lauantai 11. toukokuuta 2013

Kahden viikon huijauksen jatkoajalla

Pieni mies on kuukauden. Kehtaanko enää sanoakaan, että kaikki on yhä vaan helppoa ja mukavaa? Vauva nukkuu hyvin ja syö paljon, välillä vähän itkeskelee. Isommat lapset lohduttavat: "Ei hätää, pikkuveli, ei hätää." Viisivuotias on ylpeä kun saa suuren vastuutehtävän, pitää vauvaa sylissä, ja kaksivuotiaan suurin synti on tahtoa suukotella vauvaa juuri kun haluaisin sen nukahtavan.

Täällä Bloggerin luonnoksissa on hautunut helmikuussa laadittu teksti, joka alkoi näin:
"On varmaan raskasta olla äiti," pohdiskeli esikoinen eilen illalla sängyssään. "Kun pitää olla koko ajan vihainen." (Vaikka juuri eilen nukkumaanmeno sujui ilman sen suurempia kiukkukohtauksia meiltä keneltäkään.)
"Olenko minä sitten koko ajan vihainen?"
"No joo."
Niinpä: auts. Eikä se lapsi tietysti aivan väärässäkään ollut.

Nyt tuntuu toisenlaiselta. Vaikka olen päivät pitkät lasten kanssa, ja saatan hetkittäin hermostua, en ole äärimmilleen viritetty jousi, kuten tuossa väitöstä edeltävänä aikana. Koska mitä sitä selittelemään: mitä väsyneempi olen, sitä helpommin hermostun. Ja, no, näin jälkikäteen on helppo arvioida, että olivathan viimeiset kuukaudet ennen väitöstä aika tiukkoja.

Postaus jatkui pohdinnalla, että "Pahinta tässä on se, että vaikka muu stressi helpottaa, niin väsymys ei varmasti vähene kolmosen synnyttyä." Mutta hah: helpotti sekin! Ainakin hetkellisesti. Vaikka herään ehkä viisi kertaa yössä syöttämään (kuka laskee?) ja vaihdan vaipan yleensä kerran, tunnen itseni vähemmän väsyneeksi, vähemmän kuormittuneeksi kuin talvella. (Muistaakseni imetyksen aikaan on kyllä aina väsyttänyt vähemmän - vasta sen jälkeen lasten herätykset käyvät kuolemaksi.) Kesä ja valoisuus auttavat myös paljon.

Stressitaso on varmasti laskenut myös lapsilla. Heitä ei enää tarvitse repiä ylös sängystä aamuisin, pakottaa vastenmielisiin talvivaatteisiin ja kiirehtiä kohti päiväkotia; iltaisin he eivät ole päiväkotipäivästä väsyneitä. Päivien rytmi on huomattavasti rauhallisempi kuin ennen.

Miehen väitöskirjan deadline on ensi viikolla, ja väitöspäivänkin saivat vihdoin rukattua - ennen kesälomia! Josko sitten viimeinenkin meistä pääsisi hengähtämään lomalle.

Juuri nyt isommat lapset ovat vanhemmillani - äitini soitti eilen ja pyysi voisivatko tytöt tulla joskus yökylään: "Vaikka tänään?" En pannut vastaan. Vauva nukkuu ja mies juoksentelee sukkahousuissa jossain päin Uudenmaan metsiä. Taidan ottaa toisen kupin kahvia.


Kesän ensimmäiset mansikat torikauppiaalta olivat symboliarvoltaan merkittävämpiä kuin maultaan.

Eipä mulla muuta. Leuhkitaan ku tavataan!

9 kommenttia:

  1. Tää nyt jotenkin kolahti isosti, koska olen itse ihan poikki. (Kevääseen on mahtunut yksi juoksuprojekti, yksi pääsykoeprojekti ja kahdet hautajaiset, toiset tosin vasta tulossa.)

    Mutta toisaalta tiedän, ettei tämä jatku iän kaiken tällaisena. Ja on tervettä tunnistaa olevansa väsynyt, silloin ehkä muistaa välillä olla hermostumatta vaikka hermostuttaa. Välillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi. Isot tsempit sinne! Mun on usein vaikea tajuta eläväni jossain "vaiheessa" - tai siis uskoa siihen, että kyllä raskaamman vaiheen jälkeen taas helpottaa. Mutta niinhän siinä käy.

      Sellainen liikaa hermostuminen jää kyllä päälle - siis mninulla. Välillä saan itseni kiinni tästä ja käännän tilanteen ympäri ajatuksella "oikeastaan tämä on aika hupaisaa, antaa niiden pelleillä". Tai: "kiukutelkoon, jatketaan hetken kuluttua". Toki tämä toimii vain tietyissä tilanteissa. Ja kiire on yksi tehokkaimpia tapoja saada oma pää kiehumaan.

      Poista
  2. Olipa hyvä postaus. Kun oman elämän muutos on juuri päinvastaiseen suuntaan, on tullut pohdiskeltua näitä paljon itse.

    Ihanaa, että jatkoaika ja helppous jatkuu! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja tsempit myös sinulle uuteen elämänvaiheeseen! Olen aina ennen kokenut, että jaksan touhuta lasten kanssa paremmin kun sitä ei tarvitse tehdä koko päivää, ja olenpa viljellyt myös fraasia "päästä töihin lepäämään". Nyt tuntuu, että tämä kotielämä onkin oikeasti leppoisampaa.

      (Kaikkea sitä suustaan päästää kun vanhaksi elää ja tekee paljon lapsia!)

      Mutta myönnän myös, että *ihan koko päivää* tätä ei jaksaisi, eli on kiva jos sen toinenkin puolisko välillä on kotona. Siinä viiden aikaan alkaa olla tinki täysi, huomaan. (Ainakin jos silloin viideltä yksi huutaa ja toisella on vaippa lastissa ja maitopurkki on leviänä pöydällä. Noin ihan fiktiivisenä esimerkkinä.)

      Poista
  3. Ihanaa, että yhä on helppoa ja mukavaa. Olen vilpittömän iloinen puolestasi. Toivottavasti sama meno jatkuu.

    Iloista äitienpäivää!

    VastaaPoista
  4. Tähän sellainen hyvän elämän ihannoinnin hetkellinen tauko (kuvittele samalla mielessäsi kuinka Studio Julmahuvin ohjelmakatkon aikana Jukka Rasila tunkee nenäänsä lusikkaa) tosiasioiden oikomiseksi: minulla ei ollut sukkahousuja, toistan minulla oli pikkuhousut (lapseni näkemyksen mukaisesti). Jatkakaa.

    VastaaPoista
  5. Yllä olevan viestin kirjoitin siis minä, vaimon mies. Nyt Jukat, sukkahousut ja pikkuhousut pois mielestä ja takaisin auvon pariin, aamupuurolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä täsmennys oli kyllä pahasti tarpeen :D

      Ja toivot siis, että mieluummin kirjoitan internetiin sinun juoksevan metsissä pikkuhousuissa? Pistetään muistiin.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...