Uskontunnustus

Minä uskon lautasmalliin, 

kuusiosaiseen ravintoympyrään, 

maitoon, leipään ja vitamiinisuosituksiin.

Ja julkisiin palveluihin,

hyvinvointivaltioon, 

joka sikisi yhteisvastuullisista arvoista,

syntyi sotienjälkeisessä tulevaisuudenuskossa,

kärsi 90-luvun lamassa, 

heikentyi,

horjui ja supistui,

luisui alas talouskriisiin,

nousee yhteisellä ponnistuksella kuolleista,

ja on progressiivisen verotuksen avulla

auttava niin vanhoja kuin uussuomalaisiakin.

Ja peruskouluun,

ihmisten väliseen tasa-arvoon,

rokotusohjelmaan,
ilmastonmuutokseen,

riittävän hyvään vanhemmuuteen,
kohtuuteen,

tieteelliseen maailmanselitykseen

ja feminismiin.

Aamen.

Shopshopshops

Kuten edellisestä postauksesta näkyi, tyärellä on uudet päheät pillifarkut. Olen kehuskellut kuinka meidän lapset kulkevat kierrätysvaatteissa, mutta nyt kun esikoinen on alkanut pukeutua vapaaehtoisesti farkkuihin, olen ollut niin innostunut, että esteettisturhamaisuuksissani halusin ostaa lapselle oikein trendivaatteita. Pukea jos ei pikkuaikuiseksi niin pikkunuorisolaiseksi.

Antropologisesta näkökulmasta kiinnostavaa on, että vaatekaupassa käymisen seuraus oli välitön: mulla ei ole mitään päällepantavaa! (Merkityksessä ehjää ja kivannäköistä, joka mahtuisi päälle ja jossa voisi imettää.) Ja kyllä, vietin sitten tänään harvinaista vapaapäivääni (merkityksessä kaksi vanhinta lasta mummolassa) shoppaillen. Kävin Zarassa ja H&M:ssä ja sitten en enää keksinyt mihin mennä. Ongelmanani on, kuten niin monesti olen todennut, että en raaski ostaa kallista enkä halua ostaa halpaa.

No, en ostanut mitään, mutta vajaavaisuuden tunne jäi. Kävin sentään laiskalla lounaalla parin kaverin kanssa terassilla, joten ei se päivä kokonaan hukkaan mennyt.

Sit tähän joku aasinsilta. Vaikka siitä miten kirppari on tekopyhän hipsterin Jumbo. Minäkin liityin yhteen Facebookin kirppariryhmään. Siellä joku kaupitteli kahta tuttia, jotka olivat kuulemma jääneet käyttämättä. Pakkauksessa eivät kuitenkaan enää olleet. Hintaa oli viisi euroa ja nouto heiltä kotoa.

Shoppailun sijaan rupesin sitten myyntihommiin ja nakuttelin kasan vaippoja toripistefille. Hirveä duuni, enkä tajunnut edes tuutata ilmoituksia täyteen hakusanoja kuten "kestovaippa" ja "kesto vaippa", joten eihän kukaan niitä ilmoja sieltä varmasti edes löydä. Joten seuraa kaupallisia tiedotteita.

Myyntipuheena, että itsehän tykkään käyttää niitä yksiä ja samoja, joten muut ovat jääneet käyttämättä. (Tosin noita BumGeniuksen bambusisävaippoja ollaan käytetty paljonkin, mikä näkyy tarrojen kulahtamisena. Loistava imukyky vaikkapa yövaipaksi. Mutta meillä menee yöt nykyään samalla setillä kuin päivätkin.) Osta osta osta! Pidättäydyn kestovaippaluennosta, mutta mielelläni vastaan kysymyksiin, jos tuotteet eivät ole tuttuja. Tuotetietoa kootusti myös täältä. Noista käyttämättömistä vaipoista voisin pyytää 10e ja muista sitten vähemmän. Ja mitä enemmän ostat, sitä halvemmalla saat. Osta osta osta! Hipsteri oot kuitenkin.

Lisäksi voisin luopua harsoista: kaapista löytyy toistakymmentä MaM designin valkaisematonta vaippaharsoa. (Valkaisemattomilla on parempi imukyky ja bonuksena ei mene sekaisin puklurättien kanssa.) Osta osta nekin!

Edit 23.5. Poistan tästä alta myydyt tuotteet - kun nyt kauppiaaksi rupesin.

BumGenius bambuinen sisävaippa, M-koko. (3 kappaletta, tarrat nyppyyntyneet)

BumGenius bambuinen sisävaippa, L-koko. (2 kappaletta)

FuzziBunz taskuvaippa, käyttämätön, S.

Myllymuksut taskuvaippa, käyttämätön, S-M.

Myllymuksut taskuvaippa, S-M.

Kosteussulku käyttäytyy kummallisesti, eli on irti kankaasta. Ehjä kuitenkin eli ei falskaa.

TotBots sisävaippa, S.

Unimix sisävaippa, S.

ImseVimse vaippakuori, XL (2 kappaletta) selkäpuolen kuminauha uusittava - kuminauhakujan sisällä eli simppeli homma. (Käsityötaitoiselle ilmaiseksi kierrätyksen riemusta.)

Voikukkia!

- "Siis nää on niiiin ihania! Mä aina lapsena rakastin näitä!"

Tytär ottaa vanhenemisen tosissaan.

Kalaset

Nyt on lapsi sitten juhlittu viisivuotiaaksi. (Härregud! Ja ehkä ihan pikkuisen snif. Synttäreitä edeltävänä iltana lapsi itsekin sanoi haluavansa olla vielä neljä. Tämän tunteen muistan lapsuudesta: vaikka lähtökohtaisesti odottaa malttamattomana olevansa isompi, on se samalla myös vähän pelottavaa.)

Tarhakaverijuhlat, joita jännitin etukäteen, olivat loppujen lopuksi helpommat kuin toiset kaverisynttärit - ehkä siksi koska vierasjoukko oli tottunut toimimaan ryhmänä keskenään. Ohjelmassa oli aasinhäntää, saippuakuplia ja kasvomaalausta, ja pääosin kaikki oli lasten mielestä ihan kiruttavan hauskaa. Sattuipa vielä se kesän ensimmäinen päiväkin ja vauva tosiaan nukkua posotti läpi juhlien. Jättemysigt!

Niissä toisissa juhlissa, joissa oli lapsen valitsemia vieraita meidän vanhempien kavereiden lapsista, rentona emäntänä stressasin kun kaikki ei mennyt tasan käsikirjoituksen mukaan: pari lasta halusi tehdä omiaan ja toiset eivät olisi tulleet leikkeihin lainkaan herkkujen ääreltä. Näissä juhlissa yritin edellä mainittujen lisäksi ohjelmoida vähän hippaa ja sokkoakin, mutta eivät ne oikein ottaneet tulta alleen. Löysivät sitten pihalta madon tai koppakuoriaisen ja puuhasivat sille koko porukan voimin jotain sanktuaaria. Loppu hyvin ja silleen.

Samaisten juhlien alla mies aloitteli hyviä perinteitä noudattaen koemielessä terassin hiontaa, ja suunnitteli rautakauppareissua päiväuniajaksi ("Olisi esikoisen kanssa poissa jaloista"). Tästä vielä kehotin ihan ystävällisesti pidättäytymään, mutta siinä kohtaa kun mies veteli päiväunia minun valmistellessa tarjottavia yhden kitisevän kaksivuotiaan ja yhden itkevän vauvan kanssa, sain kevyen ruumiistairtautumiskokemuksen ja mies ei-niin-lempeän herätyksen.

Toisen kohtauksen olisin saattanut saada kun synttäreiden ajankohtaan osui joku helvetin jääpallo-ottelu. En voinut ottaa juhlapöydästä kuviakaan kuin toiselta laidalta, ettei kuvissa näkyisi, että meillä on telkkari auki lastenjuhlissa. Pahaa tekee edes kertoa. Mutta en sanonut mitään kovin moneen kertaan enkä pahasti.

No, keskityn epäolennaisuuksiin. Sankari itse oli juhliinsa kovin tyytyväinen, ja uskoakseni myös vieraat viihtyivät. Tarinan opetus lienee, että minun pitäisi oppia olemaan rennompi. Mutta ei ollut ihan eka opetus tällä saralla. Enkä opi. 

Cute overload koettiin jälkimmäisillä synttäreillä kun onnitteluyhteislaulun jälkeen yksi kaveripoika lauloi päivänsankarille serenadin: "Mun sy-sy-sydämestä puuttuu palanen ja uu-uu, se on sun näköinen."

Awwwww.

Synttärikakkuna takuuvarma mutasellainen.

Lasten kanssa askarreltu "aasi", joka on eksoottisesti kirahvi. Ei tarvi kertoa, että kirahvilla ei ole tuollaista kuonoa.

Et niinku...

- Äiti?
- No?
- Et niinku voinks mä ottaa purkan?

- Äiti? ...Äiti? ...Äiti?
- No?
- Et niinku mikä päivä huomenna on?

Näin alkaa dialogi meillä ehkä kolmesataa kertaa päivässä. Esikoinen ei voi puhutella minua suoraan. Ei vaikka katsoisin häntä silmiin. Vaikka hän ilmiselvästi tietäisi minun kuulevan. Hänen pitää sanoa "Äiti?" ja minun pitää vastata "No?" ennen kuin päästään asiaan. Tai asiaan ja asiaan - seuraavakin repliikki alkaa sanoilla "Et niinku..." (Ja jos vaikka mies sanoo minun kanssani yhtä aikaa "No?", esikoinen toistaa äiti-pyyntönsä niin monta kertaa kunnes minä vastaan yksin ja selkeällä äänellä "No?")

Puolet keskusteluistamme on turhia täytesanoja. Mutta ohi ei pidä lapsen asia menemän, se varmistetaan.

Toinen kiinnostava puhetapa löytyy lapsen leikeistä bestiksensä kanssa:

- Jooko, et tää menis nyt talliin.
- Jooko, et se sanois et tuu sääkin.
- Joo. Tuu sääkin. Jooko, et se sit tulis.
- Joo.
- Jooko, et tän nimi olis Multanen.
- Jooko, et tänki nimi olis Multanen.
- Jooko, et ei.

Minä sen sijaan muistan, että minun lapsuudessani leikit neuvoteltiin toisin:

- Nyt tää pistäis tän mekon.
- Joo, ja sit nää menis tänne juhliin.
- Ja sit nää menis tanssimaan.

Jos haluaisi sukupuolityypittää, voisi pohtia miksi tyttöjen roolileikeissä neuvottelu on niin keskeisellä sijalla, kun taas poikien vastaavissa leikeissä käydään niin sanotusti suoraan asiaan. Ninjat eivät neuvottele.

Mistä nämä puhetavat tulevat? Ja, ennen kaikkea, millaisiin rooleihin ne lapsia ohjaavat?

Jooko et sit tää makais tässä ihan muina roolimalleina?

Reipasta vai tyhmää?

Veteen piirretty viiva, sanoisin.

Viikko sitten järjestettiin esikoisen baletin kevätjuhlanäytös, johon menimme tietysti koko perheen voimin. Jälkeenpäin tuli mieleen, että joku ehkä ei olisi ottanut kolmeviikkoista konserttisalityyppiseen tapahtumaan. Mutta tosiaan vasta jälkeenpäin.* Toki poistuin salista vauvan huutaessa, mutta toisten riemuksi tulin aina takaisin.

Viikkoa aiemmin olimme jo olleet kuopuksen jumpan kevätjuhlissa. Temmellystapahtumassa ei toki kukaan voinut erityisesti häiriintyä meistä, mutta vauvan herkkä sielu saattoi. Ymmärrän nyt olevani sellainen parjattu äiti-ihminen, joka ei ymmärrä pysyä kotoa lapsen ja muun yhteisön parhaaksi.

Toinen harhaisuuden hetki iski lapsen synttäreiden kohdalla: viime vuonna meillä oli esikoisen syntymäpäiväfestareilla kolme kattausta, mutta ei tarhakavereita - vaikka lapsi on ollut kutsuttuna monissa tarhakaverijuhlissa. Tänä vuonna meillä järjestetään myös tarhakaverijuhlat. Koska esikoinen on nyt lopettanut hoidossa, tuntuu tärkeältä ylläpitää kontaktia niihin lapsiin, ja annoin kutsua kaikki, jotka lapsi halusi. Tämä tarkoittaa kahdeksaa lasta - meidän lasten lisäksi. (Huokaisin ihan vähän salaa kun kaikki eivät pääsekään.)

Paitsi tietysti juhlavalmisteluiden mahduttaminen päiväohjelmaan, vähän jännittää tuollaisen laumatapahtuman kaitseminen. Tai siis niille lapsille pitäisi kai olla jotain ohjelmaa, jotta eivät ihan riehu. Hankin jo ison pahvin. Siihen voi piirtää aasin. Joo. Ja vauva saa vain sitten luvan nukkua juhlien aikaan.

Ja sitten vielä tämä:

Ylitinko nyt itseni äitinä ja kasvattajana - vai alitinko? Ostin lapselle toivomaansa kiinalaista muovikrääsää. Käytettynä, mutta silti. Periaatteista viis, nyt tähdätään materialla saavutettavaan lapsen onnellisuuteen lyhyellä tähtäimellä. Ja onnelliseksi se tulee, päätellen ilmeestään kun tänään näki lahjansa tuossa pöydällä. (En sitten älynnyt korjata sitä takaisin piiloon valokuvaussessioni jälkeen viime yönä - en minä omasta mielestäni ole näin aivoton.)

Mutta palatakseni lahja-asioihin: kun nyt vauhtiin pääsin, niin harkitsen lisäksi lapsen haaveilemia korkokenkiä. (Kyllä, sellaisia myydään viisivuotiaille.) Oliko se niin, että jos lapsena ei anneta olla prinsessa, niin aikuisena haluaa? Vai ollaanko nyt yksikaistaisella tiellä kohti missihaaveita?

* Ja kokemus ei mitenkään estä minua suunnittelemasta, että menisin viikon kuluttua kuuntelemaan Satua Ars Novaan...

Banaanipannukakku

Lisää samojen reseptien variointia: se on, lisää käyttöä niille mustille banaaneille. Resepti on mitoitettu uunivuokaan, joka on meidän perheen ateriakoko - pellilliseen tarvitset tuplataikinan.

Banaanipannukakku

Tarvitset:

5 dl maitoa
2 munaa
2 banaania (muussattuna)
50 g voita (sulatettuna)
2,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 rkl sokeria
ripaus suolaa

1. Sekoita aineet (muistathan sekoittaa leivinjauheen ensin jauhoihin).
2. Anna mieluusti turvota puoli tuntia.
3. Paista 225-asteisen uunin keskitasossa n. 30 minuuttia tai kunnes kypsää. Huom: ei pursuile kuten tavallinen pannari.

Jäätelön puutteessa laiton päälle turkkilaista jogurttia ja kuningatarhilloa.
Joskus osuu vahingossa ihan kohdilleen!

Helppo (ja tomaatiton) feta-pinaatti-lasagne

Täti-ihmisen keittokirjasta luvusta "Ruokaa, jota (ihme kyllä) syövät kaikki perheemme jäsenet": kasvislasagnea vailla kasviksia ja ennen kaikkea vailla tomaattikastiketta, jota esikoinen vihaa - vaikka rakastaa ketsuppia. (Mikään määrä tämän epäloogisuuden osoittelua ei ole muuttanut vallitsevaa tilannetta.)

"Helpoksi" kehtaan kutsua reseptiä, koska pinaattikastike on niin vaivaton, juustokastikkeensa nyt on tietysti oma vaivansa. (Senkin voisi korvata kerma-maidolla ja juustoraasteella, sanon ma.)

Mutta siis:

Feta-pinaatti-lasagne

Tarvitset:

Lasagnelevyjä

Pinaattikastike
300 g (2 pussia) pinaattia
200 g (1 prk) fetaa
100 g raejuustoa
1 sipuli tahi 2 kevätsipulia varsineen (Kevätsipuli hajosi uunissa niin pehmeäksi, ettei esikoinen huomannut sitä. Hah!)
1-2 valkosipulin kynttä
pinjansiemeniä
mustapippuria

Juustokastike (ohje suoraan lasagnelevypakkauksesta)
50 g voita
1 dl vehnäjauhoja
1 l maitoa
200 g (pari kourallista) juustoraastetta

Valmista pinaattikastike: sekoita ainekset.

Valmista juustokastike: sulata voi, lisää vehnäjauhot ja vatkaa maito vähitellen kastikkeeseen. Ota kattila pois levyltä ja lisää joukkoon juustoraaste.

Rakenna lasagne kerroksittain: pohjalle pinaattitäyte, sitten juustotäyte, sitten lasagnelevy. Päällimmäiseksi lasagnelevyn päälle vielä juustokastike ja pinnalle juustoraastetta.

Paista 175-asteisen uunin alatasolla n. 50 minuuttia.

Kyllä, ruokalaji on hyvin lähellä canneloni-reseptiäni. Onneksi en ole ruokabloggari, niin ei tule paineita. Vaikka lisäsinhän minä pinjansiemeniä.

Kahden viikon huijauksen jatkoajalla

Pieni mies on kuukauden. Kehtaanko enää sanoakaan, että kaikki on yhä vaan helppoa ja mukavaa? Vauva nukkuu hyvin ja syö paljon, välillä vähän itkeskelee. Isommat lapset lohduttavat: "Ei hätää, pikkuveli, ei hätää." Viisivuotias on ylpeä kun saa suuren vastuutehtävän, pitää vauvaa sylissä, ja kaksivuotiaan suurin synti on tahtoa suukotella vauvaa juuri kun haluaisin sen nukahtavan.

Täällä Bloggerin luonnoksissa on hautunut helmikuussa laadittu teksti, joka alkoi näin:

"On varmaan raskasta olla äiti," pohdiskeli esikoinen eilen illalla sängyssään. "Kun pitää olla koko ajan vihainen." (Vaikka juuri eilen nukkumaanmeno sujui ilman sen suurempia kiukkukohtauksia meiltä keneltäkään.)
"Olenko minä sitten koko ajan vihainen?"
"No joo."

Niinpä: auts. Eikä se lapsi tietysti aivan väärässäkään ollut.

Nyt tuntuu toisenlaiselta. Vaikka olen päivät pitkät lasten kanssa, ja saatan hetkittäin hermostua, en ole äärimmilleen viritetty jousi, kuten tuossa väitöstä edeltävänä aikana. Koska mitä sitä selittelemään: mitä väsyneempi olen, sitä helpommin hermostun. Ja, no, näin jälkikäteen on helppo arvioida, että olivathan viimeiset kuukaudet ennen väitöstä aika tiukkoja.

Postaus jatkui pohdinnalla, että "Pahinta tässä on se, että vaikka muu stressi helpottaa, niin väsymys ei varmasti vähene kolmosen synnyttyä." Mutta hah: helpotti sekin! Ainakin hetkellisesti. Vaikka herään ehkä viisi kertaa yössä syöttämään (kuka laskee?) ja vaihdan vaipan yleensä kerran, tunnen itseni vähemmän väsyneeksi, vähemmän kuormittuneeksi kuin talvella. (Muistaakseni imetyksen aikaan on kyllä aina väsyttänyt vähemmän - vasta sen jälkeen lasten herätykset käyvät kuolemaksi.) Kesä ja valoisuus auttavat myös paljon.

Stressitaso on varmasti laskenut myös lapsilla. Heitä ei enää tarvitse repiä ylös sängystä aamuisin, pakottaa vastenmielisiin talvivaatteisiin ja kiirehtiä kohti päiväkotia; iltaisin he eivät ole päiväkotipäivästä väsyneitä. Päivien rytmi on huomattavasti rauhallisempi kuin ennen.

Miehen väitöskirjan deadline on ensi viikolla, ja väitöspäivänkin saivat vihdoin rukattua - ennen kesälomia! Josko sitten viimeinenkin meistä pääsisi hengähtämään lomalle.

Juuri nyt isommat lapset ovat vanhemmillani - äitini soitti eilen ja pyysi voisivatko tytöt tulla joskus yökylään: "Vaikka tänään?" En pannut vastaan. Vauva nukkuu ja mies juoksentelee sukkahousuissa jossain päin Uudenmaan metsiä. Taidan ottaa toisen kupin kahvia.

Kesän ensimmäiset mansikat torikauppiaalta olivat symboliarvoltaan merkittävämpiä kuin maultaan.

Eipä mulla muuta. Leuhkitaan ku tavataan!

Ulkoisettu motivaattori

Aloitin taas kerran juoksuharrastuksen.

Tai siis: päätin aloittaa juoksemisen.

Kävin siis kävelyllä.

En pidä juoksemisesta, ja motivaatio-ongelmanikin on tullut läpikäytyä aiemmin. (Kiitos Valeäiti, mä niin samaistuin - paitsi että mä en ole edes ole aloittanut.) Miksi ihmeessä taas vaivaudun? No koska.

1. Hengästyn matkalla alakerrasta yläkertaan. Viimeksi olen urheillut joulukuun alussa. Sanan "urheilu" tilalle voi myös vaihtaa sanaparin "kävellyt kilometrin" ja se on yhä totta. Kuntoa tarvitaan, jotta voi pelata futista, mikä on ihanaa. Ei haittaisi myöskään arjessa jos en olisi tällainen energiaton mato. Jos yleväksi ruvetaan, niin ehkä eläisikin vähän pidempään, tai terveempänä.*

2. Juoksu on ainoa kunnonkohotusmuoto, johon näin pikkuvauvavaiheessa helposti irtoan: ei aikatauluja ja vauvan voi ottaa mukaan.

3. Kaikki muutkin juoksee (mikä on tietysti paras motivaattori kaikkeen). Eli kai siitä pakosti jotain voi saadakin.

4. Soft shell -takki. Lahja ei ollut mieheltä mikään hienovarainen vihje, että kiva jos sinäkin urheilet. Sen se sanoo ihan suoraan. Mutta lahjaksi saan joko itse tarkoin osoittamiani tuotteita - tai sitten urheilukamoja. (Olen tosi hienovaraisesti sanonut ihan suoraan, että en minä urheiluvarusteita tarvitse vaan aikaa urheilla.) Onhan miehen innostus minun urheiluuni myös hyvä: kotoa tuleva tuki on ensimmäinen ehto sille, että kotoa pääsee poistumaan. Ja on näin hienoa urheiluvarustetta toki pakko käyttää.

5. Soft shell -takki. Kummallisen hälytinkommelluksen takia mies tuli kotiin miesten takin kanssa, vaikka oli ostanut naistensellaisen. Menin siis vaihtamaan takkia, ja jouduin sovituksen jälkeen valitsemaan M-koon. Urheilun lisääminen ja kakunsyönnin vähentäminen lienevät helpoimmat keinot palata jollain aikavälillä vanhoihin mittoihin (ja mahtua muihinkin kuin niihin yksiin farkkuihin, joiden haarus on jo pahasti revennyt).

6. Lenkkeily on myös helpoimpia mahdollisia tapoja saada "omaa aikaa". Unohdetaan se, että mukavammin aika kuluisi kakkua syömällä kahvilassa.

Toinen suuri kysymys: Miksi jokin olisi tällä kertaa toisin?
Ehkä ei olekaan, mutta lähden hakemaan motivaatiota ulkoisin keinoin:

1.  Julistamalla uutta alkua täällä, minkä jälkeen on noloa taas lopettaa ennen kuin aloittaakaan. Ilkkukaa minua rumasti jos juoksuaiheisia postauksia ei ala kuulua!

2. Rekisteröitymällä Sports trackeriin: datan keruu saa ponnistelut näyttämään todellisimmilta. Pics or didn't happen! (Tämä atk-aika on alkanut kyllä lähteä käsistä: pysähdyin ensimmäisellä lenkillä ensimmäiseen kadunkulmaan asentamaan ohjelmaa puhelimeen. Lataus ei kuitenkaan onnistunut, ja sen sijaan otin jonkun halvan kopion, joka ei sitten tallentanut kävelyäni: hukkaan meni koko lenkki!)

3. Osallistumalla johonkin juoksutapahtumaan syksyllä - mielellään kaverin kanssa, jotta saa suorituspaineita. Serkulla olisi kolmekymppistavoitteena juosta ensimmäinen puolimaraton lokakuun alussa, mutta se lienee minunkin harhaiselle luonteelleni liian iso tavoite. Niin ja synnytystä käytän tekosyynä. Kympin lenkki Ruissalojuoksussa 21.9. voisi ehkä olla mahdollisuuksien rajoissa.

4. Ja sitten vielä luin männä iltoina Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Vaikka en hirveän vakuuttunut ollut kirjasta, hirveän vakuuttavasti Murakami puhuu juoksemisesta. Eli kai todellisen juoksutavoitteen on sitten oltava maratoni. Kröh. Mainitsinko jo harhaisesta itseuskosta?

Huvittavin osuus tässä uhossa on, että en ole juossut vielä metriäkään, vaan kävelemällä joutuu aloittamaan. Toistin tänään sen ensimmäisen, rekisteröimättömän kävelyni: hiukan vajaa tunti, hiukan vajaa viisi kilsaa. Kunnostani kertoo paljon, että tämä tuntuu ihan urheilusuoritukselta. Mutta tiedättekö mitä: siitä tulee myös ihan siis tosi nastat vibat! Ihan niin kuin kaikki ovat aina väittäneet! Jos vain se ulkoinen motivaattori saisi minut potkittua liikkeelle, niin ehkä sisäinen motivaatio syntyisi tämän tunteen kautta. Pretty please?

* Sattuvasti tähän Hesari kertoi tänään, että istuminen tappaa. Ja sitä ei voi kompensoida sillä pienellä iltalenkillä.

"On huo­mat­tu, et­tä run­sas is­tu­mi­nen on it­se­näi­nen kuo­le­maa ai­heut­ta­va ris­ki­te­ki­jä, vaik­ka liik­kui­si pal­jon. Lo­giik­ka on sa­ma kuin tu­pa­koin­nis­sa. Ei tun­nin lenk­ki pois­ta nii­tä hait­to­ja, joi­ta syn­tyy, kun polt­taa as­kin tu­pak­kaa," kertoo jutussa terveysliikunnan tutkija Tommi Vasankari.

Ja miten minä vietän päiväni? No niinpä. Istun aina paitsi ruokapöydässä. Romahdan ensimmäisen mahdollisuuden tullen hiekkalaatikon reunalle tönöttämään, ja voivottelen mielessäni kun on pakko antaa keinuissa vauhtia. Laiskuus laiskistuttaa.

Just a number

Joudun aika ajoin tilanteeseen, etten muista omaa ikääni. Olen joutunut kehittämään muistisäännön, ettei aina tarvitse laskea syntymävuodesta: sain esikoiseni 30-vuotiaana. Olen nyt siis 35. Minun keski-ikäiseen korvaani se kuulostaa vielä melko nuorelta.

Mutta jos Mikko Mallikkaan isää katsoo... Niin, minäkin täytän tänä vuonna 36. Ehkä se on sitten  rajapyykki.

Keski-ikäinen olin kyllä jo teininä: 14-vuotiaana harrastin sukututkimusta ja vietin pitkät kesäiset päivät maakunta-arkistossa mikrofilmejä tutkien muiden eläkeläisten kanssa. Minulla oli myös puutarhapalsta, jonka menestys oli samaa luokkaa kuin nykyäänkin. Intoilin Palmyran rauniokaupungista.

Sen jälkeen olin nuori toistakymmentä vuotta. Kaksikymppisyys meni teatterilla, juhliessa, maailmalla ja opiskellessa. Tässä järjestyksessä. (Mutta valmistuin minä silti maisteriksi opintotukikuukausien määrittelemissä puitteissa, ettei ihan luopioksi luulla.)

Kolmekymppisyys, näin puolivälissä tarkasteltuna, meni lastentekoon ja väitöskirjan parissa. Ensimmäiset viisi vuotta olin enimmäkseen raskaana, ja loppukin mennee pienten lasten parissa. Laskin ihan itse, että kun kolmonen aloittaa koulunkäynnin, olen 42. Nelikymppisyys tuntuu kaukaiselta ajatukselta, vaikka oikeasti se on ihan kulman takana.

Niin että mitäköhän se nelikymppisyys sitten tulee olemaan? Työntekoa, varmaan, tai toivottavasti, mutta missä ja miten? Jotenkin harhaisesti kuvittelen, että tähän asti on eletty tällaisia erilaisia kausia - opiskelu, väitöskirja, lasten hankinta - ja sitten alkaa se loppuelämä. Mutta tuskinpa siitä tämän valmiimpaa tulee. Yhdet projektit vain korvautuvat toisilla: hankitaan linna Ranskasta, ruvetaan luomuviininviljelijöiksi ja eletään lasten kautta. Tai jotain muuta.

Huomaatteko: esikoisen syntymäpäivä laittaa filosofiseksi.

Ja jos tästä oikein hakemalla hakee jotain negatiivista

Aloitetaan vaikka näistä klassikoista.

Jos tästä nyt hakemalla hakee jotain positiivista

En ehtinyt lasten kanssa aamiaiselle.

Same same

Ehkä en vielä uskalla sanoa, että arki on tasaantunut kolmilapsisuuteen, vaikka pieninkin on jo kolme viikkoa. Mutta siihen suuntaan: mies on palannut täyspäivätöihin ja minä olen tehnyt sankaritekoja kuten lähtenyt kyläilemään koko joukkueen kanssa ja nukuttanut ne yksin. (Mutta yhähän vauva nukkuu paljon, eli odotetaan vielä sitä, että lähtee liikkeelle ja saa hampaita ja uhmaiän ja jää kiinni ajokortitta mopoilemisesta.)

Kaiken kaikkiaan pohdinnan aiheet elämässä ovat samat kuin aina:

- Esikoisen synttärit lähestyvät, ja lahjatoiveena on potkulauta ja "pet shop -talo". Potkulauta tuntuu tarpeettomalta meidän pihassamme, jossa sellaisella ei voi ajella, ja koska hän sai juuri polkupyörän, jonka kanssa voisi edetä kohti apupyörättömyyttä. Pet shopit taas edustavat lelukrääsää suoraan paholaisesta. Että niin: vanhemmuuden tarkoituksena on tuottaa lapselle pettymyksiä, mutta mitenkäs sen tekee siten, ettei pettymys ole kohtuuton.

- Polkupyörän hankinnassakin oli jälleen nieleskelemistä. Palvelevasta lähikaupasta, josta vanhempani synttärilahjapyörän ostivat, sai kahdenlaisia pyöriä: pinkkejä ja tummansinisiä. Ja vaikka kuinka koitin anella, nämä ovat ainoat värit joita Helkama tai Tunturi valmistavat 16-tuumaisina (ylihinnoiteltu Jopo poislukien). Logiikka on tietysti selvä: myyvät enemmän pyöriä kun sama ei vahingossakaan mene tytölle ja pojalle.

Tai ehkä meidän poika on nelivuotiaana vaan tosi vapaa ympäristön aiheuttamista paineista?

- Lumien lähdettyä pihalta aivoni ovat sulaneet taas hiekkalaatikon koristekivien (ja siten koko pienen pihamme) sotkuisuuteen. Kyllästyttyäni haravoimaan kiviä takaisin paikoilleen useasti päivässä, päätin poistaa koko kivet. Siinä onkin sitten minulle uusi projekti kun erottelen lapiomastani keosta koristekiviä hiekan joukosta. (Koska sen verran kalliilla kivet on pienissä muovipakkauksissa ostettu, että säästettävä ne on.) Kestän kaaosta tietyissä asioissa, mutta en toisissa, ja järjellä ei ole paljon sijaa tässä.

- Myös lenkkeileminen kummittelee pakkomielteisesti ajatuksissani. Pääosin ajatuksella ei kai minun ole pakko. Sitten lohdutan itseäni, että ei ole pakko, vielä ei saakaan, mutta kauhistun kuitenkin että ei kai minun ole pakko enää ikinä. Väittävät, että liikunnasta saa energiaa, mutta kun ei ole energiaa lähteä liikkumaan. Mieluummin syön kakkua (ja kadun vain vähän, että annoin raskaushousut jo pois).

- Jääkiekkoa pelataan taas facebookissani! Joskus nuorempana onnistuin yllättymään MM-kisoista vasta finaalipäivänä, mutta nyt niiltä ei välty millään. Eikö kerran neljässä vuodessa riittäisi niin kuin herrasmieslajeissa?

- Niin ja nukkumaan pitäisi mennä aiemmin, että jaksaisi aamulla nousta. Kun en minä sitä omaa aikaa kerran kaipaa, niin jännä että iltaisin pitää riekkua - ja miehelle muistaa päivittäin valittaa.

Kuvakuun satoa

Huhtikuu päättyi ja sen myötä kuva päivässä -projektini. Hanke oli menestys, sillä opin* postaamaan kännykällä ja pudotin puhelimen vain kerran vauvan päähän.

Kasvimaa herää, kuvassa tuntematon perenna.

Pieni kiitos täytyy tässä kohtaa antaa miehelle, joka puolisen vuotta sitten voimallisesti kannusti** minua ostamaan monimutkaisemman puhelimen kuin mitä olin ajatellut ja liittymääni kiinteällä maksulla rajattoman nettikäyttöoikeuden. "Miksi tarvitsisin nettiä puhelimessa kun olen koneella koko päivän?"

No enpä ole enää. Eli kiitos älykkään puhelimen, pysyn edes jotenkin kärryillä sähköposteissani ja sosiaalisessa mediassa. Kiitos puhelimen, voin toteuttaa itseäni poissaolovanhempana, joka lukee blogeja (äitiydestä) hiekkalaatikon laidalla istuessaan. Kiitos teidän lukijoiden ja Bloggerin "tilaa jatkokommentit sähköpostiisi" -palvelun, tuntuu kuin minulla olisi sosiaalista elämää.

Yllätyksekseni huhtikuu oli huippumenestyksekäs myös kävijämäärissä mitattuna, mistä voi päätellä että A. vauvan syntymä on aiheena hottikuuma tai B. jopa tuhruiset kännykkäkuvat ohittavat kiinnostavuudellaan tekstini. Veikkaan molempia.

En silti lähde ryöstöviljelemään konseptia jatkamalla sitä, mutta pidätän oikeuden toistaa kuvakuun toistekin. Kenties kesällä, tai marraskuun synkkyydessä. (Terapiaosaston EmmyAurora nappasi idean käyttöön toukokuuksi, sitä seuraan mielenkiinnolla.)

Sisällöllisesti kuvakuu veti blogin - jos mahdollista - entistäkin omanapaiseksi, mutta tämä johtunee paitsi formaatista, myös elämäntilanteesta. Näen tällä hetkellä varsin utuisesti meidän perheemme pienen kuplan ulkopuolelle. Toisinaan luen Hesarinkin, mutta herrakerhojen ja tehdaspalojen ja Syyrian edessä jään sanattomaksi. Niinpä on helpompi kertoa, että lehteä lukiessani söin eilisistä vappufesteistä jäänyttä juustokakkua - ja laskin, että olen tainnut syödä kakkua joka päivä vauvan syntymän jälkeen. Hah! Siinäpä herkullista sisältöä blogiin ja vauvaan.

* Pahoittelut jälleen kerran reader-lukijoille, jotka saivat tuplapostausten muodossa todistaa tätä oppimisprosessia.
** Meinasin kirjoittaa pakotti, mutta ajattelin ilmaisun saavan minut näyttämään varsin tahdottomalta pikkurouvalta.