Mysteeri nimeltä naisen käsilaukku

Miehen lompakko oli kateissa. Olemme yhteisen elämämme aikana oppineet, että yleensä syypää miehen kadonneisiin tavaroihin olen minä, joten etsinnät aloitettiin minusta. Mies muisti, että hän oli ojentanut lompakon minulle Ruissalon retkellämme, kun vauvaa vyötettiin häneen. No minä en muistanut, mutta se ei yllättäne ketään.

Mies tyhjensi käsilaukkuni lattialle. Siellä oli:

Yksi kappaletta käytettyjä vaippoja. Yhden yön vanha vasta.

Kolme ja puoli kappaletta käyttämättömiä vaippoja.

Lompakko, joka oli laitettu käsilaukkuun taannoisen kauppareissun yhteydessä.

Pyyhkimisvälineitä, kuten silmälasienpyyhintälappu (vuodelta 2007) ja vähän rypistyneitä servettejä.

Käsilaukun mukana tullut mainoslehtinen.

Yhdeksän mustetäytekynää/tussia sekä puuvärit.

Ensiapuosasto.

Kaksi kameraa - esikoisen käytössä oleva vanha sellainen sekä oma.

Kuitteja ja muistilappuja (joista ilmeni myös taannoinen neuvola-aika).

Meikkejä. (Huulikiilto ostettu viime marraskuussa Ars Novasta tuttavalapselle tuliaisiksi. Nykyään odottaa "sopivaa hetkeä" antaakseni sen esikoiselle.)

Vaihtovaatteet vauvalle: pipo, body, kolme sukkaa.

Vaihtovaatteet itselle: pipo, kaksi liivinsuojaa.

Välipalaa.

Keskimmäisen lapsen aurinkolasit.

Kaksi muistitikkua - ei siis olisi tarvinnut pyytää nimiäiskuvia isältäni hänen muistitikullaan.

Korvatulpat. Melko puhtaat.

Pieni pyyhe.

Niin ja tietysti kirja, koska koskaan ei tiedä milloin olisi aikaa lukea. (Vitsi.)

Kyllähän näillä yhden Ruissalo-iltakävelyn pärjää. Eli hyvä laukku on, tilava. Laukusta puuttuivat neuvolakortit ja tyhjä vesipullo, koska siivosin laukkua juuri viime viikolla. Ja tietysti neuvolakorttia olisi tarvittu heti seuraavana päivänä rokotustutkimuskäynnillä. Eli mitä tästä opimme: pakkasin kuvaamisen jälkeen kaiken likaista vaippaa lukuun ottamatta takaisin.

Mutta niin se lompakko. Se oli luonnollisesti auton katolla. Nahka oli tarrannut onneksi sen verran tiukasti kiinni märkään kattoon, että oli pysynyt kyydissä kaksikymmentä kilometriä, ja sen verran huomaamattomasti, että oli välttänyt rantojen kulkijat.

Ja minähän sen sinne olin laittanut. Tai paha kiistääkään, kun ei yhtään muista.

Läsnäolemisen vaikeudesta (ja, okei, taas vähän muistamisesta)

Olen kokenut ns. vauvakuumeeksi laskettavaa tunnetilaa elämässäni kolmesti - aina lapsen syntymän jälkeen.

(Sitten se menee ohi. Onneksi. Nimittäin järjellä ajatellen tämä oli nyt kyllä ehdottomasti tässä. Vauvoista kasvaa lapsia, jotka harrastavat kahdeksana iltana viikossa ja lapsista teinejä, jotka tarvitsevat Gantin vaatteita ja mopoautoja ja vaihto-oppilasvuosia.)

Upouudessa vauvassa on kuitenkin jotain ihmeellistä; jotain mihin minun kaunokirjalliset lahjani eivät riitä. Ja jotain niin ohimenevää, että sitä alkaa kaipaamaan jo ennen kuin se on ohi. Tämä on joka kerta hätkähdyttävä havainto minulle, sillä lähtökohtaisesti sanoisin diggaavani enemmän lapsista kuin vauvoista, ja hauskinta vanhemmuudessa on seurata kun lapsi kasvaa.

Ja kuitenkin. Taas sen oli unohtanut miten pieniä ne oikeasti ovat. Miten pehmeitä ja avuttomia ja vaativia. Ja nyt sitten (viimeistä kertaa) vimmatusti yritän muistaa tämän kaiken, yritän ottaa asiakseni tuijottaa vauvaa ja muistaa.

Mutta ei sitä osaa. Kun eihän vauva käytännössä oikein hereillä viihdy, paitsi syödäkseen. Eli tavoitteena on nopeasti nukuttaa nyytti, jotta pääsisi laittamaan ruokaa tai pyykkiä, leikkimään vanhempien lasten kanssa ("Miksi sä et ikinä äiti voi olla vain mun kanssa?") tai vaikka juomaan kahvia rauhassa* jos muu perhe sattuu olemaan muualla. Niin tai tietysti nukkumaan.

Ja sitten vimmatulla valokuvaamisella koittaa paikata tilannetta. Luoda kuvallisia muistoja, edes.

* Ei tarvinne erikseen alleviivata lausunnon ristiriitaisuutta.

Muistamisesta. (Kyllä, taas.)

Olen usein valitellut kadonnutta aikaa, eli huonoksi käynyttä muistiani.

Sosiologi Paul Connertonin mukaan elämme paradoksaalisesti samanaikaisesti kertakäyttökulttuurin ja arkistoimisen aikakautta. Keräämme tietoa ja tavaroita arkistoihin, museoihin, kirjastoihin ja tietokantoihin. Meillä on pääsy liian paljoon tietoon, jotta voisimme käsitellä, hallita sitä: tieto arkistoidaan, jonka jälkeen se voidaan unohtaa.

To say that something has been stored, in an archive or a computer, is in effect to say that, though it is in principle always retrievable, we can afford to forget it.

(Paul Connerton, The Spirit of Mourning, 2011, 40)

Saatavilla olevan tiedon määrä kasvoi räjähdysmäisesti internetin myötä, ja sittemmin sen saavutettavuus on lisääntynyt erilaisten kannettavien vekottimien ja älypuhelimien myötä.

Muinaisella 90-luvulla, kun kännykät korvasivat lankapuhelimet, eräs ystäväni kieltäytyi tallettamasta puhelimeensa yhtään numeroa, koska ei halunnut menettää kykyään muistaa kaikkien tuttujen puhelinnumeroita. Ja niinhän siinä eittämättä kävi, lankapuhelinten aikaan muisti ulkoa kymmeniä numeroita, nykyään muistan viisi, joista yksi on omani ja yksi on taksi.

Mutta onko puhelinnumeroiden muistaminen sitten tavoiteltava kyky? Tuskin, ja ihanteellisesti voisikin ajatella, että turhan tiedon unohtamisella teemme tilaa tärkeämpien asioiden muistamiselle. Jotenkin epäilen, ettei asia kuitenkaan ole näin. Sen sijaan ilmiö laajenee: miksi muistaa mitään muutakaan? Sähköinen kalenteri muistuttaa tapaamisista ja facebook kertoo kavereiden syntymäpäivät. Navigaattori muistaa reitit ja kännykkä kertoo missä on lähin Hese. Jos jotain tietoa tarvitsee, aina voi googlata.

Eittämättä muistin käytön lopettaminen liittyy myös tiedon (käsittelyn) ja ajankäytön fragmentoitumiseen. On usein esitetty miten älypuhelimet, sosiaalinen media ja sähköiset viestimet paloittelevat aikaamme. Yritän tällä hetkellä töissä lukea kirjoja, mutta harvoin pääsen sivua loppuun, ilman että saan päähäni ajatuksen, joka pitää kirjoittaa ylös - tai harhauttaa minut kirjoittamaan sähköpostin tai vilkaisemaan facebookin. Pelkään, että jos en välittömästi sillä sekunnilla tee asiaa, en muista sitä enää päästyäni luvun loppuun. (Mikä lienee tottakin.)

Seuraus on kuitenkin se, etten enää sähköpostin (ja facebookin ja parin blogin) tarkistamisen jälkeen enää muista mitä olin lukenut, joten joudun aloittamaan saman sivun alusta, vain keskeyttääkseni lukemisen kahden minuutin päästä uudelleen. Niin, arvatkaas mikä kirja on edessäni auki sivulta 40 - tuli yks ajatus mieleen...

Connertonin mukaan unohtaminen ei kuitenkaan ole vain menetystä, vaan se voi olla hyödyllistä ja jopa tarpeellista yhteiskunnan sopuisan elämän ja yksilön identiteetin muotoutumisen kannalta. Tämä on helppo nähdä: sisällissodan jälkeen yhteiskunnassa pitää pyrkiä myös unohtamaan menneet vääryydet, jotta vihamielisyydet voisi jättää taakse; parisuhteessa kannattaa pyrkiä ainakin turhan yksityiskohtaisella tasolla unohtamaan menneet parisuhteet, jotta voi keskittyä tämänhetkiseen.

Ja kyllähän unohdus suo vapautusta oman historian painolta. Kunhan saisi muistaa sen mitä haluaisi.

Kuka, mitä, häh?

Harmittelin aamulla (mielessäni) kun eilen ei tullut pestyä lapsen tukkaa, lähti likaisilla hiuksilla hoitoon. Mies kertoi lapsen hoitoon vietyään, että tänään oli valokuvaus. Ei huomenna kuten minun kalenterissani lukee. Ja oliko asu äidin mieleen kivasti värikoodattu? No ei ollut.

Olen tietyissä asioissa tavannut olla pedantti. Maksan laskut ennen eräpäivää, säilytän tärkeät paperit ja merkitsen kaikki menot kalenteriin (oikein). Ja olen ajoissa. Jopa siinä määrin, että olen yrittänyt oppia myöhästymään, koska muu maailma ei ole yhtä ajoissa.

Nykyään kaikki on toisin.

Kaivoin esiin sen lapun, jossa valokuvauksesta kerrottiin, ja tosiaan: ihan muut ryhmät valokuvattiin tänään. Olin vain lukenut sen huonosti.

Kun sain uuden työsopimuksen postista, jätin sen keittiön tasolle lehtipinoon. Löysin sen huomattavasti myöhemmin vettyneenä, allekirjoitukset pois liuenneina. (Mutta kuka allekirjoittaa tussilla, kysyn vaan.)

Laskuja tupsahtelee vastaani milloin mistäkin. Unohdan palauttaa Kelan tai päiväkodin lappuset ajoissa. Veroilmoituksen tajusin täyttää viimeisenä päivänä kun joku kaveri facebookissa mainitsi sitä täyttäneensä.

Sanomattakin lienee selvää, että en enää ole kiusallisen ajoissa.

Paitsi, että en siis muista mitään (ja kiusaan siitä itseäni), koen menettääneni osan persoonastani. Osa palautunee kunhan joskus elämässä alan taas nukkua. Mutta entä se muisti? Sitä en voi jälkikäteen palauttaa.

Tänään nuorempi leikki sählypallon ja muovipurkin kanssa, laittoi palloa purkkiin, kaatoi sen, haki pallon jne. Yritin muistella samanlaisia hetkiä esikoisen vauva-ajalta ja päättelin että muistan ne mitä on valokuvattu. Hain siis kameran ja videokameran ja säilöin tämän leikin itselleni.

Seuraavaksi jäin toivomaan, että ne kaikki aiemmat videot, jotka mies tyhjensi kamerasta läppärilleen, joka sittemmin hajosi, saadaan pelastettua.

Se entinen minä olisi huolehtinut varmuuskopioinnista.

Going up the memory lane, eli kuinka bloggaaja lähti etsimään omaa muistiaan

Uudessa Imagessa (8/2011) toimittaja Anu Partanen kertoo tyhmentymisestään: "Ajattelen aina muuta kuin mitä olen tekemässä, ja siksi en muista mitään, mitä olen tehnyt. En tosin muista juuri mitään muutenkaan." Minun on kuitenkin vaikea uskoa – sori vaan, Anu – tämän olevan aivan totta, sen verran tarkka ja pureva yhteiskuntakriitikko kirjoittaja on. Sen sijaan Partanen olisi saattanut kuvailla minua.

Huono muisti on vaivannut minua aina: hyvä koulumenestys selittynee kohtalaisella lyhytmuistilla, mutta pitkäaikaiset muistot haalistuvat nopeammin kuin Mosambikista taannoin hankkimani batiikkitaulut – ja ne haalistuivat aika nopeasti. Minä olen aina se, joka ei muista yhteisiä ikimuistoisia muistoja, ja onpa minun väitetty varastaneen toisten muistoja. Tiedä häntä, voi olla tottakin.

Tähän kun lisätään niin kutsuttu imetysdementia ja kolme ja puoli vuotta jatkunut unenpuute, menneet kuukaudet vain hajoavat mielestäni, enkä tavoita enää yhtään niistä hassunhauskoista jutuista, jotka piti kirjoittaa sinne vauvakirjaan sitten kun ehtii.

Myönnän, että olen myös arka "muistelemaan", mikä ei varmaankaan auta asiaa. Harvoin esimerkiksi katselen vanhoja valokuvia tai lähden aktiivisesti muistelemaan vanhoja aikoja – kenties siksi, että muistoihin liittyy myös haikeutta menetetystä ajasta, johon en halua itseäni päästää. Kuitenkin etenkin lasten myötä tarve muistaa on korostunut. Kuka muistaa minun lasteni lapsuutta, ellen minä?

Anu Partanen kertoo ihmisistä, jotka ovat kehittäneet omaa muistiaan, ja erilaisista tekniikoista tähän. Paras kaiketi oli tietokoneen ja muiden multimedialaitteiden sulkeminen, ja jatkuvan facebook-päivitysten virran seuraamisen lopettaminen. Se kuulosti liian työläältä, joten tällainen ulkoinen muisti saa kelvata. Kenties uskaltaudun jonain päivänä avaamaan niitä kuva-arkistojakin.