Joitain pieniä yksityiskohtia tammikuisiin häihin liittyen on vielä auki. Kuten se, vaihtaisinko sukunimeä.
Miehen nimen ottamisen puolesta puhuu kaksi seikkaa:
1. Nimi on kauniimpi ja myös harvinaisempi kuin omani.
2. Lapseni ovat sen nimisiä.
Nimen vaihtamista vastaan puhuu useampikin näkökulma, mutta tärkeimpinä:
1. Se on mieheni nimi.
2. Se ei ole minun nimeni.
Ensimmäinen kohta viittaa tässä tietenkin miehen nimen ottamisen patriarkaaliseen perinteeseen, johon en halua sitoutua. Koen (kuten huomaatte) tarvetta selitellä, kun edes pohdin nimenvaihtoa ja väitän, etten pohtisi, ellei nimi olisi omaani viehättävämpi. Haaveilin myös yhteisestä, uudesta sukunimestä, mutta se ei enää tällä aikataululla onnistu. Nykyisille tavoilleni uskollisena selvitin asiaa maistraatista vasta kun se oli jo liian myöhäistä.
Toinen kohta viittaa siihen, että vaikka nimeni on tusinatavaraa, olen ehtinyt rakentaa identiteettiäni sen varaan jo vuosikymmeniä. Nimenvaihdosta seuraisi myös käytännön vaivaa. Ajokorttini on voimassa vuoteen 2046 ja nyt joutuisin vaihtamaan pirtsakan 18-vuotiaan kuvani tipahtaneeseen kolmekymppiseen naamaani. Kukaan korvaamattoman tärkeä tuikituntematon ala-astekaveri ei enää löytäisi minua interwebistä. Tähänastiset julkaisuni eivät yhdistyisi minuun myöhemmällä tutkijanurallani.
Seuraavaksi taas argumentoin itseäni vastaan, että jos tosiaankaan en välitä perinteistä, olen vapaa valitsemaan myös perinteen mukaisesti enkä ainoastaan sen vastaisesti. Enkä tiedä onko nimeä vaihtaniden ystävieni identiteetti muuttunut nimen myötä ainakaan ulkopuoliselle näkyvin tavoin. Amerikkaan mennessä ei enää tarvitsisi täyttää kuin yksi tullikaavake. Tähänastiset julkaisuni eivät yhdistyisi minuun myöhemmällä tutkijanurallani.
Olen taitava väittelemään itseni kanssa, ja väsytystaistoa käytäneen hääpäivään asti. Hyviä uusia argumentteja keskusteluihini, puolesta tai vastaan?
Minä en vaihtanut nimeä, kun pikkasta vajaa kolmikymppisenä avioiduin. Minusta minun siviilisäätyni ja sen muutoksien ei pidä käydä ilmi julkaisuluettelosta, CV:stä, tms. Ne ovat yksityisasioita.
VastaaPoistaRatkaisua helpotti se, että miehenkään mielestä ihmisen ei kuulu avioituessaan nimeä vaihtaa. Lisäksi meidän molempien sukunimet ovat suunnilleen yhtä yleisiä: eivät ihan tusinatavaraa mutteivät harvinaisiakaan.
Serkkutyttö vatvoi tätä asiaa jopa häiden yli: hän soitti hääyön jälkeen papille, että ei muutakaan nimeään. Oli koko yön miettinyt sitä, miten on hankkinut jo jonkin verran arvostusta ja asemaa tyttönimellään ja että kukaan ei tunne häntä uudella nimellä.
Sitten on vielä sekin puoli, että vaikka kukaan ei suunnittele eroavansa, niin jotkut silti eroavat. En haluaisi olla mikään Vienonen-Karpela-Saarela-Karpela,
Minä otin miehen nimen kahdesta syystä: 1) Asumme Tanskassa ja tanskalaisen nimen kanssa täällä on helpompi elää. Kyllästyin ä-kirjaimen selvittämiseen jo ensimmäisten kuukausien aikana. Vaikka kirjoitin nimeni paperille, se oli silti jokaisessa lomakkeessa väärin 2) Meillä on kaksi lasta ja minusta on kiva, että meillä kaikilla on sama nimi.
VastaaPoistaKuulin juuri tarinan, jossa pariskunta oli ottanut ihan uuden, yhteisen sukunimen. Tyyliin Suonperä + Kuisma - pariskunnasta tuli Suokuisma.
Kiitos kommenteista! Ei helpota yhtään ;)
VastaaPoistaOlen Riitta miettinyt tuota samaa, että nimenvaihto tuo naimisiinmenoa esille myös yhteyksissä, joissa tieto on tarpeeton. Tosin olen kirjannut CV:hen lapsenikin selittääkseni (selitelläkseni) aukkoja tiettyjen vuosien kohdilla, joten en sitä yksityiselämää ole niin pyrkinyt piilottamaankaan.
Kaksoiselämää: tuo uusi yhteinen meilläkin on ollut keskusteluissa, mutta sellaisen hyväksyttäminen maistraatissa vie kuukausia.. Harmillista kun sen nätimmän nimen pitää olla miehen... ;)
Vielä täysin ilmassa olevat ulkomaanhaaveet vaikuttavat jollain tasolla valintaan: yhteisellä nimellä olisi helpompi asioida eri yhteyksissä, eikä yksin lasten kanssa matkustaessa kyseenalaistettaisi ovatko lapseni minun, kuten yhdelle ystävälleni on pariin kertaan käynyt...
Ah, ymmärrän tuskasi. Sun miehen sukunimi (ja fuusionimivaihtoehdot) on kyllä hieno, mutta outoa mustakin olisi "vaihtaa sukua" naimisiin mennessään.
VastaaPoistaMulle oli aina selvää, että jos joskus meen naimisiin, pidän oman suhteellisen tavanomaisen nimeni. Jos miehellä olisi sattunut olemaan erityisen hieno sukunimi, olisin kuitenkin saattanut ihan turhamaisuuttani harkita nimenvaihdosta.
Sanoisin, että molempi parempi! Siis ei väliviivanimeä, vaan molemmat vaihtoehdot on hyviä.
Eikö uutta sukunimeä voi ottaa naimisiinmenon jälkeen? Vaihdatte sitten koko sakki nimeä kertaheitolla?
Kiitos Ninni :) Ja joo, voisihan nimenvaihdon tosiaan tehdä joskus myöhemminkin, mutta tulisiko sitä sitten koskaan tehtyä? Niinpä.
VastaaPoistaHei! Päädyin blogiisi parin kiemuran kautta, ja nauraa tyrskähtelen täällä itsekseni (vaikka toden totta pitäisi olla nukkumassa, unikoulu my ass). Ihan loistavaa tekstiä, kiitos!
VastaaPoistaKommentoin nyt sitten alkajaisiksi tällaista ikivanhaa postausta. Ette kai käsittääkseni kuitenkaan vielä ole olleet naamiaisissa ja vaihtaneet/jättäneet vaihtamatta nimiänne, joten en liene liian myöhässä?
Me vaihdoimme miehen kanssa molemmat sukunimeämme naimisiinmenon kunniaksi. Käyttöön tuli miehen edesmenneen äidin tyttönimi, joka on kauniimpi kuin meidän vanhat sukunimet yhteensä. Omasta suvusta löytyvän nimen voi ottaa käyttöön aika helpolla hakemuksella, ja sen voi tosiaan tehdä vasta avioparinakin. Me teimme niin, että mies oli pari viikkoa salaa uudenniminen, ja minä sitten vihkimisen yhteydessä sain tuon nimen - sinänsä kökköä näin, kun vihkitodistuksessa sitten näyttää siltä, kuin olisin ottanut miehen nimen ihan perinteisellä tyylillä...
Nimenmuutos ei ole kaduttanut kertaakaan, on helppoa kun ollaan koko perhe samannimisiä. Vielä pitäisi saada passi ja kortit vaihdettua uudelle nimelle, vastahan tässä on toinen hääpäivä kohta ovella... (Viime kesänä Tukholman-matkalla vähän jännitti, että missä kohtaa tulee kidnappaussyyte, kun matkustettiin vanhoilla papereilla lapsen kanssa kaikki eri nimisinä.)
Kiitos Onia ihanasta palautteesta! :) Teidän ratkaisunne kuulostaa kivalta; minäkin olisin pitänyt jos hyvä yhteinen nimi olisi löytynyt lähihistoriasta.
VastaaPoistaMutta jos miehen kravattia piti käydä viidesti etsimässä ja sitten lopulta ostettiin Myllystä eka kun vastaan tuli, niin voi arvata miten nimiasian kanssa kävi. Että ei sitten löytynyt just hyvää nimeä suvusta.
Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä ongelmallisempana näen koko nimenvaihtoasian, mutta eletään nyt vielä pari päivää jännityksessä...