(Sitten se menee ohi. Onneksi. Nimittäin järjellä ajatellen tämä oli nyt kyllä ehdottomasti tässä. Vauvoista kasvaa lapsia, jotka harrastavat kahdeksana iltana viikossa ja lapsista teinejä, jotka tarvitsevat Gantin vaatteita ja mopoautoja ja vaihto-oppilasvuosia.)
Upouudessa vauvassa on kuitenkin jotain ihmeellistä; jotain mihin minun kaunokirjalliset lahjani eivät riitä. Ja jotain niin ohimenevää, että sitä alkaa kaipaamaan jo ennen kuin se on ohi. Tämä on joka kerta hätkähdyttävä havainto minulle, sillä lähtökohtaisesti sanoisin diggaavani enemmän lapsista kuin vauvoista, ja hauskinta vanhemmuudessa on seurata kun lapsi kasvaa.
Ja kuitenkin. Taas sen oli unohtanut miten pieniä ne oikeasti ovat. Miten pehmeitä ja avuttomia ja vaativia. Ja nyt sitten (viimeistä kertaa) vimmatusti yritän muistaa tämän kaiken, yritän ottaa asiakseni tuijottaa vauvaa ja muistaa.
Mutta ei sitä osaa. Kun eihän vauva käytännössä oikein hereillä viihdy, paitsi syödäkseen. Eli tavoitteena on nopeasti nukuttaa nyytti, jotta pääsisi laittamaan ruokaa tai pyykkiä, leikkimään vanhempien lasten kanssa ("Miksi sä et ikinä äiti voi olla vain mun kanssa?") tai vaikka juomaan kahvia rauhassa* jos muu perhe sattuu olemaan muualla. Niin tai tietysti nukkumaan.
.jpg)
Ja sitten vimmatulla valokuvaamisella koittaa paikata tilannetta. Luoda kuvallisia muistoja, edes.
* Ei tarvinne erikseen alleviivata lausunnon ristiriitaisuutta.
Voi luoja mikä kuva. Sydämestä ottaa tämmöiset! Se läsnäolon ja hetken nuuskuttelu on vaikeaa. Ehkä on kuitenkin ihan hyvä, ettei sitä tee 24/7 kuin esikoisen kanssa :P. Ihania ensiviikkoja teille ja muistikuvia tulevaan!
VastaaPoistaMiten liikkistä! Tulee melkein vauvakuume tällaisista. <3
VastaaPoistaOlipa kaunis teksti. Ja tuo kuva.
VastaaPoistaMinusta tuntuu, että ymmärrän jotenkin sen, mistä puhut, sillä minullakin taisi olla vauvakuume ensimmäistä kertaa, kun lapsi oli juuri syntynyt.
Minä ajattelin, että se muisto jää johonkin syvälle, jossa se kyllä on. Mutta kun en saa sitä kaiveltua esille, en vaikka kuinka haluaisin. Edes kuva ei auta, vauva näyttää jo nyt hieman vieraalta nykytypykkään verrattuna.
Iih ja voih! Ihanat pienet käpälät.
VastaaPoistaJa ei vauvaihanuutta muista vaikka mitä tekisi. Ensimmäisellä kerralla ei oikein tajuakaan, että mitä tapahtuu, ja toisella kerralla on tosiaan liikaa muuta, ja ei muka ehdi, ainakaan tarpeeksi.
Nauti sinä aarteestasi! Ja me muut varotaan vauvakuumetta. ;)
Kyllä, sydämestä ottaa - ja mä en ole mitenkään erityisen vauvaherkkä ihminen. Kai se pitäisi vain jotenkin hyväksyä, että sen saa elää silloin kun sitä elää, ja sitten tulee muuta. No nyt rupeaa itkettämäänkin, enkä mä enää edes imetä.
VastaaPoista<3 Ei mulla muuta. Hienosti puit sanoiksi sen, mitä omassakin mielessä pyöri kuopuksen synnyttyä.
VastaaPoistaVoi rutturäpylää :) Mäkin yritän painaa mielen sopukoihin ja silti joka päivä ahdistaa kun se kasvaa niin vauhdilla. Kuvia katsellessa pystyy vielä palauttamaan sen olon kun vauva oli pienempi koska siitä on vasta hetki. Mutta ne kuvat melkein lisää sitä ahdistusta koska niistä niin konkreettisesti näkee että hetki sitten se oli noin ja nyt se on jo näin.
VastaaPoistaSamoissa fiiliksissä ollaan täällä oltu viimeiset kaksi kuukautta. Vaikka salaa elättelen toivetta, että joskus saatais vielä se neljäs lapsi... Mutta kuitenkin, tää vauva voi hyvinkin jäädä meidän viimeiseksi, joten yritän ottaa kaiken irti. Ja kyllä just nyt se vauvakuume on pahimmillaan, sitten kun nuorin on parivuotias, niin saatanpa hyvinkin todeta, etten enää kaipaa uusia yöheräilyjä ja ympärivuorokautista tissitakiaista.
VastaaPoistaMutta nyt, kun vauva on kaksikuinen lumoava hymypoika, tuntuu kovin ahdistavalta se ajatus, että en koskaan enää saisi tuntea vauvan potkuja kohdussa, pientä vastasyntynyttä rinnoilla, ensimmäisiä hymyjä...
Kiitos kommenteistanne - hauska huomata, että en ole ihan yksin näiden fiilisten kanssa, vaan että muutkin ovat vaikeuksissa. ;)
VastaaPoistaMä en tiedä osasinko edes esikoisen kanssa niin ympäripäiväisesti pesiä... En tosin tiedä mitä sitten silloin tein, kun nykyperspekstiivistä katsellen eihän silloin ollut mitään tekemistä. (Oliko hieno *kolmen äidin* lausunto? ;)) Ehkä silloin oli vaan niin tohinoissaan ettei osannut keskittyä, ja myös tohinoissaan elämään "tavallista elämää".
Ja onhan tämä hetkeen takertuminen ja muistiinpainamisen voivottelu myös vähän paradoksaalista - jos kerran pitäisi elää tässä ja nyt. Yhtä arvokkaita ovat myös nuo kaksi- ja nelivuotiaan nykyhetket. En haluaisi aikaa pysäyttää kuitenkaan, vaikka sentimentaalisuuteen vaivunkin.
Kuten Leluteekki sanoi: sen saa elää silloin. Tai minä siis nyt. Koitan nauttia enkä itkeä hetken ohikiitävyyttä.
Tuon karaistumattoman jalkapohjan tunnussa on jotakin samaa kuin vanhan ihmisen silkinpehmeässä ihossa. Hieno kuva. Onnea uudesta tulokkaasta!
VastaaPoistaOe oe miten ihana kuva! Hassua, mullakin tuli vauvakuume vauvan myötä. Miten ne voi olla niin pieniä ja reppanoita? Meidän puolivuotias on jo ihan giganttinen teidän rääpäleeseen verrattuna.
VastaaPoistaTuo vauva-ajan kaipuu jo ennen kuin se on mennyt ohikaan on tuttu ilmiö täälläkin. Ja aika hassu. Kuopuksen ollessa vasta kuukauden ikäinen istuimme harvinaisen hiljaista iltaa miehen kanssa ja murehdimme, miten lapset kasvavat niin nopeasti. Liikutuimme melkein kyyneliin asti miettiessämme, miten lyhyen hetken ne on noin pieniä. Hyvä, että tuo toinenkin on yhtä nostalginen..
Kun ei siitä esikoisen vauva-ajastakaan niin paljon muista, niin miten voisi kuvitella muistavansa nyt? Välillä totean itselleni painokkaasti, että "tämän haluan muistaa" (ja osan unohtaa mahdollisimman nopeasti).
Mut ainakaan sitä ei elä sitku(lapset kasvaa tms) -elämää, jos haluaa kynsin ja hampain pitää pikkulapsiperheen elämästä kiinni. :)