perjantai 27. marraskuuta 2015

Krääsällinen joulu

Ilkeät kielet ovat kertoneet joulukuun alkavan ensi viikolla. Kuten joka joulun alla tilitän, pidän suuresti joulusta ja ahdistun suuresti sen valmistelusta, koska minulla ei ole siihen aikaa eikä ideoita.

Jonkinlaisena superäitinä pidän itseäni nostellessani puolenyön jälkeen uunista saaristolaislimppuja, pakatakseni niitä aamuseitsemältä koulun joulumyyjäisiin. Jos tämän asettelee toisinpäin, vähän paremmalla ennakkovalmistelulla ei tarvitsisi olla superäiti.

En siis tosiaankaan ole vielä pohtimassa joululahjoja, vaan vasta sitä joulukuun ensimmäistä. Ennen joulua minulla on nimittäin lusittavana hippeilyni työläs sivutuote: täytettävä joulukalenteri. Tämänhän kerroin ihanana vinkkinä kolme vuotta sitten. Anteeksi! Ostakaa suklaakalenteri.

Idealistisessa päässäni vältyn täytettävän joulukalenterin pitämisellä (kolmen) suklaa- tai krääsäkalenterin kauhistukselta, ja maailma pelastuu. Käytännöllisessä päässäni en keksi millä sen kalenterin täytän kaksikymmentäneljä kertaa, jos en Tigerin krääsällä. Ja piru vie epäilen sen kalenteria täyttävän tontun olevan samanlainen tuurijuoppo kuin hammaskeijunkin.

Okei, karkki helpottaa vähän. Sillä voi kuitata lauantait. Ja joulukoristeilla saa yhden päivän. Keksin myös, että kalenterissahan voi olla kivoja jouluaiheisia yhteisiä puuhia, kuten piparinleivontaa.

Toista kivaa jouluaiheista puuhaa en siis keksinytkään. Minulla on nyt siis katettuna viisi päivää 24:stä. Eivätkä ne edes ole viisi ensimmäistä, koska lauantait, ja koska en mitenkään ehdi leipoa lasten kanssa ennen seitsemättä päivää.

Jännittäväksi käy: löytyyköhän kalenterin ensimmäisestä luukusta kolme joulukalenteria!

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Kun Liina niin minäkin

Blogi-esikuvani ja sieluni sisar Liina valitteli aiemmin tänään bloginsa likikuolemaa ja lupasi tehdä paluun postaamalla joka päivä marraskuun ajan johonkin neljästätoista blogistaan. Ja kun sanoin, että kun Liina niin minäkin, tarkoitin että minäkin aion voivotella blogini terminaalivaihetta. En postata marraskuun jokaisena päivänä, mutta jos nyt edes tänään.

Kävin nimittäin lenkillä, toiveikkaana, koska samainen Liina väitti, että sitä seuraavassa euforiassa on hyvä kirjoittaa blogia. Euforiaa ei tullut, mutta kenties puoli tuntia lisää hereillä. Otan sen.

Ja syksyn ensimmäiselle (kuinkakohan monta kertaa niitä voi kutsua syksyn ensimmäisiksi) lenkille jouduin, koska en päässyt futistreeneihin oltuani eilen työmatkalla. Näemmä minulle varattujen iltojen laskuri toimii Suurmetsurin päässä niin automaatiolla, ettei tästä edes tarvinnut keskustella vaan Hitachi saapui kotiin vasta harkkareitteni jo alettua. En toki vaivautunut kysymään oliko kyseessä tahallisuus vai vahinko, vaan kirjoitan spekulaationi mieluummin Internettiin. Onneksi voin olla vakuuttunut siitä, että Suurmetsuri entisen yleisöni tavoin on täysin unohtanut blogiharrastukseni. (No et sinä, äiti. Tiedän.)

Mutta jottei ihan metabloggaamiseksi menisi, kerronpa vaikka sitten siitä eilisestä työmatkastani.

No niin. Olin siis työmatkalla. Oikein ulkomailla. Tukholmassa, ja niin hyvin ohjelmani suunnitellut, että kokousten välissä ehdin piipahtamaan sekä Fotografiskassa että Medelhavetsmuseetissa, jonka olemassaolosta en aiemmin ollut ollut missään määrin tietoinen. Ja siinä missä olen tänä syksynä ollut monissa kulttuuririennoissa vähän kyynisen epäkiinnostunut, nämä molemmat toimivat aivan erinomaisesti. Fotografiskassa nyt toki oli aika takuuvarmaa kamaa: Martin Schoellerin jättimäisiksi suurennettuja kasvokuvia, jotka paljastivat, että ei, meikki ei todellakaan peitä todellista ikääsi, Donatella Versace (vaikka tokikaan siihen ei tarvita kaksimetristä kasvokuvaa, mutta kuitenkin) ja Magnus Wennmanin dokumentaarisia kuvia pakolaislapsista vuoteissaan (tai pahveillaan) karun kirjallisin kuvauksin varustettuna. Ruotsalainen tuutulaulumusiikki oli mielestäni hieman tarpeeton lisä, mutta poistuin silti näyttelystä ajoissa, että kehtaisin mennä vielä kokoukseeni näyttämättä Donatella Versacen meikkaamalta.

Anteeksi, meneepäs nyt henkilökohtaiseksi. Ei mitään henkilökohtaista Donatella!

Värimerenmuseoon eksyin sekoillessani remontissa olevan Nationalmuseetin tilapäissijaintia kohti, ja huonosti googlattuani sen olevan jo suljettu. Lähinnä minua houkutti museon ravintolaksi mainostettu Bagdad Cafe, josta saikin aivan mainiota feta- ja munakoisorörasalaattia. (Röra. Mikä hieno sana, mikä hieno konsepti.) Mutta kahviossa istuskellessani ja Hercule Poirotia Egyptissä pohdiskellessani päätin tehdä nopean iskun kokoelmien puolelle ennen Arlanda Expressenini lähtöä. Olkoonkin, että siellä olisi ne samat etruskien pienoisveistokset kuin kaikissa muissakin vastaavissa museoissa.


Papin pää Palmyrasta, 150-200 eaa. Palmyra, jossa en koskaan ole käynyt - merkittävä vaikuttaja elämässäni.

Mutta koska tämä kyseinen kokoelma oli sopivan pieni, kerrankin keskityin tutkiskelemaan esineitä, enkä vain suorittamaan huonetta toisensa perään. Ja pistäähän se miettimään näiden muinaisten kulttuurien aarteiden määrää, että johonkin Pohjolan perukoille riittää tällainen kokoelma. (Eikä vain toisille pohjoisille perukoille British Museumiin.) Ahdistusta aiheutti Palmyra-huone, johon oli ruotsalaisen tunnollisesti kerrattu ISISin tuhovietti alueella.

En oikeastaan halua puhua siitä.

Mutta lapsiperhematkaajille vinkiksi: lisätkää tämä ohjelmaanne seuraavan Junibackenin reissun kylkeen. Museon koko Egypti-osuus oli toteutettu lapsivieraita ajatellen, ja hienon esillepanon lisäksi "hautakammiossa" oli oikein vaikuttava mediapöytä, jossa saattoi tarkastella kokoelmassa olevan muumion kääreitä, arkkuja ja läpi- ja poikkileikkauksia. Onneksi paikalla ei ollut lapsia häiritsemässä leikkiäni.

Kas noin, eihän se ollut ollenkaan vaikeaa. Kirjoittaa ainakaan. Kiitos vaan Liina!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...