Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lisääntyminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lisääntyminen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 12. elokuuta 2013

Kolme on uusi viisi

Kolme on uusi kaksi, sanoo Pena ja siltä se usein tuntuu kun katselee omaa lapsellista lähipiiriään. Kolme lasta ei ole mikään kuriositeetti, ja sillä on selitetty jopa syntyvyyden nousua vuosikymmenen taitteessa. Havainto ei tunnu kuitenkaan saavan suurta tilastollista tukea, vaan kolmilapsisten perheiden määrä näyttäisi laskeneen 1980-luvulle tultaessa ja sen jälkeen pysytelleen melko vakiona.

Arjenvaraisen kokemukseni pohjalta tuntuu sitä paitsi että kolme on uusi viisi. Kun hyväätahtovat kommentoijat toteavat, että pärjättiinhän ennenkin viiden tai kymmenen lapsen kanssa, he unohtavat, että vaatimukset vanhemmuuden suhteen ovat jotain aivan muuta kuin kultaisella 1950-luvulla. Pitää olla aidosti läsnä, osallistuva, tukeva ja keskusteleva vanhempi, joka herkillä vaistoillaan ohjaa lasta hyväksi ihmiseksi. Jos lapsi epäonnistuu elämässä, on syynä todennäköisesti huonosti rakennettu kiintymyssuhde vauvaiässä.

Lapsiin panostamisen osoittavat jopa tilastot: samalla kun perheen keskimääräinen koko on pienentynyt, lastenhoitoon käytetyn ajan määrä on kasvanut. Arvatkaa muuten paljonko tuo aika on nykyään? Tunti ja neljäkymmentä minuuttia päivässä äideillä ja isillä puolet siitä. Ei tunnu ihan helpolta yhtälöltä: alle kahdessa tunnissa pitää nukuttaa, syöttää, kylvettää ja kasvattaa lapset.

Eli myönnän: kolmen lapsen kanssa minulta loppuvat kädet. Kuvainnollisesti ja ihan käytännöllisesti. Tästä kirjoitti jo hyvin Leluteekin Emilia. Jos lähtökohdaksi otetaan, että yksi ihminen voi todella kohdata vain yhden ihmisen kerrallaan, kolmilapsisessa perheessä lapset saavat huomiota vain  laumana tai pieninä murusina maailmalla. Eikä sitä faktaa kyllä taida muuttaa mikäään hyvä tahto tai voivottelu. Vauvantahtisuutta on vaikea toteuttaa (kahden muun) lapsentahtisesti.

Ja silti, vauva tuskin on suurimmassa vaarassa jäädä huomiotta.

Nyt kesälomalla harjoitimme hajaantumista: toinen vanhempi lähti uimaan esikoisen kanssa ja toinen teki jotain muuta kahden nuorimman kanssa. Toinen otti vanhemmat lapset ja toinen jäi vauvan kanssa passiin. Ja ainakin kerran mies lähti yksin keskimmäisen kanssa kirjastoretkelle. Mutta useimmiten keskimmäinen muodostaa jakolinjan isoihin ja pieniin, ja jää siten toistuvasti kaksilapsiseen ryhmään.

Eihän niitä saa edes yhteen kuvaan kerralla.

Vaikka tunnustan, että en voi jakaa kolmelle lapselle rajatonta huomiota kaiken aikaa, en myöskään suostu hyväksymään, että keskimmäiselle jää väistämättä lyhin tikku, että niin se vain menee. Mutta huomaan, että tämä vaatii aktiivista itseni muistuttamista. Siksi pidän tärkeänä lasten harrastuksia, jotka erottavat heidät hetkeksi laumasta.

Esikoisen harrastusten tuoma kanssakäyminen vanhempien kanssa rajoittuu tällä hetkellä viemisiin ja hakemisiin, mikä voi toki olla tärkeää sekin, mutta erityisesti iloitsen keskimmäisen tenavajumpasta, jossa mies ja lapsi ovat käyneet viime kevään ja jatkavat nyt syksyllä. Vaikka mielelläni menisin sinne itsekin, annan heidän pitää oman juttunsa, vaikka vain tunnin viikossa.

Minä keskityn huomaamaan lapsen koko kolmenkymmenenneljän minuutin osuutensa verran päivässä.

torstai 1. elokuuta 2013

Kehon kuva

"Mites toi Mami Go Go:n lanseeraama A Beautiful Body -haaste?" kysyi minulta Anonyymi eilen.

Vertaisryhmissäni hyökyvä haaste (tai "Äitien uusi villitys" kuten Iltalehti kekseliäästi otsikoi) pakottaa ottamaan kantaa. Haasteen idea, "tavallisen" (sitä vain ei voi käyttää ilman lainausmerkkejä) naisen vartalon kauneuden esiintuominen ja oman itsen hyväksyminen ovat ehdottoman tärkeitä tavoitteita, ja olen vilpittömän iloinen kaikkien niiden puolesta, jotka ovat saaneet tästä hyökyaallosta voimaa oman kroppansa hyväksymiseen. Erityisen iloinen voi olla siitä hurmaantuneesta vastakaiusta, mitä haasteeseen osallistuneet naiset ovat kohdanneet, kuten vaikkapa Onia kirjoittaa.

Silti minua häiritsevät tietyt kuvien ympärillä käydyssä keskustelussa nousevat teemat. Ensimmäisenä uskaltaminen, mihin Fitness Fuhrerkin omassa kommentissaan tarttuu. Onko oman kehon katseelle altistaminen tarpeellista, tavoiteltavaa? Nyt kuullostan uhittelevalta teiniltä, mutta väitän silti, että omalla kohdallani kyse ei ole uskalluksen puutteesta. En vain halua. Minusta on näin isona tullut vähän siveyden sipuli. En silti koe, että minulla olisi erityisen paljon hävettävää. Tästä hienosti puhui myös Liina.

Mutta sitten vielä se kaunis ajatus, että omasta kehosta ollaan ylpeitä, koska se on tuottanut hienoja lapsia. Olin tänään jälleen uimassa, ja koitin tavoitella ajatusta, että olisin ylpeä siitä, että olen onnistunut raskautumaan ja saamaan lapsia - vieläpä vailla merkittäviä ulkoisia merkkejä ruumiissani. Mikään tästä ei kuitenkaan nähdäkseni omaa ansiotani. Sen sijaan pystyn olemaan ylpeä siitä, että kehoni jaksaa uida tunnin - ja vieläpä maailmanennätysmatkan, kuten kehuni lapsen suussa muokkautui.

Liina vinkkasi oman kehon paremman hyväksymisen avaimeksi liikkumisen. Hyvä neuvo. Minä lisään tähän naistenlehtien lukemisen välttämisen. Naistenlehtien naiskuvaa syytetään naisten huonosta itsetunnosta - ja kuitenkin naiset niitä lehtiä ostavat ja lukevat. Sitä myydään mitä ostetaan. Pysäköimällä hyväksyt ehdot.

Mutta mutta. Lanseeraan itseni näemmä aina kivoista asioista nurisijaksi. Ja olenpa vielä saamapuolella tässäkin keskustelussa. Yhä siellä uidessani, kun oli aikaa pohtia muutakin kuin akuuttia lastenhoitoa, ymmärsin että annan yhä kropalleni samat vaatimukset kuin ennen raskauksia. Samaan aikaan kuitenkin hyväksyn välimatkani tavoitteeseni pysyväksi olotilaksi. Oman kehoni hyväksymättömyyteni on siis tasolla, jonka voin hyväksyä. Ja se pieni hyväksymättömyys laittaa minut menemään lenkille, eli on vain hyvästä.

Kiitos Minttu tärkeästä avauksesta!

Kuvassa myös bloggaaja.

Jälkikirjoitus: Tämä Minna Havukaisen teos on kulkenut mukanani kauemmin kuin ajatus lasten hankkimisesta. Suhteemme alkuaikoina muistan miehen kammonneen teosta. "Kuka tämänkin hoitaa," naisen katse kuulemma kysyy. Eräs ystäväni ei taas pystynyt katsomaan kuvaa koska verkkopikkuhousut ovat niin kaameat. Minusta teos on äärimmäisen kaunis - ja on vaikea ajatella, että naisen vatsa olisi se mihin katse tällaisessa kuvassa pysähtyy. Vai?

torstai 18. huhtikuuta 2013

Läsnäolemisen vaikeudesta (ja, okei, taas vähän muistamisesta)

Olen kokenut ns. vauvakuumeeksi laskettavaa tunnetilaa elämässäni kolmesti - aina lapsen syntymän jälkeen.

(Sitten se menee ohi. Onneksi. Nimittäin järjellä ajatellen tämä oli nyt kyllä ehdottomasti tässä. Vauvoista kasvaa lapsia, jotka harrastavat kahdeksana iltana viikossa ja lapsista teinejä, jotka tarvitsevat Gantin vaatteita ja mopoautoja ja vaihto-oppilasvuosia.)

Upouudessa vauvassa on kuitenkin jotain ihmeellistä; jotain mihin minun kaunokirjalliset lahjani eivät riitä. Ja jotain niin ohimenevää, että sitä alkaa kaipaamaan jo ennen kuin se on ohi. Tämä on joka kerta hätkähdyttävä havainto minulle, sillä lähtökohtaisesti sanoisin diggaavani enemmän lapsista kuin vauvoista, ja hauskinta vanhemmuudessa on seurata kun lapsi kasvaa.

Ja kuitenkin. Taas sen oli unohtanut miten pieniä ne oikeasti ovat. Miten pehmeitä ja avuttomia ja vaativia. Ja nyt sitten (viimeistä kertaa) vimmatusti yritän muistaa tämän kaiken, yritän ottaa asiakseni tuijottaa vauvaa ja muistaa.

Mutta ei sitä osaa. Kun eihän vauva käytännössä oikein hereillä viihdy, paitsi syödäkseen. Eli tavoitteena on nopeasti nukuttaa nyytti, jotta pääsisi laittamaan ruokaa tai pyykkiä, leikkimään vanhempien lasten kanssa ("Miksi sä et ikinä äiti voi olla vain mun kanssa?") tai vaikka juomaan kahvia rauhassa* jos muu perhe sattuu olemaan muualla. Niin tai tietysti nukkumaan.


Ja sitten vimmatulla valokuvaamisella koittaa paikata tilannetta. Luoda kuvallisia muistoja, edes.

* Ei tarvinne erikseen alleviivata lausunnon ristiriitaisuutta.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

lauantai 6. huhtikuuta 2013

torstai 4. huhtikuuta 2013

Sisarusten välisestä ikäerosta

Sallinette.

Vaikka on silkkaa hupsuutta pohtia oman lapsikatraan ikäerojakauman toimivuutta, niin nyt on ehkä hetki pienelle itsesuggestiolle, että miten hyvin tämä kaikki tuleekaan toimimaan kolmen lapsen kanssa. Tilanteemme on siis seuraava: vauvan syntyessä esikoinen on kuukautta vaille viiden ja kuopus, jota pitäisi oppia kutsumaan keskimmäiseksi, kaksi vuotta ja neljä kuukautta.

1. Ensinnäkin, kuten jo aiemmin olen todennut: molemmat tytöt jaksavat katsoa hyvän tovin telkkaria.
2. Kuopus nukkuu yhä päikkäreitä, mikä jatkunee kunhan hankin toiset vaunut päikkäreitä varten, ja esikoinen viihtyy keskenään tunnin tai hyvän tovin: Hama-helmien, piirustustehtäviensä tai viimeistään iPadin Lasten Areenan kanssa (josta näkyy vain lastenohjelmia eli sillä on turvallista surffailla). Pieni lepohetki mahdollistuu siis myös minulle (kunhan vauva lepää samaan aikaan, mutta miksipä ei lepäisi). Isosisko myös kyläilee omatoimisesti naapureissa, mikä vähentää toisinaan kodin päälukua. Pikkusiskokin kyläilisi, mutta en kehtaa naapureiden vahdittavaksi laittaa. 
3. Ikäero isompien sisarusten välissä ei ole liian suuri - yhteiset leikit onnistuvat jo. Silloin kun ei riidellä.
4. Kuopus tuntuu saavuttaneen ihan viime kuukausien aikana monia tärkeitä taitoja, eli ero on huikea vaikka viime syksyynkin verrattuna:
  • Se osaa ihan oikeasti pukea. Henkselihousut, takin, kengät, hanskat ja pipon. Siis halutessaan. Unohdetaan tässä kohtaa aika vahva minä itte -ikä, joka tekee auttamisesta vaikeaa silloin kun omat avut eivät ihan riitä. "EI SAA AUTTAA! [kuluu kaksi sekuntia] Äiti auta! [yritän lähestyä] ITTE!" Kts. kohta 8.
  • Se osaa kommunikoida monimutkaisiakin asioita. Ja kertoo (Porvoon matkan jälkeen) joka yskäisyn jälkeen, että "Ei tullut oksennus!" - mikä on hyvä tietää.
  • Se tietää missä mikäkin on, osaa hakea kaapista omat vaatteensa, ja voi pyydettäessä kuljettaa alakerrasta vessapaperirullan yläkerran vessaan. Isosisko osaa tarpeen vaatiessa vaikka tehdä omat voileipänsä, ja tuolin kanssa ylettyy hakemaan mitä vain mistä vain. Onko se sitten hyvä vai ei... Molemmat ovat myös ainakin teorian tasolla hyvin kiinnostuneita pikkuveljestä, eli lapsia voi juoksuttaa tuttien ja vaippojen noutajina.

Valitettavasti kotikasvatuksessamme on ollut puutteita:

5. Heräämme tyypillisesti koko perhe yhdestä 180-senttisestä vuoteesta. Tämä yhtälö ei toimi jos minun kyljessäni vielä "nukkuu" vauva. Kuten tekee - pinnasänky on vahvasti kappaleina kellarissa.
6. Isommat kaipaavat ohjelmaa, tai minä kaipaan niille ohjelmaa - muuten  turhautuneisuus purkautuu toimintana, jota ei jaksa katsella. Ja joku raja se on minunkin sallimissani tv:n katselumäärissä.
7. Kaikessa omatoimisuudessaan kuopus ei ole lainkaan kiinnostunut vaipoista luopumisesta. Päinvastoin, hän ei edes toivo likaisen vaipan vaihtamista: "Äiti, älä huomaa!" Tämä olisi pakko saada pian koulittua pois, koska kaksi vaipatettavaa on minulle vähän turhan monta, ja sitä paitsi haluan kuopuksen nyt käyttämät vaipat viimeistään kesällä uudelle kuopukselle.
8. Molemmilla (tai ehkä koko perheellä) on dramaattinen luonteenlaatu ja vietävä uhma.

Mutta aika balanssissa, eikö?

Poseeraus

41+1

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Synnytyskassi ja -kampaus


Pari päivää väitöksen jälkeen äitini kysyi, että kun minulla varmasti oli synnytyskassi pakattuna, niin kaipasinko sinne kertakäyttöhammasharjaa. (Ei maininnut, mutta voin lyödä vetoa, että oli varta vasten tätä tarkoitusta varten ottanut talteen lentokoneesta.)

No, ehkä lennokkaista jutuistani on muutenkin ollut ilmeistä, että olen suurten humoristien sukua. 

Koska olen suunnitellut synnyttäväni rv 41+4, eli kahden viikon päästä, en ole hoppuillut. Mutta yllättäen tällä viikolla olinkin päivän vuoteenomana, kipeänä, ja siitä se ajatus sitten lähti.

Uudelleensynnyttäjänä on tietysti pakosta sikarento asenne - että ihme vouhotusta, mitäpä siellä nyt oikeasti kaipaa. Neuvolakortti on ollut käsilaukussa Helsingin reissusta asti ja kiitos blogiharrastuksen, laukussa on pysyväisluonteisesti myös kamera. Eli olen valmis synnyttämään, kunhan kassi on mukana.

Synnytyssuunnitelmakin on laadittu.
1. Lähde sairaalaan heti. Jos synnytyksen kesto yhä puolittuu, alkaa olla hoppu.
2. Soita, että olet tulossa. Olivat niin hölmistyneen näköisiä kun viimeksi puuskutin paikalle ilmoittamatta.
Mutta toisaalta uudelleensynnyttäjä tietää myös, että synnytyksen jälkeen sairaalassa on julmetun tylsää ja huonot sukat.

Ensimmäisenä pakkasin kotiutumisvaatteet. Vaikka elokuvassa 21 tapaa pilata avioliitto ykkösenä taisi olla "kohtele puolisoasi kuin lasta", on asioita, joissa on pakko holhota. Yksi on se, että sairaalastakotiutumisvaatteita ei jätetä miehen valittavaksi.

Näissä potkareissa on kotiutettu lapsia jo vuosina 1975, 1977, 2008 ja 2010.

Mutta mitä muuta?

- No lukemista!

Kysyin siis Liinalta suosituksia ja marssin kirjastoon. ("Marssin" ehkä unissani. Oikeasti kävelen niin hitaasti nykyään, että pakosta pistää naurattamaan kun laahustan menemään.)

Liinan suosituksista hyllyistä löytyi nämä:
- Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti. (En yhtään ole digannut Lindgrenistä kolumnistina, joten olin skeptinen, ja kirjasta en vielä C:n kohdalla ole täysin varma. Välillä naurattaa ihan ääneen, välillä menee vähän aiheen vierestä - olkoonkin, ettei kirjassa ole varsinaisesti aihetta. Mutta saattaa siis olla luettu ennen sairaalaa.)
- Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Liina taitaa kuvitella, että minutkin saisi vielä juoksemaan. Mies puolestaan kysyi, aioinko opetella ymmärtämään häntä paremmin. Ihania optimisteja.
Ja ihan itse valitsin:
- Leslie T. Chang: Tehtaan tytöt (linkki HS). Tunnelman keventämiseksi.
- Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé. En ole varma pystynkö lukemaan, mutta voisin koittaa. Liikaa on tullut harrastettua keskustelemista kirjoista, joita en ole lukenut. (Äitikortin olisin tietysti ottanut ellei se olisi umpilainattu.)

Eiköhän tällä kombolla selviä kaksikin päivää sairaalassa.

Ja tietysti lisäksi ipadi. ("Ei ipadia!" kauhistui esikoinen kun pohdin listaani ääneen. Viis siitä, jos minä olen pois muutaman päivän, mutta ei nyt sentään ipadia....)

Lisäksi käytännön tarpeita, joita mies voi tuoda käydessään.

- Puhelimen laturi, niin ja kameran laturi.
- Korvatulpat! Vaikka eivätpä ne jaetussa huoneessa paljoa auta. Yhyhyyy, kuorsaavia huonekavereita.
- Deodorantti, se hammasharja (ei kertakäyttöinen) ja -tahna
- Geishaa ja mehua kaupasta. Laimennettu sekamehu, yhyhyyyh, sanoi prinsessa. (No okei, ei se hernemaissipaprikapussi varioituna keittona, muhennoksena ja kastikkeenakaan mitään juhlaa ole (en muuten edes liioittele!), mutta mehuun vedän rajan.)

Muutenkin kaikki alkaa olla valmista. Ennen kaikkea, synnytyskampaus on käyty leikkaamassa! (Kiitos Leluteekin Emilia mahtavasta blogista!)


Turvaistuin on tilattu, vauvanvaatteet pesty. No se sairaalan "esitietolomake" mihin pitää täyttää kaikki ne tiedot, mitkä lukevat neuvolakortissa, on ärsytyksestä täyttämättä.

Niin ja työpaikan hylkäsin perjantaina! Lähetytin kuusi muuttolaatikollista kirjoja kirjastoihin, ja kuusi kotiin, siivosin kaiken tietokoneen työpöydältä roskakoriin ja palautin avaimet. Eli sinne ei ole enää menemistä.


Ensi viikoksi piti allasbileisiin, mutta niinköhän sitä enää kehtaa.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Pienenevä raskausvatsa ja muita kolmannen odotuksen ihmeitä

Lukijavaroitus: sisältää raskausteknistä dataa. Jos termi SF-mitta ei ole tuttu tai ei voisi vähempää kiinnostaa, jäähän odottamaan (blogin) parempia aikoja.

**

Kävin neuvolassa, uudella tädillä jälleen. Olin käynyt mittauttamassa hemoglobiinin*, joka oli alhainen, 108, ja minulta kysyttiin syönkö rautaa.

- Toisinaan, vastasin. On se ollut alhainen aiemminkin.
- Mutta palautunut raskauksien jälkeen?
- Niin luulisin.

SF-mitta todettiin pieneksi.

- Mutta pieni se on ollut aiemminkin.

No, ota sitä rautaa kun muistat, vielä muistutettiin, ja käynti oli ohi kymmenessä minuutissa.

Tämä oli seitsemäs neuvolakäyntini, ultrat mukaan lukien, ja raskausviikkoja on kasassa 35+. Uudelleensynnyttäjät menevät omalla painollaan, näemmä. Tai ehkä vain minä olen ollut vastahankainen seurattava, lykännyt käyntivälejä mahdollisimman pitkiksi.

Kotona vertailin neuvolakorttejani. (Uusimpaan edellinen neuvolantäti on kirjoittanut kanteen 2012, ettei mene sekaisin. Mietin onko kettuilua.) Esikoisen odotuksessa olin käynyt neuvolassa näillä viikoilla jo kymmenen kertaa. Mutta näemmä kokemuksen syvällä rintaäänellä annetut lausuntoni olivat kuitenkin vähän pohjattomia. Ei se hemoglobiini ole noin alhainen aiemmin ollut. Eikä SF-mitta.

Seuraavaksi tarkistin rautapurkkini. Sieltä puuttui 27 tablettia. Vähän vähemmän kuin raskauden kesto. Kun olen sanonut, että raskaus menee siinä sivussa, ehkä niin on käynyt turhan kirjaimellisesti.

Mutta se SF-mitta: ensimmäisellä kerralla se oli näinä päivinä 32,5, toisella 31 ja nyt kolmannella 29. Juuri siinä normaalihajonnan alarajoilla. Paino on minulla nyt sama kuin ekalla kertaa, mutta kakkosen raskaudessa se oli kolme kiloa enemmän, vaikka lähtöpaino oli ollut kaikkein alhaisin. Ja sitten, painon yhä noustessa, toisessa lapsessa mitta kiri viikolle 40 mennessä 36 senttiin, kun esikoisessa se oli tuolloin ollut 33,5. Eli ehkäpä tälläkin kertaa ehdin vielä loppumetreillä mahaa kasvattelemaan. Toisessa raskaudessa huolsin itseäni suklaalla ja voilla. Pitänee aloittaa sama kuuri.

Huomattakoon myös, että tällä raskausviikolla esikoista pienemmältä näyttänyt kuopus oli kuitenkin syntyessään suurempi. Sata grammaa, mutta silti. Eikä se esikoinenkaan (SF 34,5 viikolla 41+) ihan pieni ollut: 50 cm ja 3820 g. Eli ehkä en vielä(kään) viitsi huolestua.

Varsinkin kun edellisellä kerralla oli lääkärineuvola, jossa mukana ollut kätilöopiskelija kysyi olenko voinut hyvin.

- Totta kai hän on voinut hyvin! Ei kai hän muuten odottaisi kolmatta lasta tällaisella tahdilla, totesi lääkäri.

No niin, olenhan minä. Eli koska aiemmin on kaikki mennyt hyvin, kaiken on pakko mennä hyvin jatkossakin. Minulla on tähän lääkärinlausunto.

* Turussa neuvolassa ei enää tehdä niitä sormenpäistä otettavia pikatestejä, vaan hemoglobiinia varten pitää käydä laboratoriossa. Älytöntä (sekä labran että odottajan) resurssien tuhlaamista, sanon minä.

Yhteistyössä kunnallisen neuvolatyön kanssa.

PS: Silfverbergin Äitikortti-kirjan ilmestyttä monet kanssabloggaajat ovat ehtineet kertoa miten vähän he jaksavat äitiysaiheesta keskustella. No, meidänpä neuvolassa oli ilmaiseksi jaossa uusinta Vauva-lehteä. Vilkaisin kannen ja totesin, että ei minun aikani riitä tällaisen lukemiseen. (Ei vaikka olisi esitelty pieniä vauvamahoja.) Kuinka coolin itsenäinen äitiyshahmo minä olen!

lauantai 16. helmikuuta 2013

Elämä on kykkimistä

Lapsen pesu, kykkimistä ja nostelua.
Lapsen pukeminen, kykkimistä.
Tiskikoneen täyttö, kumartelua.
Tiskikoneen tyhjennys, kumartelua.
Kylppärin kuivaus suihkun jälkeen, kykkimistä.
Ruoanjätteiden korjaus, kykkimistä. 
Lapsen ulkovaatteet, kykkimistä ja painimista.
Lapsen kanssa leikkiminen, kykkimistä.
Lelujen korjaaminen, kykkimistä.
Pyykkikoneen täyttö ja tyhjennys, kumartelua.
Omien kenkien pukeminen, lähes mahdoton kaksinkerroin taipuminen.

Raskausviikot saivat kiinni ikäni. Kumpi sitten lieneekään kykkimisen kannalta merkittävämpi numero.

Juuri tänään olen myös kaipaillut konseptia, jossa viikonloput olisivat rennompaa aikaa kuin viikot. Ja saisi vaikka nukkua. Onneksi kohta siis alkaa äitiysloma.

Sitten on joka päivä yhtä rentoa.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Dramaattiset raskausoireet

Minulla oli lapsena reikä sydämen kammioiden välissä. Jollain tasolla tuo lienee umpeutunut, ja siitä on jälkikaikuna vain pieni sivuääni, jonka terveydenhuollon ammattilaiset kuulevat jos siitä tietävät. Esikoista odottaessani minut laitettiin kuitenkin erityisseurantaan - kävin sydänfilmissä ja sikiö ultrattiin erikoislääkärin toimesta (vaikka muistaakseni minulle sanottiin, ettei vika ole liiemmin edes periytyvää sorttia). Mutta tulipahan tutkittua.

Pian näiden tutkimusten jälkeen matkustin Australiaan konferenssireissulle miehen kanssa ja tämä sai keuhkoputkentulehduksen. Muutamaa päivää myöhemmin myös minä aloin oirehtia hostellissamme: tunsin outoa kuristavaa kipua rinnassa, kuin vanne olisi kiristänyt sydämen ympärillä. (Näin mielestäni kuvaillaan myös jotain sydänoireita, en nyt lähtenyt googlailemaan.) No, mieheni diagnoosin perusteella minullekin arvioitiin kauhkoputkentulehdus, ja sain antibiootit.

Koska minua oli hiljan muistutettu sydämeni tilasta selitin sydänhistoriaani ja kokemaani olotilaa, jolloin ystävällinen aussilääkäri selitti, ettei asiaa pysty tutkimaan jälkikäteen: kun kohtaus seuraavan kerran tulisi minun pitäisi ambulanssilla mennä sydänfilmiin. Tarkoituksella ylidramatisoi, oletin. Enkä siis mennyt, vaikka sydämenahdistus jatkuikin.

Omituinen kipu jatkui harvahkolla frekvenssillä koko loppuraskauden, mutta hiipui kai sen jälkeen. En muista että olisin kiinnittänyt huomiota sen katoamiseen. Se vain loppui.

Kunnes pari vuotta myöhemmin olin raskaana taas. Tällä kertaa kuvailin kummallisia sydänoireitani neuvolalääkärille, joka totesi, että minua närästää.

Jep.

Diagnoosi oli suorastaan naurettava kokemilleni oireille, mutta ostin kuitenkin Rennietä. Ja se auttoi. Kröhöm.

Tuli vaan mieleeni kun jälleen viime viikolla koin tätä viiltävää rintakipua. Mutta nyt vasta yli kolmenkympin kiekkuvilla raskausviikoilla. (Tällä kertaa ei tosin auttanut kaksikaan Rennietä. En silti tilannut ambulanssia.) Muutenkin kyllä tämä raskaus on ollut vähäoireisempi kuin aiemmat, ja lapsi vähäliikkeisempi. Jopa siinä määrin, että ilman tuota (toki liian pieneksi kutsuttua) vatsaani olisi vaikea uskoa raskauteen lainkaan.

Olen muuten kerran aiemminkin aikuisena hakeutunut lääkärille sydäntä kuristavan tunteen vuoksi, parikymppisenä. Lääkäri ehdotti diagnoosiksi sydänsuruja. Harvoin olen kokenut itseäni niin ylenkatsotuksi. Mutta kai minua sitten silloinkin närästi.

Että mikä oli tarinan opetus?
1. Närästäessä ei välttämättä tule suuhun närää. Tämän kun olisin tiennyt.
2. Potilaan kuvaillessa oireitaan (dramaattisella sydänhistorialla), voi lääkäri päätyä moneen eri tulkintaan.

torstai 3. tammikuuta 2013

Kolmannen kolmas kolmannes

RV 28+

Raskaus on edennyt nyt kolmanteen kolmannekseensa eli se energinen toinen kolmannes on taaksejäänyttä elämää. (Ja sitten tyrskähdellään hetki tuolle "energiselle", ehhehe, as if ja silleen.)

Pikkuhiljaa myös vatsa alkaa tehdä itseään tiettäväksi. Sen huomasi viimeistään joulun jälkeen kontatessaan kaksivuotiaan perässä hoplopin muovituubeissa ja hyppiessään trampoliinilla se samainen kaksivuotias sylissään. Ja samassa sen rupesi jo huomaamaan kävellessään yli 50 metriä kerrallaan, mikä onkin pisin yhtäjaksoinen matka mitä yleensä päivän aikana kuljen. (Mikä lupaa hyvää "kuntoon palaamiselle".)

Mutta sen suuremmista vaivoista en ole kärsinyt ja kuten tästä blogista on ehkä voinut päätellä, raskaus on todellakin edennyt siinä sivussa enkä ole osannut nauttia raskaudesta tai keskittyä odotukseen kuten toki kuvittelin tekeväni, näin viimeisellä kerralla. Jotain uutta ja jännittävää tässä raskaudessa on kuitenkin ollut, nimittäin rakenneultran kuulumiset. 

Sillä toden totta: It's a BOY!

Sulattelin uutista melko epäuskoisena, sillä en uskonut tuotantolinjan muuttamisen olevan enää tässä kohtaa mahdollista. Kätilö kuitenkin vakuutteli, että hyvin hämmästynyt hän olisi jos tämä lapsi tyttönä syntyisi.

Ja tästä tietysti pääsemme kaikkiin niihin pohdintoihin sukupuolen merkityksestä. Minulla ei ole ollut erityisiä toiveita lasten sukupuolesta ja virallinen lausuntoni on edelleen ja ikuisesti, että sukupuolella ei ole väliä. Silti huomaan, että jotain eroa pojan odotus tuo. (Muutakin kuin sen, että kuopuksen uusi talvitakki ei ole vaaleanpunainen vaan kivan unisex tummanharmaa.) Pohtivainen esikoinen oli huolissaan lapsen sukupuolesta, että jos se on tyttö, niin sitten meillä on neljä tyttöä ja vain yksi poika, mutta nythän perheen sukupuolijakauma muuttuu siis tasapainoisemmaksi. Mutta entä sitten? Miten tämä tulee näkymään? Lapsen luonnetta kun ei uskalla sukupuolesta ennustaa.

Siitä kuitenkin iloitsen jo etukäteen, että mitään machosikailijaa tässä perheessä tuskin pääsee kasvamaan. Ei tuollaisten isosiskojen komennuksessa.

torstai 29. marraskuuta 2012

Ota löysin rantein

Raskaana ei saisi stressata, väitetään.
"Korpilahdella eläneen Ida Lintulan mukaan odottavan äidin silmitön suuttuminen saattoi johtaa jopa lapsen mielipuolisuuteen (SKS, tieto vuodelta 1933)." (Duodecim.)
Ja nykytutkimus myötäilee kansanuskomuksia:  "Lapset ovat olleet temperamentiltaan keskimäärin arempia ja itkuisempia, mikäli äidit ovat raskautensa aikana kokeneet olleensa stressaantuneita tai depressiivisiä." (Ibid.)
Viimeistään tästä saa stressin, jos ei muuten ole. (Täti-ihminen, tieto vuodelta 2008).

Siinä, että on raskaana kuormittavassa työvaiheessa on hyvää se, että ei rentouta itseään punaviinillä iltaisin. (Jo pienikin määrä vaikuttaa usein huonontavasti muutenkin huonoon nukkumiseeni)

Huonoa siinä on se, että ei voi rentouttaa itseään punaviinillä iltaisin. (Jo pienikin määrä vaikuttaa usein parantavasti yleiseen elämänasenteeseeni.)

Muita vaikutuksia raskaudella ei juuri ole nykytilanteessani - fakta johon havahdun aina kun joku kysyy miten odotukseni sujuu. Se sujuu ihan itsekseen. Asiat rullaavat sellaisella paineella, että kaikki mikä voi jäädä huomiotta, jää huomiotta. Mutta jos sellaisia listaisi tähän, joutaisi joku kysymään, että miksi en työstä niitä sen sijaan, että päivittelisin blogiin. Eikä niitä kannata toki muutenkaan miettiä.

Ettei tule ressi.

torstai 22. marraskuuta 2012

Kasvava trendi

Eräs ystäväni pohti alle kolmekymppisenä, kuvitellessaan jäävänsä sinkuksi ja lapsettomaksi, että ilman lapsia tulisi jäämään 30-40 ikävuoden välisenä aikana aika osattomaksi kaikkien muiden painaessa lapsiperhearkea. Minä, jonka vahvuuksiin ei ole koskaan kuulunut visiot tulevaisuudesta - ainakaan realistiset sellaiset - en ymmärtänyt murheen luonnetta. Jotkut harvat jo tuolloin hankkivat lapsia, mutta he tuntuivat vain kummallisilta poikkeuksilta.

Ja viitisen vuotta myöhemmin?

Plop plop.

Tuolla ystävällä on toinen lapsi tulossa, minulla tunnetusti kolmas. Myös viidellä muulla kaverilla on laskettu aika kahden kuukauden kuluessa minusta. Ja kolmella järjestysluku on kolmonen. Lastenjuhliin ei voi kuvitellakaan kutsuvansa enää kaikkia lapsellisia kavereitaan.

Nyt tavallaan ymmärrän mitä se ystäväni silloin tarkoitti. Mutta silti välillä kummastelen, että miten tässä näin kävi: että kuinka sattuikin.

Ehkä siksi siitä pitää ihan blogiakin pitää.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Puolivälin krouvissa

Paitsi etten ole krouvissa tietenkään, koska kyse on raskauden puolivälistä. (Siis hyvin teoreettisesta puolestavälistä, koska raskauden kestohan lasketaan alkavaksi pari viikkoa ennen sen alkamista ja ainakin minun raskauteni ovat jatkuneet toista viikkoa "yliaikaa". Mutta ei takerruta muotoseikkoihin.)

Tämän kunniaksi voisi kuitenkin hetkeksi pysähtyä pohtimaan tilannetta.

Viime lauantaina havahduin juttelemasta erään vanhan tutun kanssa keittiön ja eteisen tilavaatimuksista. Milloin meistä tuli tällaisia, kaverini kysyi. Toisen lapsen myötä, vastasin.

- Yksi lapsi muuttaa paljon, toinen lapsi kaiken, kaveri filosofoi.

Vaikka tottakai oma identiteetti muuttui radikaalisti ensimmäisen lapsen myötä, arki muuttui silti merkittävästi toisen lapsen myötä. Yksi lapsi on helpompi sopeuttaa muuhun arkeen, kun taas kahden lapsen kanssa muu arki mukautuu vähemmällä vaivalla lasten ehdoille. Ravintola valitaan nykyään kovin helposti lapsiystävällisyyden - tai lasten vaatimusten - mukaan.

Ranta-Kertun hampurilaisbuffet on esikoisen valinta.

Mutta mitä sitten tapahtuu kolmannen lapsen kohdalla? Ravintolassa ei enää käydä? Jos sinulla on tähän näkemys, mieti tarkkaan haluatko sen jakaa.

Arki muuttuu vielä enemmän lapsikeskeiseksi: pelkäksi pukemisen, syömisen ja muiden rutiinien toteuttamiseksi? Lomamatkat ja kahvilareissut - perheen kanssa tai ilman - muuttuvat vielä harvinaisemmiksi? Pyykkiä ja keittiön siivousta on vielä enemmän. (Siihen ei tarvitse kysymysmerkkiä.)

Suurimmat käytännölliset kysymykset liittyvät kuljetuslogistiikkaan. Voin vain kuvitella hikeä kun kolme huutavaa lasta köytetään vieri viereen takapenkille. Kaksosrattaita ei ole tähän mennessä ollut, enkä ajatellut hankkia nytkään. Mutta voisin arvella, että hirveän pitkiä retkiä emme tee vauva vaunuissa, keskimmäinen laudalla ja esikoinen kävellen -kombolla. Polkupyörillä emme myöskään pääse etenemään koko perheen voimin, ellemme hanki pyöräilykärryä - tosin koko perheen pyöräretket ajankohtaistuvat vasta kesällä 2014 ja 6-vuotias esikoinen jo ehkä pienet matkat pyöräilee itsekin.

En siis juuri osaa kuvitella millaista arki on jatkossa, tai miten se eroaa nykyisestä. Paitsi, että kaikki on vielä astetta hankalampaa ja oma aika vielä enemmän kortilla.

Mutta ilolla olen tervehtinyt sitä, että hankintalista on kolmannen kohdalla lyhyt. Tarvitsemme:

- Turvakaukalon (Ja nykyisiä istuimiamme voimme joutua myös uusimaan, jotta saamme mahtumaan kolme istuinta takapenkille. Järkeilimme, että istuisten vaihtaminen on kuitenkin kustannustehokkaampaa kuin auton.)
- Itkuhälytimmen (Se on ollut rikki koko kakkosen vauvauran ajan, mutta itku on kuulunut hyvin seinienkin läpi. Nyt kolmannen kohdalla luulen, että sisätilan meteli saattaa toisinaan olla korkeampi.)
- Manducan (Esikoisen aikaan mentiin kantoliinalla sekä lapsen pahoinpitelyyn verratulla babybjörnillä, kakkosella oli laina-manduca. Ja nyt jos koskaan tarvitsen vapaita käsin ja kantomahdollisuuksia.) Tämän olen jo sopinut ostavani yhdeltä kaverilta.
- Toisen kylpyammeen. Tämän olisimme oikeastaan tarvinneet jo nyt, mutta kolme lasta yhdessä vauva-ammeessa alkaa viimeistään olla turhan paljon. Kolme kylpyammetta myös alkaa olla turhan paljon, eli tähän vedän rajan.
- Kolmannen lastentuolin. Ehkä. Tai sitten esikoinen siirtyy aikuisten tuoliin viisivuotiaana.

Ja muuta en keksikään. Pinnasänky odottaa kellarissa ja saa varmaan ensimmäiset kuukaudet odotellakin. Hoitopöytää en ajatellut pystyttää lainkaan, eli lisää tavaraa asuntoomme tulee vain (vanhojen) vaatteiden verran - sen verran pitää uudelleenorganisoida kaappeja.

Paitsi jos tulokas on poika tarvitsemme tietysti täydelliset vaatekerrat, vaipat, lelut ja lakanat sinisinä ja cars-kuosilla.

Niin ja ehkä asunnon. Mutta sen olemmekin uusineet jokaisen lapsen kohdalla.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Kielletyt huvit

Menin sitten kysymään lääkäriltä, että pitkällekö raskautta saa harrastaa kontaktilajeja. Ei olisi pitänyt. Nyt jälkikäteen tajuan, että eihän hän lääkärinä olisi muuta voinut sanoa - muuten itkisin vahingon sattuessa että sinähän lupasit!

- Jokainen ottaa tietysti omat riskinsä, lääkäri sanoi.

- Mutta jos olisit minun vaimoni niin kieltäisin.

Menemättä sen enempää tähän monella tavalla hämmentävään lausuntoon, päätin keskustelun seurauksena lopettaa futiksen. Oikeastaan ajankohta oli ihan sopiva, koska jalkapallojoukkueessamme on ollut pientä kuohuntaa ja olen huomannut ottavani homman ehkä liian vakavasti - oletan korkeampaa sitoutumista (itseltäni ja myös muilta) kuin mitä porukassa on ilmeisesti ollut tapana.

Olin jo pohtimassa josko menisin kokeilemaan toiseen joukkueeseen, sellaiseen joka pelaa divarissa ja on siis enemmän tosissaan. Puolitoistavuotisen futisharrastushistoriani valossa saan siis todellakin kiittää tätä raskautta, että pelasti minut tuolta nöyryytykseltä.

Äitiysloma korjannee loputkin tästä "kriisistä", sillä vuoden päästä olen taas niin rapakunnossa, etten varmaankaan hihku pelikentille yhtä tulisesti kuin nyt, ja kolmilapsisen perheen äitinä olen vain onnellinen siitä että pääsen pariksi tunniksi pois kotoa, sama se mikä syy.

Uhoamaltani puolimaratonilta, joka olisi ollut muuten tällä viikolla, raskaus pelasti myös. Tosin kerran yritin mennä lenkille raskausellotuksen hiukan hälvettyä - vain huomatakseni, että olen hukannut lenkkarini. (Miten voi ihminen hukata lenkkarinsa?! Varmaan samalla tavalla kuin takkinsa... Enkä edes ole käynyt baarissa tai junassa. Ihme touhua.)

Baarissa käyminen on muuten yksi harrastus joka minun piti aloittaa. Eli kavereiden näkeminen ilman että istutaan lattialla kylmä kahvi kirjahyllyssä ja hoetaan että ei saa ottaa kädestä. Noh.

Raskaus vesitti myös haaveeni aloittaa balettitunnit tänä syksynä. Vaikka tiedän, ettei laji sopisi minulle - olisin siinä liian huono, enkä pidä asioista joita en osaa.

Entisöimiskurssillekaan ei tarvitse mennä hengittelemään höyryjä tänä syksynä, joten raskaus on oikeastaan aika kivasti karsinut harrastukseni - jääpä enemmän aikaa miehelle omiin menoihinsa.

Keskimääräisesti minua ärsyttää aika paljon tällainen ruinaus, että voi kamala kun on raskaana eikä saa edes sushia syödä. Ehkä ikää on tullut sen verran, että vuosi ihmisen elämässä tuntuu aika lyhyeltä ajalta (ja raskauttahan on jäljellä enää puolikas) ja tällaiset uhraukset siten melko mitättömiltä. Sen sijaan hiukan huolestunut olen siitä, että mihinköhän tahtiin poisjätettyjä harrastuksia saan sitten palautettua kalenteriin suurperheen äitinä. (Kun samaan tahtiin sieltä pitäisi karsia niitä miehen menoja.)

Jumpassa nyt koitan urhoollisesti käydä, että edes jotain tekosyytä olisi omalle ajalle. Ja että pystyisin kiipeämään yläkertaan vielä huhtikuussakin - nyt jo hengästyttää.

Ja sitten onhan mulla kutomiskerho kavereitten kanssa! Alkaa taas ensi sunnuntaina. Kudotaan ja syödään pullaa! <3 (Mulla onkin kivasti vaiheessa se kaulahuivi, jonka huhtikuussa olen käsistäni viimeksi laskenut.)

Ihan kaikkea ei siis ole menetetty.

torstai 9. elokuuta 2012

Mamma maastoutuu

Hei vaan hei!

Hiljaista on ollut blogissa(kin), kun nukkumaan pitää päästä viimeistään lasten kanssa yhtä aikaa. Tai minä kyllä menisin aiemmin, mutta kun sieltä kerrossängystä on niin mukava matkustaa - pikkusisko yläsänkyyn, isosisko alasänkyyn (tai minun sänkyyni), pikkusisko sängyn taakse - no, kaikki sinne missä niiden ei pitäisi olla (mieskin on loppuviikon Ruotsissa) - niin nukkumaan pääsee vasta kymmenen aikaan. Huh huh.

Energistä toista kolmannesta odotellessa.

Niin sitä ollaan nyt sitten tosiaan raskaana. Alun hämmästyksen jälkeen konkretiaa on tuonut paitsi väsymys, myös pahoinvointi - jos saisin valita, söisin appelsiineja (ilman lohkojen väliseiniä), kurkkua (ilman kuoria) ja Valion greippimehua. Näemmä en saa, sillä syön leipää, voita ja sipsejä.

Kenties yllämainitusta johtuen olen kaivanut esiin myös raskausvaatteeni. Vaikka työhuonekaverini näyttävät kaikki kadonneen kesän aikana, pidän silti arveluttavana istua toimistolla housut auki. Ja näin kolmannella kerralla raskausvatsani pullahti esiin samana päivänä kun kuulin olevani raskaana. Lakkasin siis sisäänvetämästä vatsaani.

Inventoituani kuusi raskausvaatettani, masennuin. Tähänkö kaatui hienosti alkanut ei-ostella-turhuuksia vuoteni 2012? Ainakin Tukholman ostoksista tuli kertaheitolla turhuuksia: vai ovatko hotpantsit muotia yhä 2014? Samana vuonna päässen käyttämään myös uutta juhlamekkoani, jollaisen menin monen vuoden jälkeen ostamaan loppukesän kaksiin häihin.

Ja raskausvaatteiden ostelu - mitä turhuutta! Ajattelen, että ostamani vaatteen elinkaari on vähintään viisi vuotta, mielellään kymmenen. (Saahan sitä ajatella.) Niin eipä ole turhauttavaa ostaa vaatteita, joille tietää olevan käyttöä alle vuoden. (Ja joissa silti näyttää kaamealta koko sen vuoden.)

Ensimmäistä kertaa raskaana ajattelin, että turha tämän yhden puolen vuoden takia on mitään raskausvaatteita ostaa. Yhdet hyvät farkut kyllä hankin ihan äitiysliikkeestä, ja H&M:sta yhden ruman mustan puolihameen ja vielä rumemmat mustat armeijahousut. (Kertokaa miksi raskaana oleville tehdään maastohousuja? Onko ajatus, että ne maastoutuisivat jotenkin paremmin kaameissa lökähousuissa?)

Toisella kerralla ajattelin tietysti, että kun viimeksikin pärjäsin näillä, niin mitä sitä nyt uusia ostamaan. Että olisi kannattanut ostaa viime kerralla, kun ei varmaan tämän jälkeen enää käyttöä tule. Löysin kuitenkin alkuraskaudesta yhdet ihmisten housuilta näyttävät mustat kapeat raskaushousut, jotka eivät sitten loppuraskaudesta enää mahtuneetkaan. Ne on jalassa nyt - eli hyvä kun tuli ostettua.

Paitaosastolla on onneksi helpompaa. Raskauspaitoja löytyy kaksi, molemmat kamalia, ja kaksi mahatuubia. Niitä tarvitaan kuitenkin vasta ihan viime metreillä, sillä valtaosa peruspaidoista(ni) on nykyään sellaisia, että niiden alle mahtuu "vähän isompikin maha" eli minä ja pari mun kaveriani yhtä aikaa.

Ja koska olen positiivinen hahmo, vielä muita positiivisia näkökulmia raskauteen
  • ei tule talvella kylmä
  • ei mene hukkaan ne tammikuussa ostetut alkoholittomat Becksit
  • kaverinikin löysivät blogiini ja rakkaan piponi olinpaikka selvisi! Jes!

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Etusivu uusiksi

Meille tulee kolmas lapsi - suurperhe.

Jep. On tässä vähän sulattelemista. Kuutisen vuotta sitten kuvittelin, etten ehkä koskaan hanki lapsia. Ja nyt alan lähestyä keskivertomormonin lapsilukua. Miehen mukaan muutos on samaa luokkaa kuin ensimmäisen lapsen kohdalla. Kieltämättä, tuntuu että maailma (Suomi) on suunniteltu kaksilapsisille perheille - talopaketit, ruokapöydät, taksit, ruotsinlaivan hytit.

Vallitsevan normin huomaa myös ihmisten reaktioista. Ensimmäisen lapsen kohdalla tieto otetaan vastaan tärkeänä, maailmaa mullistavana uutisena. Toinen lapsi ohitetaan itsestäänselvyytenä, yllättävää on ainoastaan ajankohta (jos se poikkeaa kahden vuoden standardista). Mutta kolmas, se on taas uutinen.

- "Miksi?" kysyi kauniisti eräs ystäväni.

Kolmas lapsi pitäisi perustella, koska se rikkoo vakiokaavaa. Kolmas lapsi on kuitenkin nouseva trendi (ja haluan olla trendin harjalla, tietty). En suostu perustelemaan, mutta jos niin tekisin, suuntaisin katseeni tulevaisuuteen - ensi vuosi saattaa olla rankka, mutta kun lapset kasvavat, meistä tulee hyvä lauma. Ja todennäköisyydet sille, että edes joku lapsista tulee katsomaan minua vanhainkotiin, kasvaa.

Vauva aiheuttaa kuitenkin muutoksia vallitsevaan tilanteeseen. (Sikäli mikäli kaikki menee hyvin - vielä ei todellakaan olla millään kahdentoista viikon tuolla puolla. Sekin on toisin kolmannella kertaa, ei jaksa keksiä yhtään tekosyytä.) Tässä päällimmäiset huolenaiheet:

- Asuminen. Monella tapaa täydellinen kotimme jää armottomasti pieneksi, vaikka miten asiaa koittaisi kääntää. Ja jos muutto tuntuu minusta ja miehestä vastenmieliseltä, en halua edes miettiä mitä siitä ajattelevat lapset. (Esikoinen kaipasi "vanhaan kotiin" melkein vuoden, vaikka oli tähän muuttaessamme vasta 2,5-vuotias. Nyt Ruotsista palatessamme halasi eteisen seinää: "Ihana koti!")

Syksyn ja talven aikana pitäisi perheeseen valmistua kaksi väitöskirjaa, joten muuttoa ei ehkä ole inhimillisesti katsoen järkevää puuhata samaan aikaan. Mutta ensi kesänä, viimeistään, on lähtö edessä.

- Ura. Takana loistava tulevaisuus? Tosin näin pelkäsin myös sekä ensimmäisen että toisen lapsen kohdalla, ja totesin, ettei tilanne niin dramaattinen ollutkaan. Nyt edessä on kuitenkin äitiysloma kohta väitöksen jälkeen. Tuskin ehdin työllistyä sitä ennen, eli miten onnistuu työllistyminen sen jälkeen?

Myös miehelle kolmas lapsi aiheuttaa paineita, sillä suurperheemme pitäisi jotenkin saada myös elätettyä.

- Oma elämä. Kuka enää ikinä ottaa lapsemme hoitoon?

No, tämä ongelma on tilapäinen. Mutta olen aina ollut huono ajattelemaan pitkällä tähtäimellä.

Arjesta en muuten osaa murehtia. Esikoinen täyttää vauvan syntyessä viisi ja kuopuskin on kaksi ja puoli. Eli eiköhän elämä suju - kuten viimeksikin. (So. vietän ensimmäisen vuoden tukka pystyssä lastenhuoneen lattialla istuen.) Ja uskon, että se kolmaskin vielä oman tilansa perheessä saa.

Mutta jännää on.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...