Tiedätte toki miten työmatkoja paljon tekevät aina voivottelevat, että kyllä siitä kuule on hohto kaukana ja ihan varmaan kaikki olisivat mieluummin kotona kuin työmatkalla.
No ehkä kaikki paitsi ne jotka sattuvat oikeasti olemaan kotona. Sillä on muuten hohto melko kaukana siitäkin.
Mutta on tietysti työmatkoja ja työmatkoja. Eräs ystäväni lentää johonkin maailmankolkkaan yhden myyntitapaamisen vuoksi. Ja ihan varmasti on raskasta. Mutta raskasta minusta olisi myydä Suomessakaan, jotta.
Harhaudun. Tai oikeastaan jännitän itsekin päättyykö tämä postaus Japani-aiheisena vai työmatka-aiheisena. Ken elää, näkee.
Japaniin menemisessä oli paljon samaa kuin taannoin Kiinaan menemisessä. Ensinnäkin se, että kuvittelin populaarikulttuurisen kuvaston ja yleisen maailmantietämyksen pohjilta tietäväni mihin olen menossa. Koska (ihmisen tärkeyden mitta on se kuinka kiireinen hän on, kuuluu tällaisissa kohdissa aina mainostaa että) matkaa edeltävä aika oli niin järkyttävän kiireistä, ehdin avata kirjastosta lainaamani Tokio-oppaan ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Tai vaikea sitä olisi ollut paljon aiemmin avata, sillä lainasinkin sen vasta edellisenä päivänä. Onneksi lento oli kuitenkin pitkä, ehdin kahlata opuksen läpi.
Toinen asia, mikä oli yhteistä Kiinaan menon kanssa, oli havainto siitä miten järisyttävän väärässä olin ollut. Toki tiesin Japanin eroavan Kiinasta monilla tavoin, mutta en ymmärtänyt sen mittakaavaa.
Tokio muistuttaa enemmän Helsinkiä kuin Wuhania.
En keksi toista yhtä siistiä, yhtä rauhallista ja hiljaista suurkaupunkia. (Se oli jopa Helsinkiä siistimpi ja rauhallisempi, eikä Helsinki edes ole suurkaupunki.) Junassa jonkun kännykkä soi ja tämä onneton raukka juoksi vaunujen välikköön puhumaan. Kukaan ei törmää sinuun kadulla. Kukaan ei huuda. Kukaan ei tuijota. Kukaan ei soita torvea. Puistossa puistotyöntekijä poimii sormin suurella epätodennäköisyydellä kohtaamansa roskan. Tupakointi kävellessä on kielletty. Kyllä. Puiston ulkopuolella kadunkulmassa on tupakointipiste. Tuntuu absurdilta ajatella, että joku sylkisi.
Wuhanissa olin harvoin hississä, jossa joku ei olisi tupakoinut. Tai huutanut kännykkäänsä. Tai sylkenyt. Tai näitä kaikkia yhtä aikaa.
Kuten ylläolevasta huomaatte, Kiinan-traumani alkoi matkalla vapaasti purkautua. Osoitinkin matkakumppaneilleni syvää kosmopoliittiuttani aloittamalla joka ikisen keskustelun viikon aikana sanoilla kun minä olin Kiinassa.
Minä olin onnekkaampi matkaseurani kanssa. Sekin on tietysti työmatkoissa riski, seuraansa saa kai harvoin valita. Tai niin kuulin matkakumppanieni valittelevan.
 |
| Tämä näytti tutulta. |
 |
| Mutta näitä näki Kiinassa vain todella eksklusiivissa kohteissa. |
Ehkä kirjoitan vielä toisenkin postauksen. Siitä Japanista. Tai työmatkailusta.
