Sosiologi Paul Connertonin mukaan elämme paradoksaalisesti samanaikaisesti kertakäyttökulttuurin ja arkistoimisen aikakautta. Keräämme tietoa ja tavaroita arkistoihin, museoihin, kirjastoihin ja tietokantoihin. Meillä on pääsy liian paljoon tietoon, jotta voisimme käsitellä, hallita sitä: tieto arkistoidaan, jonka jälkeen se voidaan unohtaa.
To say that something has been stored, in an archive or a computer, is in effect to say that, though it is in principle always retrievable, we can afford to forget it.
(Paul Connerton, The Spirit of Mourning, 2011, 40)Saatavilla olevan tiedon määrä kasvoi räjähdysmäisesti internetin myötä, ja sittemmin sen saavutettavuus on lisääntynyt erilaisten kannettavien vekottimien ja älypuhelimien myötä.
Muinaisella 90-luvulla, kun kännykät korvasivat lankapuhelimet, eräs ystäväni kieltäytyi tallettamasta puhelimeensa yhtään numeroa, koska ei halunnut menettää kykyään muistaa kaikkien tuttujen puhelinnumeroita. Ja niinhän siinä eittämättä kävi, lankapuhelinten aikaan muisti ulkoa kymmeniä numeroita, nykyään muistan viisi, joista yksi on omani ja yksi on taksi.
Mutta onko puhelinnumeroiden muistaminen sitten tavoiteltava kyky? Tuskin, ja ihanteellisesti voisikin ajatella, että turhan tiedon unohtamisella teemme tilaa tärkeämpien asioiden muistamiselle. Jotenkin epäilen, ettei asia kuitenkaan ole näin. Sen sijaan ilmiö laajenee: miksi muistaa mitään muutakaan? Sähköinen kalenteri muistuttaa tapaamisista ja facebook kertoo kavereiden syntymäpäivät. Navigaattori muistaa reitit ja kännykkä kertoo missä on lähin Hese. Jos jotain tietoa tarvitsee, aina voi googlata.
Eittämättä muistin käytön lopettaminen liittyy myös tiedon (käsittelyn) ja ajankäytön fragmentoitumiseen. On usein esitetty miten älypuhelimet, sosiaalinen media ja sähköiset viestimet paloittelevat aikaamme. Yritän tällä hetkellä töissä lukea kirjoja, mutta harvoin pääsen sivua loppuun, ilman että saan päähäni ajatuksen, joka pitää kirjoittaa ylös - tai harhauttaa minut kirjoittamaan sähköpostin tai vilkaisemaan facebookin. Pelkään, että jos en välittömästi sillä sekunnilla tee asiaa, en muista sitä enää päästyäni luvun loppuun. (Mikä lienee tottakin.)
Seuraus on kuitenkin se, etten enää sähköpostin (ja facebookin ja parin blogin) tarkistamisen jälkeen enää muista mitä olin lukenut, joten joudun aloittamaan saman sivun alusta, vain keskeyttääkseni lukemisen kahden minuutin päästä uudelleen. Niin, arvatkaas mikä kirja on edessäni auki sivulta 40 - tuli yks ajatus mieleen...
Connertonin mukaan unohtaminen ei kuitenkaan ole vain menetystä, vaan se voi olla hyödyllistä ja jopa tarpeellista yhteiskunnan sopuisan elämän ja yksilön identiteetin muotoutumisen kannalta. Tämä on helppo nähdä: sisällissodan jälkeen yhteiskunnassa pitää pyrkiä myös unohtamaan menneet vääryydet, jotta vihamielisyydet voisi jättää taakse; parisuhteessa kannattaa pyrkiä ainakin turhan yksityiskohtaisella tasolla unohtamaan menneet parisuhteet, jotta voi keskittyä tämänhetkiseen.
Ja kyllähän unohdus suo vapautusta oman historian painolta. Kunhan saisi muistaa sen mitä haluaisi.
Ulkoa opettelun tärkeydestä/hyödystä on väitelty myös pedagokiikan puolella iät ja ajat. Että onko hyödyllistä pistää ipanat opettelemaan ulkoa saksan datiivia vaativat prepositiot vai ei? Nykyään kai ollaan sitä mieltä, että ulkoa ei saisi pakottaa opettelemaan juuri mitään vaan pitäisi oppia hallitsemaan laajoja kokonaisuuksia ja tiedonhaku pitää tietty olla hallussa.
VastaaPoistaKaikki saksaa lukeneet viiskymppiset tyypit osaa luetella muuten nuo prepositiot vieläkin. Kysypäs samaa nykylukiolaiselta. Ei varmaan osaa.
Niinpä. Itse olen joskus miettinyt mitä järkeä on tentityttää lääketieteen opiskelijoilla jotain lääkeaineita ja -määriä - koneeltahan ne vastaanotolla tarkistetaan kuitenkin.
VastaaPoistaSen sijaan saksan prepositiot nähdäkseni pitää oppia osatakseen kieltä, eli puhuessa ei tietojenhankintakyky auta.
Mutta oikeastiko ei enää opeteta: ja sekä sekä että kä eli tai joko tai vai mutta vaan siksi sillä näet nimittäin? Jos en nykyään enää pysty uusia asioita omaksumaan, niin nämä litaniat tulevat unissakin...
Mä en ole jaksanut (!) sykronoida heinäkuun jälkeen Outlookin kalenteria uuteen työkännykkääni. Ja -tadaa- muistan oikeastaan kaikki työmenoni ja palaverit, toisin kuin ennen. Mä jotenkin tykkään tästä kuviosta niin paljon, etten ajatellutkaan alkaa käyttää kännykän kalenteritoimintoa. On vähän sellainen fiilis, kuin olisi vähemmän menojensa ja kiireidensä vanki.
VastaaPoistaMahtava homma, vapautus kalenterin ikeestä. ;) Mä käytän vanhanaikaista paperikalenteria, jonka ongelma on se, että sitä pitäisi muistaa myös katsoa... Onneksi siellä on nykyään niin vähän menoja, että pärjäilen kyllä.
VastaaPoista