nimittäin ole suurta iloa jos ei tiedä mitä haluaa.

Minulta usein kysytään mitä aion väitöksen jälkeen. En oikein osaa pohtia niin pitkälle, vastaan. Ja tottahan se on, en osaa. Mutta pitkälle pohtimista se ei enää ole.

Minulla on unelmatyölleni kyllä monia reunaehtoja, kuten että sen pitäisi olla "hyödyllistä", yhteisöä/yhteiskuntaa hyödyttävää, mieluusti julkisen sektorin tai järjestön palveluksessa. Sen pitäisi olla haastavaa ja mielenkiintoista, palkitsevaakin, ettei tarvitsisi vain vapaa-aikaansa myydä. Ja sen pitäisi sijaita samassa kaupungissa kuin miehen tuleva työ, joka sekin on täysi mysteeri. Eli mihin sitä pitäisi näillä kriteereillä ruveta hakemusta täyttämään?

Kävin tässä hiljan yhden humanistikollegan väitöksessä. Väitöksen jälkeen vanhempi (oletettavasti sukulais)rouva tuli onnittelujen lomassa jututtamaan väittelijää:

- Vieläkö sinulla on jotain tavoitteita?
- No jos vaikka työpaikan saisi. Että alkaisi elämään tällä.
Pieni hiljaisuus.
- Niin minä sitä aina välillä mietin, että kyllä sinun olisi kannattanut lääkäriksi lukea.

Niin. Onko humanisteilla muita vaihtoehtoja kuin valintojensa kyseenalaistaminen?

"Yksi äitiysblogosfäärin positiivisimmista muskettisotureista"

Noin se Onia kirjoitti - minusta! Oikein huumoria käytti. Eli pakkohan se on haasteeseen vastata. Kiitos paljon, tai siis moro niinku siellä Tampereella päin sanotaan!

Tässä haasteessa piti vastata kymmeneen kysymykseen, keksiä kymmenen uutta ja jakaa ne eteenpäin.

1. Mitä teet ihan ensimmäiseksi aamulla, kun olet noussut ylös sängystä?
Kävelen kohti pinnasänkyä, koska sieltä kuuluva vaativa huuto on minut pistänyt sängystä nousemaan. Saatan hieman kiroilla ja vahingossa potkaista yhä autuaasti nukkuvan miehen jalkaa.

2. Minkä jäätelön tilaat useimmin kioskilla?
Huonon valitettavasti. Olen vähän nipo makeani suhteen, Ingmanin palleroiset ei minulle oikein maistu. Ja silti sellaisia ostan.

3. Milloin valehtelit viimeksi?
Tämä on paha. Ehkä vähän valehtelin tuossa kohdassa yksi, mutta en sano, että missä kohdassa. Itselleni valehtelin, että menen tänään ajoissa nukkumaan.

4. Jos saisit nyt tuhlattavaksi 100 euroa, mitä ostaisit?
Ruisrock-lipun itselleni perjantaille. 70 euroa, tsiisus! Lopulla voisin käydä vaikka Tintåssa pitsalla ja punaviinilasillisella ihmettelemässä miten nykynuorisolla on varaa käydä festareilla. Toista se oli silloin minun nuoruudessani kun siellä vielä esiintyivät todelliset tähdet kuten Pulp. Tai ehkä siellä käyvätkin vain kaltaiseni varhaiskeski-ikäiset syömässä Välimäen gourmet-paloja ja nostalgisesti jambalayaa ja ihastelemassa sitä ettei tarvitse nukkua teltassa.

5. Oletko ostanut ulkoiluhousut äitiyden tähden?
Kyllä. Ja todennäköisesti Cittarista. Mutta puolustaudun sillä, että ne on hukassa.

6. Mikä on lempikaupunkisi?
Kliseisesti New York. Vannoin etten rakastu siihen kun se on niin kliseistä, mutta toisin kävi. 

7. Jos voisit muuttaa yhden tapahtuman kuluneelta viikolta, mikä se olisi?
Meinasin sanoa sen, että kun valvoin lauantaina melkein kahteen, mutta sitten mietin, että miksi syyttää itseäni jos voin syyttää toisia. Eli vaihtaisin sen, että lapset herättivät minut sunnuntaina kahdeksalta.

8. Mitkä ovat ne viisi nettisivua, jotka avaat aina ensimmäiseksi?
Sähköposti, sähköposti, blogger, facebook ja hesari. Ei kovin origami vastaus. Mutta totta.

9. Ketä haluaisit kiittää ja miksi?
Hei tää oli siinä Vuoden Mutsi -haasteessakin! Tulee kauhea paine kirjoittaa jotain kaunista ja ylevää, mikä taas kuulostaa teennäiseltä (tällaisen positiivari-musketöörin näppäimistöltä). Kiitän miestä siitä, että se ripusti pyykit ja äitiäni sienipiiraasta. Kesää olemassaolosta.

10. Mikä on oma käytännön vinkkisi kahden lapsen arjesta selviytymiseen?
Perusta blogi. Tai jos et jaksa, kommentoi ahkerasti toisten. Saat luvan valittaa ja vertaistukea. IRL kun niitä ihmisiä et kuitenkaan pääse näkemään. Ja pyri siihen, ettei tuo viimeisin virke olisi totta.
  
(Lisään haasteeseen vastaamisen to-do-listalleni, jotta koko postaus ei jäisi roikkumaan. Nyt unille unisen tie.)

Voiko edes Googleen luottaa?

Yksi hauskimmista asioista tässä blogiharrastuksessa on "liikenteen lähteet" -tilaston tarkastelu. Blogger siis kertoo minulle mitä kautta ihmiset tiensä blogiini löytävät, ja jos tulevat hakukoneen kautta, niin millä hakusanalla ovat tulleet. (Ettei äiti tarvi soittaa ja kysyä.)

Jotenkin näkisin, että hakukonetoiminnolla saapuneet eivät ole vakilukijoiksi päätyneet. Seitsemän yleisimmän hakutermin joukosta löytyvät "aikuisviihdettä", "aikuisviihdettä netissä" ja "aikuis viihdettä". No, vaihdoin sitten sen taannoisen postauksen otsikkoa kun alkoi kyllästyttää.

Mutta ihan vilpittömästi kiinnostaisi tietää millä perusteella Google sivuehdotuksiaan arpoo. Tässä muutamia sanapareja, jotka ovat johtaneet blogiini. Sen aikuisviihteen lisäksi.

"salaatti vanhan ihmisen syntymäpäiville"

"miten todistan etten ole lyönyt vaikka lapsi väittää niin"

"ruokaloruja"

"islantilainen kansalaisen pukeutuminen"

"toispuoleinen hiuspanta"

"lego kakka" (tsihi)

Väitän, että en ole kertaakaan puhunut lyömisestä enkä ruokaloruista. Ja tuon islantilaisen kansalaisen pukeutumisen etsijälle googlen kuvahaku muuten ehdotti hääpukuani. Kiitti. Olisi nyt edes salamatkustajalle mennyt. Tämä on Googlen mielestä hiuspanta.

Sen sijaan sen varta vasten laittamani hakutäky "mistä hyvä kestovaippa" ei ole tuottanut yhtään osumaa. Hmph. Ehkä ne kaikki päätyvät etsimään pelastusliivejä.

Sitä vaan mietin, että jos Googleen ei voi tämän vertaa luottaa, niin mikä tässä elämässä enää menee oikein?

Hipit jyrää

Olemme autoton perhe!

(Siihen asti kunnes mies löytää uuden. Auton toivottavasti.)

Mutta miksi takertua yksityiskohtiin: olemme autoton perhe.

Tämän autottoman kuukauden* aikana olen paitsi tilannut pari tusinaa "Yksi auto vähemmän" -tarraa polkupyöriimme ja kehuskellut kaikille vastaantulijoille vihreistä arvoistamme, myös löytänyt aivan uusia ulottuvuuksia elämästä.

1. Perheemme on entistä tiiviimpi yksikkö.
Kuljetuskapasiteettimme on yksi lapsi per yksi polkupyörä, joten molempien vanhempien pitää kulkea samaan suuntaan.

2. Viihdymme paremmin kotona.
Niin on helpompi.

3. Hyötyliikunnan merkitys kasvaa.
Koska se on ainoa liikunta, jota harrastan. Kerran poljin salille sateessa, esikoinen mukana. 55 minuutin jumppaan meni lauantaipäivästä 2h50min. Kuntoilua pyöräilystä tekee paitsi 15 kilon punnus, myös se että polkupyöräni seitsemästä vaihteesta on käytössä yksi.

4. Käytämme enemmän lähipalveluita.
Automarkettiin ei ole asiaa, joten kaupasta haetaan vain pyöräkorin verran ruokaa kerrallaan. Maito on koko ajan loppu.

5. On ekonomista.
Tekisi mieli laskea paljonko rahaa menee jo kuukaudessa auton vakuutuksiin, veroihin ja bensoihin. En viitsi, koska kohta ne kulut meille palaavat.

6. On ekologista. 
Maailma on likipitäen pelastettu. (Vanhempieni auton lainaaminen on heidän hiilijalanjäljessään, ei meidän.)

7. Myönnyn elämän realiteetteihin.
Kyllä minä vain kaikesta uhostani huolimatta autoa kaipaan. Ainakin sateella ja pakkasella. Ja tykkään minä mökillekin mennä - tai mihin vain yli kolmen kilometrin päähän kotoa.

* Kahden ja puolen viikon.

Rakkaudentunnustuksia

Nyt kun pääsin haasteiden maailmaan, niin jatketaan. Tämän saksalaistyylisen rakkaudentunnutuksen olen saanut kahdestakin suunnasta: Maiulta, jolla on kaunis valokuvablogi Kurkistuksia sekä Arjen riemuvoiton Handelta. Kaunis kiitos molemmille!

Blogihaasteessa ohjeistetaan valitsemaan viisi suosikkiblogiaan, joilla alle 200 lukijaa. Koska tämä on hyvin Blogger-keskeinen määritelmä - moni muu alustahan ei tuollaisia rekisteröityneitä lukijoita näytä - päätin olla välittämättä vahvasta epäilystäni, että listaamiltani blogeilta löytyy huomattavasti enemmän lukijoita. Omana linjauksenani valitsin suosikkiblogejani äitiys-/arkiteemojen ulkopuolelta. En siis jaa haastetta eteenpäin, annan vain kiitokseni seuraaville hienoille kirjoittajille.

1. Ei oo totta.

Teräväkatseinen ja -kielinen viestinnän ammattilainen pureutuu olennaiseen. Kuten siihen, että Comic sans -fonttia ei saa käyttää. Taistelin itseni kanssa pitkään, että pystynkö linkittämään tuon tunnustusbannerin blogiini.

2. Saloniemi.

Yhteiskunnallinen kommentaattori, joka osaa sanoa asiat niin kuin minä mielelläni osaisin. Hauska identiteettipolittiinen yhteneväisyys blogeissamme on, että kirjoittaja kutsuu itseään sedäksi, vaikka on nuorempi kuin minä. Eli teini.

3. Jumalan sana.
Samoin yhteiskuntapoliittisella agendalla, ja suorapuheisuudessaan jopa töykeyden rajoilla. Minä tykkään.

4. Rönsy. 
Imagen toimittajan Joanna Palménin blogi on malliesimerkki blogista, jota toivoisin kirjoittavani. 

5. Soininvaara.
Fiksu mies. Helsingin kuntapolitiikan tasosta en hirveästi jaksa kiinnostua, mutta isommassa mittakaavassa Soininvaara onnistuu usein avaamaan minulle uusia näkökulmia. (Mikä tietysti nykyisen uutispimennon tasoni huomioiden ei ole kauhean vaikeaa. Mutta siitä älköön Osmoa syytettäkö.)

TJEU.