Kolmivuorotöissä

Etenkin tämän nuorimmaisen kanssa tavoitteeni äitinä on ollut ylittää rima mahdollisimman alhaalta. (Project Mama hienosti kertoo keskinkertaisen äitiyden syvemmästä olemuksesta.) Oman sängyn kuopus sai seitsenkuisena, kun en aiemmin jaksanut edes kuvitella nousevani sängystä keskellä yötä. (No okei, sängyttömyyteen vaikutti myös se, että pinnasänky oli miehen mielestä uuteen sisustukseen väärän värinen ja se oli siksi yhdeksän kuukautta hiekkapaperoitavana kellarissa. Kun kuulin, että projekti epäonnistui, ostetaan uusi sänky, maalasin sen kolmessa päivässä kolmeen kertaan, ja uskoisin, ettei vauva huomaa, että vain osa osista on hiekkapaperoitu.)

Muutto omaan sänkyyn oli toki myös itsekäs projekti minulta – halusin hiukan enemmän vapautta ilta-aikaan, ja niin kauan kun lapsi nukkuisi vieressäni, olisi yösyöttöjä turha yrittää lopettaa. Näin kuukautta myöhemmin voi pohtia, kannattiko kuitenkaan. En kyllä syötä enää öisin, mutta en myöskään nuku.

No tietysti on erilaisia öitä, on huonoja ja sitten on huonompia. Viime yö oli sellainen huonompi. Ilmeisesti nuhaa. Tai hampaita. Tai ehkä roskis on jäänyt hyvin nukkumisen nurkkaan. Ja tänään pitäisi tuottaa parituhatta merkkiä – ilman mainittavaa aivotoimintaa. On vähän vitsit vähissä.

Tai muistan minä yhden. Vaikka sekin on kyllä ihan tosi tarina, tapahtui lukiossa opon tunnilla.
Opo: "Ei lukihäiriö estä uralla etenemistä. Ruotsin kuningaskin on lukihäiriöinen."
Oppilas: "Eikö kuninkuus ole perinnöllistä?"
Opo: "Juu. Mutta niin on lukihäiriökin."

Kyllä minä näin tyylikkäästi maalatussa sängyssä mielelläni nukkuisin.