Krääsällinen joulu

Ilkeät kielet ovat kertoneet joulukuun alkavan ensi viikolla. Kuten joka joulun alla tilitän, pidän suuresti joulusta ja ahdistun suuresti sen valmistelusta, koska minulla ei ole siihen aikaa eikä ideoita.

Jonkinlaisena superäitinä pidän itseäni nostellessani puolenyön jälkeen uunista saaristolaislimppuja, pakatakseni niitä aamuseitsemältä koulun joulumyyjäisiin. Jos tämän asettelee toisinpäin, vähän paremmalla ennakkovalmistelulla ei tarvitsisi olla superäiti.

En siis tosiaankaan ole vielä pohtimassa joululahjoja, vaan vasta sitä joulukuun ensimmäistä. Ennen joulua minulla on nimittäin lusittavana hippeilyni työläs sivutuote: täytettävä joulukalenteri. Tämänhän kerroin ihanana vinkkinä kolme vuotta sitten. Anteeksi! Ostakaa suklaakalenteri.

Idealistisessa päässäni vältyn täytettävän joulukalenterin pitämisellä (kolmen) suklaa- tai krääsäkalenterin kauhistukselta, ja maailma pelastuu. Käytännöllisessä päässäni en keksi millä sen kalenterin täytän kaksikymmentäneljä kertaa, jos en Tigerin krääsällä. Ja piru vie epäilen sen kalenteria täyttävän tontun olevan samanlainen tuurijuoppo kuin hammaskeijunkin.

Okei, karkki helpottaa vähän. Sillä voi kuitata lauantait. Ja joulukoristeilla saa yhden päivän. Keksin myös, että kalenterissahan voi olla kivoja jouluaiheisia yhteisiä puuhia, kuten piparinleivontaa.

Toista kivaa jouluaiheista puuhaa en siis keksinytkään. Minulla on nyt siis katettuna viisi päivää 24:stä. Eivätkä ne edes ole viisi ensimmäistä, koska lauantait, ja koska en mitenkään ehdi leipoa lasten kanssa ennen seitsemättä päivää.

Jännittäväksi käy: löytyyköhän kalenterin ensimmäisestä luukusta kolme joulukalenteria!

Liian hyvää tähän elämään

Kuopus penkoi ruokaa laittaessani kaapista aartena säästämäni venäläiset puulusikat.

Jos tarkkoja ollaan, lusikat ovat neuvostoliittolaisia. Olen siis todella vaalinut settiä tällaisia lapsuudestani asti. Kenties osittain siksi, että tuntuvat epäkäytännöllisiltä, mutta pääosin siksi, etteivät menisi piloille. Luonnollisesti lopputulema vaalimisesta on se, että lusikoita kuljetetaan muutosta toiseen, kaapin perältä toiseen. Mitä lisäarvoa ne minulle tuottavat?

Nyt kun tarkemmin tutkistelin aarrettani, totesin, että oikeastaan en edes pidä lusikoita järin hienoina. Niistä tekee minulle arvokkaita vain se, että olen joskus pitänyt niitä arvokkaina. Ja yhä absurdimmaksi aarteen tekee, että jokaiselta venäläiseltä toriltahan saisi uusia jos niin haluaisin.

Järjen tasolla tiedostan ongelman, ja joiltain osin olen jopa pystynyt parantamaan. Hävettää oikein kirjoittaa tätä auki, mutta olen muutosta toiseen kantanut myös kahdeksankymmentälukulaista askartelupaperia, jolla lapset nyt askartelevat. Pihakirppis toisensa jälkeen olen saanut hävitettyä aarteitani, mikä on oikeastaan käyttöönottoakin parempi tapa hallita aarrekammioitani.

Havahduin tavaroiden vaalimisen syvääluotaavaan ongelmallisuuteen jälleen kerran, kun tuttavani kertoi isänsä säästämistä luksusviineistä, jotka hän korjasi (piloille menneenä) tämän jäämistöstä. Ei tullut sitten koskaan riittävän hienoa juhlaa. Koko elämässä. Miten surullista se on.

Minä alan siis jatkossa tarjoilla puuroa venäläisillä puulusikoilla. Ja keksin vielä syyn juoda miehen väitössamppanjankin ennen Kiinaan lähtöä. Eikö riittävän suuri juhlan aihe olisi esimerkiksi keskiviikko?