Toisen lapsen syntymän alla odotin väistämättä uutta versiota esikoisesta. Ensimmäisellä kerralla en osannut juuri kuvitella tulevaisuuteen, nyt en päässyt mihinkään ajatuksestani, että kaikki tulee menemään täsmälleen samalla tavalla kuin viimeksi.
Kuopuksen syntyessä tunne olikin outo, koska hän tosiaan oli ilmetty kopio isosiskostaan. Huomasin laitoksella vauvaa hoitaessani ajattelevani kuin olisimme jo käyneet tämän läpi ennenkin: "Kyllähän sinä nämä hommat osaat."
Sittemmin olen oppinut erottamaan heidät toisistaan. Toistaiseksi muistisääntönä toimii että se joka puhuu ja hyppii yhdellä jalalla on esikoinen. Eh eh.
No on eroja. Toistaiseksi niitä näkee selkeiten arjen rutiineissa, kuten nukahtamisessa. Kuopusta ei ole juuri hemmoteltu tuudittelujuttujen kanssa, ja hän nukahtaa vaikeuksitta. Esikoisen vaunujen piti liikkua, mutta nyt laitan lapsen vaunuihin pihalle ja palaan sisälle jatkamaan sitä mikä keskeytyi.
Muutenkin olen kokenut, että nuorempi vaatii vähemmän huomioita ja touhuilee itsekseen pitkiäkin aikoja. Aivan pienestä vauvasta alkaen hän lehautti riemastuneen hymyn kunhan vain joku häneen päin katsoi. (Parka.)
Välillä säälittelen tähän tyyliin pikkusisarusta, joka on joutunut jakamaan saamansa huomion jo alusta asti. Kuvittelen joustavuuden johtuvan hänen kuopuksuudestaan, mutta voihan kyse olla hänen persoonastaan "muuten vain".
Kuten huomaatte, minulla on ylempi korkeakoulututkinto keittiöpsykologiassa, ja suoritan pitkittäistutkimusta kahden yksilön koeryhmällä. (Parat.) Palaan tutkimustuloksiin tulevissa julkaisuissani.
perjantai 30. syyskuuta 2011
torstai 29. syyskuuta 2011
Ekoystävälliset häät?
Tunnustin aiemmin katselleeni paljonkin hääaihesta "tosi"-tv:tä, ja ehdoton suosikkini näistä oli Say Yes to the Dress, jonka konsepti on niinkin yksinkertainen kuin kuvata häämekkoputiikissa naisia sovittamassa mekkoja ja ostamassa niitä. Mikä ohjelmasta teki koukuttavan oli se täydellinen ylilyöminen puvulle annetun merkityksen ("hän on sairastanut syövän, joten tottahan hän ansaitsee ihanan hääpuvun"), ihmisten reaktioiden (itku) ja pukujen hinnan suhteen (kaupan halvimmat taisivat olla parintuhannen dollarin luokkaa).
Yksi toistuvista hokemista ohjelmassa oli, että "kyynelistä tiedetään, että puku on oikea." Toinen, että "jokainen tyttö on unelmoinut tästä päivästä/suunnitellut tätä päivää koko ikänsä." Tarvinneeeko tätä edes kommentoida..
Aasinsiltana aiheeseen toimii erään jakson morsian, joka halusi järjestää mahdollisimman "ekologiset" häät ja siksi (matkusti Kanadasta New Yorkiin ja) valitsi tästä kalliista kaupasta hääkoltun, jossa oli lehtiornamentteja kuvaamassa hänen rakkauttaan luontoon. Se hiukan huvitti.
Myös minä olen pyrkinyt "ekologisiin häihin" ja pohtinut onko mahdollista yhdistää häitä sellaisena konseptina kuin sen tunnemme ja ekologista ajattelua. Varmastikaan ei, mutta haluan edes siihen suuntaan yrittää. Avainsanat ovat karsiminen, uusiokäyttö ja lainaaminen.
Karsimme kertakäyttöisistä häätuotteista – hääkakun koristeita, morsiusparin pikareita tai vastaavia yhdenillanjuttuja meille ei tule. En koe tarvetta hääkengille tai häälaukulle: kenkiä ja laukkuja minulla jo on.
Mutta sitten se hääpuku. Olin ajatellut juhlakolttua – mieluusti mustaa – jota voisin käyttää myös tulevissa juhlissa. Mutta miehen mukaan "kyllähän nyt valkoinen hääpuku pitää olla." Ja koska valkoisella (hää)puvulla ei niin kauheasti ole jatkokäyttöä, niin uuden puvun sijaan minulle tullaan muokkaamaan puku äitini vanhasta hääpuvusta (ihanassa Boutique Minnessä). Paitsi tunnearvoa, saan valinnalla annettua puvulle hieman ekojeesuspisteitä.
Uusiokäyttöön tai kierrätykseen voidaan lukea myös kihlasormukseni, jonka löysin panttilainaamon Vintage-kaupasta. Mies hiukan epäili, että on huonoa karmaa ostaa pantattuja koruja, mutta mielestäni eettisyys voittaa karman lait tässä kohtaa. Ja (luotettavia) käytettyjen korujen myyjiä ei löydy helposti. Olenkin hiukan huolestunut vihkisormuksen löytämisestä – varsinkin kun sitä ei kukaan edes etsi – eli on hyvin mahdollista, että kihlasormuksestani tulee vihkisormus. Kierrätystä sekin.
Koristelut teolliseen hääpaikkaan toteutetaan lähinnä valojen – lamppujen ja kynttilöiden – avulla, ja tuikkuja ja lyhtyjä hankin mökin nurkista, kavereilta lainaan sekä kirpputoreilta. Juhlien jälkeen tuikut pääsevät takaisin Pelastusarmeijalle myyntiin. (Paitsi ne lainatut, ne palautan, lupaan.) Murattia kasvatan ruukuissa pihalla, katsotaan saanko ne talveen asti pidettyä hengissä.
Paljon jää silti sellaista, joiden olemassaoloa on vaikea perustella – kierrätyspaperi on vain pintasäätöä, eli kutsut olisi voinut lähettää sähköpostilla, noin niinkuin esimerkiksi. Ja menussa lähdettiin kasviksesta, sitten lisättiin hieman kalaa, ja lopulta myös hirvilihapullia, etteivät ihmiset kokisi jäävänsä ilman ruokaa.
Ekologisinta tietysti olisi ollut tehdä tämä miehen ehdottamalla tavalla, eli maistraatissa kahdestaan. Mutta syy kuin syy – tottahan elämässä tarvitaan myös juhlia!
Yksi toistuvista hokemista ohjelmassa oli, että "kyynelistä tiedetään, että puku on oikea." Toinen, että "jokainen tyttö on unelmoinut tästä päivästä/suunnitellut tätä päivää koko ikänsä." Tarvinneeeko tätä edes kommentoida..
Aasinsiltana aiheeseen toimii erään jakson morsian, joka halusi järjestää mahdollisimman "ekologiset" häät ja siksi (matkusti Kanadasta New Yorkiin ja) valitsi tästä kalliista kaupasta hääkoltun, jossa oli lehtiornamentteja kuvaamassa hänen rakkauttaan luontoon. Se hiukan huvitti.
Myös minä olen pyrkinyt "ekologisiin häihin" ja pohtinut onko mahdollista yhdistää häitä sellaisena konseptina kuin sen tunnemme ja ekologista ajattelua. Varmastikaan ei, mutta haluan edes siihen suuntaan yrittää. Avainsanat ovat karsiminen, uusiokäyttö ja lainaaminen.
Karsimme kertakäyttöisistä häätuotteista – hääkakun koristeita, morsiusparin pikareita tai vastaavia yhdenillanjuttuja meille ei tule. En koe tarvetta hääkengille tai häälaukulle: kenkiä ja laukkuja minulla jo on.
Mutta sitten se hääpuku. Olin ajatellut juhlakolttua – mieluusti mustaa – jota voisin käyttää myös tulevissa juhlissa. Mutta miehen mukaan "kyllähän nyt valkoinen hääpuku pitää olla." Ja koska valkoisella (hää)puvulla ei niin kauheasti ole jatkokäyttöä, niin uuden puvun sijaan minulle tullaan muokkaamaan puku äitini vanhasta hääpuvusta (ihanassa Boutique Minnessä). Paitsi tunnearvoa, saan valinnalla annettua puvulle hieman ekojeesuspisteitä.
Uusiokäyttöön tai kierrätykseen voidaan lukea myös kihlasormukseni, jonka löysin panttilainaamon Vintage-kaupasta. Mies hiukan epäili, että on huonoa karmaa ostaa pantattuja koruja, mutta mielestäni eettisyys voittaa karman lait tässä kohtaa. Ja (luotettavia) käytettyjen korujen myyjiä ei löydy helposti. Olenkin hiukan huolestunut vihkisormuksen löytämisestä – varsinkin kun sitä ei kukaan edes etsi – eli on hyvin mahdollista, että kihlasormuksestani tulee vihkisormus. Kierrätystä sekin.
Koristelut teolliseen hääpaikkaan toteutetaan lähinnä valojen – lamppujen ja kynttilöiden – avulla, ja tuikkuja ja lyhtyjä hankin mökin nurkista, kavereilta lainaan sekä kirpputoreilta. Juhlien jälkeen tuikut pääsevät takaisin Pelastusarmeijalle myyntiin. (Paitsi ne lainatut, ne palautan, lupaan.) Murattia kasvatan ruukuissa pihalla, katsotaan saanko ne talveen asti pidettyä hengissä.
Paljon jää silti sellaista, joiden olemassaoloa on vaikea perustella – kierrätyspaperi on vain pintasäätöä, eli kutsut olisi voinut lähettää sähköpostilla, noin niinkuin esimerkiksi. Ja menussa lähdettiin kasviksesta, sitten lisättiin hieman kalaa, ja lopulta myös hirvilihapullia, etteivät ihmiset kokisi jäävänsä ilman ruokaa.
Ekologisinta tietysti olisi ollut tehdä tämä miehen ehdottamalla tavalla, eli maistraatissa kahdestaan. Mutta syy kuin syy – tottahan elämässä tarvitaan myös juhlia!
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
Kampa mukaan, tytöt (eli sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta, osa II)
Hiljan uutisoitiin tukholmalaispäiväkodista, jossa ei erotella lapsia tytöiksi ja pojiksi vaan heitä kutsutaan keksityllä pronominilla "hen". Itse en koe mielekkääksi salata tai ohittaa lapsen biologista sukupuolta, mutta haluan taistella sukupuoleen perustuvaa stereotyyppistä luokittelua vastaan – mihin jo olen viitannutkin. En yksin tyttöjen kohdalla, vaan yhtä lailla luokittelu vahingoittaa poikia, joiden roolit ovat, jos mahdollista, vielä tyttöjä kapeammat. On ihan ok olla poikatyttö, mutta entäpä tyttöpoika?
Esikoinen aloitti päivähoidossa alle puolitoistavuotiaana: ryhmässä, jossa oli ainoa tyttö. Ensimmäiseksi hänelle näytettiin "se toinen" leikkihuone, se jossa oli kotileikkitavarat. Tokihan hän tyttönä leikkisi kotia. Ja oppi hän sitä leikkimään.
Videoimalla päivittäisiä toimintoja päiväkodeissa Naisasialiitto Unioni on havainnut, että päiväkodeissa
Nyt uudessa päiväkodissa päivän paikallaolijat jaotellaan sukupuolen mukaan (vaaleansiniselle ja -punaiselle taululle tietenkin). Ja vain tyttöjen vanhempia pyydetään tuomaan kampa hiusten selvittämiseksi. Poikien suurta määrää pidetään selityksenä sille, että "menoa ja vilskettä riittää".
Ja nyt disclaimer, että en tarkoita näillä esimerkeilläni moittia lapsemme mukavia ja varmasti ammattitaitoisia hoitajia, vaan kuvaamaan sitä miten läpisukupuolittunut ajattelumme ja myös kasvatusjärjestelmämme on jo ihan sieltä alkuvaiheista. Esitin pohdintani aiheesta nykyisessä päiväkodissa ja minulle vakuutettiin, että ihan samat säännöt koskevat kaikkia.
Miksi sitten taistelen näitä perinteisiä luokitteluita vastaan?
Haluaisin kasvattaa lapsistani vahvan itsetunnon omaavia itsenäisiä ihmisiä. Usein prinsessaroolit eivät ole sellaisia – tai Hello Kitty: eihän sillä ole edes suuta jolla puhua! Haluaisin kasvattaa tyttöni muuksi kuin kodinhengettäriksi, jotka huolehtivat pojista (miehistä). Toki annan isosiskolle pikkusiskoon kohdistuvia "hoivatehtäviä" ja pyydän/vaadin esimerkiksi oman huoneen siivoamista. Mutta haluaisin uskoa, että teettäisin samat tehtävät myös pojalla.
Valitettavasti en taida koskaan tulla tietämään osaisinko olla tasapuolinen äiti eri sukupuolen lapsille. Eli helppohan se on huudella, right?
Esikoinen aloitti päivähoidossa alle puolitoistavuotiaana: ryhmässä, jossa oli ainoa tyttö. Ensimmäiseksi hänelle näytettiin "se toinen" leikkihuone, se jossa oli kotileikkitavarat. Tokihan hän tyttönä leikkisi kotia. Ja oppi hän sitä leikkimään.
Videoimalla päivittäisiä toimintoja päiväkodeissa Naisasialiitto Unioni on havainnut, että päiväkodeissa
"Päiväkodin henkilökunta auttaa pukeutumisessa hanakammin poikia kuin tyttöjä [...]Ks. myös Kirsi Hölttä samasta aiheesta Lapin Kansassa.
Pojat saavat ohjatuissa leikkituokioissa ajoittain jopa kaksinkertaisen määrän huomiota [...]
tyttöjen kanssa puhutaan enemmän ja pojat saavat vastauksiksi lyhyempiä kommentteja [...]
Vastaavasti tyttöjä käytetään pikkuapulaisina viemään ja tuomaan esineitä tai pitämään pienemmille lapsille seuraa – he joutuivat kantamaan enemmän vastuuta kuin pojat [...]
Tyttöjen pitää jo siivota siinä vaiheessa, kun pojat vielä leikkivät."
Nyt uudessa päiväkodissa päivän paikallaolijat jaotellaan sukupuolen mukaan (vaaleansiniselle ja -punaiselle taululle tietenkin). Ja vain tyttöjen vanhempia pyydetään tuomaan kampa hiusten selvittämiseksi. Poikien suurta määrää pidetään selityksenä sille, että "menoa ja vilskettä riittää".
Ja nyt disclaimer, että en tarkoita näillä esimerkeilläni moittia lapsemme mukavia ja varmasti ammattitaitoisia hoitajia, vaan kuvaamaan sitä miten läpisukupuolittunut ajattelumme ja myös kasvatusjärjestelmämme on jo ihan sieltä alkuvaiheista. Esitin pohdintani aiheesta nykyisessä päiväkodissa ja minulle vakuutettiin, että ihan samat säännöt koskevat kaikkia.
Miksi sitten taistelen näitä perinteisiä luokitteluita vastaan?
Haluaisin kasvattaa lapsistani vahvan itsetunnon omaavia itsenäisiä ihmisiä. Usein prinsessaroolit eivät ole sellaisia – tai Hello Kitty: eihän sillä ole edes suuta jolla puhua! Haluaisin kasvattaa tyttöni muuksi kuin kodinhengettäriksi, jotka huolehtivat pojista (miehistä). Toki annan isosiskolle pikkusiskoon kohdistuvia "hoivatehtäviä" ja pyydän/vaadin esimerkiksi oman huoneen siivoamista. Mutta haluaisin uskoa, että teettäisin samat tehtävät myös pojalla.
Valitettavasti en taida koskaan tulla tietämään osaisinko olla tasapuolinen äiti eri sukupuolen lapsille. Eli helppohan se on huudella, right?
tiistai 27. syyskuuta 2011
Lisää vauvoja
"Aika iso vatsa sulla äiti! Siellä taitaa olla vauva."
Kiitos kiitos. Tätä ei oltukaan pariin kuukauteen kuultu.
Kun raskauteni toisesta lapsesta oli pitkällä, puhuimme aika paljon siitä tulevasta pikkusisaruksesta, "masuvauvasta" (pardon my French). Juttelin vauvan äänellä isosiskolle ja pohdimme miten päin vauva siellä mahassa oli.
Varmastikin looginen seuraamus oli, että myös esikoinen alkoi odottaa vauvaa, ja hienosti hän osasikin vatsaansa pullistaa. Mutta toisin kuin voisi kuvitella, esikoisen raskaus on jatkunut pikkusiskon syntymän jälkeen. Vauva syntyy yliviikolla tai viiden viikon päästä. Mona Lisan vauva syntyi kotona, kun hän unohti lähteä sairaalaan. "Voi sitä pöhköpäätä!"
Mutta epäselväksi ei siis jäänyt, että mahaa kasvattaa vauva. Kun pikkusisko oli syntynyt, esikoinen antoi klassisen kannustavan kommentin: "Kyllä siellä vielä toinen voisi olla. Toinen pieni."
Kesän kuluessa napero alkoi puhua pikkuvelivauvasta, joka olisi kivampi kuin pikkusisko. Ja huomautettakoon tässä, että hän ei ollut vaihtamassa pikkusiskoa pois, vaan nyt puhuttiin siitä toisesta vauvasta minun vatsassani. Kun koitin ystävällisesti, mutta jämäkästi kertoa, ettei vatsassani ollut vauvaa, esikoinen ohitti selitykset toteamuksella, että mahani vaan "isontuu ja isontuu!" (Myös miehelle sain ystävällisesti, mutta jämäkästi kertoa, ettei raskauden ensioireita ole massiivinen keskivartalon kasvu, vaan ilmiö tunnettiin ns. lomalihomisena.)
Pyykkilautavatsa tai koiranpentu. Niillä pääsisi pahimman yli, eikö?
Kiitos kiitos. Tätä ei oltukaan pariin kuukauteen kuultu.
Kun raskauteni toisesta lapsesta oli pitkällä, puhuimme aika paljon siitä tulevasta pikkusisaruksesta, "masuvauvasta" (pardon my French). Juttelin vauvan äänellä isosiskolle ja pohdimme miten päin vauva siellä mahassa oli.
Varmastikin looginen seuraamus oli, että myös esikoinen alkoi odottaa vauvaa, ja hienosti hän osasikin vatsaansa pullistaa. Mutta toisin kuin voisi kuvitella, esikoisen raskaus on jatkunut pikkusiskon syntymän jälkeen. Vauva syntyy yliviikolla tai viiden viikon päästä. Mona Lisan vauva syntyi kotona, kun hän unohti lähteä sairaalaan. "Voi sitä pöhköpäätä!"
Mutta epäselväksi ei siis jäänyt, että mahaa kasvattaa vauva. Kun pikkusisko oli syntynyt, esikoinen antoi klassisen kannustavan kommentin: "Kyllä siellä vielä toinen voisi olla. Toinen pieni."
Kesän kuluessa napero alkoi puhua pikkuvelivauvasta, joka olisi kivampi kuin pikkusisko. Ja huomautettakoon tässä, että hän ei ollut vaihtamassa pikkusiskoa pois, vaan nyt puhuttiin siitä toisesta vauvasta minun vatsassani. Kun koitin ystävällisesti, mutta jämäkästi kertoa, ettei vatsassani ollut vauvaa, esikoinen ohitti selitykset toteamuksella, että mahani vaan "isontuu ja isontuu!" (Myös miehelle sain ystävällisesti, mutta jämäkästi kertoa, ettei raskauden ensioireita ole massiivinen keskivartalon kasvu, vaan ilmiö tunnettiin ns. lomalihomisena.)
Pyykkilautavatsa tai koiranpentu. Niillä pääsisi pahimman yli, eikö?
Ihkutusta
Nuorempi ihmislapsi alkaa olla aika ihanassa iässä. Tai ainahan ne on. Paitsi silloin kun joku vaihe. (Ja ainahan on joku vaihe.) Mutta on ne silloinkin ihania.
Yhdeksänkuisen taju maailmasta kasvaa kohisten. Erilaiset kurkisteluleikit ovat todella hauskoja, ja lapsi aloittaa niitä myös itse spontaanisti. Hän tunnistaa outouden jos äiti pistää naamarin kasvoilleen tai isosisko pahvitötterön päähän, ja nauraa riemastuneesti. Naapurista saatu paristokäyttöinen koira meinasi saada kaverin ratkeamaan liitoksistaan.
Tänään hän ojensi minulle koiran talutushihnan, jossa on lelun katkaisija, ja sanoi "Ko". Älä yritä: tämä ei mitenkään voi olla sattumaa.
Natiainen tietää kun on menossa kiellettyyn paikkaan, ja äidin "äläpäs yhtään yritä mennä sinne" saa pienet potkuhousujalat sätkimään kuin vimmattuna kohti vessaa tai paperikoria.
Pieni osaa myös ennakoida. Hän ei naura enää vain kutitettaessa vaan jo kutituksen aikomista, kun kädet lähestyvät ja kutittavat ilmaa.
Iltaiset kahden lapsen kutitushetket ovat täyttä kultaa. Jos jotain tästä pikkulapsiajasta pitäisi yrittää muistaa, niin nämä.
Yhdeksänkuisen taju maailmasta kasvaa kohisten. Erilaiset kurkisteluleikit ovat todella hauskoja, ja lapsi aloittaa niitä myös itse spontaanisti. Hän tunnistaa outouden jos äiti pistää naamarin kasvoilleen tai isosisko pahvitötterön päähän, ja nauraa riemastuneesti. Naapurista saatu paristokäyttöinen koira meinasi saada kaverin ratkeamaan liitoksistaan.
Tänään hän ojensi minulle koiran talutushihnan, jossa on lelun katkaisija, ja sanoi "Ko". Älä yritä: tämä ei mitenkään voi olla sattumaa.
Natiainen tietää kun on menossa kiellettyyn paikkaan, ja äidin "äläpäs yhtään yritä mennä sinne" saa pienet potkuhousujalat sätkimään kuin vimmattuna kohti vessaa tai paperikoria.
Pieni osaa myös ennakoida. Hän ei naura enää vain kutitettaessa vaan jo kutituksen aikomista, kun kädet lähestyvät ja kutittavat ilmaa.
Iltaiset kahden lapsen kutitushetket ovat täyttä kultaa. Jos jotain tästä pikkulapsiajasta pitäisi yrittää muistaa, niin nämä.
maanantai 26. syyskuuta 2011
Maailma muuttuu, Tätiseni
Lapsen leikit ovat mainio indikaattori tekniikan kehityksestä. Ei yllätä, että lapsi osaa sujuvasti käyttää tietokonetta ja kosketusnäyttöpuhelinta,* tai että hän leikeissään lähettelee sähköposteja ja tekstiviestejä – ehkä enemmän yllätti kun lapsi tunnisti neuvolan luuripuhelinlelun puhelimeksi. (Tosin tunnistaa se seeproja ja norsujakin, eikä niitäkään ole meillä kotona näkynyt.)
Mutta vaikka teknologia muuttuu, oma liikekieli ja ajattelu ei. (Saati sitten kieli: kuinkakohan kauan vielä puhumme videovuokraamoista ja ohjelmien nauhoittamisesta?) Pitkään kännykkäkaudelle esitin "luurin korvaan lyömistä" viskaamalla käden alas kuvitteellista luuria pidellen. Lapsi tekee sen painamalla kuvitteellista punaista luuria toisessa kämmenessään (tietysti).
Kun leikimme kauppaa, lapsi ei tiedä vaihtorahoista mitään, mutta kysyy "Pankki vai luotto?" ja "Haluatko kuitin?"
Kuvan kassakoneella leikkiessämme kysyin lapselta oliko hän myyjänä "lyönyt ostokset kassaan". Toisin kuin minä, joka painelen noita kolmea näppäintä rekisteröidäkseni ostokset, lapsi asetti jokaisen tuotteen kassalippaan kohdalle ja sanoi "tshi-tshiii". Viivakoodinlukijahan se siinä.
* Sain hiljattain uuden puhelimen, kosketusnäytöllisen. Mies valitsi. Minä olin hädintuskin oppinut soittamaan sillä, kun lapsi tuli pyytämään saisiko pelata puhelimella.
"Ei tässä ole pelejä," yritin. "Onpas, katso täällä," vastasi kolmevuotias ja haki valikosta pelit.
"No, pelaa nyt sitten, mutta sen jälkeen kyllä kerrot miten saan poimittua puhelinnumerot tekstiviesteistä."
Mutta vaikka teknologia muuttuu, oma liikekieli ja ajattelu ei. (Saati sitten kieli: kuinkakohan kauan vielä puhumme videovuokraamoista ja ohjelmien nauhoittamisesta?) Pitkään kännykkäkaudelle esitin "luurin korvaan lyömistä" viskaamalla käden alas kuvitteellista luuria pidellen. Lapsi tekee sen painamalla kuvitteellista punaista luuria toisessa kämmenessään (tietysti).
Kun leikimme kauppaa, lapsi ei tiedä vaihtorahoista mitään, mutta kysyy "Pankki vai luotto?" ja "Haluatko kuitin?"
Kuvan kassakoneella leikkiessämme kysyin lapselta oliko hän myyjänä "lyönyt ostokset kassaan". Toisin kuin minä, joka painelen noita kolmea näppäintä rekisteröidäkseni ostokset, lapsi asetti jokaisen tuotteen kassalippaan kohdalle ja sanoi "tshi-tshiii". Viivakoodinlukijahan se siinä.* Sain hiljattain uuden puhelimen, kosketusnäytöllisen. Mies valitsi. Minä olin hädintuskin oppinut soittamaan sillä, kun lapsi tuli pyytämään saisiko pelata puhelimella.
"Ei tässä ole pelejä," yritin. "Onpas, katso täällä," vastasi kolmevuotias ja haki valikosta pelit.
"No, pelaa nyt sitten, mutta sen jälkeen kyllä kerrot miten saan poimittua puhelinnumerot tekstiviesteistä."
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
Maraton juostu ja lapset nukkumassa. Onnea voittajille!
Hämärä laji tuo maratoonaus. Mies saavutti tavoitteensa (huh) ja kertoi, että maaliin päästyään paikat puutuivat, myös esimerkiksi huulet. Kuulostaa varsin terveelliseltä.
Pohtivat juoksukaverinsa (joka myös alitti neljä tuntia, huh) lähtisivätkö illalla ulos, mutta kuulemma ei olut maistunut. Kerroin – koska sillä hetkellä täällä oli kaksi kirkuvaa lasta – että täällä on kaksi kirkuvaa lasta. Jos vaikka alkaisi olut maistua pelkästä välimatkan ilosta.
Lopulta nukahtivat molemmat nopeasti – lapset siis, maratoonareista en tiedä – mutta pitkiä olivat ne illan viimeiset minuutit. Onneksi tätä ei ihan aina tarvitse jaksaa yksin.
Mies uhosi maaliin tultuaan, että maratonit olisi nyt juostu. Pistetään ylös, jos vaikka ensi kesän ilmoittautumisten koittaessa on hyvä lupaus unohtunut. Tosin en minä tästä maratonharrastuksesta ole juurikaan kärsinyt – mitä nyt hieman sen tuomasta stressistä. Ja ne ryvettyneet suunnistustossut kuistin nurkassa ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen.
Ystäväni kyseli millaisia lenkkejä mies juoksi maratoniin valmistautuessaan, ja totesin, että niitä neljän kilometrin suunnistusreittejä. Tällä logiikalla minä voin spurtata itseni puolikaskuntoon kahden kilometrin metsälenkeillä. Se ei kuulostaa kovin pahalta. Pistetään hautumaan.
Pohtivat juoksukaverinsa (joka myös alitti neljä tuntia, huh) lähtisivätkö illalla ulos, mutta kuulemma ei olut maistunut. Kerroin – koska sillä hetkellä täällä oli kaksi kirkuvaa lasta – että täällä on kaksi kirkuvaa lasta. Jos vaikka alkaisi olut maistua pelkästä välimatkan ilosta.
Lopulta nukahtivat molemmat nopeasti – lapset siis, maratoonareista en tiedä – mutta pitkiä olivat ne illan viimeiset minuutit. Onneksi tätä ei ihan aina tarvitse jaksaa yksin.
Mies uhosi maaliin tultuaan, että maratonit olisi nyt juostu. Pistetään ylös, jos vaikka ensi kesän ilmoittautumisten koittaessa on hyvä lupaus unohtunut. Tosin en minä tästä maratonharrastuksesta ole juurikaan kärsinyt – mitä nyt hieman sen tuomasta stressistä. Ja ne ryvettyneet suunnistustossut kuistin nurkassa ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen.
Ystäväni kyseli millaisia lenkkejä mies juoksi maratoniin valmistautuessaan, ja totesin, että niitä neljän kilometrin suunnistusreittejä. Tällä logiikalla minä voin spurtata itseni puolikaskuntoon kahden kilometrin metsälenkeillä. Se ei kuulostaa kovin pahalta. Pistetään hautumaan.
lauantai 24. syyskuuta 2011
Berliner Erinnerungen (hassu kieli tuo saksa ja mahtoikohan mennä edes oikein)
Mies lähti viime yönä sinne mataronmatkalleen Berliiniin. Nyt kaikki peukut pystyyn, että juoksee huomenna matkansa alle neljään tuntiin: haluan iloisen miehen sieltä kotiin. Eli tsemppiä kultsi!
Itse aloin iltapuhteiksi muistella omaa Berliinin-matkaani marraskuussa 2009. Matka on historiallinen siksi, että se oli tuohon asti pisin poissaoloni kotoa esikoisen synnyttyä: hän oli puolitoistavuotias ja minä matkalla viisi yötä (työmatka, mutta erittäin vähävelvoitteinen). Viisi yötä poissa kotoa, ja vieläpä hotellihuoneessa, jossa ei ollut televisiota eikä nettiyhteyttä. Luin kirjoja, joita olin onneksi pakannut monta. Mikä autuus! Päivisin harhailin kaupungilla, kävin gallerioissa, söin ja join mitä halusin, kun halusin. Sain ehkä muodikkaimman tukanleikkuuni ikinä. Tapasin vanhan ystävän vaihtariajoilta. Sellaista luksusta, joka oli pari vuotta aiemmin ollut vielä arkipäivää (paitsi tietysti se muodikkain hiustenleikkuu, joka on ainutkertainen) ja josta nyt vain kaiholla haaveilen.
Yhdeksän kuukauden päästä nuorempi on puolitoista. Jotenkin epäilen, ettei samanlainen irtiotto odota minua vielä silloin.
Mutta Berliini, upea kaupunki!
Loppuun vielä hieno Berliini-aiheinen kappale, joka liittyy ihan toiseen aikaan elämässäni. On olemassa biisejä, jotka pitää vain kuunnella lujaa. Tämä on sellainen. Ei mikään maratonkirittäjä, mutta eipä se mies taida täältä juoksumusiikkiaan ottaakaan.
Itse aloin iltapuhteiksi muistella omaa Berliinin-matkaani marraskuussa 2009. Matka on historiallinen siksi, että se oli tuohon asti pisin poissaoloni kotoa esikoisen synnyttyä: hän oli puolitoistavuotias ja minä matkalla viisi yötä (työmatka, mutta erittäin vähävelvoitteinen). Viisi yötä poissa kotoa, ja vieläpä hotellihuoneessa, jossa ei ollut televisiota eikä nettiyhteyttä. Luin kirjoja, joita olin onneksi pakannut monta. Mikä autuus! Päivisin harhailin kaupungilla, kävin gallerioissa, söin ja join mitä halusin, kun halusin. Sain ehkä muodikkaimman tukanleikkuuni ikinä. Tapasin vanhan ystävän vaihtariajoilta. Sellaista luksusta, joka oli pari vuotta aiemmin ollut vielä arkipäivää (paitsi tietysti se muodikkain hiustenleikkuu, joka on ainutkertainen) ja josta nyt vain kaiholla haaveilen.
Yhdeksän kuukauden päästä nuorempi on puolitoista. Jotenkin epäilen, ettei samanlainen irtiotto odota minua vielä silloin.
Mutta Berliini, upea kaupunki!
Loppuun vielä hieno Berliini-aiheinen kappale, joka liittyy ihan toiseen aikaan elämässäni. On olemassa biisejä, jotka pitää vain kuunnella lujaa. Tämä on sellainen. Ei mikään maratonkirittäjä, mutta eipä se mies taida täältä juoksumusiikkiaan ottaakaan.
perjantai 23. syyskuuta 2011
Huutiksesta uutinen
Project Maman nerokas Katja pisti äitiysvaatteet myyntiin napakalla myyntipuheella:
Huuto.netin ilmoituksessa oli äsken katsoessani 108 "kysymystä myyjälle", jotka nopean vilkaisun perusteella kaikki pyysivät blogiosoitetta. Kuulemma aihetta on käsitelty myös vauvapalstalla, jonne en enää nykyään jaksa mennä – edes linkkiä tähän hakeakseni. Kaiken tämän seurauksena (ennestäänkin suositun) blogin kävijäluvut ovat räjähtäneet kattoon.
Minun tarkoituksenani ei ollut lainkaan välittää kävijäluvuista, mutta silti tuo kävijätilasto kummasti vetää puoleensa. Ei enää viittätoista minuuttia kuuluisuutta vaan nettihitiksi facebookiin. Heh. Ehe?
**
Toinen facebookissa kiertänyt nettihitti viihdytti meitä eilen. Kokeile ihmeessä, jos et vielä ole!
"Polarn o Pyretin musta lepakkotunika (L) & leggarit (M)Jopa mies, joka ei ole facebookissa, kaikkien "nettihittien" kehdossa, linkkasi mulle ilmoituksen. Oli bongannut sen Ilta-Sanomista, jonka mukaan ilmoitusta on jaettu facessa 5000 kertaa. Ilmoitus on myös päässyt toiseen keltaiseen lehteen.
Näissä voi leikkiä normaalia. Mutta eihän ne silti hämää ketään. Leggareissa vähän nukkaantumista havaittavissa, varsinkin hanurissa, mutta sillähän ei ole mitään väliä, kun leggareissa ei hanurin kuulu näkyä. Ja raskaana sitä (=hanurin näkymistä) kannattaa muutenkin välttää."
Huuto.netin ilmoituksessa oli äsken katsoessani 108 "kysymystä myyjälle", jotka nopean vilkaisun perusteella kaikki pyysivät blogiosoitetta. Kuulemma aihetta on käsitelty myös vauvapalstalla, jonne en enää nykyään jaksa mennä – edes linkkiä tähän hakeakseni. Kaiken tämän seurauksena (ennestäänkin suositun) blogin kävijäluvut ovat räjähtäneet kattoon.
Minun tarkoituksenani ei ollut lainkaan välittää kävijäluvuista, mutta silti tuo kävijätilasto kummasti vetää puoleensa. Ei enää viittätoista minuuttia kuuluisuutta vaan nettihitiksi facebookiin. Heh. Ehe?
**
Toinen facebookissa kiertänyt nettihitti viihdytti meitä eilen. Kokeile ihmeessä, jos et vielä ole!
torstai 22. syyskuuta 2011
Hemma hos oss
Yksi blogosfäärin hauskuuksista on niiden kliseinen kuvamaailma: sellaisten värikkäiden ja omaa anonymiteettiä suojaavien detaljikuvien postaaminen, kuten minäkin hienosti osaan.
Huomasin, että vanha pokkarimme on täynnä tällaisia kuvia. Tässä pieni otos sisustusblogin hengessä, eli olkaapa hyvä, kotimme metrin korkeudelta kuvattuna. Taidan käyttää jatkossa yksin näitä blogini kuvituksena.
Kuvat ovat viime talvelta, jolloin oli kylmä ja vietimme paljon aikaa kotona. Ja näemmä vietin paljon aikaa lastenhuoneen lattialla tukka pystyssä ja rumissa vaatteissa. Postaan niitä kuvia kun lakkaan suojelemasta sitä nimettömyyttäni.
PS: Kuvanlaatu on huono. Siihen on syynsä, miksi kamera on päässyt kaksivuotiaan käyttöön.
Huomasin, että vanha pokkarimme on täynnä tällaisia kuvia. Tässä pieni otos sisustusblogin hengessä, eli olkaapa hyvä, kotimme metrin korkeudelta kuvattuna. Taidan käyttää jatkossa yksin näitä blogini kuvituksena.
Kuvat ovat viime talvelta, jolloin oli kylmä ja vietimme paljon aikaa kotona. Ja näemmä vietin paljon aikaa lastenhuoneen lattialla tukka pystyssä ja rumissa vaatteissa. Postaan niitä kuvia kun lakkaan suojelemasta sitä nimettömyyttäni.
PS: Kuvanlaatu on huono. Siihen on syynsä, miksi kamera on päässyt kaksivuotiaan käyttöön.
tiistai 20. syyskuuta 2011
Mää eka!
Ohimennen on tullut sivuttua kilpailuviettiä. Että sitä löytyy sekä miehestä että minusta. Mielestäni on turha kilpailla, jos ei hae voittoa. Mutta toisin kuin mies, joka hakeutuu kilpailulajeihin, itse koitan niitä jopa välttää (koska minusta ei ole mukavaa hävitä).
Kilpailemisen olemmekin saaneet oikein hienosti siirrettyä seuraavalle sukupolvelle:
"Pue nyt. Puehan nyt reippaasti. Katsotaan kumpi on pukenut ensin!"
"No niin, nyt mennään. Tulehan nyt. Minä taidankin olla eka ulkona..."
(Päiväkodissa kuulin, että tämä keino toimii hyvin poikiin. Mutta ei nyt siitä aiheesta tällä kertaa.)
Vielä pitäisi hiukan harjoitella häviämisen ja pettymisen sietämistä.
Yhden mieltäylentävimmistä hetkistä äitinä olen kokenut Kampissa, kun ystäväni lapsi ehti painaa hissin nappia ennen meidän tyttöämme. 2,5-vuotias kirjaimellisesti lyyhistyi kauppakeskuksen lattialle raivoonsa tämän tragedian kohdattuaan.
On kaksi tilannetta, jotka ovat erityisen tärkeitä esikoiselle. Portaat ja hissin nappulat. Niitä pitää saada käyttää ekana. Aina. Kotona annan lapsen usein mennä ensin jos olemme portaissa yhtä aikaa. En aina. Joskus tällöin tulee kohtaus. Ei aina. Armollisina päivinä hän saattaa huudella yläkerrasta että "sä voit olla tänään ekammainen". Muualla liikkuessamme yritän pääsääntöisesti muistaa antaa lapsen painaa hissin nappuloita. Tämä toimii myös houkuttimena siirtyä paikasta toiseen: "Tulehan nyt, saat painaa hissin nappia."
Vielä se on helppoa, kun nappulanpainajia on vain yksi. Eli voin vain toivoa, että esikoinen pääsee tästä yli ennenkuin kuopus on samassa vaiheessa. Ainakin portaissa kilpailemisessa on potentiaalista vaaranpaikkaa.
Kilpaurheilunko pariin se lapsi kuuluu ohjata häviämistä harjoittelemaan? Vai yltyykö siellä vain halu voittaa? Itse olemme kuopan kaivaneet, mutta miten sieltä kuopasta noustaan?
Kilpailemisen olemmekin saaneet oikein hienosti siirrettyä seuraavalle sukupolvelle:
"Pue nyt. Puehan nyt reippaasti. Katsotaan kumpi on pukenut ensin!"
"No niin, nyt mennään. Tulehan nyt. Minä taidankin olla eka ulkona..."
(Päiväkodissa kuulin, että tämä keino toimii hyvin poikiin. Mutta ei nyt siitä aiheesta tällä kertaa.)
Vielä pitäisi hiukan harjoitella häviämisen ja pettymisen sietämistä.
Yhden mieltäylentävimmistä hetkistä äitinä olen kokenut Kampissa, kun ystäväni lapsi ehti painaa hissin nappia ennen meidän tyttöämme. 2,5-vuotias kirjaimellisesti lyyhistyi kauppakeskuksen lattialle raivoonsa tämän tragedian kohdattuaan.
On kaksi tilannetta, jotka ovat erityisen tärkeitä esikoiselle. Portaat ja hissin nappulat. Niitä pitää saada käyttää ekana. Aina. Kotona annan lapsen usein mennä ensin jos olemme portaissa yhtä aikaa. En aina. Joskus tällöin tulee kohtaus. Ei aina. Armollisina päivinä hän saattaa huudella yläkerrasta että "sä voit olla tänään ekammainen". Muualla liikkuessamme yritän pääsääntöisesti muistaa antaa lapsen painaa hissin nappuloita. Tämä toimii myös houkuttimena siirtyä paikasta toiseen: "Tulehan nyt, saat painaa hissin nappia."
Vielä se on helppoa, kun nappulanpainajia on vain yksi. Eli voin vain toivoa, että esikoinen pääsee tästä yli ennenkuin kuopus on samassa vaiheessa. Ainakin portaissa kilpailemisessa on potentiaalista vaaranpaikkaa.
Kilpaurheilunko pariin se lapsi kuuluu ohjata häviämistä harjoittelemaan? Vai yltyykö siellä vain halu voittaa? Itse olemme kuopan kaivaneet, mutta miten sieltä kuopasta noustaan?
maanantai 19. syyskuuta 2011
Jätteprinsessahejsan!
Mentiin me. Tulin siihen tulokseen, että on ärsyttävää olla ihminen, joka ei tee asioita sen takia, että on huono sää. Mutta onneksi ei satanut. Sillä ärsyttävämpää kuin olla sellainen, on tehdä asioita huonolla säällä.
Prinsessaparin lisäksi näimme myös muita vilkutuksia. Kuten vaalipiirimme hämmästyttävän äänikuningattaren Kike Elomaan.
Ja kaupunginhallituksen jäsenen Piia Elon puolisoineen.
Lopulta prinsessan kohtaaminen oli pieni antikliimaksi. En osannut päättää vilkutanko vai otanko valokuvia, joten yritin vähän molempia. Ensi kerralla pitää olla paremmin valmistautunut.
Ja ottaa kukkapuska. Kukkapuskalla sai kättelyn ja poseerauspysähdyksen. Sievällä lapsella vaunuissa sai vain hymyn ja vilkutuksen. (Prinsessa kommentoi Danielille jotain, "Oj, vilket sött barn" luultavimmin. En kuullut ihan tarkkaan kun olin niin keskittynyt vilkuttamaan ja valokuvaamaan.)
Prinsessaparin lisäksi näimme myös muita vilkutuksia. Kuten vaalipiirimme hämmästyttävän äänikuningattaren Kike Elomaan.
Ja kaupunginhallituksen jäsenen Piia Elon puolisoineen.
Lopulta prinsessan kohtaaminen oli pieni antikliimaksi. En osannut päättää vilkutanko vai otanko valokuvia, joten yritin vähän molempia. Ensi kerralla pitää olla paremmin valmistautunut.Ja ottaa kukkapuska. Kukkapuskalla sai kättelyn ja poseerauspysähdyksen. Sievällä lapsella vaunuissa sai vain hymyn ja vilkutuksen. (Prinsessa kommentoi Danielille jotain, "Oj, vilket sött barn" luultavimmin. En kuullut ihan tarkkaan kun olin niin keskittynyt vilkuttamaan ja valokuvaamaan.)
Prinsessa kylässä (eli sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta, osa I)
Kruununprisessa Victoria vierailee Turussa. Ystäväni pohdinnoista keksin, että nyt olisi ihan oikeasti mahdollista mennä katsomaan prinsessaa. Siis vilkuttamaan kadunvarteen. Tapahtumana tämä kuulostaa niin absurdilta, että se olisi hauska kokea. Ja täytyyhän lasten harrastuksia tukea.
Sen verran sateiselta kuitenkin näyttää, ettei viitseliäisyyteni ehkä riitä. Pohdin myös, että esikoinen ei ehkä tunnistaisi Victoriaa prinsessaksi ilman kruunua ja siipiä, joten liekö vaivan arvoista.
Kuten tästä kuvasta voi päätellä, on prinsessuus meillä aikalailla in. Vauva-ajan urheista yrityksistäni huolimatta. Puin tyttöä vähiten vaaleanpunaisiin asukokonaisuuksiin saamistani lainavaatteista, raaputin Hello Kitty -tarrat pois lahjahiekkaleluista, enkä koskaan kutsunut lastani prinsessaksi. Nykyään tietysti silloin kun hän leikkii prinsessaa.
Mutta kuinka sitten kävikään: lapseni rakastaa prinsessoita ja keijuja ja Hello Kittyä ja kaikkea vaaleanpunaista, koruja, meikkaamista ja korkokenkiä.
Eikä siinä mitään. Sen jälkeen kun esikoinen on valintansa tehnyt, olen sitä myös osaltani ruokkinut. Eli olen ostanut tuon kuvan kruunun. Ja olen leiponut Hello Kitty synttärikakun. (Joka oli hieno.) Minua vain tuskastuttaa, miten tätä pidetään "luonnollisena" tai biologisena tapana olla tyttö. Väitän, että rakkaus vaaleanpunaiseen ei piile kromosomeissa.
Vaikka minä yritin tuputtamista välttää, tulee tällainen tytön rooli joka puolelta ympäristöstä annettuna. Palaan aiheeseen sukupuolisensitiivinen kasvatus ja päiväkoti, kunhan tapaamiseni "tätien" kanssa on ohi ja olen saanut kuulla heidän ajatuksiaan aiheesta – jos nyt saan minussa heränneet kysymykset esitettyä.
PS: Sukupuolisensitiivinen kasvatus on melkoinen sanahirmu ja kuuluu mielestäni samaan väärinymmärrettyjen ja feministien hömpötykseksi leimattuihin aatteisiin kuin vaikka, no, feminismi. Ajatellaan ehkä, että tytöistä halutaan poikia ja pojista tyttöjä. Näin ei ole. Lyhykäisyydessään ajatus on, että ihmiset ja myös lapset kohdattaisiin yksilöinä, ei vain sukupuolensa määrääminä joukkoina, tyyliin "Pojat ovat poikia" ja "Tytöt tykkäävät siitä, tästä ja tuosta." Jos joku keksii paremman sanan, käytän sitä mieluusti.
Sen verran sateiselta kuitenkin näyttää, ettei viitseliäisyyteni ehkä riitä. Pohdin myös, että esikoinen ei ehkä tunnistaisi Victoriaa prinsessaksi ilman kruunua ja siipiä, joten liekö vaivan arvoista.
Kuten tästä kuvasta voi päätellä, on prinsessuus meillä aikalailla in. Vauva-ajan urheista yrityksistäni huolimatta. Puin tyttöä vähiten vaaleanpunaisiin asukokonaisuuksiin saamistani lainavaatteista, raaputin Hello Kitty -tarrat pois lahjahiekkaleluista, enkä koskaan kutsunut lastani prinsessaksi. Nykyään tietysti silloin kun hän leikkii prinsessaa.
Mutta kuinka sitten kävikään: lapseni rakastaa prinsessoita ja keijuja ja Hello Kittyä ja kaikkea vaaleanpunaista, koruja, meikkaamista ja korkokenkiä.
Eikä siinä mitään. Sen jälkeen kun esikoinen on valintansa tehnyt, olen sitä myös osaltani ruokkinut. Eli olen ostanut tuon kuvan kruunun. Ja olen leiponut Hello Kitty synttärikakun. (Joka oli hieno.) Minua vain tuskastuttaa, miten tätä pidetään "luonnollisena" tai biologisena tapana olla tyttö. Väitän, että rakkaus vaaleanpunaiseen ei piile kromosomeissa.
Vaikka minä yritin tuputtamista välttää, tulee tällainen tytön rooli joka puolelta ympäristöstä annettuna. Palaan aiheeseen sukupuolisensitiivinen kasvatus ja päiväkoti, kunhan tapaamiseni "tätien" kanssa on ohi ja olen saanut kuulla heidän ajatuksiaan aiheesta – jos nyt saan minussa heränneet kysymykset esitettyä.
PS: Sukupuolisensitiivinen kasvatus on melkoinen sanahirmu ja kuuluu mielestäni samaan väärinymmärrettyjen ja feministien hömpötykseksi leimattuihin aatteisiin kuin vaikka, no, feminismi. Ajatellaan ehkä, että tytöistä halutaan poikia ja pojista tyttöjä. Näin ei ole. Lyhykäisyydessään ajatus on, että ihmiset ja myös lapset kohdattaisiin yksilöinä, ei vain sukupuolensa määrääminä joukkoina, tyyliin "Pojat ovat poikia" ja "Tytöt tykkäävät siitä, tästä ja tuosta." Jos joku keksii paremman sanan, käytän sitä mieluusti.
lauantai 17. syyskuuta 2011
Urheilulauantai
Tällaista on meidän perheen elämä: perjantaina oltiin katsomassa lapsille tarkoitettua nykytanssiesitystä, lauantai-aamulla koko perheen voimin suunnistamassa, myöhemmin aikuisten kesken keilaamassa ja leffassa katsomassa Kaurismäen uutta. Huomisen kohteina taiteilijoiden työhuoneet Kulkuluvassa.
(Totta joka sana. Mutta nykytanssiesitys oli vauvan ensimmäinen taidepläjäys, suunnistamassa olin viimeksi just yläasteella ja keilaamassa lukioikäisenä. Leffa oli kolmas tänä vuonna.)
Suunnistus on miehen uusin hurahdus. Aikoinani yritin saada miestä metsään sienestämään, mutta en tajunnut, että olisi pitänyt ottaa aikaa ja punnita saalis, jotta voitaisiin määritellä voittaja. Nyt kun suorituksilla voi kilpaillla ja niitä vertailla verkossa, menee se metsään säästä katsomatta kahdesta neljään kertaan viikossa.
Mutta myönnettäköön, että hauskaahan se oli – kauniilla ilmalla ja ilman aikatavoitteita.* Minä kuljin reitin kahdeksan kilon puntin kanssa ja mies osan matkaa 15 kilon punnuksin. Isompi punnus käveli kyllä itse viiden kilometrin matkasta valtaosan, mistä olin aika vaikuttunut. Minä en kaatunut kertaakaan ja hyppäsin metrisen ojan yli punnuksineni, mistä olin myös aika vaikuttunut.
Keilausreissu taas oli viimevuotisten joululahjojen lunastusta serkkuperheelle. (Kannatan aineettomia lahjoja noin muutenkin, mutta viime joulu meni kuopuksen syntymän jälkimainingeissa täysin lahjakorttien voimalla. Miehelle antamani "Tämä lahjakortti oikeuttaa sinut joululahjaan vuoden 2011 aikana" oli niistä ehkä korkealentoisin.) Myös keilaus oli sen verran hauskaa – etenkin kun sain kaksi kaatoakin – että uusiksi voisi ottaa aiemmin kuin viidentoista vuoden päästä.
Viiden tunnin poissaolomme aikana kuopus oli oppinut vilkuttamaan, leikkimään kukkuu-leikkiä, laittamaan palikoita laatikkoon ja osoittamaan "missä on lamppu". Että miksiköhän pohdin saako hän kotona tarpeeksi huomiota?
* Edit 19.9. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö tuloksia olisi tarkastettu. Olimme viimeisiä. (Quelle surprise!) Emme kuitenkaan olleet viimeisiä joka rastilla. Ilmeisesti tämäkin tieto oli jollain tapaa palkitseva.
torstai 15. syyskuuta 2011
Kesää odotellessa
"Täällä haisee ihan talvelta. Tule haistamaan," kuului kolmivuotiaan tuomio säästä tänä aamuna.
Ja me saimme eilen pihaamme puutarhakaluston. Käväisihän se mielessä, että sen olisi voinut ostaa jo keväällä ja nauttia siitä tämänkin
kesän, mutta silloin tuntui hyvältä idealta sinnitellä yksi kesä vanhoilla romukalusteilla (tuolit haettiin mökiltä, pöytä suomenruotsalaisten roskalavalta) ja ostaa syksyllä "kun halvalla saa".
No, halvalla ei irronnut siltikään, mutta nimellisesti puoleen hintaan. Ja mallikappaletta ostaessa saa selville ainakin tuotteen säänkestävyyden: monet maalatut ja/tai mäntyiset kalustot olivat jo yhdessä kesässä kalustekaupan pihalla lohkeilleet maalistaan, halkeilleet, ja jopa homehtuneet.
Tämä ei ollut moksiskaan.
Pöytä on siis kierrätystiikkiä ja ihana, tuolit polyrottinkia ja aika kauheat. Eli pöytä on esteettisesti ja eettisesti hyvä valinta, tuolit molemmilla mainituilla tavoilla huonot. Elementeillä on mukavasti toisensa kumoava vaikutus.
Toki pöytä on kesässä haalistunut. Kuvissa se on märkä, eli tämän ulkonäön saavuttamiseksi pitää pinta öljytä ensi kesäksi. Mutta antaa sen nyt pari sadetta ottaa pihassa ja sitten se pääseekin talon alle odottelemaan ensi kesää. Jos kuitenkin yhden aterian saisi siinä syötyä tänä vuonna...
***
Kuten varmaan olette huomanneet, blogi(stiminä)ni selkeästi yhä etsii itseään ja liikun kaikkien tuntemieni genrejen alueella. Lanseerasin blogini äitiys/lapsiblogina, mutta saldo on ollut enemmän "lifestyle"-blogin puolella, sistustusta ja puutarhanhoitoa. Seuraavaksi esittelen päivän asuni, ja kun saan valmiiksi joulun alla aloittamanii kaulahuivin, bloggaan siitäkin. Ruokablogeista en ole kauhean kiinnostunut, eikä soijamakaronilaatikon variaatioista saa kauhean monipuolista kerrottavaa. Kirjojen osalta linkkaan suoraan Inalle, koska olen ihan samaa mieltä. Ja päivänpolttavasta politiikasta en sano myöskään mitään. Ehkä. Mutta vaikea sanoa mihin suuntaan blogi lähtee, saattaa kompassin neula pyörähtää ihan mihin tahansa.
Palautetta saa antaa, mikä toimii ja tai kiinnostaa, mikä ei. Lupaan tulkita palautetta täysin subjektiivisesti ja ottaa sitä huomioon jos huvittaa.
Ja me saimme eilen pihaamme puutarhakaluston. Käväisihän se mielessä, että sen olisi voinut ostaa jo keväällä ja nauttia siitä tämänkin
kesän, mutta silloin tuntui hyvältä idealta sinnitellä yksi kesä vanhoilla romukalusteilla (tuolit haettiin mökiltä, pöytä suomenruotsalaisten roskalavalta) ja ostaa syksyllä "kun halvalla saa".No, halvalla ei irronnut siltikään, mutta nimellisesti puoleen hintaan. Ja mallikappaletta ostaessa saa selville ainakin tuotteen säänkestävyyden: monet maalatut ja/tai mäntyiset kalustot olivat jo yhdessä kesässä kalustekaupan pihalla lohkeilleet maalistaan, halkeilleet, ja jopa homehtuneet.
Tämä ei ollut moksiskaan.Pöytä on siis kierrätystiikkiä ja ihana, tuolit polyrottinkia ja aika kauheat. Eli pöytä on esteettisesti ja eettisesti hyvä valinta, tuolit molemmilla mainituilla tavoilla huonot. Elementeillä on mukavasti toisensa kumoava vaikutus.
Toki pöytä on kesässä haalistunut. Kuvissa se on märkä, eli tämän ulkonäön saavuttamiseksi pitää pinta öljytä ensi kesäksi. Mutta antaa sen nyt pari sadetta ottaa pihassa ja sitten se pääseekin talon alle odottelemaan ensi kesää. Jos kuitenkin yhden aterian saisi siinä syötyä tänä vuonna...
***
Kuten varmaan olette huomanneet, blogi(stiminä)ni selkeästi yhä etsii itseään ja liikun kaikkien tuntemieni genrejen alueella. Lanseerasin blogini äitiys/lapsiblogina, mutta saldo on ollut enemmän "lifestyle"-blogin puolella, sistustusta ja puutarhanhoitoa. Seuraavaksi esittelen päivän asuni, ja kun saan valmiiksi joulun alla aloittamanii kaulahuivin, bloggaan siitäkin. Ruokablogeista en ole kauhean kiinnostunut, eikä soijamakaronilaatikon variaatioista saa kauhean monipuolista kerrottavaa. Kirjojen osalta linkkaan suoraan Inalle, koska olen ihan samaa mieltä. Ja päivänpolttavasta politiikasta en sano myöskään mitään. Ehkä. Mutta vaikea sanoa mihin suuntaan blogi lähtee, saattaa kompassin neula pyörähtää ihan mihin tahansa.
Palautetta saa antaa, mikä toimii ja tai kiinnostaa, mikä ei. Lupaan tulkita palautetta täysin subjektiivisesti ja ottaa sitä huomioon jos huvittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
