Olen nyt kyllästymiseen asti kehunut kuinka hienosti meidän uusi arkemme sujuu. Varmasti siinä määrin, että kyynisempi lukija saattaisi kuvitella minun peittelevän karmaisevaa totuutta ruusuisilla kulisseilla. Mutta en.
No mikä sitten on toisin kuin ennen? (Paitsi lapsiluku, joka nyt ei varmaan lähtökohtaisesti helpota arkea.)
Ei paljon mikään.
Ja kaikki. Eli oma asenteeni. Olen tällä kertaa psyykannut itseäni vakavasti kotiäidin rooliin: se on mun duuni, teen nyt tätä. Omasta ajasta
(jota ei ole) ei tule ongelmaa, jos sitä ei edes yritä saada.
Tämän asennemuutoksen on mahdollistanut se, että ensimmäistä kertaa äitiyteni historiassa minulla ei ole mitään keskeneräistä projektia: ei väitöskirjaa, ei mitään muutakaan kirjaa, ei edes konferenssia tai pikku artikkelia tuloillaan. Äitiyden voi ottaa täyspäivätyönä* jos se ei ole jotain minkä yrittää suorittaa pois alta päästäkseen pieninä vapaahetkinään tekemään oikeita töitä. Työpaineet eivät vedä ajatuksia pois tästä hetkestä kohti seuraavaa päiväunihetkeä
tai iltaa.
Aikaisemmilla kierroksilla olen vain hämärästi kuvitellut millaista on kun voi jäädä töistä lomalle niin että työt jäävät sinne töihin. Että voi vain tiputtaa hanskat ja jättää hommat sijaiselle. Nyt tiedän: se tuntuu vapauttavalta.
Juuri nyt työelämäni on tabula rasa, ja suunnitelmanani on ollut pitää se sellaisena mahdollisimman pitkään.
Tänään jouduin kuitenkin harhapolulle. Isompien lasten ollessa mummolassa luin joutessani vähän tarkemmin työsähköpostejani ja huomasin yhden post-doc-haun, joka umpeutuu toukokuun lopussa. Kolmivuotinen kausi alkaisi 1.1.2014 tai 1.1.2015. Mikä mahdollisuus! Eihän tätä voi jättää hakematta! Paitsi että minulla ei ole mitään ideaa siitä mitä tutkisin. Eikä oikein motivaatiotakaan tällä hetkellä. Tai uskoa että pystyisin tutkimussuunnitelman tekemään tällä aikataululla.
Järki sanoo, että ei kannata yrittää, tulee vain stressi, ahdistus ja iso väsy - ja sen kautta lisää stressiä ja ahdistusta. Mutta järki sanoo, että jos kuvittelen isona tekeväni tutkijan työtä, pakko olisi hakea rahoitusta. Niinpä. Tämä oli se, mikä piti jättää välistä.
PS: Ja ei, kotiäitiys ei ole minusta palkkatyöhön verrattavaa työtä. Perhepoliittinen kannanottoni tähän kohtaan.
Kyllä, esikoisen syntyessä mulla oli gradu pahasti vaiheessa ja tieto siitä, että se pitää saada tehtyä "vapailla", kaksosten kanssa taas määräaikainen työsuhde loppui päivä äitiysloman alkamisen jälkeen, ja ensimmäisen vuoden pystyi ottamaan tosi rennosti - sitten rupesi vähän kutkuttamaan.
VastaaPoistaSitä kutkutusta minäkin toivon ja odotan joskus sitten myöhemmin. Nyt ensin oli määrä kuitenkin vain velttoilla kotona.
PoistaToisen lapsen kanssa mulla oli mahdollisuus ottaa iisisti, "keskittyä hetkeen". Se toimi 4 kk, jonka jälkeen tajusin, että tällä uhrautuvalla asenteella on jotain tekemistä mun riehuvan ihottuman kanssa. Ryhdyinkin kehittelemään pikku projekteja, harrastella, kaikkea sellaista. Mun sietokyky Kaiken Loppumattomaan Toistoon on alhainen. Oleminen tässä ja nyt on vaikeaa, koska puuron jynssääminen ei tsiljoonannen kerran jälkeen ole mulle meditatiivinen kokemus.
VastaaPoistaTämä onkin suuri ihmiskoe kauanko jaksan :D
PoistaMutta ei mulla ole mitään aikomusta olla harrastamatta tai tekemättä omiani, sitten kun vauvasta joskus vähän irtoaa. Nyt oma aikani on lukemista, enimmäkseen imettäessä, ja bloggaamista. Mutta se on eri asia kuitenkin - se ei stressaa tai rajoita muuta arkea.
Esikoisen vauva-aikana en *ikinä* mennyt mihinkään tai nähnyt kavereita päiväuniaikaan, ettei hyvää työaikaa olisi mennyt hukkaan. En siis myöskään ikinä tehnyt mitään kepeää harrastetoimintaa. Se oli objektiivisesti ajatellen vähän tyhmää.
Mä haluaisin sanoa tähän jotain. Mieluiten jotain järkevää tai avuliasta.
VastaaPoistaMutta osaakohan tuohon mitään kukaan sanoa? Järki ja järki ovat varmasti molemmat oikeassa. Mutta jos jotain Heureka-hetkeä tutkimusaiheen suhteen ei tipahda syliin, ehkä kannattaa kuunnella järkeä ja jättää stressikierros välistä?
Kiitos! Eipä tätä kukaan muu tosiaan voi ratkaista, vaikka vähän siten ongelmani tänne suolsinkibn. Kartoittelin kuitenkin jo vähän lastenhoitomahdollisuuksia ja alan kallistua "mahdotonta"-sektorille. Jos mieskin väittelee kesäkuussa, en siltä voi kauheasti työaikaa ruinata.
PoistaEiköhän se kotiäiti-zen palaa kun vaan hautaa koko ajatuksen. :)
Saattaiskohan jokin vastaava mahdollisuus olla vielä myöhemmin odottamassa? Itsehän tässä jo suunnittelen kolmatta lasta ihan vaan siks, että sais ees joskus olla rauhassa äitiyslomalla. Mut ei se näköjään ookaan niin helppoa. :)
VastaaPoistaIhan varmasti on: ja ehkä itsekin saan jonkun varmuuden siitä mitä haluan tehdä. Perspektiivit ovat vaan niin pitkiä että se pakottaa ennakoimaan (vai panikoimaan?) - tämän paikan seuraavat haut tulevat vuodelle 2016...
PoistaKuulostaa kyllä oivalta syyltä hankkia kolmas lapsi ;) Alkaa tuntua, ettei tässä omista raidoistaan mihinkään pääse.
Toi on niin totta, että jos kotiäitiyden ottaa duunina, se menee helpommin. Olen harrastanut tuota asennoitumista jo yhden lapsen kanssa, vaikka olenkin lähtökohtaisesti laiska mutsi, joka ei kuvittelekaan äitiys-/hoitovapaalla tekevänsä mitään oikeita töitä. Heti, jos lipsahdan moodiin, jossa odotan päivä- tai yöunien alkamista, arjesta tulee astetta vaikeampaa. Itse huomaan jopa nauttivani vaikka palikkaleikeistä, jos ei koko ajan ole kiire suorittamaan jotain tähdellisempää. Useamman lapsen kanssa tällainen asennoituminen toimii varmaan pelastuksena :)
VastaaPoistaJuuri näin. Ja tämä pätee myös väsymykseen - jos aamulla herää ajatuksella "kuinka kauan menee ennen kuin taas pääsee nukkumaan", on päivä tuhoon tuomittu. (Onneksi vielä ei ole ollut niitä aamuja *kop kop*).
PoistaKiinnostavaa pohdiskelua. Seuraan jatkossakin raporttejasi kotiäiti-zenin ihmeellisestä maailmasta. Joo, en onnistunut kolmannellakaan kerralla. Levottomasta päästä kärsii koko kroppa.
VastaaPoistaJa nyt palaan elokuussa kokopäivätutkimuksen pariin. Kotiin jää lasten isä. Loppu hyvin kaikki hyvin.
Hih, itseäkin tosiaan jännittää kauanko sitä jatkuu ;) Mutta ainakin nyt päätin, että tämä toukokuun haku saa mennä ohi: työajatukset eivät tunnu mahtuvan päähän ja turha sitä olisi huonolla hakemuksella lähteä.
PoistaSinulla siis (kokopäivä)työt jo lähestyvät, huimaa. Ja hauskaa, että mies jää kotiin. Koska on päiväkodin vuoro?
Päiväkotiin kuopuksemme menee aikaisintaan noin vuoden päästä, eli 2,5-vuotiaana, todennäköisimmin kuitenkin vasta syksyllä 2014. Me kun haluaisimme, että hän menisi samaan yksityiseen puolipäiväkotiin kuin isosisko, eivätkä he mielellään ota alle 3-vuotiaita. Mies on päättänyt downshiftata ja olla lasten kanssa. Kiitän ja otan vastaan.
PoistaMahtava homma! Ja olet sinä varnasti osuutesi tehnyt ;)
Poista