Going up the memory lane, eli kuinka bloggaaja lähti etsimään omaa muistiaan

Uudessa Imagessa (8/2011) toimittaja Anu Partanen kertoo tyhmentymisestään: "Ajattelen aina muuta kuin mitä olen tekemässä, ja siksi en muista mitään, mitä olen tehnyt. En tosin muista juuri mitään muutenkaan." Minun on kuitenkin vaikea uskoa – sori vaan, Anu – tämän olevan aivan totta, sen verran tarkka ja pureva yhteiskuntakriitikko kirjoittaja on. Sen sijaan Partanen olisi saattanut kuvailla minua.

Huono muisti on vaivannut minua aina: hyvä koulumenestys selittynee kohtalaisella lyhytmuistilla, mutta pitkäaikaiset muistot haalistuvat nopeammin kuin Mosambikista taannoin hankkimani batiikkitaulut – ja ne haalistuivat aika nopeasti. Minä olen aina se, joka ei muista yhteisiä ikimuistoisia muistoja, ja onpa minun väitetty varastaneen toisten muistoja. Tiedä häntä, voi olla tottakin.

Tähän kun lisätään niin kutsuttu imetysdementia ja kolme ja puoli vuotta jatkunut unenpuute, menneet kuukaudet vain hajoavat mielestäni, enkä tavoita enää yhtään niistä hassunhauskoista jutuista, jotka piti kirjoittaa sinne vauvakirjaan sitten kun ehtii.

Myönnän, että olen myös arka "muistelemaan", mikä ei varmaankaan auta asiaa. Harvoin esimerkiksi katselen vanhoja valokuvia tai lähden aktiivisesti muistelemaan vanhoja aikoja – kenties siksi, että muistoihin liittyy myös haikeutta menetetystä ajasta, johon en halua itseäni päästää. Kuitenkin etenkin lasten myötä tarve muistaa on korostunut. Kuka muistaa minun lasteni lapsuutta, ellen minä?

Anu Partanen kertoo ihmisistä, jotka ovat kehittäneet omaa muistiaan, ja erilaisista tekniikoista tähän. Paras kaiketi oli tietokoneen ja muiden multimedialaitteiden sulkeminen, ja jatkuvan facebook-päivitysten virran seuraamisen lopettaminen. Se kuulosti liian työläältä, joten tällainen ulkoinen muisti saa kelvata. Kenties uskaltaudun jonain päivänä avaamaan niitä kuva-arkistojakin.