Jostain syystä esikoinen alkoi eilen rallatella joululaulua
- Joulupukki, joulupukki, valkoparta, vanha ukki, käypä tänne, emme pelkää, äiti antaa sulle selkään... Mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? "Antaa selkään."
- Antaa selkään? No siis antaa selkäsauna. Löylyttää.
- Siis vihtoa vai?
- Ei kun... lyödä.
- Ai koivunoksilla?
- Ei kun ihan lyödä. [Esitin lyöväni kämmenellä sylissäni olevaa vauvaa selkään.]
- Miksi et lyönyt oikeasti?
- No kun se sattuu kun antaa selkään.
- Ai.
Aiemmin tänä keväänä lapsi tuli kerran mietteliäänä tunnustamaan, että olivat kuunnelleet naapurin tytön kanssa uutisia. Voi luoja, mitäköhän verilöylyjä tai lapsentappajia siellä oli puitu, mietin.
Lapsi kertoi, että radiossa oli sanottu, että Siwassa, ei täällä Suomessa, mutta jossain lähellä kuitenkin, oli joku yrittänyt ryöstää sen kaupan, ja sillä oli ollut puukko, mutta kehenkään ei ollut sitten sattunut. Että tapahtuuko sellaista ihan oikeasti?
Kerroin, että kyllä, maailmassa tapahtuu kaikenlaisia pahoja asioita ja niistä kerrotaan uutisissa, ja siksi uutiset eivät ole lapsille. Lasten ei tarvitse murehtia sellaisista asioista, vaan vanhemmat pitävät lapsista huolta ja murehtivat heidän puolestaan. Lapsi vaikutti huojentuneelta.
Jotenkin tuntuu uskomattomalta, että minulla on pian kuusivuotias lapsi, joka tietää mikä on sfinksi ja nimeltä kaikki My Little Pony -hahmot, mutta jolle selkäsaunan konsepti on täysin vieras. Ja jolle kaupan ryöstöjä tapahtuu vain tarinoissa.
Miten mahtavassa maailmassa hän elääkään. Toivottavasti vielä kauan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kasvatukselliset tehtävät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kasvatukselliset tehtävät. Näytä kaikki tekstit
tiistai 18. maaliskuuta 2014
perjantai 21. helmikuuta 2014
Metsä ojentaa
On hyvin kasvattavaa kuulla lastensa suusta omat puhetapansa. Kasvattavaa ja melko vähän palkitsevaa. Tosin, enimmäkseen tunnun opettavan viisaita.
Viisivuotias minulle:
Viisivuotias minulle:
- Kannattaisi kirjata nuo asiat pikkuveljen vauvakirjaan silloin kun ne tapahtuu. Ei tarvitsisi sitten muistella, että "kooooskakohan se nyt oli..."Kolmivuotias minulle:
- Ei kannattaisi istua niin myöhään tietokoneella, kun sitten olet aamulla väsynyt.
- Ei saa tuuppia! Kyllä sinun pitäisi se jo tietää! [Anteeksi: se oli vahinko!]
- Sinut pitäisi laittaa kännykkäkieltoon! [Ei tekisi pahaa ollenkaan.]
- Mä olen todella kyllästynyt sun käytökseen!Kyllähän sitä äiti-ihminenkin sitten taas kovasti yrittää.
lauantai 7. joulukuuta 2013
Avoimet ovet
Löysimme sen! Eli se avattiin viimein.
Avoin päiväkoti: ihan loistava konsepti.
Avoin tulla ja mennä miten haluaa, lapsille ohjelmallinen tuokio ja joku joka askarrelluttaa Suomen liput itsenäisyyspäivän alla ja joulukortit joulun alla. Lorutuokiot, uudet lelut, leikkiseuraa, aikuisseuraa. Aikaa neuloa. Kuppi kahvia kaupungin laskuun.
Siirsimme äitiyslomabestikseni kanssa viikkotreffimme avoimeen päiväkotiin. Saimme me toki ennenkin juoruta lasten peuhatessa keskenään, mutta nyt lapset varhaiskasvattuvat siinä sivussa. Ei tarvitse enää morkkistella askartelemattomuuksista, vaan lapset saksivat itsensä sisään suomalaiseen kulttuuriin täysin ilman minun panostani.
Meillä (siis minulla, en puhu kaverini puolesta) on myös pakko olla viikossa määrätty määrä ohjelmoitua ohjelmaa, muuten alamme hyppiä seinille. Harrastuksia voi toki haalia, mutta harva sopii kolmelle eri-ikäiselle lapselle ja niitä voi olla vaikea sovittaa kalenteriin tai kurahousujen puntteihin. Avointa julkista tilaa, jossa lapset saavat temmeltää rauhassa, on tarjolla vähän. Kotikyläilyissäkin on oma vaivansa siivoamisineen. Eli tällainen palvelu on kuin luotu minunkaltaisilleni ihmisille. Eikun siis se on nimenomaan luotu minunkaltaisilleni ihmisille.
Ja mahtuu sinne vielä muitakin.
Mainitsinko jo, että minä voin neuloa sillä aikaa kun lapset askartelevat?
Nerokasta.
perjantai 29. marraskuuta 2013
Joulupukki,
Tahtoisin uudet luistimet,
hamahelmet.
Tahtoisin uuden villatakin [minä: millaisen villatakin?]
hevonen-kuviovillatakin,
kummitusvaate,
ja uudet kuviosakset.
Saisinko uuden vauvatuolin [et kyllä taida saada]
ja vauvaleluja pikkuveljelle.
Sitten kalenteri, sitten uuni,
sitten roskis.
Uudet murot.
Saisinko pepun.
Terveisin,
[nimi] maha ja sit pää
Näin siis keskimmäinen, kohta kolme.
Isosisko on aloittanut joulupukille kirjoittamisen kahdesti: ensimmäisellä kerralla hän tavasi "Rakas joulu-pukki, olen ollut kiltti, toivoisin rats" ja toisella kerralla "Hei puki, olen ollut kiltti, tahtoisin pitkähihais". Kolmannella kerralla minä kirjoitin sanelusta, jolloin sekä lelukuvastosta bongattu ratsastava barbi että pitkähihaiset paidat olivat unohtuneet. [Monet kuulemma kätkevät kuvastot lapsiltaan. Meillä niitä luetaan ja ihastellaan - se ei kuitenkaan tarkoita, että niitä tavaroita voisi saada. Ei ainakaan sadan euron ratsastavaa barbia, nimittäin.] Listalle pääsivät lukulamppu, "missä on päällä leppäkertun kuva", uimapuku, legoja, uudet legginsit ja "uudet omat kuviolliset sakset, missä on sydämiä".
Näemmä meillä on vakava puute kuviosaksista.
Olen joka vuosi tasapainoillut joululahjakysymyksen kanssa - en halua opettaa lapsia lahjaröykkiöihin, mutta toisaalta en henno järjestää täysin askeettistakaan joulua.
Osittain olen ratkonut ongelmaa säästämällä tarveperusteisia hankintoja syyspuolelta joululle: kuten ne uudet uimapuvut tai luistimet. 5000 helmen Hama-purkki saatiin juuri tyhjäksi (puolitoista vuotta se kesti), joten vinkkasin toivomaan niitä lisää jouluksi. Mutta sitten on vielä se paradoksaalinen leluosasto: kun minusta mitään lisää ei enää tarvita ja silti ajattelen että kyllä nyt joku ihan oikea lahja pitää olla. Esikoiselle se on legot, keskimmäisestä en vielä tiedä. (Kun mitään ei vain kertakaikkiaan enää tarvita.)
Huokasin kuitenkin vapautuneesti, kun listoille ei nyhtämälläkään saatu tämän enempää toiveita. (No okei, esikoisen listalle pyrki myös koira ja ipad, mutta annoin välittömän palautteen, että niiden toivominen ei varmaankaan kannata.) Onhan se mukavampaa kun ei toiveiden kanssa tarvitse pahasti pettyä.
Vaikka joulupukki on virallinen totuutemme, olemme lasten kanssa ostaneet jo yhden joululahjan miehelle.
- Minusta joululahjojen hankkiminen on hauskempaa kuin saaminen, pohti esikoinen.
Se oli hyvä hetki vanhemmuudessa.
keskiviikko 11. syyskuuta 2013
Opittu pelko
Yksi suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän hienouksia on
väestönlaajuiset seulonnat, ja varmasti myös puolitoistavuotiaana
tehdyllä hammastarkastuksella on tarkkaan mietitty tarkoitus, vaikka hampaiden laskeminen tuntuukin ongelmattoman asiakkaan näkökulmasta hieman ajantuhlaukselta. Ja myönnän, että opin myös uutta esikoisen ensikäynnillä. Toisin kuin minun lapsuudessani voimallisesti
todisteltiin, purukumit saa niellä. Mielestäni älykkyyttäni
kuitenkin aliarvioitiin, kun kerrottiin, että ne eivät varastoidu elimistöön,
esimerkiksi umpilisäkkeeseen. Mutta kaiketi joku asiakas on sitten
tällaisenkin teorian esittänyt.
Olen antanut itseni ymmärtää, että nämä varhaiset käynnit myös totuttaisivat lasta hammaslääkärin vastaanottoon. Todettakoon kuitenkin, että kolmevuotiskäyntiin mennessä puolitoistavuotiaana saatu kokemus oli autuaasti unohtunut. Ja koin vanhemmuttani loukattavan, kun kutsukirjeessä kerrotiin, että lapsi ei osaa itsestään pelätä hammaslääkäriä ja että lasta ei pitäisi käynnillä pelotella.
Virhe kasvatuksessa on siis tapahtunut, kun lasta on altistettu lastenkirjoille ja -ohjelmille.
Arvaatte varmaan, että lapsi osasi pelätä käyntiä. Kolmevuotias esikoinen kirkui hysteerisenä, enkä kaiken yrittämisen, lahjomisen ja uhkailun avulla saanut häntä avaamaan suutaan. Tai minä en olisi luovuttanut vielä, mutta hammashoitaja halusi antaa meille uuden ajan. Uuden ajan - tulla nyt toisen kerran taistelemaan samasta aiheesta! Kaikkien osapuolten ajan hukkaamista. Uusi aika kuitenkin sovittiin, ja minä delegoin käynnin miehelle. Minun näkökulmastani toinen käynti sujui siis ihan mukavasti.
Viisivuotiskäynnin lähestyessä esikoinen otti korvalääkärin kanssa omaksumansa taktiikan: käynnistä ei saanut puhua mitään. Keskittymällä käynnin jälkeiseen palkintoretkeen kahvilaan tilanne oli hallinnassa odotushuoneeseen asti ja tarkastuskin saatiin tehtyä suhteellisen pienellä vastustelulla. Tosin ei tälläkään kertaa itkulta säästytty: keskimmäinen pettyi katkerasti kun hän ei päässyt tarkastukseen, ja jouduin lohduttelemaan, että kyllä hänkin sitten ihan kohta kolmevuotiaana.
Tämän käynnin jälkeen hampaiden pesu on saanut uutta pontta. Olen kaikki nämä vuodet vältellyt hammaslääkärillä pelottelua, mutta nyt kun hammasrivistö todettiin ensiluokkaiseksi olen alkanut toistella mantraa, että pidetään se sellaisena. Tehokeinona toimii viittaus lapsen kaveriin, jolta poistettiin poskihammas. Ilmeisesti rei'ittyneen maitohampaan paikkaaminen olisi ollut väärin kohdistettu ponnistus.
Minäkin kävin hammaslääkärissä. Olen lentänyt lukioikäisenä naamalleni polkupyörän selästä. (Tarinan opetus: älä milloinkaan koskaan pidä kassia roikkumassa pyörän ohjaustangossa. Pinnojen väliin ajautuessaan kassi pysäyttää pyörän, ei sen ajajaa.) Ilmalentoni seurauksena katukiveys poisti kaksi etuhammastani ja pätkän ientä, ja vietin kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja hammaslääkärissä. Hammaslääkäri varoitteli, että hyvä jos korjatut hampaat kestävät lakkiaisiini. No kestivät, ovat pian abiturientin ikäisiä. Mutta nyt kuulemma näyttää huonolta; toinen etuhammas on alkanut resinoida tai resitoida tai tehdä jotain muuta epäsuotavaa toimintaa. Hoitokeinona on hampaan poisto. Ja vain poisto, ei korvaavaa implanttia. Ehdotin, että jos vielä vähän aikaa seuraillaan tilannetta.
Niin että kuka sitä hammaslääkäriä pelkää nyt?
Olen antanut itseni ymmärtää, että nämä varhaiset käynnit myös totuttaisivat lasta hammaslääkärin vastaanottoon. Todettakoon kuitenkin, että kolmevuotiskäyntiin mennessä puolitoistavuotiaana saatu kokemus oli autuaasti unohtunut. Ja koin vanhemmuttani loukattavan, kun kutsukirjeessä kerrotiin, että lapsi ei osaa itsestään pelätä hammaslääkäriä ja että lasta ei pitäisi käynnillä pelotella.
Virhe kasvatuksessa on siis tapahtunut, kun lasta on altistettu lastenkirjoille ja -ohjelmille.
 |
| Kuva: Mauri Kunnas, Hui Kauhistus, Otava, 1985. |
Arvaatte varmaan, että lapsi osasi pelätä käyntiä. Kolmevuotias esikoinen kirkui hysteerisenä, enkä kaiken yrittämisen, lahjomisen ja uhkailun avulla saanut häntä avaamaan suutaan. Tai minä en olisi luovuttanut vielä, mutta hammashoitaja halusi antaa meille uuden ajan. Uuden ajan - tulla nyt toisen kerran taistelemaan samasta aiheesta! Kaikkien osapuolten ajan hukkaamista. Uusi aika kuitenkin sovittiin, ja minä delegoin käynnin miehelle. Minun näkökulmastani toinen käynti sujui siis ihan mukavasti.
Viisivuotiskäynnin lähestyessä esikoinen otti korvalääkärin kanssa omaksumansa taktiikan: käynnistä ei saanut puhua mitään. Keskittymällä käynnin jälkeiseen palkintoretkeen kahvilaan tilanne oli hallinnassa odotushuoneeseen asti ja tarkastuskin saatiin tehtyä suhteellisen pienellä vastustelulla. Tosin ei tälläkään kertaa itkulta säästytty: keskimmäinen pettyi katkerasti kun hän ei päässyt tarkastukseen, ja jouduin lohduttelemaan, että kyllä hänkin sitten ihan kohta kolmevuotiaana.
Tämän käynnin jälkeen hampaiden pesu on saanut uutta pontta. Olen kaikki nämä vuodet vältellyt hammaslääkärillä pelottelua, mutta nyt kun hammasrivistö todettiin ensiluokkaiseksi olen alkanut toistella mantraa, että pidetään se sellaisena. Tehokeinona toimii viittaus lapsen kaveriin, jolta poistettiin poskihammas. Ilmeisesti rei'ittyneen maitohampaan paikkaaminen olisi ollut väärin kohdistettu ponnistus.
Minäkin kävin hammaslääkärissä. Olen lentänyt lukioikäisenä naamalleni polkupyörän selästä. (Tarinan opetus: älä milloinkaan koskaan pidä kassia roikkumassa pyörän ohjaustangossa. Pinnojen väliin ajautuessaan kassi pysäyttää pyörän, ei sen ajajaa.) Ilmalentoni seurauksena katukiveys poisti kaksi etuhammastani ja pätkän ientä, ja vietin kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja hammaslääkärissä. Hammaslääkäri varoitteli, että hyvä jos korjatut hampaat kestävät lakkiaisiini. No kestivät, ovat pian abiturientin ikäisiä. Mutta nyt kuulemma näyttää huonolta; toinen etuhammas on alkanut resinoida tai resitoida tai tehdä jotain muuta epäsuotavaa toimintaa. Hoitokeinona on hampaan poisto. Ja vain poisto, ei korvaavaa implanttia. Ehdotin, että jos vielä vähän aikaa seuraillaan tilannetta.
Niin että kuka sitä hammaslääkäriä pelkää nyt?
maanantai 12. elokuuta 2013
Kolme on uusi viisi
Kolme on uusi kaksi, sanoo Pena ja siltä se usein tuntuu kun katselee omaa lapsellista lähipiiriään. Kolme lasta ei ole mikään kuriositeetti, ja sillä on selitetty jopa syntyvyyden nousua vuosikymmenen taitteessa. Havainto ei tunnu kuitenkaan saavan suurta tilastollista tukea, vaan kolmilapsisten perheiden määrä näyttäisi laskeneen 1980-luvulle tultaessa ja sen jälkeen pysytelleen melko vakiona.
Arjenvaraisen kokemukseni pohjalta tuntuu sitä paitsi että kolme on uusi viisi. Kun hyväätahtovat kommentoijat toteavat, että pärjättiinhän ennenkin viiden tai kymmenen lapsen kanssa, he unohtavat, että vaatimukset vanhemmuuden suhteen ovat jotain aivan muuta kuin kultaisella 1950-luvulla. Pitää olla aidosti läsnä, osallistuva, tukeva ja keskusteleva vanhempi, joka herkillä vaistoillaan ohjaa lasta hyväksi ihmiseksi. Jos lapsi epäonnistuu elämässä, on syynä todennäköisesti huonosti rakennettu kiintymyssuhde vauvaiässä.
Lapsiin panostamisen osoittavat jopa tilastot: samalla kun perheen keskimääräinen koko on pienentynyt, lastenhoitoon käytetyn ajan määrä on kasvanut. Arvatkaa muuten paljonko tuo aika on nykyään? Tunti ja neljäkymmentä minuuttia päivässä äideillä ja isillä puolet siitä. Ei tunnu ihan helpolta yhtälöltä: alle kahdessa tunnissa pitää nukuttaa, syöttää, kylvettää ja kasvattaa lapset.
Eli myönnän: kolmen lapsen kanssa minulta loppuvat kädet. Kuvainnollisesti ja ihan käytännöllisesti. Tästä kirjoitti jo hyvin Leluteekin Emilia. Jos lähtökohdaksi otetaan, että yksi ihminen voi todella kohdata vain yhden ihmisen kerrallaan, kolmilapsisessa perheessä lapset saavat huomiota vain laumana tai pieninä murusina maailmalla. Eikä sitä faktaa kyllä taida muuttaa mikäään hyvä tahto tai voivottelu. Vauvantahtisuutta on vaikea toteuttaa (kahden muun) lapsentahtisesti.
Ja silti, vauva tuskin on suurimmassa vaarassa jäädä huomiotta.
Nyt kesälomalla harjoitimme hajaantumista: toinen vanhempi lähti uimaan esikoisen kanssa ja toinen teki jotain muuta kahden nuorimman kanssa. Toinen otti vanhemmat lapset ja toinen jäi vauvan kanssa passiin. Ja ainakin kerran mies lähti yksin keskimmäisen kanssa kirjastoretkelle. Mutta useimmiten keskimmäinen muodostaa jakolinjan isoihin ja pieniin, ja jää siten toistuvasti kaksilapsiseen ryhmään.
Vaikka tunnustan, että en voi jakaa kolmelle lapselle rajatonta huomiota kaiken aikaa, en myöskään suostu hyväksymään, että keskimmäiselle jää väistämättä lyhin tikku, että niin se vain menee. Mutta huomaan, että tämä vaatii aktiivista itseni muistuttamista. Siksi pidän tärkeänä lasten harrastuksia, jotka erottavat heidät hetkeksi laumasta.
Esikoisen harrastusten tuoma kanssakäyminen vanhempien kanssa rajoittuu tällä hetkellä viemisiin ja hakemisiin, mikä voi toki olla tärkeää sekin, mutta erityisesti iloitsen keskimmäisen tenavajumpasta, jossa mies ja lapsi ovat käyneet viime kevään ja jatkavat nyt syksyllä. Vaikka mielelläni menisin sinne itsekin, annan heidän pitää oman juttunsa, vaikka vain tunnin viikossa.
Minä keskityn huomaamaan lapsen koko kolmenkymmenenneljän minuutin osuutensa verran päivässä.
Arjenvaraisen kokemukseni pohjalta tuntuu sitä paitsi että kolme on uusi viisi. Kun hyväätahtovat kommentoijat toteavat, että pärjättiinhän ennenkin viiden tai kymmenen lapsen kanssa, he unohtavat, että vaatimukset vanhemmuuden suhteen ovat jotain aivan muuta kuin kultaisella 1950-luvulla. Pitää olla aidosti läsnä, osallistuva, tukeva ja keskusteleva vanhempi, joka herkillä vaistoillaan ohjaa lasta hyväksi ihmiseksi. Jos lapsi epäonnistuu elämässä, on syynä todennäköisesti huonosti rakennettu kiintymyssuhde vauvaiässä.
Lapsiin panostamisen osoittavat jopa tilastot: samalla kun perheen keskimääräinen koko on pienentynyt, lastenhoitoon käytetyn ajan määrä on kasvanut. Arvatkaa muuten paljonko tuo aika on nykyään? Tunti ja neljäkymmentä minuuttia päivässä äideillä ja isillä puolet siitä. Ei tunnu ihan helpolta yhtälöltä: alle kahdessa tunnissa pitää nukuttaa, syöttää, kylvettää ja kasvattaa lapset.
Eli myönnän: kolmen lapsen kanssa minulta loppuvat kädet. Kuvainnollisesti ja ihan käytännöllisesti. Tästä kirjoitti jo hyvin Leluteekin Emilia. Jos lähtökohdaksi otetaan, että yksi ihminen voi todella kohdata vain yhden ihmisen kerrallaan, kolmilapsisessa perheessä lapset saavat huomiota vain laumana tai pieninä murusina maailmalla. Eikä sitä faktaa kyllä taida muuttaa mikäään hyvä tahto tai voivottelu. Vauvantahtisuutta on vaikea toteuttaa (kahden muun) lapsentahtisesti.
Ja silti, vauva tuskin on suurimmassa vaarassa jäädä huomiotta.
Nyt kesälomalla harjoitimme hajaantumista: toinen vanhempi lähti uimaan esikoisen kanssa ja toinen teki jotain muuta kahden nuorimman kanssa. Toinen otti vanhemmat lapset ja toinen jäi vauvan kanssa passiin. Ja ainakin kerran mies lähti yksin keskimmäisen kanssa kirjastoretkelle. Mutta useimmiten keskimmäinen muodostaa jakolinjan isoihin ja pieniin, ja jää siten toistuvasti kaksilapsiseen ryhmään.
 |
| Eihän niitä saa edes yhteen kuvaan kerralla. |
Vaikka tunnustan, että en voi jakaa kolmelle lapselle rajatonta huomiota kaiken aikaa, en myöskään suostu hyväksymään, että keskimmäiselle jää väistämättä lyhin tikku, että niin se vain menee. Mutta huomaan, että tämä vaatii aktiivista itseni muistuttamista. Siksi pidän tärkeänä lasten harrastuksia, jotka erottavat heidät hetkeksi laumasta.
Esikoisen harrastusten tuoma kanssakäyminen vanhempien kanssa rajoittuu tällä hetkellä viemisiin ja hakemisiin, mikä voi toki olla tärkeää sekin, mutta erityisesti iloitsen keskimmäisen tenavajumpasta, jossa mies ja lapsi ovat käyneet viime kevään ja jatkavat nyt syksyllä. Vaikka mielelläni menisin sinne itsekin, annan heidän pitää oman juttunsa, vaikka vain tunnin viikossa.
Minä keskityn huomaamaan lapsen koko kolmenkymmenenneljän minuutin osuutensa verran päivässä.
maanantai 22. heinäkuuta 2013
Ura-äiti, kortti-äiti, isoäiti
On sitten tullut luettua äitikirjallisuutta.
Kovasti mielisin sanoa lukemiston herättäneen vaikka mitä uusia ajatuksia, mutta ilmeisesti ajatuskapasiteettini tämän elämän osalta on jo käytetty. Erilaisia tuttuja ajatuksia nousi kuitenkin kiertoon kenties hieman uusissa järjestyksissä.
Sheryl Sandberg: Lean in - Naiset ja menestymisen taito
Nappasin ystävältä lainaan tämän kovasti puhutun uranaisen voimaannuttamiskirjan, mutta täytyy sanoa, että kulttuurinen konteksti on niin kovasti erilainen, että koin pieniä samaistumisongelmia. Amerikkalaiseen verrattuna kun suomalaisäidillä on ikuinen piknik. Tämä ei tarkoita, etteikö ongelmia ja parannettavaa löytyisi yhtä lailla meiltä, mutta ongelmat ovat toisenlaisia. Googlella ja Facebookissa vaikuttanut Sandberg kertoo esikoisensa synnyttyä lyhentäneensä työpäiväänsä siten, että ehti imettää lapsen aamuisin ennen töihinlähtöä ja iltaisin vielä ennen sen nukkumaanmenoa. Siis palatessaan töihin lapsen ollessa kolmikuinen. Ja tuntien tästä äärimmäisen huonoa omaatuntoa - töissä. Kirjoittaja puhuu myös vanhemmuuden jakamisesta avaimena menestykseen, mutta rivien välistä ja muutaman kerran suoraankin mainitaan ehkäpä vielä tärkeämpänä hyvä palvelusväki. Sandbergin neuvot naisten itsevarmuuden kasvattamiseksi ja oman paikkansa ottamiseksi ovat kyllä ihan pätevää tavaraa, ja elämänkertakirjallisuutena luettuna teos on kiehtova.
Anu Silfverberg: Äitikortti
Sattuipa sitten, että edellisen viimeisteltyäni vapautui vihdoin kirjastosta jonottamani Äitikortti. Tiedän, olen niin jäljessä. Ja tuntuu todella pahalta sanoa tämä, mutta lukukokemus oli minulle pieni pettymys, niin valmis fani kuin olin ennen lukemista. Ehkä juuri siksi: odotin jotain mullistavaa. Toki myötäilen monia Silferbergin ajatuksia - etenkin äitien työntekoon ja lapsenhoidon työnjakoon liittyen, mutta jotenkin kirjan perusasetelma äitiydestä koko universumin keikauttavana kokemuksena oli minulle vieras. En ole koskaan ajatellut olevani erityisen happy-go-lucky, mutta Silfverbergin kokemukseen verrattuna taidan olla. Silfverberg myös sanoutuu kovasanaisesti irti erilaisista kasvatus-ismeistä - näistä kantoliinoista sun muistahan koitettiin kohua nostatella kirjan ilmestyessä - mutta en ole ihan varma mitä hän tarjoaa tilalle. Kannattaa lukea yhtä kaikki.
Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista
Myös Äitiyskortti hupeni parissa illassa, samoin kuin Siinan suosituksesta kirjastosta napattu Colm Tóibínin Brooklyn, joten jouduin etsimään eilisillaksi luettavaa kesämökin kirjahyllystä. Luontevaksi jatkoksi harjoittamaani äitiysnäkökulmaan löysin Merete Mazzarellan teoksen isoäitiydestä. Kirja limittyi myös siihen mitä olimme miehen kanssa saunan terassilla pohtineet suvun yhteisen kesäpäivän iltana - piilevästä odotuksesta siitä, että omasta perheestä muodostuu kokonainen joukko ihmisiä, lauma. (Laskeskelimme, että kolmesta lapsesta tuskin kaikki vihaavat meitä niin, etteivät koskaan halua nähdä ja kenties joku ei-vihaava voi saada joskus lapsiakin. Ja vaikkapa jos kaikki hankkivat vain puolison ja tulevat kanssamme yhteiseen pöytään, meitä on jo kahdeksan. No, näitä ei uskalla liikaa pohdiskella, mutta pyörryttäviä ajatuksia, jos uskaltaa joskus kuvitella sinne puolen vuoden horisontin tuolle puolen.) Mazzarellan kirja oli mielestäni kaunis, rehellinen ja siksi koskettava kertomus kirjoittajan omasta isoäitiydestä, joka muodostui suhteessa ainoan lapsen Amerikassa asuviin lapsiin. Ei pelkkää idylliä, vaan täynnä ristiriitoja - kuten kaikki ihmissuhteet - ja virkistävä lukukokemus juuri siksi, että se kiepauttaa näkökulman vähän pidemmälle kuin vain usein äitiydestä puhumisesta kirvoittavaan pikkulapsiaikaan.
Mutta nyt kun olen jälleen kirjastopinoni äärellä, pohdin vieläkö tarttua niihin pariin vanhemmuus- ja kasvatusaiheisiin teoksiin mitä hankin. Vai ollaanko nyt saman ongelman äärellä kuin Silfverberg: ihmetellessään "äitiyden mustaa aukkoa" hän tulee osaltaan vahvistaneeksi sitä korostamalla ylenmääräisesti aiheen suuruutta. Eli ehkäpä pitäisi lukea ihan muuta - koti ja elämä kun on jo täynnä sitä yhtä lajia.
Kovasti mielisin sanoa lukemiston herättäneen vaikka mitä uusia ajatuksia, mutta ilmeisesti ajatuskapasiteettini tämän elämän osalta on jo käytetty. Erilaisia tuttuja ajatuksia nousi kuitenkin kiertoon kenties hieman uusissa järjestyksissä.
Sheryl Sandberg: Lean in - Naiset ja menestymisen taito
Nappasin ystävältä lainaan tämän kovasti puhutun uranaisen voimaannuttamiskirjan, mutta täytyy sanoa, että kulttuurinen konteksti on niin kovasti erilainen, että koin pieniä samaistumisongelmia. Amerikkalaiseen verrattuna kun suomalaisäidillä on ikuinen piknik. Tämä ei tarkoita, etteikö ongelmia ja parannettavaa löytyisi yhtä lailla meiltä, mutta ongelmat ovat toisenlaisia. Googlella ja Facebookissa vaikuttanut Sandberg kertoo esikoisensa synnyttyä lyhentäneensä työpäiväänsä siten, että ehti imettää lapsen aamuisin ennen töihinlähtöä ja iltaisin vielä ennen sen nukkumaanmenoa. Siis palatessaan töihin lapsen ollessa kolmikuinen. Ja tuntien tästä äärimmäisen huonoa omaatuntoa - töissä. Kirjoittaja puhuu myös vanhemmuuden jakamisesta avaimena menestykseen, mutta rivien välistä ja muutaman kerran suoraankin mainitaan ehkäpä vielä tärkeämpänä hyvä palvelusväki. Sandbergin neuvot naisten itsevarmuuden kasvattamiseksi ja oman paikkansa ottamiseksi ovat kyllä ihan pätevää tavaraa, ja elämänkertakirjallisuutena luettuna teos on kiehtova.
Anu Silfverberg: Äitikortti
Sattuipa sitten, että edellisen viimeisteltyäni vapautui vihdoin kirjastosta jonottamani Äitikortti. Tiedän, olen niin jäljessä. Ja tuntuu todella pahalta sanoa tämä, mutta lukukokemus oli minulle pieni pettymys, niin valmis fani kuin olin ennen lukemista. Ehkä juuri siksi: odotin jotain mullistavaa. Toki myötäilen monia Silferbergin ajatuksia - etenkin äitien työntekoon ja lapsenhoidon työnjakoon liittyen, mutta jotenkin kirjan perusasetelma äitiydestä koko universumin keikauttavana kokemuksena oli minulle vieras. En ole koskaan ajatellut olevani erityisen happy-go-lucky, mutta Silfverbergin kokemukseen verrattuna taidan olla. Silfverberg myös sanoutuu kovasanaisesti irti erilaisista kasvatus-ismeistä - näistä kantoliinoista sun muistahan koitettiin kohua nostatella kirjan ilmestyessä - mutta en ole ihan varma mitä hän tarjoaa tilalle. Kannattaa lukea yhtä kaikki.
Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista
Myös Äitiyskortti hupeni parissa illassa, samoin kuin Siinan suosituksesta kirjastosta napattu Colm Tóibínin Brooklyn, joten jouduin etsimään eilisillaksi luettavaa kesämökin kirjahyllystä. Luontevaksi jatkoksi harjoittamaani äitiysnäkökulmaan löysin Merete Mazzarellan teoksen isoäitiydestä. Kirja limittyi myös siihen mitä olimme miehen kanssa saunan terassilla pohtineet suvun yhteisen kesäpäivän iltana - piilevästä odotuksesta siitä, että omasta perheestä muodostuu kokonainen joukko ihmisiä, lauma. (Laskeskelimme, että kolmesta lapsesta tuskin kaikki vihaavat meitä niin, etteivät koskaan halua nähdä ja kenties joku ei-vihaava voi saada joskus lapsiakin. Ja vaikkapa jos kaikki hankkivat vain puolison ja tulevat kanssamme yhteiseen pöytään, meitä on jo kahdeksan. No, näitä ei uskalla liikaa pohdiskella, mutta pyörryttäviä ajatuksia, jos uskaltaa joskus kuvitella sinne puolen vuoden horisontin tuolle puolen.) Mazzarellan kirja oli mielestäni kaunis, rehellinen ja siksi koskettava kertomus kirjoittajan omasta isoäitiydestä, joka muodostui suhteessa ainoan lapsen Amerikassa asuviin lapsiin. Ei pelkkää idylliä, vaan täynnä ristiriitoja - kuten kaikki ihmissuhteet - ja virkistävä lukukokemus juuri siksi, että se kiepauttaa näkökulman vähän pidemmälle kuin vain usein äitiydestä puhumisesta kirvoittavaan pikkulapsiaikaan.
Mutta nyt kun olen jälleen kirjastopinoni äärellä, pohdin vieläkö tarttua niihin pariin vanhemmuus- ja kasvatusaiheisiin teoksiin mitä hankin. Vai ollaanko nyt saman ongelman äärellä kuin Silfverberg: ihmetellessään "äitiyden mustaa aukkoa" hän tulee osaltaan vahvistaneeksi sitä korostamalla ylenmääräisesti aiheen suuruutta. Eli ehkäpä pitäisi lukea ihan muuta - koti ja elämä kun on jo täynnä sitä yhtä lajia.
maanantai 8. heinäkuuta 2013
Kolme kertaa kolme
Tukholman jälkeen tapahtunutta: kolme vuorokautta yksin kolmen alamittaisen kanssa. Ja elin bloggaamaan siitä.* Ai miten?
1. Varustaudu
Tietenkin miehen pidennetyt metsäseikkailut osuivat sellaiseen viikonloppuun, jolloin myös vanhempani olivat viikonloppureissulla. Ensimmäisenä yksinhuoltajapäivänäni he kuitenkin olivat vielä kaupungissa, ja veivät Ruotsin-matkasta univelkaiset lapset heille päiväunille ja sitten sirkukseen. (Olenhan riittävän usein hehkuttanut heidän mahtavuuttaan?) Sillä aikaa Ruotsin-matkasta univelkainen minä nukuin, hain kaksi annosta noutothaimaalaista (itselleni tietenkin) ja tein vuoallisen lihamakaronilaatikkoa ja toisen feta-pinaatti-lasagnea. (Vähän pastapitoista, totesin, mutta en välittänyt - katso kohta kolme.)
Ruokahuolto viikonlopuksi, check!
2. Älä jää yksin
Järjestin joka päiväksi ohjelmaa. Ensimmäisestä huolehtivat vanhempani, ja toisena janttaannuin serkulleni, jonka mies oli samalla reissulla minun mieheni kanssa. (Hän oli muuten varustautunut yksinäisviikonloppuun siivoamalla - tasolla matonpesu. Meitä on moneen junaan.) Kolmantena tehtiin uimarantareissu kavereiden kanssa, ja neljäntenä viihdytin vieraita meillä. Mitä vähemmän tylsää kotiaikaa, sen parempi.
3. Jousta
Otin tietoisesti asenteen, että nyt voidaan ottaa rennommin. Yleensä minä olen (mielestäni) meistä tiukempi, mutta miksi olla koko ajan se ikävä vanhempi jos vanhempia on paikalla vain yksi. Eli ehkäpä maailmaa ei kaada jos iltapalalla juodaan mehua, ja iltapäivän sudenhetkessä katsotaan pari videota. Ei kaatanut. Väitän, että piti pystyssä.
Iltapäivät vaativatkin hieman normaalista suurempaa joustoa, koska lapset eivät nukkuneet lainkaan päiväunia. Tästä hyvästä saatoin kuitenkin aikaistaa iltapuuhia tunnilla, ja kaikki lapset olivat unessa ennen yhdeksää. Toistan: kaikki lapset. Kaikki kolme! (Tyttöjen nukutus on yleensä miehen rasti, ja tähän asti, jos ovat nukkuneet päiväunia, nukahtaminen on helposti venähtänyt puoli yhteentoista. Siihen en olisi taipunut.)
Jouduin kyllä joustamaan myös periaatteestani lasten nukkuessa ei tehdä kotitöitä, sillä tiskikoneen täyttö ja pihan raivaus jäivät auttamatta kello yhdeksän jälkeiseen elämään. Sekään ei tuntunut niin pahalta kun nukkuivat kuitenkin niin aikaisin. (Ehdin siis silti lukemaan blogini.)
Bonus: Palaudu
Miehen tultua kotiin vedin vihdoin jalkaan uudet lenkkitossuni, ja suoritin ensimmäistä kertaa koko lenkkini juosten, ilman yhtään kävelyaskelta. Viisi kilsaa, silkasta kiukusta ja riemusta.
* En mitenkään vertaile kokemustani oikeaan yksinhuoltajuuteen, mutta lyhyissä, etukäteen määritellyissä jaksoissa taloudenpito yksin saattaa olla jopa jouhevampaa kuin jatkuvasti tarkkaillen sitä kuka tekee mitäkin ja kumpi enemmän - valmiina käden käänteessä omaksumaan hyvän marttyyriroolin. Siis tokihan minä en tällaista harrasta. Tuli vain mieleen.
1. Varustaudu
Tietenkin miehen pidennetyt metsäseikkailut osuivat sellaiseen viikonloppuun, jolloin myös vanhempani olivat viikonloppureissulla. Ensimmäisenä yksinhuoltajapäivänäni he kuitenkin olivat vielä kaupungissa, ja veivät Ruotsin-matkasta univelkaiset lapset heille päiväunille ja sitten sirkukseen. (Olenhan riittävän usein hehkuttanut heidän mahtavuuttaan?) Sillä aikaa Ruotsin-matkasta univelkainen minä nukuin, hain kaksi annosta noutothaimaalaista (itselleni tietenkin) ja tein vuoallisen lihamakaronilaatikkoa ja toisen feta-pinaatti-lasagnea. (Vähän pastapitoista, totesin, mutta en välittänyt - katso kohta kolme.)
Ruokahuolto viikonlopuksi, check!
2. Älä jää yksin
Järjestin joka päiväksi ohjelmaa. Ensimmäisestä huolehtivat vanhempani, ja toisena janttaannuin serkulleni, jonka mies oli samalla reissulla minun mieheni kanssa. (Hän oli muuten varustautunut yksinäisviikonloppuun siivoamalla - tasolla matonpesu. Meitä on moneen junaan.) Kolmantena tehtiin uimarantareissu kavereiden kanssa, ja neljäntenä viihdytin vieraita meillä. Mitä vähemmän tylsää kotiaikaa, sen parempi.
3. Jousta
Otin tietoisesti asenteen, että nyt voidaan ottaa rennommin. Yleensä minä olen (mielestäni) meistä tiukempi, mutta miksi olla koko ajan se ikävä vanhempi jos vanhempia on paikalla vain yksi. Eli ehkäpä maailmaa ei kaada jos iltapalalla juodaan mehua, ja iltapäivän sudenhetkessä katsotaan pari videota. Ei kaatanut. Väitän, että piti pystyssä.
Iltapäivät vaativatkin hieman normaalista suurempaa joustoa, koska lapset eivät nukkuneet lainkaan päiväunia. Tästä hyvästä saatoin kuitenkin aikaistaa iltapuuhia tunnilla, ja kaikki lapset olivat unessa ennen yhdeksää. Toistan: kaikki lapset. Kaikki kolme! (Tyttöjen nukutus on yleensä miehen rasti, ja tähän asti, jos ovat nukkuneet päiväunia, nukahtaminen on helposti venähtänyt puoli yhteentoista. Siihen en olisi taipunut.)
Jouduin kyllä joustamaan myös periaatteestani lasten nukkuessa ei tehdä kotitöitä, sillä tiskikoneen täyttö ja pihan raivaus jäivät auttamatta kello yhdeksän jälkeiseen elämään. Sekään ei tuntunut niin pahalta kun nukkuivat kuitenkin niin aikaisin. (Ehdin siis silti lukemaan blogini.)
 |
| Klassinen hiekkavarvaskuva. Ensimmäistä kertaa rannalla tänä kesänä. Tietenkin silloin kun olen yksin lasten kanssa. |
 |
| Ja ikkunanpesu - ensimmäistä kertaa tässä asunnossa. Eipähän mennyt hyvää "omaa aikaa" hukkaan. |
Bonus: Palaudu
Miehen tultua kotiin vedin vihdoin jalkaan uudet lenkkitossuni, ja suoritin ensimmäistä kertaa koko lenkkini juosten, ilman yhtään kävelyaskelta. Viisi kilsaa, silkasta kiukusta ja riemusta.
* En mitenkään vertaile kokemustani oikeaan yksinhuoltajuuteen, mutta lyhyissä, etukäteen määritellyissä jaksoissa taloudenpito yksin saattaa olla jopa jouhevampaa kuin jatkuvasti tarkkaillen sitä kuka tekee mitäkin ja kumpi enemmän - valmiina käden käänteessä omaksumaan hyvän marttyyriroolin. Siis tokihan minä en tällaista harrasta. Tuli vain mieleen.
lauantai 15. kesäkuuta 2013
Tuskaiset siirtymävaiheet
Leluteekin Emilia oikeastaan kirjoitti jo tämän ajatuksen tyhjentävästi, joten lue sieltä.
No, jos nyt yhä olet täällä, voit teeskennellä ettet lukenut.
Ja ennen kuin aloitetaan, vietetään vielä pieni hiljainen hetki äitiysblogille, jossa ei puhuta pissasta ja kakasta.
***
Noin.
Sitten heti asiaan. Keskimmäisestä on yhtäkkiä tullut iso. Mikä ei sinänsä yllätä, tulihan hänestä isosisko. Lapsi vitsailee, vaatii, tavuttaa sanoja, pelleilee, kiipeilee ja menee kaikkiin huvipuistolaitteisiin mihin viisivuotiaskin.
Ja kulki näihin päiviin asti vaipoissa.
Tämän myöhäisyys on painanut minua, mutta koska talvella oli niin huono hetki aloittaa, niin vaipoista luopumisen projekti on odottanut kesää. (Saara, joka vihdoin perusti oman blogin, ihmetteli missä tätä kesävaipattomuutta voi niin kätevästi toteuttaa. No esimerkiksi lähipuistossa, jos ei hävetä kävellä kotiin housuttoman lapsen kanssa.)
Kuten Emilia siis oivasti kuvaili, monien uusien asioiden lanseeraaminen on eniten kiinni vanhemman mukavuudenhalusta tai jännityksestä uuden edessä. Helpompihan olisi pitää lapsi tukevasti vaipassa kuin miettiä tuleeko vahinko väärässä paikassa.
Aika nopeasti ollaan kuitenkin päästy vaiheeseen, jossa lapsi ilmoittaa itse vessahädästä - joskus ajoissa ja toisinaan liian myöhään. Ja onhan tässä hieno uusi aika edessä, kun vain siirtymävaiheen yli jaksaa houkutella lasta ajoissa potalle vaikka yhtään ei ole hätä ja sietää seuraukset nipotuksesta lipsumisessa.
Aivan kuten unikouluissa: urakan palkintona olisi paremmat yöt, mutta ensin pitäisi sinnitellä se kolmesta useampaan yötä siirtymävaihetta eli heräilyä ja huutoa. Harvoin on sellainen hetki, että tällä viikolla haluan valvoa.
Toinen iso siirtymä, joka on kokeilussa, on päiväunien poisjättö keskimmäiseltä. Tässä hyötynäkökulma on vähän kiikun kaakun. Toisaalta voitamme "omassa ajassa" iltaisin jos kaikki lapset nukahtavat yhdeksältä eivätkä vaihtelevasti puoli yhteentoista mennessä - toisaalta minä menetän sen ainoan rauhallisen hetken ja hengähdystauon päivän aikana.
Tämä kokeilu alkoi vähän yllättäen. Pari päivää sitten jätin keskimmäisen terassille rattaisiin nukkumaan - kuten aina - ja siirryin vauvan kera lueskelemaan esikoiselle yläkertaan. Kuulin ulkoa huutelua - kuten yleensä - ja seuraavaksi tepastelua olohuoneesta. Lapsi oli kavunnut viisipistevöistä, avannut ulko-oven ja tullut sisään.
En aio kokeilla lähteekö se joskus toiseen suuntaan.
Tämän jälkeen päivälepo siirtyi lastenhuoneeseen - sillä seurauksella, että kukaan ei nukahda. Mutta iltanukahtaminen on aikaistunut, ja vaikka keskimmäinen onkin vähän turhan väsynyt illan viimeiset tunnit, uskoisin, että tämä tasaantuu kunhan uusi rytmi normalisoituu.
Sitä paitsi - miten paljon helpompaa onkaan toteuttaa erilaiset retket ja seikkailut, kun aikataulut eivät rajaudu vain kymmenestä kahteentoista ja kolmesta eteenpäin. Vauva kun nyt nukkuu ihan omia aikojaan, ihan missä vaan. Muumimaailma, Särkänniemi, Junibacken, täältä tullaan!
Vertailu lasten välillä on tarpeetonta, mutta moni tällaisista siirtymistä on tapahtunut esikoisella nuorempana kuin toisella, ja kuvittelisin, että tämä heijastelee osin myös meidän vanhempien aktiivisuutta.
Nyt olisi sitten kolmannen kanssa mahdollisuus skarpata alusta asti. Olenkin tässä pohtinut, pitäisikö jättää tutti kokonaan pois, kun ei se siitä oikein perusta (ja ovat hukassakin olleet jo monta päivää). Säästyisi sitten vierottamisen ongelmilta myöhemmin.
Kakkosta emme koskaan saaneet totutettua tuttipulloon, mikä rajoitti minun elämääni varsin konkreettisesti. Tämän hyvin tietäen ja muistaen, en ole saanut vieläkään aikaiseksi aloittaa pullokoulutusta kuopukselle.
Miksikäs tätä toteuttamaani vanhemmuusideologiaa sopisi parhaiten kutsua? Helppousvanhemmuus? Matala-aita-vanhemmuus? Laiskuusvanhemmuus? No en nyt sentään laiska ole.
Ahkeruudelta rajoittunut korkeintaan.
No, jos nyt yhä olet täällä, voit teeskennellä ettet lukenut.
Ja ennen kuin aloitetaan, vietetään vielä pieni hiljainen hetki äitiysblogille, jossa ei puhuta pissasta ja kakasta.
***
Noin.
Sitten heti asiaan. Keskimmäisestä on yhtäkkiä tullut iso. Mikä ei sinänsä yllätä, tulihan hänestä isosisko. Lapsi vitsailee, vaatii, tavuttaa sanoja, pelleilee, kiipeilee ja menee kaikkiin huvipuistolaitteisiin mihin viisivuotiaskin.
Ja kulki näihin päiviin asti vaipoissa.
Tämän myöhäisyys on painanut minua, mutta koska talvella oli niin huono hetki aloittaa, niin vaipoista luopumisen projekti on odottanut kesää. (Saara, joka vihdoin perusti oman blogin, ihmetteli missä tätä kesävaipattomuutta voi niin kätevästi toteuttaa. No esimerkiksi lähipuistossa, jos ei hävetä kävellä kotiin housuttoman lapsen kanssa.)
Kuten Emilia siis oivasti kuvaili, monien uusien asioiden lanseeraaminen on eniten kiinni vanhemman mukavuudenhalusta tai jännityksestä uuden edessä. Helpompihan olisi pitää lapsi tukevasti vaipassa kuin miettiä tuleeko vahinko väärässä paikassa.
Aika nopeasti ollaan kuitenkin päästy vaiheeseen, jossa lapsi ilmoittaa itse vessahädästä - joskus ajoissa ja toisinaan liian myöhään. Ja onhan tässä hieno uusi aika edessä, kun vain siirtymävaiheen yli jaksaa houkutella lasta ajoissa potalle vaikka yhtään ei ole hätä ja sietää seuraukset nipotuksesta lipsumisessa.
Aivan kuten unikouluissa: urakan palkintona olisi paremmat yöt, mutta ensin pitäisi sinnitellä se kolmesta useampaan yötä siirtymävaihetta eli heräilyä ja huutoa. Harvoin on sellainen hetki, että tällä viikolla haluan valvoa.
Toinen iso siirtymä, joka on kokeilussa, on päiväunien poisjättö keskimmäiseltä. Tässä hyötynäkökulma on vähän kiikun kaakun. Toisaalta voitamme "omassa ajassa" iltaisin jos kaikki lapset nukahtavat yhdeksältä eivätkä vaihtelevasti puoli yhteentoista mennessä - toisaalta minä menetän sen ainoan rauhallisen hetken ja hengähdystauon päivän aikana.
Tämä kokeilu alkoi vähän yllättäen. Pari päivää sitten jätin keskimmäisen terassille rattaisiin nukkumaan - kuten aina - ja siirryin vauvan kera lueskelemaan esikoiselle yläkertaan. Kuulin ulkoa huutelua - kuten yleensä - ja seuraavaksi tepastelua olohuoneesta. Lapsi oli kavunnut viisipistevöistä, avannut ulko-oven ja tullut sisään.
En aio kokeilla lähteekö se joskus toiseen suuntaan.
Tämän jälkeen päivälepo siirtyi lastenhuoneeseen - sillä seurauksella, että kukaan ei nukahda. Mutta iltanukahtaminen on aikaistunut, ja vaikka keskimmäinen onkin vähän turhan väsynyt illan viimeiset tunnit, uskoisin, että tämä tasaantuu kunhan uusi rytmi normalisoituu.
Sitä paitsi - miten paljon helpompaa onkaan toteuttaa erilaiset retket ja seikkailut, kun aikataulut eivät rajaudu vain kymmenestä kahteentoista ja kolmesta eteenpäin. Vauva kun nyt nukkuu ihan omia aikojaan, ihan missä vaan. Muumimaailma, Särkänniemi, Junibacken, täältä tullaan!
 |
| Keskimmäisen varpaat keväällä 2012, ennen pinnasängyn hylkäämistä. Siinä oli muuten siirtymä, joka ei ole kannattanut edes keskipitkällä tähtäimellä - sängystä karkailu on jatkunut tähän päivään. |
Vertailu lasten välillä on tarpeetonta, mutta moni tällaisista siirtymistä on tapahtunut esikoisella nuorempana kuin toisella, ja kuvittelisin, että tämä heijastelee osin myös meidän vanhempien aktiivisuutta.
Nyt olisi sitten kolmannen kanssa mahdollisuus skarpata alusta asti. Olenkin tässä pohtinut, pitäisikö jättää tutti kokonaan pois, kun ei se siitä oikein perusta (ja ovat hukassakin olleet jo monta päivää). Säästyisi sitten vierottamisen ongelmilta myöhemmin.
Kakkosta emme koskaan saaneet totutettua tuttipulloon, mikä rajoitti minun elämääni varsin konkreettisesti. Tämän hyvin tietäen ja muistaen, en ole saanut vieläkään aikaiseksi aloittaa pullokoulutusta kuopukselle.
Miksikäs tätä toteuttamaani vanhemmuusideologiaa sopisi parhaiten kutsua? Helppousvanhemmuus? Matala-aita-vanhemmuus? Laiskuusvanhemmuus? No en nyt sentään laiska ole.
Ahkeruudelta rajoittunut korkeintaan.
tiistai 28. toukokuuta 2013
Ihmissuhdeongelmia
Mainitsin, että olin viime lauantaina bileissä - siis ihan aikuisten ihmisten juhlissa, joissa nuorisoa edusti vain minun nukkuva vauvani. Ja kuinka ollakaan, heti alkuun pääsin seuraamaan tiukkaa ja yksityiskohtaista selvitystä hankalasta kolmiodraamasta.
Hieman puuduttavan seurattavan keskustelusta teki se, että draaman osapuolet olivat neljävuotiaita: keskustelevien henkilöiden lapset sekä kolmas lapsi, jonka vanhemmat eivät olleet paikalla ja jonka kasvatus oli selkeästi ainakin osatekijänä tilanteeseen "kuka leikkii kenenkin kanssa".
Tunnistan toki huolen. Oman lapsen sosiaalisten suhteiden kehittymistä on hetkittäin tuskallista seurata. Yhdessä vaiheessa esikoinen murheen murtamana kertoi, ettei hänellä ollut päiväkodissa kavereita. Hoitajien mukaan hän taas leikki kaikkien kanssa. Ongelma saattoikin olla tässä: hän oli kaikkien kaveri, mutta vailla yhtä bestistä - jollainen muilla esikoisen mielestä oli.
Päiväkodin ulkopuolella tuon ikäisten lasten kavereiden valinta rajautuu siihen, minkä vanhemmat mahdollistavat. Ystäväpiiri koostuu sukulaisista, naapuruston lapsista sekä vanhempien ystävien lapsista, joiden kanssa lapset leikkivät vanhempien sosialisoidessa keskenään - halusivat lapset sitä tai eivät.
Mutta entä sitten kun leikit eivät sujukaan? Kun tulee alussa mainitun kaltaisia valtatilanteita, joissa yhtä sorretaan? Kuinka paljon aikuisen tulee ohjata lasten leikkiä? Tai entä jos lasten vanhempien ohjaukset menevät ristiin?
Olen antanut itselleni oikeuden komentaa kaikkia meillä tai pihallamme aikaa viettäviä lapsia tiettyyn pisteeseen asti: ei saa ottaa kädestä, ei saa heittää hiekkaa eikä saa repiä minun kukkiani. Mutta esikoisen ikäisten leikeissä vastaan tulee jo monimutkaisempia tilanteita, joihin en tiedä miten puuttuisin.
Aluksi huomasin tuomaroivani ankarammin esikoista kuin vierasta lasta. Toisen lapsen väärintekoa katsottiin läpi sormien, mutta oman ei - meidän lapsemme piti aina joustaa. Tämä linja alkoi kuitenkin tuntua väärältä omaa lastani kohtaan.
Eräs leikkikaveri tapasi erimielisyyden tullen ilmoittaa, että jos ei tehdä hänen tavallaan, hän lähtee kotiin. Tähän esikoinen reagoi alkamalla anella, ettei tämä lähtisi, minkä jälkeen jatkettiin uhkaajan haluamalla leikillä. Seurattuamme miehen kanssa aikamme tätä valtapeliä opetimme lapsen vastaamaan "lähde vaan", ja myös minä puutuin tilanteeseen sanomalla, ettei ole reilua uhkailla poislähdöllä jos ei oikeasti ole poistumassa. Miten ylpeä olinkaan kun lapsi ensimmäistä kertaa puolustautui, ja sanoi, että mene vain, ei haittaa! Mutta oliko tämä opettamamme tapa maailman paras toimintamalli?
Pidän myös ongelmallisena jatkuvaa leikkeihin puuttumista. Haluaisin kotimme olevan sellainen, johon kaverit tulevat mielellään. Ei sellainen, jossa nipomutsi pilaa kaikki leikit. Silti en halua, että lapseni kärsii tai tekee vääryyttä. Pääsääntöisesti pyydän lapsia itse löytämään kompromissin tai ratkaisun riitaansa. Koska onhan riitojen selvittelykin taito, joka pitää oppia.
Tunnistan tietysti myös, että helposti malka on jonkun toisen lapsessa - minkä vuoksi tilanteista ei välttämättä tule puhuttua toisten vanhempien kanssa. Tämä kun helposti voitaisiin kokea syyttämiseksi.
Lapsen reviirien kasvaessa olen yhä harvemmin seuraamassa ja kuulemassa tämän kanssakäymistä kavereittensa kanssa. Eli miten antaisi eväitä, että lapsi ei jäisi altavastaajaksi, mutta toisaalta ei itse käyttäisi väärin valtaa muihin? Siinäpä kevyt iltapohde.
Hieman puuduttavan seurattavan keskustelusta teki se, että draaman osapuolet olivat neljävuotiaita: keskustelevien henkilöiden lapset sekä kolmas lapsi, jonka vanhemmat eivät olleet paikalla ja jonka kasvatus oli selkeästi ainakin osatekijänä tilanteeseen "kuka leikkii kenenkin kanssa".
Tunnistan toki huolen. Oman lapsen sosiaalisten suhteiden kehittymistä on hetkittäin tuskallista seurata. Yhdessä vaiheessa esikoinen murheen murtamana kertoi, ettei hänellä ollut päiväkodissa kavereita. Hoitajien mukaan hän taas leikki kaikkien kanssa. Ongelma saattoikin olla tässä: hän oli kaikkien kaveri, mutta vailla yhtä bestistä - jollainen muilla esikoisen mielestä oli.
Päiväkodin ulkopuolella tuon ikäisten lasten kavereiden valinta rajautuu siihen, minkä vanhemmat mahdollistavat. Ystäväpiiri koostuu sukulaisista, naapuruston lapsista sekä vanhempien ystävien lapsista, joiden kanssa lapset leikkivät vanhempien sosialisoidessa keskenään - halusivat lapset sitä tai eivät.
Mutta entä sitten kun leikit eivät sujukaan? Kun tulee alussa mainitun kaltaisia valtatilanteita, joissa yhtä sorretaan? Kuinka paljon aikuisen tulee ohjata lasten leikkiä? Tai entä jos lasten vanhempien ohjaukset menevät ristiin?
Olen antanut itselleni oikeuden komentaa kaikkia meillä tai pihallamme aikaa viettäviä lapsia tiettyyn pisteeseen asti: ei saa ottaa kädestä, ei saa heittää hiekkaa eikä saa repiä minun kukkiani. Mutta esikoisen ikäisten leikeissä vastaan tulee jo monimutkaisempia tilanteita, joihin en tiedä miten puuttuisin.
Aluksi huomasin tuomaroivani ankarammin esikoista kuin vierasta lasta. Toisen lapsen väärintekoa katsottiin läpi sormien, mutta oman ei - meidän lapsemme piti aina joustaa. Tämä linja alkoi kuitenkin tuntua väärältä omaa lastani kohtaan.
Eräs leikkikaveri tapasi erimielisyyden tullen ilmoittaa, että jos ei tehdä hänen tavallaan, hän lähtee kotiin. Tähän esikoinen reagoi alkamalla anella, ettei tämä lähtisi, minkä jälkeen jatkettiin uhkaajan haluamalla leikillä. Seurattuamme miehen kanssa aikamme tätä valtapeliä opetimme lapsen vastaamaan "lähde vaan", ja myös minä puutuin tilanteeseen sanomalla, ettei ole reilua uhkailla poislähdöllä jos ei oikeasti ole poistumassa. Miten ylpeä olinkaan kun lapsi ensimmäistä kertaa puolustautui, ja sanoi, että mene vain, ei haittaa! Mutta oliko tämä opettamamme tapa maailman paras toimintamalli?
Pidän myös ongelmallisena jatkuvaa leikkeihin puuttumista. Haluaisin kotimme olevan sellainen, johon kaverit tulevat mielellään. Ei sellainen, jossa nipomutsi pilaa kaikki leikit. Silti en halua, että lapseni kärsii tai tekee vääryyttä. Pääsääntöisesti pyydän lapsia itse löytämään kompromissin tai ratkaisun riitaansa. Koska onhan riitojen selvittelykin taito, joka pitää oppia.
Tunnistan tietysti myös, että helposti malka on jonkun toisen lapsessa - minkä vuoksi tilanteista ei välttämättä tule puhuttua toisten vanhempien kanssa. Tämä kun helposti voitaisiin kokea syyttämiseksi.
Lapsen reviirien kasvaessa olen yhä harvemmin seuraamassa ja kuulemassa tämän kanssakäymistä kavereittensa kanssa. Eli miten antaisi eväitä, että lapsi ei jäisi altavastaajaksi, mutta toisaalta ei itse käyttäisi väärin valtaa muihin? Siinäpä kevyt iltapohde.
tiistai 14. toukokuuta 2013
Reipasta vai tyhmää?
Veteen piirretty viiva, sanoisin.
Viikko sitten järjestettiin esikoisen baletin kevätjuhlanäytös, johon menimme tietysti koko perheen voimin. Jälkeenpäin tuli mieleen, että joku ehkä ei olisi ottanut kolmeviikkoista konserttisalityyppiseen tapahtumaan. Mutta tosiaan vasta jälkeenpäin.* Toki poistuin salista vauvan huutaessa, mutta toisten riemuksi tulin aina takaisin.
Viikkoa aiemmin olimme jo olleet kuopuksen jumpan kevätjuhlissa. Temmellystapahtumassa ei toki kukaan voinut erityisesti häiriintyä meistä, mutta vauvan herkkä sielu saattoi. Ymmärrän nyt olevani sellainen parjattu äiti-ihminen, joka ei ymmärrä pysyä kotoa lapsen ja muun yhteisön parhaaksi.
Toinen harhaisuuden hetki iski lapsen synttäreiden kohdalla: viime vuonna meillä oli esikoisen syntymäpäiväfestareilla kolme kattausta, mutta ei tarhakavereita - vaikka lapsi on ollut kutsuttuna monissa tarhakaverijuhlissa. Tänä vuonna meillä järjestetään myös tarhakaverijuhlat. Koska esikoinen on nyt lopettanut hoidossa, tuntuu tärkeältä ylläpitää kontaktia niihin lapsiin, ja annoin kutsua kaikki, jotka lapsi halusi. Tämä tarkoittaa kahdeksaa lasta - meidän lasten lisäksi. (Huokaisin ihan vähän salaa kun kaikki eivät pääsekään.)
Paitsi tietysti juhlavalmisteluiden mahduttaminen päiväohjelmaan, vähän jännittää tuollaisen laumatapahtuman kaitseminen. Tai siis niille lapsille pitäisi kai olla jotain ohjelmaa, jotta eivät ihan riehu. Hankin jo ison pahvin. Siihen voi piirtää aasin. Joo. Ja vauva saa vain sitten luvan nukkua juhlien aikaan.
Ja sitten vielä tämä:
Ylitinko nyt itseni äitinä ja kasvattajana - vai alitinko? Ostin lapselle toivomaansa kiinalaista muovikrääsää. Käytettynä, mutta silti. Periaatteista viis, nyt tähdätään materialla saavutettavaan lapsen onnellisuuteen lyhyellä tähtäimellä. Ja onnelliseksi se tulee, päätellen ilmeestään kun tänään näki lahjansa tuossa pöydällä. (En sitten älynnyt korjata sitä takaisin piiloon valokuvaussessioni jälkeen viime yönä - en minä omasta mielestäni ole näin aivoton.)
Mutta palatakseni lahja-asioihin: kun nyt vauhtiin pääsin, niin harkitsen lisäksi lapsen haaveilemia korkokenkiä. (Kyllä, sellaisia myydään viisivuotiaille.) Oliko se niin, että jos lapsena ei anneta olla prinsessa, niin aikuisena haluaa? Vai ollaanko nyt yksikaistaisella tiellä kohti missihaaveita?
* Ja kokemus ei mitenkään estä minua suunnittelemasta, että menisin viikon kuluttua kuuntelemaan Satua Ars Novaan...
Viikko sitten järjestettiin esikoisen baletin kevätjuhlanäytös, johon menimme tietysti koko perheen voimin. Jälkeenpäin tuli mieleen, että joku ehkä ei olisi ottanut kolmeviikkoista konserttisalityyppiseen tapahtumaan. Mutta tosiaan vasta jälkeenpäin.* Toki poistuin salista vauvan huutaessa, mutta toisten riemuksi tulin aina takaisin.
Viikkoa aiemmin olimme jo olleet kuopuksen jumpan kevätjuhlissa. Temmellystapahtumassa ei toki kukaan voinut erityisesti häiriintyä meistä, mutta vauvan herkkä sielu saattoi. Ymmärrän nyt olevani sellainen parjattu äiti-ihminen, joka ei ymmärrä pysyä kotoa lapsen ja muun yhteisön parhaaksi.
Toinen harhaisuuden hetki iski lapsen synttäreiden kohdalla: viime vuonna meillä oli esikoisen syntymäpäiväfestareilla kolme kattausta, mutta ei tarhakavereita - vaikka lapsi on ollut kutsuttuna monissa tarhakaverijuhlissa. Tänä vuonna meillä järjestetään myös tarhakaverijuhlat. Koska esikoinen on nyt lopettanut hoidossa, tuntuu tärkeältä ylläpitää kontaktia niihin lapsiin, ja annoin kutsua kaikki, jotka lapsi halusi. Tämä tarkoittaa kahdeksaa lasta - meidän lasten lisäksi. (Huokaisin ihan vähän salaa kun kaikki eivät pääsekään.)
Paitsi tietysti juhlavalmisteluiden mahduttaminen päiväohjelmaan, vähän jännittää tuollaisen laumatapahtuman kaitseminen. Tai siis niille lapsille pitäisi kai olla jotain ohjelmaa, jotta eivät ihan riehu. Hankin jo ison pahvin. Siihen voi piirtää aasin. Joo. Ja vauva saa vain sitten luvan nukkua juhlien aikaan.
Ja sitten vielä tämä:
Ylitinko nyt itseni äitinä ja kasvattajana - vai alitinko? Ostin lapselle toivomaansa kiinalaista muovikrääsää. Käytettynä, mutta silti. Periaatteista viis, nyt tähdätään materialla saavutettavaan lapsen onnellisuuteen lyhyellä tähtäimellä. Ja onnelliseksi se tulee, päätellen ilmeestään kun tänään näki lahjansa tuossa pöydällä. (En sitten älynnyt korjata sitä takaisin piiloon valokuvaussessioni jälkeen viime yönä - en minä omasta mielestäni ole näin aivoton.)
Mutta palatakseni lahja-asioihin: kun nyt vauhtiin pääsin, niin harkitsen lisäksi lapsen haaveilemia korkokenkiä. (Kyllä, sellaisia myydään viisivuotiaille.) Oliko se niin, että jos lapsena ei anneta olla prinsessa, niin aikuisena haluaa? Vai ollaanko nyt yksikaistaisella tiellä kohti missihaaveita?
* Ja kokemus ei mitenkään estä minua suunnittelemasta, että menisin viikon kuluttua kuuntelemaan Satua Ars Novaan...
torstai 4. huhtikuuta 2013
Sisarusten välisestä ikäerosta
Sallinette.
Vaikka on silkkaa hupsuutta pohtia oman lapsikatraan ikäerojakauman toimivuutta, niin nyt on ehkä hetki pienelle itsesuggestiolle, että miten hyvin tämä kaikki tuleekaan toimimaan kolmen lapsen kanssa. Tilanteemme on siis seuraava: vauvan syntyessä esikoinen on kuukautta vaille viiden ja kuopus, jota pitäisi oppia kutsumaan keskimmäiseksi, kaksi vuotta ja neljä kuukautta.
1. Ensinnäkin, kuten jo aiemmin olen todennut: molemmat tytöt jaksavat katsoa hyvän tovin telkkaria.
2. Kuopus nukkuu yhä päikkäreitä, mikä jatkunee kunhan hankin toiset vaunut päikkäreitä varten, ja esikoinen viihtyy keskenään tunnin tai hyvän tovin: Hama-helmien, piirustustehtäviensä tai viimeistään iPadin Lasten Areenan kanssa (josta näkyy vain lastenohjelmia eli sillä on turvallista surffailla). Pieni lepohetki mahdollistuu siis myös minulle (kunhan vauva lepää samaan aikaan, mutta miksipä ei lepäisi). Isosisko myös kyläilee omatoimisesti naapureissa, mikä vähentää toisinaan kodin päälukua. Pikkusiskokin kyläilisi, mutta en kehtaa naapureiden vahdittavaksi laittaa.
3. Ikäero isompien sisarusten välissä ei ole liian suuri - yhteiset leikit onnistuvat jo. Silloin kun ei riidellä.
4. Kuopus tuntuu saavuttaneen ihan viime kuukausien aikana monia tärkeitä taitoja, eli ero on huikea vaikka viime syksyynkin verrattuna:
Valitettavasti kotikasvatuksessamme on ollut puutteita:
5. Heräämme tyypillisesti koko perhe yhdestä 180-senttisestä vuoteesta. Tämä yhtälö ei toimi jos minun kyljessäni vielä "nukkuu" vauva. Kuten tekee - pinnasänky on vahvasti kappaleina kellarissa.
6. Isommat kaipaavat ohjelmaa, tai minä kaipaan niille ohjelmaa - muuten turhautuneisuus purkautuu toimintana, jota ei jaksa katsella. Ja joku raja se on minunkin sallimissani tv:n katselumäärissä.
7. Kaikessa omatoimisuudessaan kuopus ei ole lainkaan kiinnostunut vaipoista luopumisesta. Päinvastoin, hän ei edes toivo likaisen vaipan vaihtamista: "Äiti, älä huomaa!" Tämä olisi pakko saada pian koulittua pois, koska kaksi vaipatettavaa on minulle vähän turhan monta, ja sitä paitsi haluan kuopuksen nyt käyttämät vaipat viimeistään kesällä uudelle kuopukselle.
8. Molemmilla (tai ehkä koko perheellä) on dramaattinen luonteenlaatu ja vietävä uhma.
Mutta aika balanssissa, eikö?
Vaikka on silkkaa hupsuutta pohtia oman lapsikatraan ikäerojakauman toimivuutta, niin nyt on ehkä hetki pienelle itsesuggestiolle, että miten hyvin tämä kaikki tuleekaan toimimaan kolmen lapsen kanssa. Tilanteemme on siis seuraava: vauvan syntyessä esikoinen on kuukautta vaille viiden ja kuopus, jota pitäisi oppia kutsumaan keskimmäiseksi, kaksi vuotta ja neljä kuukautta.
1. Ensinnäkin, kuten jo aiemmin olen todennut: molemmat tytöt jaksavat katsoa hyvän tovin telkkaria.
2. Kuopus nukkuu yhä päikkäreitä, mikä jatkunee kunhan hankin toiset vaunut päikkäreitä varten, ja esikoinen viihtyy keskenään tunnin tai hyvän tovin: Hama-helmien, piirustustehtäviensä tai viimeistään iPadin Lasten Areenan kanssa (josta näkyy vain lastenohjelmia eli sillä on turvallista surffailla). Pieni lepohetki mahdollistuu siis myös minulle (kunhan vauva lepää samaan aikaan, mutta miksipä ei lepäisi). Isosisko myös kyläilee omatoimisesti naapureissa, mikä vähentää toisinaan kodin päälukua. Pikkusiskokin kyläilisi, mutta en kehtaa naapureiden vahdittavaksi laittaa.
3. Ikäero isompien sisarusten välissä ei ole liian suuri - yhteiset leikit onnistuvat jo. Silloin kun ei riidellä.
4. Kuopus tuntuu saavuttaneen ihan viime kuukausien aikana monia tärkeitä taitoja, eli ero on huikea vaikka viime syksyynkin verrattuna:
- Se osaa ihan oikeasti pukea. Henkselihousut, takin, kengät, hanskat ja pipon. Siis halutessaan. Unohdetaan tässä kohtaa aika vahva minä itte -ikä, joka tekee auttamisesta vaikeaa silloin kun omat avut eivät ihan riitä. "EI SAA AUTTAA! [kuluu kaksi sekuntia] Äiti auta! [yritän lähestyä] ITTE!" Kts. kohta 8.
- Se osaa kommunikoida monimutkaisiakin asioita. Ja kertoo (Porvoon matkan jälkeen) joka yskäisyn jälkeen, että "Ei tullut oksennus!" - mikä on hyvä tietää.
- Se tietää missä mikäkin on, osaa hakea kaapista omat vaatteensa, ja voi pyydettäessä kuljettaa alakerrasta vessapaperirullan yläkerran vessaan. Isosisko osaa tarpeen vaatiessa vaikka tehdä omat voileipänsä, ja tuolin kanssa ylettyy hakemaan mitä vain mistä vain. Onko se sitten hyvä vai ei... Molemmat ovat myös ainakin teorian tasolla hyvin kiinnostuneita pikkuveljestä, eli lapsia voi juoksuttaa tuttien ja vaippojen noutajina.
Valitettavasti kotikasvatuksessamme on ollut puutteita:
5. Heräämme tyypillisesti koko perhe yhdestä 180-senttisestä vuoteesta. Tämä yhtälö ei toimi jos minun kyljessäni vielä "nukkuu" vauva. Kuten tekee - pinnasänky on vahvasti kappaleina kellarissa.
6. Isommat kaipaavat ohjelmaa, tai minä kaipaan niille ohjelmaa - muuten turhautuneisuus purkautuu toimintana, jota ei jaksa katsella. Ja joku raja se on minunkin sallimissani tv:n katselumäärissä.
7. Kaikessa omatoimisuudessaan kuopus ei ole lainkaan kiinnostunut vaipoista luopumisesta. Päinvastoin, hän ei edes toivo likaisen vaipan vaihtamista: "Äiti, älä huomaa!" Tämä olisi pakko saada pian koulittua pois, koska kaksi vaipatettavaa on minulle vähän turhan monta, ja sitä paitsi haluan kuopuksen nyt käyttämät vaipat viimeistään kesällä uudelle kuopukselle.
8. Molemmilla (tai ehkä koko perheellä) on dramaattinen luonteenlaatu ja vietävä uhma.
Mutta aika balanssissa, eikö?
torstai 14. maaliskuuta 2013
We don't need another hero
Olen tehnyt tässä viime viikkoina melko paljon luopumistyötä. Ja jonkin verran työtöitä. Ne ensin mainitut liittyvät pääosin niihin viimeksi mainittuihin, ja vakaa aikomukseni on ollut tehdä tästä päivästä viimeinen työpäiväni.
Joku saattaa muistaa minun tuskailleen toimittamani kirjaprojektin venymistä - kirjan jonka piti valmistua viime syksynä. No, sain vihdoin tällä viikolla projektin nykäistyä yhden pykälän eteenpäin ja sen jälkeen siirrettyä vastuun toiselle, mutta hirveän vaikeaa tämä oli. Piti itselleen muistuttaa toistuvasti, että oikeissa töissä ihmisillä hanskat tippuvat välittömästi loman alkamispäivänä (minä olen sentään raskausviikolla 38+ ja palkanmaksu on ehtynyt aikaa sitten), eikä minun tarvitse leikkiä sankaria viilaamalla tekstejä vastasyntyneen kanssa.
Toki sitten tämänpäiväisessä palaverissa taas ilmoitin että kyyyyllä mä ihan mielelläni oikoluen vielä niitä viimeisiä versioita, että pitäkää mut vaan mukana sähköposteissa. Kontrolliongelmainen? Vai muuten vain ongelmainen?
No, ainakin olen varmistanut, että minulla ei ole turhaa aikaa käsissäni, sillä ratkaisin viikolla myös toisen henkisen ongelman. Ilmoitin päiväkotiin, että lapset jäävät kotiin maaliskuun lopusta. Tätä voisi nyt sitten perustella laajasti puolin ja toisin (ja varmaan saisi kivaa keskusteluakin aikaan - ottaen huomioon, että vaikkapa Hupsin postaus sukupuolirooleista ja ikäeroista kääntyi tuliseksi päivähoito/kotihoito-keskusteluksi), mutta enpä tiedä onko sille tarvetta. Itseni kanssa olen aiheesta vääntänyt ja tullut siihen tulokseen, etten muulla tavalla voi toimia.
Mutta sen verran itsekäs ajattelin olla, että seuraavat kaksi viikkoa (tämä lapsi ei saa rangaista minua syntymällä etuajassa) aion lomailla - ainakin osittain - vaikka lapset ovat päiväkodissa.
Luonnostelin seuraavan tekstin tänne bloggeriin joskus viime syksynä. Siihen voin sitten palata, jos rupeaa mietityttämään.
Kevään aikana viihtyminen on onneksi parantunut pykälällä, niin että edellinen kuvaus tuntuu vieraalta. Hoitoaamut eivät ala huudolla, ja esikoinen on jopa kerran sanonut haluavansa tarhaan. Mutta kun olen kysynyt, että haluaisiko käydä tarhassa leikkimässä kavereiden kanssa sen jälkeen kun vauva on syntynyt, on vastaus ollut selkeä. Ei halua. Enkä minä halua pakottaa.
Onneksi tulee kesä. Aamulla isommat lapset saavat katsoa telkkaria kunnes minä jaksan nousta. Sitten tarjoilen puuron, avaan ulko-oven ja istun terassilla, mitä nyt parin tunnin välein syötän eineksiä tai pakkasesta makaronilaatikkoa. Sadepäivinä katsotaan telkkaria. Kun mies tulee kotiin, kiukutellaan siitä miten sotkuista on, ja kumman vuoro on saada harrastaa jotain omaa. Täydellinen suunnitelma.
Joku saattaa muistaa minun tuskailleen toimittamani kirjaprojektin venymistä - kirjan jonka piti valmistua viime syksynä. No, sain vihdoin tällä viikolla projektin nykäistyä yhden pykälän eteenpäin ja sen jälkeen siirrettyä vastuun toiselle, mutta hirveän vaikeaa tämä oli. Piti itselleen muistuttaa toistuvasti, että oikeissa töissä ihmisillä hanskat tippuvat välittömästi loman alkamispäivänä (minä olen sentään raskausviikolla 38+ ja palkanmaksu on ehtynyt aikaa sitten), eikä minun tarvitse leikkiä sankaria viilaamalla tekstejä vastasyntyneen kanssa.
Toki sitten tämänpäiväisessä palaverissa taas ilmoitin että kyyyyllä mä ihan mielelläni oikoluen vielä niitä viimeisiä versioita, että pitäkää mut vaan mukana sähköposteissa. Kontrolliongelmainen? Vai muuten vain ongelmainen?
No, ainakin olen varmistanut, että minulla ei ole turhaa aikaa käsissäni, sillä ratkaisin viikolla myös toisen henkisen ongelman. Ilmoitin päiväkotiin, että lapset jäävät kotiin maaliskuun lopusta. Tätä voisi nyt sitten perustella laajasti puolin ja toisin (ja varmaan saisi kivaa keskusteluakin aikaan - ottaen huomioon, että vaikkapa Hupsin postaus sukupuolirooleista ja ikäeroista kääntyi tuliseksi päivähoito/kotihoito-keskusteluksi), mutta enpä tiedä onko sille tarvetta. Itseni kanssa olen aiheesta vääntänyt ja tullut siihen tulokseen, etten muulla tavalla voi toimia.
Mutta sen verran itsekäs ajattelin olla, että seuraavat kaksi viikkoa (tämä lapsi ei saa rangaista minua syntymällä etuajassa) aion lomailla - ainakin osittain - vaikka lapset ovat päiväkodissa.
Luonnostelin seuraavan tekstin tänne bloggeriin joskus viime syksynä. Siihen voin sitten palata, jos rupeaa mietityttämään.
Esikoinen palaili päivähoitoon joitakin kuukausia kuopusta ennen, kolmetuntisia päiviä noin kolmesti viikossa. Eikä alkuhankaluus ottanut päättyäkseen. Ajattelin, että lasta vaivasi se, että minä tosiaan olin kotona kuopuksen kanssa, ja että koska hän oli hoidossa vain niin vähän aikaa viikossa, hänellä oli vaikeuksia päästä ryhmään sisään.
Tätien mukaan hän on sopeutuva, huomaamaton, helppo ja kiltti, aina oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja leikki kaikkien kanssa. Eli päiväkodin ohjaajan näkökulmasta varmasti ihannelapsi. Mutta kun se lapsi ei itse tuntunut viihtyvän.
Eikä se viihdy vieläkään. Vuotta myöhemmin, vaikka pikkusisko on samassa hoidossa ja luulisi jo sopeutuneenkin. Joka aamu käymme keskustelun:
- Onko tänään hoitopäivä?
- On.
- Eiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!!!
Ja siitä se päivä sitten kivasti lähtee käyntiin.
Olen ollut aika aseeton tämän viihtymättömyyden kanssa. Lohduttaudun sillä, että yleensä päivä on kuitenkin ollut "kiva" ja päivän jälkeen lapsi vaikuttaa ihan iloiselta. Ja että ehkä meillä kotona on sitten vaan niin sairaan kivaa, että mielummin olisi aina kotona. (Huumoria.)
Kevään aikana viihtyminen on onneksi parantunut pykälällä, niin että edellinen kuvaus tuntuu vieraalta. Hoitoaamut eivät ala huudolla, ja esikoinen on jopa kerran sanonut haluavansa tarhaan. Mutta kun olen kysynyt, että haluaisiko käydä tarhassa leikkimässä kavereiden kanssa sen jälkeen kun vauva on syntynyt, on vastaus ollut selkeä. Ei halua. Enkä minä halua pakottaa.
Onneksi tulee kesä. Aamulla isommat lapset saavat katsoa telkkaria kunnes minä jaksan nousta. Sitten tarjoilen puuron, avaan ulko-oven ja istun terassilla, mitä nyt parin tunnin välein syötän eineksiä tai pakkasesta makaronilaatikkoa. Sadepäivinä katsotaan telkkaria. Kun mies tulee kotiin, kiukutellaan siitä miten sotkuista on, ja kumman vuoro on saada harrastaa jotain omaa. Täydellinen suunnitelma.
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Lastenkasvatuksesta ja maalaisjärjestä
En ole pystynyt kirjoittamaan viime päivinä mitään, koska Pudonneissa omenoissa keskustellaan. (No okei, sekin vaikuttaa, että on vähän väsyttänyt iltaisin. Ja että STD käski katsomaan telkkaria, ja siitä vinkistä kannattikin tehdä vaari.) En myöskään ole pystynyt jatkamaan Liinan avaamaa lastenkasvatuskeskustelua. Kun jostain syystä tällä kertaa aloin kiusallisella tavalla tiedostaa, miten vähän asiasta tiedän. (Mikä minua harvoin hidastaa.)
Tiedon puute ei myöskään tarkoita etteikö minulla olisi vahvoja mielipiteitä. Hyvä omakohtainen esimerkki on imetys (joka ei toki ole kasvattamista per se, mutta lastenhoitoa nyt kuitenkin): esikoista odottaessani muistan yhden ystäväni kysyneen aioinko imettää kuusi kuukautta. Hämmennyin, koska imetyksen keston määrittäminen ei ollut käynyt mielessänikään. Myöhemmin kuulin neuvolasta, että tätä suositeltiin, ja suositusta noudatin, koska sittemmin aiheesta näkemäni perustelut ovat kuulostaneet hyviltä. Joku voisi jopa sanoa, että olen ollut melko fanaattinen aiheesta. (Omalla kohdallani, muiden tekemisiin en välitä puuttua.) Niin fanaattinen, että kerrassaan pöyristyin kun toisen lapsen kohdalla turkulaisessa neuvolassa minulle useaan otteeseen suositeltiin kiinteiden aloitusta neljän kuukauden iässä. (Täällä tosiaan niin suositellaan.)
Perustan siis järkkymättömät mielipiteeni satunnaisille lausunnoille tai syvimmillään Hesarin tutkimusuutisointeihin. Tuoreena esimerkkinä tällaisesta tiedon pintaraapaisusta on vanhemmat kasvattavat tytöistä alisuorittajia -uutinen, jolle on helppo nyökytellä ja miettiä, että täytyypä kiinnittää omiin kannustamisen tapoihin huomiota, ja ohittaa se fakta, että uutinen on vain muutaman virkkeen kärjistys yksittäisen tutkimuksen tuloksissa, joka kuitenkin antaa ymmärtää, että tässä on tarkkailtu vain yhtä muuttujaa ja että otantana on ollut viisikymmentä amerikkalaisperhettä. (Tätä aihetta pohdiskeli aiemmin tänään Rouva R.)
No niin, mutta tällaisia ihminen (so. minä) lukee ja poimii niistä omaa vallitsevaa näkemystään tukevia väitteitä. Lastenkasvatusoppaiden lukematta jättäminen ei minulla pohjaakaan siihen, ettenkö uskoisi niiden sisältävän mahdollisesti arvokasta tietoa, vaan laiskuuteen. Ja ehkä hieman pelkoon, että oppaat osoittaisivat nykyiset mallini monella tapaa turmiollisiksi lapsille, ja koska en kuitenkaan oikeasti muuttaisi tapojani, joutuisin vain painiskelemaan aiempaa suurempien tunnontuskien kanssa.
Vaikka eihän se mikään ylpeilyn aihe ole, tällainen tietämättömyys. Katja Lahden tämänpäiväisen kolumnin ydintä sivuten, voisi ajatella, että lastenkasvatus on kenties merkittävintä mitä teemme. Ja kuinka paljon siihen lopulta älyllisiä voimavarojaan panostaa? Aika moni uskoo omaan maalaisjärkeen.
Maalaisjärjen ongelmana tietysti on, että se ei tarkoita mitään. Jonkun maalaisjärki sanoo, että ei pieni kuritus ole ennenkään lapsia vahingoittanut, ja jonkun toisen maalaisjärki sanoo, että pojat luonnostaan tykkäävät autoista. Kolmannen maalaisjärki kertoo, että perhepeti luo lapselle turvallisen lapsuuden.
Ja sitä paitsi miksi maalaisjärki? Maalaisjärki kertonee ihmiselle, ettei kannata laittaa kättä sudenloukkuun ja että lehmää ei kannata lähestyä takaapäin (tai ehkä kannattaakin - minulla ei oikeaa maalaisjärkeä juuri ole).
Itsellä tärkein lastenkasvatuksen perusta on varmasti oma lapsuus: sitä pyrkii toistamaan tapoja, joiden kuvittelee olleen hyviä, ja olemaan toistamatta niitä, joiden ei. Sitä paitsi harvoin sitä pysähtyy tietoisesti valitsemaan tekemisiään, ja jos joskus pysähtyykin, niin kuinka johdonmukaisesti niitä sitten pystyy noudattamaan tässä arjen suorittamisessa. Niinpä.
Mutta silti, harvassa asiassa me olemme niin suuria asiantuntijoita kuin tässä lastenkasvatushommassa. Ja kolmenkymmenen vuoden päästä katsotaan miten kävi. Meidän ansiostamme ja ennen kaikkea varmasti meistä huolimatta.
Tiedon puute ei myöskään tarkoita etteikö minulla olisi vahvoja mielipiteitä. Hyvä omakohtainen esimerkki on imetys (joka ei toki ole kasvattamista per se, mutta lastenhoitoa nyt kuitenkin): esikoista odottaessani muistan yhden ystäväni kysyneen aioinko imettää kuusi kuukautta. Hämmennyin, koska imetyksen keston määrittäminen ei ollut käynyt mielessänikään. Myöhemmin kuulin neuvolasta, että tätä suositeltiin, ja suositusta noudatin, koska sittemmin aiheesta näkemäni perustelut ovat kuulostaneet hyviltä. Joku voisi jopa sanoa, että olen ollut melko fanaattinen aiheesta. (Omalla kohdallani, muiden tekemisiin en välitä puuttua.) Niin fanaattinen, että kerrassaan pöyristyin kun toisen lapsen kohdalla turkulaisessa neuvolassa minulle useaan otteeseen suositeltiin kiinteiden aloitusta neljän kuukauden iässä. (Täällä tosiaan niin suositellaan.)
Perustan siis järkkymättömät mielipiteeni satunnaisille lausunnoille tai syvimmillään Hesarin tutkimusuutisointeihin. Tuoreena esimerkkinä tällaisesta tiedon pintaraapaisusta on vanhemmat kasvattavat tytöistä alisuorittajia -uutinen, jolle on helppo nyökytellä ja miettiä, että täytyypä kiinnittää omiin kannustamisen tapoihin huomiota, ja ohittaa se fakta, että uutinen on vain muutaman virkkeen kärjistys yksittäisen tutkimuksen tuloksissa, joka kuitenkin antaa ymmärtää, että tässä on tarkkailtu vain yhtä muuttujaa ja että otantana on ollut viisikymmentä amerikkalaisperhettä. (Tätä aihetta pohdiskeli aiemmin tänään Rouva R.)
No niin, mutta tällaisia ihminen (so. minä) lukee ja poimii niistä omaa vallitsevaa näkemystään tukevia väitteitä. Lastenkasvatusoppaiden lukematta jättäminen ei minulla pohjaakaan siihen, ettenkö uskoisi niiden sisältävän mahdollisesti arvokasta tietoa, vaan laiskuuteen. Ja ehkä hieman pelkoon, että oppaat osoittaisivat nykyiset mallini monella tapaa turmiollisiksi lapsille, ja koska en kuitenkaan oikeasti muuttaisi tapojani, joutuisin vain painiskelemaan aiempaa suurempien tunnontuskien kanssa.
Vaikka eihän se mikään ylpeilyn aihe ole, tällainen tietämättömyys. Katja Lahden tämänpäiväisen kolumnin ydintä sivuten, voisi ajatella, että lastenkasvatus on kenties merkittävintä mitä teemme. Ja kuinka paljon siihen lopulta älyllisiä voimavarojaan panostaa? Aika moni uskoo omaan maalaisjärkeen.
Maalaisjärjen ongelmana tietysti on, että se ei tarkoita mitään. Jonkun maalaisjärki sanoo, että ei pieni kuritus ole ennenkään lapsia vahingoittanut, ja jonkun toisen maalaisjärki sanoo, että pojat luonnostaan tykkäävät autoista. Kolmannen maalaisjärki kertoo, että perhepeti luo lapselle turvallisen lapsuuden.
Ja sitä paitsi miksi maalaisjärki? Maalaisjärki kertonee ihmiselle, ettei kannata laittaa kättä sudenloukkuun ja että lehmää ei kannata lähestyä takaapäin (tai ehkä kannattaakin - minulla ei oikeaa maalaisjärkeä juuri ole).
Itsellä tärkein lastenkasvatuksen perusta on varmasti oma lapsuus: sitä pyrkii toistamaan tapoja, joiden kuvittelee olleen hyviä, ja olemaan toistamatta niitä, joiden ei. Sitä paitsi harvoin sitä pysähtyy tietoisesti valitsemaan tekemisiään, ja jos joskus pysähtyykin, niin kuinka johdonmukaisesti niitä sitten pystyy noudattamaan tässä arjen suorittamisessa. Niinpä.
Mutta silti, harvassa asiassa me olemme niin suuria asiantuntijoita kuin tässä lastenkasvatushommassa. Ja kolmenkymmenen vuoden päästä katsotaan miten kävi. Meidän ansiostamme ja ennen kaikkea varmasti meistä huolimatta.
lauantai 26. tammikuuta 2013
Sensuuriviranomaisena
Saimme lahjaksi Hanhiemon lorulippaan, "englantilaisia lastenrunoklassikkoja Suomen parhaiden lastenrunoilijoiden suomentamina". Loistavaa!
Paitsi että eihän näitä voi lapsille lukea. Useampi runo tyssää kahden ensimmäisen säkeen jälkeen.
Toinen sympaattiseksi kuvittelemani klassikkoteos Babar ei ole joutunut suoranaisen sensuurin alle, mutta kylläkin aika vapaan taiteellisen tulkinnan.
Eikä Babarissa nyt sinänsä mitään, mutta kun se arvomaailma on niin viiskytlukulaista. (No, vuodelta 1966.) Babar seikkailee ja Seleste hoitaa kotihommat (vaikka on niillä toki palveluskuntaakin). Babar saa valita pojannimet ja Seleste tytön nimet. Isä pelastaa, äiti hoivaa.
Ja entäs lastenlaulut sitten? Meillä on yksi lastenlaulu-cd seikkailuteemalla - virheellisesti kokoelmaa ei otsikoitu "Suomen rasistisimmat lastenlaulut".
Ehkä on henkistä laiskuutta kun en halua näitä asioita lasten kanssa vielä keskustella. Usein kuitenkin tuntuu, että pelkistetyissä lasten tarinoissa on arvomaailma niin vahvasti pedattuna esiin, että uudessa on vara parempi.
No luetaan meillä sentään Pikku Marjan Eläinkirjaa. Vaikka Pikku-Oton kaneille käy vähän huonosti, niin ei niitä kukaan haulikolla pamauta.
Peppiä Etelämerellä en ole uskaltanut vielä kokeilla. Uskaltaako?
Paitsi että eihän näitä voi lapsille lukea. Useampi runo tyssää kahden ensimmäisen säkeen jälkeen.
Toinen sympaattiseksi kuvittelemani klassikkoteos Babar ei ole joutunut suoranaisen sensuurin alle, mutta kylläkin aika vapaan taiteellisen tulkinnan.
 |
| "Aterian jälkeen Babar siivoaa jäljet ja lähtee sen jälkeen ongelle." |
Eikä Babarissa nyt sinänsä mitään, mutta kun se arvomaailma on niin viiskytlukulaista. (No, vuodelta 1966.) Babar seikkailee ja Seleste hoitaa kotihommat (vaikka on niillä toki palveluskuntaakin). Babar saa valita pojannimet ja Seleste tytön nimet. Isä pelastaa, äiti hoivaa.
Ja entäs lastenlaulut sitten? Meillä on yksi lastenlaulu-cd seikkailuteemalla - virheellisesti kokoelmaa ei otsikoitu "Suomen rasistisimmat lastenlaulut".
"Istuva Härkä, takapuoli märkä, mahtava sankari on..."Kesti kauan ennen kuin opin, ettei levyä oikeasti tarvitse kuunnella.
"Asui kerran Afrikassa, Chikadua-joella, pieni poika Huua Kotti, tiddi-di-di-diddi, diddii-dii."
Ehkä on henkistä laiskuutta kun en halua näitä asioita lasten kanssa vielä keskustella. Usein kuitenkin tuntuu, että pelkistetyissä lasten tarinoissa on arvomaailma niin vahvasti pedattuna esiin, että uudessa on vara parempi.
No luetaan meillä sentään Pikku Marjan Eläinkirjaa. Vaikka Pikku-Oton kaneille käy vähän huonosti, niin ei niitä kukaan haulikolla pamauta.
Peppiä Etelämerellä en ole uskaltanut vielä kokeilla. Uskaltaako?
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Joululahjatilinpäätös
Että miten sen lahjakurin kanssa kävi? Kun materialistista joulua vastustavat kaikki, jopa Tuomas Enbuske (HS maksumuuri), ja se on jo paljon se.
Melko hyvin, sanoisin, sekä annettujen että saatujen lahjojen osalta. (Tai saajien pettymyksestä en toki osaa sanoa mitään, mutta minä sain vain hyviä ja hyödyllisiä lahjoja kuten villasukat, lapaset ja kirjan.) Mutta myönnän,
että koin epäilyksen hetkiä kun katselin erittäin jännittyneenä lahjojen
jakoa seuraavaa esikoista, että olisiko sen lahjapinon pitänyt olla
kuitenkin suurempi. Tosin aattoillan pohdintojen perusteella ("Se
joulupukki taisi olla kyllä Pekka [nimi muutettu]. Ei joulupukilla ole farkkuja. Eikä Pekkaa näkynyt missään.") voisi ajatella että syy mietteliäisyyteen
löytyi kuitenkin joulupukin mysteeristä.
Mutta määrä vain tuntuu olevan se, jolla joululahjoja mitataan. Ihan omasta aloitteestaan esikoinen laski omat lahjansa ennen kuin kävi niitä avaamaan. Ja naapurin tyttö kävi meillä kertomassa että hän saikin eniten lahjoja koko pihassa, mihin vastauksena esikoinen jo avasi suunsa sanoakseen, että "Minäpä sainkin", mutta ehdin onneksi katkaista lauseen ennen kuin ehti kohtaan "yhdeksän lahjaa", koska epäilen, että se naapuri oli tosiaan saanut useamman paketin. Minä ja mies sitten kilvan selittämään miten tärkeää ei ole lahjojen määrä, ja miten se ei oikeasti korreloi saajan kiltteyden kanssa.
 |
| Ei meillä muuten niin siitä vaaleanpunaisesta. |
 |
| Aurajoen lautturi. |
Ja kuitenkin neljän toiveen listaltaan esikoinen sai kolme, kuvissa niistä kaksi. Jos vielä talvi tulisi uudelleen, niin molempia voisi käyttää toisenkin kerran.
Lahjatoiveita delegoin sukulaisille, eikä yhtään pakettia ollut Kerrasta Hajoavien Kiinalaislelujen osastolta, mistä olen enemmän kuin tyytyväinen. Kuten jo mainitsin, esikoisen luistimet äitini löysi kirpparilta ja kuopuksen nurmekset ovat oikeasti kaverilta lainassa, mutta käärin ne lahjapaperiin siitä huolimatta - joka tapauksessa luistimet olisivat pieneksi käytyään siirtyneet muille. Siinäpä todellinen kierrätyslahjavinkki! Komeat kypärät ovat sentään uudet.
Mutta saa nähdä miten jatkossa lahjapaineet kasvavat. Epäilen, että lasten kasvaessa myös näiden omat toiveet nousevat ja meille vanhemmille paineet niiden täyttämisestä - kun nyt jo huomasin oman rintamalinjani horjuvan. Eli hyvä jos edes näin alkuun osaamme ylläpitää jonkinlaista materiamalttia.
perjantai 12. lokakuuta 2012
Ikätasoista keskustelua
Yritän puhua lapsille mahdollisimman totta, ikätasoisesti. Esikoinen puhuu usein mahassa olevalle pikkusiskolle ja minä vastaan kimeällä äänellä. Sitten esikoinen sanoo "Haa, se olit sinä! Minä näin!" Ja minä vastaan, että tottakai se olin minä. Ja sama seuraavalla kerralla uudelleen.
Yksi kaveri suorastaan loukkaantui kun kerroin esikoiselleni ja hänen pojalleen miten hirvikärpäset toimivat, kiipeävät hiuspohjaan ja tiputtavat siipensä. Kaverin mielestä pelottelin lapsia tarpeettomaksi. Minusta on hyvä edes tämän verran avata lapselle elämän ikäviä puolia.
Ikätasoinen selittäminen ei aina kuitenkaan ole ihan helppoa.
Keskustelu 1:
Lapsi: Onpa tuolla (lapsella) paljon ilmapalloja!
Minä: Se on varmaan käynyt vaalikojuilla.
Lapsi: Mikä on vaali?
Minä: No, kun mekin asutaan tällaisessa isossa kaupungissa, niin täällä on paljon yhteisiä asioita, joita tarvitsee hoitaa, kouluja, sairaaloita, teitä ja sellaista. Niin kaikki kaupunkilaiset eivät voi niistä päättää, ja siksi aikuiset valitsevat, että ketkä niistä saavat päättää. Eli äiti ja isä ja muut aikuiset saavat niissä vaaleissa äänestää, että ketkä päättävät yhteisistä asioista.
Lapsi: Entä lapset?
Minä: No lapset eivät saa äänestää, mutta äidit ja isät yrittävät äänestää siten, että ajattelisivat myös niiden lasten parasta.
Lapsi: Mutta voivatko lapsetkin saada ilmapalloja?
Minä: Joo, lapset voivat saada ilmapalloja.
Keskustelu 2:
Minä: Oletpa sinä tänään iloisesti pukeutunut. Oikea ilotyttö. Siis iloinen tyttö. Iloinen tyttö.
Lapsi: Minä olen ilotyttö!
Minä: Ei, parempi ettet sano ilotyttö, kun sillä tarkoitetaan vähän muuta. Sano vain, että iloinen tyttö.
Lapsi: Mitä se sitten tarkoittaa?
Minä: Puhutaan siitä sitten joskus myöhemmin.
Yksi kaveri suorastaan loukkaantui kun kerroin esikoiselleni ja hänen pojalleen miten hirvikärpäset toimivat, kiipeävät hiuspohjaan ja tiputtavat siipensä. Kaverin mielestä pelottelin lapsia tarpeettomaksi. Minusta on hyvä edes tämän verran avata lapselle elämän ikäviä puolia.
Ikätasoinen selittäminen ei aina kuitenkaan ole ihan helppoa.
Keskustelu 1:
Lapsi: Onpa tuolla (lapsella) paljon ilmapalloja!
Minä: Se on varmaan käynyt vaalikojuilla.
Lapsi: Mikä on vaali?
Minä: No, kun mekin asutaan tällaisessa isossa kaupungissa, niin täällä on paljon yhteisiä asioita, joita tarvitsee hoitaa, kouluja, sairaaloita, teitä ja sellaista. Niin kaikki kaupunkilaiset eivät voi niistä päättää, ja siksi aikuiset valitsevat, että ketkä niistä saavat päättää. Eli äiti ja isä ja muut aikuiset saavat niissä vaaleissa äänestää, että ketkä päättävät yhteisistä asioista.
Lapsi: Entä lapset?
Minä: No lapset eivät saa äänestää, mutta äidit ja isät yrittävät äänestää siten, että ajattelisivat myös niiden lasten parasta.
Lapsi: Mutta voivatko lapsetkin saada ilmapalloja?
Minä: Joo, lapset voivat saada ilmapalloja.
Keskustelu 2:
Minä: Oletpa sinä tänään iloisesti pukeutunut. Oikea ilotyttö. Siis iloinen tyttö. Iloinen tyttö.
Lapsi: Minä olen ilotyttö!
Minä: Ei, parempi ettet sano ilotyttö, kun sillä tarkoitetaan vähän muuta. Sano vain, että iloinen tyttö.
Lapsi: Mitä se sitten tarkoittaa?
Minä: Puhutaan siitä sitten joskus myöhemmin.
perjantai 21. syyskuuta 2012
Lasinen lapsuus
Olipa todella pysäyttävä video.
Oma suhteeni alkoholiin on lähtökohtaisesti suhteellisen ongelmaton. Alkoholi on nautintoaine, jota voi kohtuudella ottaa lasten seurassa, ja aikuisten seurassa muutaman enemmänkin. (Meillä ei myöskään juoda "aikuisten mehua" tai "aikuisten limpparia", vaan "viiniä" tai "olutta".)
Kenties tämä juurtaa lapsuudenkodistani (eikö kaikki?), jossa alkoholia nautittiin, mutta kukaan ei örveltänyt. Muistan mukavina tilanteet, jossa minut ja veljeni pistettiin nukkumaan ja aikuisten puheensorina kohosi olohuoneessa. Juhlissa oli myös lapsilla hauskaa ehkä hieman väljemmän kontrollin ansiosta - vappuna aikuiset pelleilivät ja naapurin Matias söi serpentiiniä. Varmasti ratkaisevasti vaikutti se, että äitini ei juurikaan juonut (näin siis aikuisena päättelen), eikä kukaan muukaan käyttäytynyt mitenkään holtittomasti.
Samanlaisen ohjenuoran olen siis antanut itselleni. Yhden vanhemman (tai poikkeustilanteessa, kuten häissämme, jonkun muun aikuisen) on oltava "vastuuvanhempi", mikä tarkoittaa ajokunnossa pitäytymistä, eikä hillitöntä juopottelua tarvitse lasten nähdä lainkaan. Tätä ei ole ollut vaikea toteuttaa. Meillä tarjoillaan alkoholia jopa nimiäisissä, mutta ystäväpiirissäni ei tarvitse pelätä, että tilanne jotenkin riistäytyisi käsistä. Aikuisten illanvietoissa taas lapset eivät ole mukana. (Sieltä häistä lapset lähtivät yhdeksän jälkeen nukkumaan.)
Miehen ajatukset olivat etukäteen epärealistisemmat. Odottaessamme esikoista hän vakavana julisti, että seuraavaan kahdeksaantoista vuoteen ei sitten voi ottaa. Sittemmin hän on tullut toisiin ajatuksiin.
Kuten huomaatte, kiittelen kauniisti omaa toimintaani. Hyvin teen. Silti tämä mainos pysäytti kyseenalaistamaan paitsi niiden ongelmatapausten, myös omaa alkoholinkäyttöä. Kuinka hyvin aikuinen voi päätellä mikä lapsesta on pelottavaa? Puristien mukaan tietysti jo yksikin juoma muuttaa aikuisen käytöstä.
Kommentti youtubesta: "Olen 5 kymppinen äijä, ja en voi itkemättä katsoa tätä. Olen jokainen noista lapsista. Edelleen."
Pistää miettimään.
maanantai 17. syyskuuta 2012
Tasapuolisuus ja tavaran pelko
Tiedän kaivavani omaa kuoppaani pohtimalla sellaista triviaalia asiaa kuin lapsen sukupuoli. Koska sillähän ei ole mitään väliä. Teen sen silti. Tai ehkä jopa siksi.
Kokemukseni mukaan oman sukupolveni ihmiset erikoistuvat aiempaa paremmin. Lapsuudessani kaikissa perheissä oli yksi tyttö ja yksi poika. Tai jos kolme, niin sitten kaksi jompaakumpaa ja yksi toista. Sen sijaan valtaosa omista ystävistäni tuottaa vain yhden sukupuolen edustajia.
Ja todellakin, tällä tilastolla ei varmasti ole minkäänlaista referenssiä todellisuudessa. Mutta silti - ja koska ilmiselvästi omaan rajoittuneen mielikuvituksen - minun on hyvin vaikea kuvitella, että tämä meidän kolmosemme voisi olla poika. Teoriassa kaiketi todennäköisyys on suurinpiirtein viidenkymmenen prosentin luokkaa.
Ja senkin uhalla, että ruokin sukupuolistereotypioita, tunnustan, että minusta olisi tavallaan kauhean hauskaa jos tulokas olisikin poika.
Ensinnäkin pääsisin testaamaan omia kuvitelmiani sukupuolen toissijaisuudesta kasvatuksessani - olisinko oikeasti tasapuolinen. (Koska se mitä kaipaan äitiydeltä on nimenomaan haastetta elämääni.) Saisiko poikalapsi suurempia vapauksia? Olisivatko pojat vain poikia meillä? (Helppoahan se on sanoa että ei niin kauan kuin käytäntöjä ei tarvitse todellisuudessa testata.) Tai kauanko poikani kulkisi vaaleanpunaisissaan?
Ja toiseksi, poika voisi tuoda vähän tasapainottavaa vaikutusta naisvaltakuntaamme. Mies saisi jakaa oman lapsuutensa poikakokemuksia. Ja olisihan se hauskaa tutustua lähietäisyydeltä myös yhteen pieneen poikaan.
Jotenkin kuvittelen tosiaan, että kolmen tytön kanssa olisi helpompaa - tyttökolmikko voisi saumautua todella hyvin yhteen ja olla mahtava voimavara toisilleen. Paitsi oh sweet lord en edes uskalla kuvitella ovien pauketta kahdentoista vuoden kulutta.
Ja myös toisaalta: voivathan ne kaikki inhota toisiaan sukupuolesta piittaamatta, eli äidin suloisia kuvitelmiahan nämä kaikki ovat.
(Tästä voisi ihan erikseenkin joskus avautua, mutta pidän liioitteluun saakka tärkeänä sisarusten tasapuolista kohtelua. En tavaroiden suhteen - eli en välitä jos kuopus ei saa uusia kamoja vaikka esikoinen saa - se kun ei minusta ole merkityksellistä. (Eli tästä niitä traumoja on sitten hyvä nuorempien ammentaa.) Mutta aineettomien asioiden suhteen: huomion, ajan, ja panostuksen suhteen. Harrastaa pitää saada samoin ehdoin, sikäli kun haluavat. Saada samanlaisia etuoikeuksia ja velvollisuuksia. Esimerkkejä on tietysti tähänastisesta elämästä vähän, mutta vaikka nyt nimiäiset halusimme kuopukselle järjestää yhtä suureellisesti kuin esikoiselle, ja niin haluan myös kolmannella kerralla - huolimatta siitä, että vieraita alkaa ehkä jo konsepti kyllästyttää.)
Tavaroiden periytymisestä pääsemme ehkä suurimpaan pelkooni tämän tulevan kuopuksen sukupuolen suhteen: jos kyseessä tosiaan olisi poika, kuinka paljon lisää romua talouteemme tulee? Okei, teinivuosina kierrätys tyttöjenkään välillä ei varmasti tule toimimaan kuten nyt, mutta hyvän kymmenen vuotta synergiaetu saman sukupuolen lapsissa on suuri.
Nytkin toki on sukulaisia, jotka tuovat nukkeja kaksin kappalein, koska pitäähän molemmilla olla omansa. Mutta jossain kohtaa saturaatiopiste vaatteissa ja leluissa on tyttötaloudessa saavutettu. (Jos minulta kysyy niin pari vuotta sitten.) Mutta jos saamme pojan: sehän mahdollistaa rajattomasti uuden poikatavaran ostamisen. Uudet vaatekerrat, uudet leluvarannot, uudet harrastusvälineet.
Vaikka eihän se uusien kulutusyksiköiden tuottaminen mikään ekoteko ole milloinkaan, niin juuri tässä pienessä mittakaavassaan se saa minut hengittämään paperipussiin.
Tähän liittyen, olimme haudanneet muuttoajatukset hetkeksi. Tätä miettiessäni tajusin, että jos lapsi syntyy huhtikuun alussa, niin viimeistään huhtikuun puoleenväliin mennessä mies on valmis muuttamaan uuteen asuntoon. Tyttö tai poika - mihin ihmeeseen me joudumme kaiken sen tavaran kanssa?!
Kokemukseni mukaan oman sukupolveni ihmiset erikoistuvat aiempaa paremmin. Lapsuudessani kaikissa perheissä oli yksi tyttö ja yksi poika. Tai jos kolme, niin sitten kaksi jompaakumpaa ja yksi toista. Sen sijaan valtaosa omista ystävistäni tuottaa vain yhden sukupuolen edustajia.
Ja todellakin, tällä tilastolla ei varmasti ole minkäänlaista referenssiä todellisuudessa. Mutta silti - ja koska ilmiselvästi omaan rajoittuneen mielikuvituksen - minun on hyvin vaikea kuvitella, että tämä meidän kolmosemme voisi olla poika. Teoriassa kaiketi todennäköisyys on suurinpiirtein viidenkymmenen prosentin luokkaa.
Ja senkin uhalla, että ruokin sukupuolistereotypioita, tunnustan, että minusta olisi tavallaan kauhean hauskaa jos tulokas olisikin poika.
Ensinnäkin pääsisin testaamaan omia kuvitelmiani sukupuolen toissijaisuudesta kasvatuksessani - olisinko oikeasti tasapuolinen. (Koska se mitä kaipaan äitiydeltä on nimenomaan haastetta elämääni.) Saisiko poikalapsi suurempia vapauksia? Olisivatko pojat vain poikia meillä? (Helppoahan se on sanoa että ei niin kauan kuin käytäntöjä ei tarvitse todellisuudessa testata.) Tai kauanko poikani kulkisi vaaleanpunaisissaan?
Ja toiseksi, poika voisi tuoda vähän tasapainottavaa vaikutusta naisvaltakuntaamme. Mies saisi jakaa oman lapsuutensa poikakokemuksia. Ja olisihan se hauskaa tutustua lähietäisyydeltä myös yhteen pieneen poikaan.
Jotenkin kuvittelen tosiaan, että kolmen tytön kanssa olisi helpompaa - tyttökolmikko voisi saumautua todella hyvin yhteen ja olla mahtava voimavara toisilleen. Paitsi oh sweet lord en edes uskalla kuvitella ovien pauketta kahdentoista vuoden kulutta.
Ja myös toisaalta: voivathan ne kaikki inhota toisiaan sukupuolesta piittaamatta, eli äidin suloisia kuvitelmiahan nämä kaikki ovat.
(Tästä voisi ihan erikseenkin joskus avautua, mutta pidän liioitteluun saakka tärkeänä sisarusten tasapuolista kohtelua. En tavaroiden suhteen - eli en välitä jos kuopus ei saa uusia kamoja vaikka esikoinen saa - se kun ei minusta ole merkityksellistä. (Eli tästä niitä traumoja on sitten hyvä nuorempien ammentaa.) Mutta aineettomien asioiden suhteen: huomion, ajan, ja panostuksen suhteen. Harrastaa pitää saada samoin ehdoin, sikäli kun haluavat. Saada samanlaisia etuoikeuksia ja velvollisuuksia. Esimerkkejä on tietysti tähänastisesta elämästä vähän, mutta vaikka nyt nimiäiset halusimme kuopukselle järjestää yhtä suureellisesti kuin esikoiselle, ja niin haluan myös kolmannella kerralla - huolimatta siitä, että vieraita alkaa ehkä jo konsepti kyllästyttää.)
Tavaroiden periytymisestä pääsemme ehkä suurimpaan pelkooni tämän tulevan kuopuksen sukupuolen suhteen: jos kyseessä tosiaan olisi poika, kuinka paljon lisää romua talouteemme tulee? Okei, teinivuosina kierrätys tyttöjenkään välillä ei varmasti tule toimimaan kuten nyt, mutta hyvän kymmenen vuotta synergiaetu saman sukupuolen lapsissa on suuri.
Nytkin toki on sukulaisia, jotka tuovat nukkeja kaksin kappalein, koska pitäähän molemmilla olla omansa. Mutta jossain kohtaa saturaatiopiste vaatteissa ja leluissa on tyttötaloudessa saavutettu. (Jos minulta kysyy niin pari vuotta sitten.) Mutta jos saamme pojan: sehän mahdollistaa rajattomasti uuden poikatavaran ostamisen. Uudet vaatekerrat, uudet leluvarannot, uudet harrastusvälineet.
Vaikka eihän se uusien kulutusyksiköiden tuottaminen mikään ekoteko ole milloinkaan, niin juuri tässä pienessä mittakaavassaan se saa minut hengittämään paperipussiin.
Tähän liittyen, olimme haudanneet muuttoajatukset hetkeksi. Tätä miettiessäni tajusin, että jos lapsi syntyy huhtikuun alussa, niin viimeistään huhtikuun puoleenväliin mennessä mies on valmis muuttamaan uuteen asuntoon. Tyttö tai poika - mihin ihmeeseen me joudumme kaiken sen tavaran kanssa?!
torstai 6. syyskuuta 2012
Cold turkey
Tämä on ihan yhtä hyvä hetki kuin kaikki muutkin, päätin tänään aamulla viiden aikoihin. Ja sitten ei ollut enää tuttia.
Puoli seitsemän aikaan sitten jo vähän kyseenalaistin päätöstäni - oliko se hetki sittenkään niin hyvä. Mutta tutti oli jo rikki. Ja periaatteena on, että jos tarpeeksi kauan on jotain sanottu, sitä ei enää peruta - jo lapsenkin takia. Lapsi voi luottaa, että aikuisen sana pitää.
Nukahdimme me lopulta vielä hetkeksi, mutta voi sitä loukkaantuneen naaman määrää, kun päiväkodin pihalla kerroin hoitajalle lapsen raskaasta yöstä. "Sinä se olit," ilme sanoi.
Illan mittaan aina harmistuksen tullen tyttö kaipaili tuttia. Mutta ihme: illalla lapsi nukahti nopeammin kuin tavallisesti. Jos se tuolla yhdellä puolentoista tunnin huudolla meni, niin... No, koputetaan puuta.
Samaan aikaan esikoisella on käynnissä motivaatiokampanja, että pysyisi koko yön omassa sängyssään. Esikoinen on aina tykännyt nukkua vieressäni, kuopus ei yösyöttöajan jälkeen koskaan. Paitsi nyt. Eli viimeisen kuukauden on sängyssä alkanut olla ahdasta kun mies valtaa korkeampine petareineen 90 cm sängystä ja molemmat tytöt haluavat olla minun kainalossani siinä toisella yhdeksälläkymmenellä sentillä.
Eihän se tosiaan iso asia olisi kantaa tytöt takaisin sänkyynsä yöllä, mutta kun se on. Olen maailman huonoin unikouluttaja, koska pitkäntähtäimen palkinto ei kannusta minua luopumaan juuri tämän yön unista. Unikoulu kuuluu asioihin, jotka aloitetaan aina ensi kuussa.
Mutta nyt taas toiveikkaana uuteen elämään. Esikoinen omassa sängyssään (ollut ainakin jo kaksi yötä) ja kuopukselta tutti pois, niin sitä ei tarvitse enää kontata sängyn alta yön pimeinä tunteina.
Eiköhän tämä tästä (kunnes raskaus parin kuukauden päästä vie unet. Ja sen jälkeen vauva.)
Hulvatonta.
Puoli seitsemän aikaan sitten jo vähän kyseenalaistin päätöstäni - oliko se hetki sittenkään niin hyvä. Mutta tutti oli jo rikki. Ja periaatteena on, että jos tarpeeksi kauan on jotain sanottu, sitä ei enää peruta - jo lapsenkin takia. Lapsi voi luottaa, että aikuisen sana pitää.
Nukahdimme me lopulta vielä hetkeksi, mutta voi sitä loukkaantuneen naaman määrää, kun päiväkodin pihalla kerroin hoitajalle lapsen raskaasta yöstä. "Sinä se olit," ilme sanoi.
Illan mittaan aina harmistuksen tullen tyttö kaipaili tuttia. Mutta ihme: illalla lapsi nukahti nopeammin kuin tavallisesti. Jos se tuolla yhdellä puolentoista tunnin huudolla meni, niin... No, koputetaan puuta.
Samaan aikaan esikoisella on käynnissä motivaatiokampanja, että pysyisi koko yön omassa sängyssään. Esikoinen on aina tykännyt nukkua vieressäni, kuopus ei yösyöttöajan jälkeen koskaan. Paitsi nyt. Eli viimeisen kuukauden on sängyssä alkanut olla ahdasta kun mies valtaa korkeampine petareineen 90 cm sängystä ja molemmat tytöt haluavat olla minun kainalossani siinä toisella yhdeksälläkymmenellä sentillä.
Eihän se tosiaan iso asia olisi kantaa tytöt takaisin sänkyynsä yöllä, mutta kun se on. Olen maailman huonoin unikouluttaja, koska pitkäntähtäimen palkinto ei kannusta minua luopumaan juuri tämän yön unista. Unikoulu kuuluu asioihin, jotka aloitetaan aina ensi kuussa.
Mutta nyt taas toiveikkaana uuteen elämään. Esikoinen omassa sängyssään (ollut ainakin jo kaksi yötä) ja kuopukselta tutti pois, niin sitä ei tarvitse enää kontata sängyn alta yön pimeinä tunteina.
Eiköhän tämä tästä (kunnes raskaus parin kuukauden päästä vie unet. Ja sen jälkeen vauva.)
Hulvatonta.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
