Kävin meikkaajalla toteamassa, että edes diplomikosmetologi kera Blascon Jussin ei saanut näitä silmäpusseja kadotettua. Niihin auttaa vain uni tai kuolema. Ja jos sitä ensimmäistä ei ala kuulua, jälkimmäinen on varmasti kohta ovella.
Mutta en ole ainoa, joka perheessä kärsii väsymyksestä. Esikoinen on nukkunut öisin huonommin, minkä seurauksena kateissa ollut (mutta ei ikävöity) ystävämme Iso Kiukku on palannut iltahetkien vieraaksi.
Perjantaina tilanne kärjistyi, kun kylässä tarjottuun jauhelihaan oli sekoitettu syömäkelvotonta materiaalia kuten herneitä ja maissia. Ruokailu meni pelleilyksi, ja koska periaatteena on, että turhilla ei uhkailla, jouduimme lähtemään kotiin. Tämä ymmärrettävästi ennestään kohensi lapsen mielialaa. Epäilen, että kuuloni vaurioitui kotimatkalla pysyvästi.
Mies joko luki ajatuksen suoraan kasvoiltani tai sitten hänkin oli lukenut Salamatkustajan päivityksen: hän ei päästänyt minua lähtemään kauppaan.
Toista tuntia myöhemmin, kun tyttö oli hieman rauhoittunut ja istui iltapuurolla, lapsi kertoi, että
- Siinä itkiessäni tuli mieleen, että en kuulu tähän perheeseen. (Tai niin luulin hänen sanovan. Nyyhkytyksestä oli hieman vaikea saada selvää.)
Minun sydämeni särkyi lausunnosta ja vakuuttelin, että tietenkin lapsi kuuluisi aina tähän perheeseen. Vaikka kuinka paljon kiukuttelisi tai vaikka äiti hermostuisi ja huutaisi, niin aina kuuluu perheeseen!
- Ei vaan en halua kuulua tähän perheeseen. Haluan kuulua mamman ja pappan perheeseen. Siellä on kivaa.
Mitäköhän kymmenen vuoden päästä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti