Kohta täysi viikko ilman lapsia kotona on ollut hurjaa tykitystä elämysten saralla. Laiska museoitaan luettelee, mutta pakko on mainita viikon erikoisin kokemus tiistailta, jolloin flunssani orasti siihen vaiheeseen, että totesin paremmaksi jättää päivälle suunnitellun hiihtoretken* väliin. Tulin töistä, laskeuduin sohvalle ja avasin television.
Sieltä näemmä tulee muutakin kuin evöäftöhaaaai. Illan saldona oli mökin hirsille repiminen ja dekoistaminen (pahoin pelkään allergisoituneeni sisustamiselle), dramaattisäänisesti selostettu dokumentihko Hans Holbeinista sekä Jennifer Anistonin tähdittämä "romanttinen" "komedia". Siinä maatessani Hitachi väitti, että suomalainen katsoisi keskimäärin kolme tuntia päivässä televisiota. Tarkistaa en viitsi, kun saattaisi mennä juttu hukkaan. Mutta hurja ajatus.
Melkein yhtä jännää oli tänään huonepaossa. Olen ymmärtänyt, että ovat muotia, ja päätin viedä Suurmetsurin syntymäjuhlansa kunniaksi sellaiseen. Ehkä hauskin hetki oli se, kun olin paljastanut Kyöstille syntymäpäiväyllätyksen olevan edessä ja tämä päätteli minun vievän hänet tanssitunnille. Se pettymyksen peittämisen vaiva toisen kasvoilla.
Liikkis.
Mutta oli itse huonekin hauska. (Jos et äiti tiedä, niin se on lukittu huone, missä pitää vihjeiden avulla ratkoa tehtäviä ja päästä ulos, tunnissa.) Itse ehkä olisin kaivannut vähän suurempaa larppausta alkuun, taustakertomuksen esittelyä. Nyt meidät tuupattiin huoneeseen, jonka teema oli lopulta melko yhdentekevä. Numerolukkoja oli paljon ja niiden koodeja piti ratkoa. Kelloja oli vähän, joten ei hajuakaan kauanko aikaa meni mihinkin, mutta arvelisin, että noin 50 minuuttia meni ensimmäisen vihjeen hoksaamiseen. Loppua kohti, kun ajan arvasi olevan vähissä, rupesi jo ihan jännittämään, ja kyllä kelpasi löytää huoneen avain lopulta.
Mutta kuulemma minuuttia yli - pelinohjaaja paljasti, ettei raaskinut keskeyttää meitä kellonlyömällä, koska olimme niin lähellä ratkaisua.
Epäonnistumisesta huolimatta ihan kelpo tapa viettää tunti elämässään. Ja kallis. Ehdottomasti keskivahva suositus!
* Kuvittelin jo, että tänä talvena saisi täyteen kaksi hiihtokertaa,
mutta kieltämättä tämän viikon jälkeen toteutuma alkaa näyttää
huonolta. Edellisen kerran jälkeen sain pitää kaverilta lainaamani sukset ja kävin ostamassa oikein sauvatkin. Valmiina ensi talveen!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Äiti vapaalla. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Äiti vapaalla. Näytä kaikki tekstit
perjantai 26. helmikuuta 2016
perjantai 19. helmikuuta 2016
Haamuraaja
Olette varmasti nähneet sen meemin, jossa ihanasti sanotaan, että ystävät ovat kuin tähtiä. "Vaikka et aina näkisi niitä, tiedät että ne ovat siellä." Samis, minäkin inhoan sitä! Vaikka on siinä jotain surullistakin, etenkin, kun sitä jaetaan sosiaalisessa mediassa ystävänpäivänä, vakuutellen, että on okei vaikkei ystäviä näekään.
Mutta nyt tämä lähti ihan oudoille poluille aivan alkutelineissä. Anteeksi. Tarkoitukseni oli viihdyttää itseäni blogin parissa näin perjantai-illan kunniaksi, ja itsensä viihdyttäminen ja lukijan viihdyttäminen eivät tunnetusti aina käy ihan käsi kädessä.
Tarkoitukseni oli tietysti sanoa, että blogini on kuinkolminelikymppisen perheenäidin ystävyyssuhteet. Niiden kuvittelee olevan siellä, vaikkei niitä koskaan ehdikään kohdata. Ja on siinä vähän jotain surullistakin: minä nimittäin yhä bloggaan mielessäni. Siksi olikin vähän shokki avata sivusto, ja huomata, että olen viimeksi julkaissut tammikuun alussa.
Haamuraaja.
Olen hieman saanut täytettyä tätä osa-aluetta elämässäni perustamalla työhön liittyvän sometilin - eli paitsi, ettei minun enää tarvitse kätkeä Facesivua, kun joku kävelee huoneeni ohi, minulla on kanava, jossa maanisesti seurata tykkäysten kasvua! Palkitsevaa kuin nurmikon tuijottaminen.
Ei sekään meinaan aina kasva.
Mutta mitenkäs sitä haamuraajaa kutittamaan juuri tänään? No koska hiihtoloma! Siis ensi viikolla. Muistan erään äitibloggaajan, joka töihinpalattuaan piiskasi blogiaan aina perjantai-iltaisin, kertoen, että hurja viikko oli, mutta nyt kädessä siideri ja rauha maassa. Samalla tavalla minä huomaan lipuvani kuvioon, jossa avaan blogin aina lasten kyläillessä mummolassa. Myönnettäköön: hänen tähtensä loistivat vähemmän pilvisellä taivaalla kuin minun. Perjantai tulee joka viikko ja minun lapseni vierailevat mummolassa kerran kvartaalissa. Mutta eivätpäs ole siellä vielä. Eli hah, en siis suinkaa bloggaa vain kertoakseni olevani lapsivapaalla! Tai siis, no, jos unohdetaan tämä sivujuonne.
Mutta yllämainitusta syystä varmaan tämä viikonloppu oli unohtunut kalenterissa tyhjäksi. Tajusin vasta tänään kotimatkalla ratikassa, että herramunjee meillä ei ole mitään ohjelmaa ennen sunnuntaista lastenkotoapäästöä. Kerroin huoleni Suurmetsurille, joka tomerasti kävi järjestämään meille vieraita illaksi. Kävi kuin hiirellä räätälinä: ei tullut koko perhettä, tuli vain sen perheen isä, jonka kanssa Hitachi lähti oluelle. Kakskytprosenttinen suoritus kuitenkin.
En valita toki. Lasten nukahdettua voi aina laskeutua äidin laatuaikaan.* Kävin viettämässä Suurmetsurin lämmittämän saunan, ettei mene tuhlunkiin, totesin etten vieläkään uskalla lukea Lopottia, koska jos sen lukee, sitten se on luettu, ja aloin raapia haamuraajaa.
Tiedätte kyllä, miten hyvän ystävän tuntee siitä, että vaikka olisi pitkäkin väliaika tapaamisessa niin aina voi jatkaa siitä mihin jäi.
Hieno lainaus Lincolnilta sekin.
* Lukekaa tässä sellainen itseironinen ja intertekstuaalinen viite äitijargoniin. Ja jos olette Twitterissä, seuratkaa tiliä Man who has it all. Niin hauskaa, koska niin totta.
Mutta nyt tämä lähti ihan oudoille poluille aivan alkutelineissä. Anteeksi. Tarkoitukseni oli viihdyttää itseäni blogin parissa näin perjantai-illan kunniaksi, ja itsensä viihdyttäminen ja lukijan viihdyttäminen eivät tunnetusti aina käy ihan käsi kädessä.
Tarkoitukseni oli tietysti sanoa, että blogini on kuin
Haamuraaja.
Olen hieman saanut täytettyä tätä osa-aluetta elämässäni perustamalla työhön liittyvän sometilin - eli paitsi, ettei minun enää tarvitse kätkeä Facesivua, kun joku kävelee huoneeni ohi, minulla on kanava, jossa maanisesti seurata tykkäysten kasvua! Palkitsevaa kuin nurmikon tuijottaminen.
Ei sekään meinaan aina kasva.
Mutta mitenkäs sitä haamuraajaa kutittamaan juuri tänään? No koska hiihtoloma! Siis ensi viikolla. Muistan erään äitibloggaajan, joka töihinpalattuaan piiskasi blogiaan aina perjantai-iltaisin, kertoen, että hurja viikko oli, mutta nyt kädessä siideri ja rauha maassa. Samalla tavalla minä huomaan lipuvani kuvioon, jossa avaan blogin aina lasten kyläillessä mummolassa. Myönnettäköön: hänen tähtensä loistivat vähemmän pilvisellä taivaalla kuin minun. Perjantai tulee joka viikko ja minun lapseni vierailevat mummolassa kerran kvartaalissa. Mutta eivätpäs ole siellä vielä. Eli hah, en siis suinkaa bloggaa vain kertoakseni olevani lapsivapaalla! Tai siis, no, jos unohdetaan tämä sivujuonne.
Mutta yllämainitusta syystä varmaan tämä viikonloppu oli unohtunut kalenterissa tyhjäksi. Tajusin vasta tänään kotimatkalla ratikassa, että herramunjee meillä ei ole mitään ohjelmaa ennen sunnuntaista lastenkotoapäästöä. Kerroin huoleni Suurmetsurille, joka tomerasti kävi järjestämään meille vieraita illaksi. Kävi kuin hiirellä räätälinä: ei tullut koko perhettä, tuli vain sen perheen isä, jonka kanssa Hitachi lähti oluelle. Kakskytprosenttinen suoritus kuitenkin.
En valita toki. Lasten nukahdettua voi aina laskeutua äidin laatuaikaan.* Kävin viettämässä Suurmetsurin lämmittämän saunan, ettei mene tuhlunkiin, totesin etten vieläkään uskalla lukea Lopottia, koska jos sen lukee, sitten se on luettu, ja aloin raapia haamuraajaa.
Tiedätte kyllä, miten hyvän ystävän tuntee siitä, että vaikka olisi pitkäkin väliaika tapaamisessa niin aina voi jatkaa siitä mihin jäi.
Hieno lainaus Lincolnilta sekin.
* Lukekaa tässä sellainen itseironinen ja intertekstuaalinen viite äitijargoniin. Ja jos olette Twitterissä, seuratkaa tiliä Man who has it all. Niin hauskaa, koska niin totta.
maanantai 4. tammikuuta 2016
Mitä tekis?
Suurmetsuriparka joutui eilen lähtemään Havaijille. Ja koska minulla alkoivat tänään työt arviolta kolmen kuukauden pituisen joululoman jälkeen, mutta koulu jatkuu vasta torstaina, lähetin sydämeni alla kasvaneet isovanhempilaan ja jäin yksin ikävöimään. En taida tietää mitään ikävämpää kuin olla yksin kotona. Paitsi ehkä joutua Havaijille tammikuussa.
Kuten kaikki edes karkealla tasolla elämäntilanteeni jakavat ymmärtävät, oman ajan käytön maksimointi vaatii mitä tarkinta suunnittelua, jotta rentoutuminen tulee mahdollisimman täysipainoisesti suoritettua.
Uhkaava rentoutumisstressi on kuitenkin vältetty muutamilla ajankohdan aiheuttamilla reunaehdoilla:
- On niin kylmä, ettei tarvitse urheilla.
- Syksyllä väliin jääneet teatterikappaleet eivät pyöri näillä päiväyksillä.
- Ainoa ei-lastenelokuva, josta olin kuullut, oli joku sota-aiheinen, missä esiintyy tähtiä, enkä välitä sotaelokuvista.
- Museoihin kannattaa mennä vasta keskiviikkona, koska se on pyhäpäivä, ja pyhäpäivä kuulostaa hyvältä hetkeltä mennä museeon.
- Kauppaankin voi mennä pyhäpäivänä, museon jälkeen, sillä lapset tulevat vasta keskiviikkona.
Vietin siis illan jatkamalla eilisiltaista siivousmaratoniani. Lapsiperhekodin siivoushan on tunnetusti meditatiivista työn tulosten hauraan hetkellisyyden tuottaman kirpeänsuloisen tunteen vuoksi.
Ja kuten aina sanotaan, ei ne suuret surut, vaan ne pienet ilot. Tänään olen vilpittömästi ja sydäntä läikähdyttävästi ilahtunut muun muassa kun heräsin (1) kellon soittoon (2) ja saatoin torkuttaa kahdesti, vailla kiirettä, (3) juoda aamukahvin maidolla [joka on normiaamuista poistettu liian hitaana prosessina] ja (4) lukea samalla puhelimesta päivän lehteä; (5) jättää sängyn petaamatta [mistä suurmetsuri napisee], (6) viedä roskat ulosmennessäni [koska käytössäni oli kaksi kättä] ja (7) olla ihan älyttömän aikaisin töissä.
Töissä olin (8) suunnittelematta liki kuuteen (9) ilman paniikkia tai huonoa omaatuntoa ja (10) ratikassa leikittelin mahdollisuudella mennä silti vielä teatteriin. Kotimatkalla (11) piipahdin kaupassa ja ostin (12) vain (13) sienirisottoainekset, mutta (14) söinkin improvisoitua avokadopastaa (15) vaihtamallani valkoisella pöytäliinalla ja (16) luin samalla puhelimesta Kuukausiliitettä.
(17) Hyllytin kesähatut ja (18) paritin lasten sukat.
(19) Bloggasin.
Aijjettä.
Kuten kaikki edes karkealla tasolla elämäntilanteeni jakavat ymmärtävät, oman ajan käytön maksimointi vaatii mitä tarkinta suunnittelua, jotta rentoutuminen tulee mahdollisimman täysipainoisesti suoritettua.
Uhkaava rentoutumisstressi on kuitenkin vältetty muutamilla ajankohdan aiheuttamilla reunaehdoilla:
- On niin kylmä, ettei tarvitse urheilla.
- Syksyllä väliin jääneet teatterikappaleet eivät pyöri näillä päiväyksillä.
- Ainoa ei-lastenelokuva, josta olin kuullut, oli joku sota-aiheinen, missä esiintyy tähtiä, enkä välitä sotaelokuvista.
- Museoihin kannattaa mennä vasta keskiviikkona, koska se on pyhäpäivä, ja pyhäpäivä kuulostaa hyvältä hetkeltä mennä museeon.
- Kauppaankin voi mennä pyhäpäivänä, museon jälkeen, sillä lapset tulevat vasta keskiviikkona.
Vietin siis illan jatkamalla eilisiltaista siivousmaratoniani. Lapsiperhekodin siivoushan on tunnetusti meditatiivista työn tulosten hauraan hetkellisyyden tuottaman kirpeänsuloisen tunteen vuoksi.
Ja kuten aina sanotaan, ei ne suuret surut, vaan ne pienet ilot. Tänään olen vilpittömästi ja sydäntä läikähdyttävästi ilahtunut muun muassa kun heräsin (1) kellon soittoon (2) ja saatoin torkuttaa kahdesti, vailla kiirettä, (3) juoda aamukahvin maidolla [joka on normiaamuista poistettu liian hitaana prosessina] ja (4) lukea samalla puhelimesta päivän lehteä; (5) jättää sängyn petaamatta [mistä suurmetsuri napisee], (6) viedä roskat ulosmennessäni [koska käytössäni oli kaksi kättä] ja (7) olla ihan älyttömän aikaisin töissä.
Töissä olin (8) suunnittelematta liki kuuteen (9) ilman paniikkia tai huonoa omaatuntoa ja (10) ratikassa leikittelin mahdollisuudella mennä silti vielä teatteriin. Kotimatkalla (11) piipahdin kaupassa ja ostin (12) vain (13) sienirisottoainekset, mutta (14) söinkin improvisoitua avokadopastaa (15) vaihtamallani valkoisella pöytäliinalla ja (16) luin samalla puhelimesta Kuukausiliitettä.
(17) Hyllytin kesähatut ja (18) paritin lasten sukat.
(19) Bloggasin.
Aijjettä.
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
Kun Liina niin minäkin
Blogi-esikuvani ja sieluni sisar Liina valitteli aiemmin tänään bloginsa likikuolemaa ja lupasi tehdä paluun postaamalla joka päivä marraskuun ajan johonkin neljästätoista blogistaan. Ja kun sanoin, että kun Liina niin minäkin, tarkoitin että minäkin aion voivotella blogini terminaalivaihetta. En postata marraskuun jokaisena päivänä, mutta jos nyt edes tänään.
Kävin nimittäin lenkillä, toiveikkaana, koska samainen Liina väitti, että sitä seuraavassa euforiassa on hyvä kirjoittaa blogia. Euforiaa ei tullut, mutta kenties puoli tuntia lisää hereillä. Otan sen.
Ja syksyn ensimmäiselle (kuinkakohan monta kertaa niitä voi kutsua syksyn ensimmäisiksi) lenkille jouduin, koska en päässyt futistreeneihin oltuani eilen työmatkalla. Näemmä minulle varattujen iltojen laskuri toimii Suurmetsurin päässä niin automaatiolla, ettei tästä edes tarvinnut keskustella vaan Hitachi saapui kotiin vasta harkkareitteni jo alettua. En toki vaivautunut kysymään oliko kyseessä tahallisuus vai vahinko, vaan kirjoitan spekulaationi mieluummin Internettiin. Onneksi voin olla vakuuttunut siitä, että Suurmetsuri entisen yleisöni tavoin on täysin unohtanut blogiharrastukseni. (No et sinä, äiti. Tiedän.)
Mutta jottei ihan metabloggaamiseksi menisi, kerronpa vaikka sitten siitä eilisestä työmatkastani.
No niin. Olin siis työmatkalla. Oikein ulkomailla. Tukholmassa, ja niin hyvin ohjelmani suunnitellut, että kokousten välissä ehdin piipahtamaan sekä Fotografiskassa että Medelhavetsmuseetissa, jonka olemassaolosta en aiemmin ollut ollut missään määrin tietoinen. Ja siinä missä olen tänä syksynä ollut monissa kulttuuririennoissa vähän kyynisen epäkiinnostunut, nämä molemmat toimivat aivan erinomaisesti. Fotografiskassa nyt toki oli aika takuuvarmaa kamaa: Martin Schoellerin jättimäisiksi suurennettuja kasvokuvia, jotka paljastivat, että ei, meikki ei todellakaan peitä todellista ikääsi, Donatella Versace (vaikka tokikaan siihen ei tarvita kaksimetristä kasvokuvaa, mutta kuitenkin) ja Magnus Wennmanin dokumentaarisia kuvia pakolaislapsista vuoteissaan (tai pahveillaan) karun kirjallisin kuvauksin varustettuna. Ruotsalainen tuutulaulumusiikki oli mielestäni hieman tarpeeton lisä, mutta poistuin silti näyttelystä ajoissa, että kehtaisin mennä vielä kokoukseeni näyttämättä Donatella Versacen meikkaamalta.
Anteeksi, meneepäs nyt henkilökohtaiseksi. Ei mitään henkilökohtaista Donatella!
Värimerenmuseoon eksyin sekoillessani remontissa olevan Nationalmuseetin tilapäissijaintia kohti, ja huonosti googlattuani sen olevan jo suljettu. Lähinnä minua houkutti museon ravintolaksi mainostettu Bagdad Cafe, josta saikin aivan mainiota feta- ja munakoisorörasalaattia. (Röra. Mikä hieno sana, mikä hieno konsepti.) Mutta kahviossa istuskellessani ja Hercule Poirotia Egyptissä pohdiskellessani päätin tehdä nopean iskun kokoelmien puolelle ennen Arlanda Expressenini lähtöä. Olkoonkin, että siellä olisi ne samat etruskien pienoisveistokset kuin kaikissa muissakin vastaavissa museoissa.
Mutta koska tämä kyseinen kokoelma oli sopivan pieni, kerrankin keskityin tutkiskelemaan esineitä, enkä vain suorittamaan huonetta toisensa perään. Ja pistäähän se miettimään näiden muinaisten kulttuurien aarteiden määrää, että johonkin Pohjolan perukoille riittää tällainen kokoelma. (Eikä vain toisille pohjoisille perukoille British Museumiin.) Ahdistusta aiheutti Palmyra-huone, johon oli ruotsalaisen tunnollisesti kerrattu ISISin tuhovietti alueella.
En oikeastaan halua puhua siitä.
Mutta lapsiperhematkaajille vinkiksi: lisätkää tämä ohjelmaanne seuraavan Junibackenin reissun kylkeen. Museon koko Egypti-osuus oli toteutettu lapsivieraita ajatellen, ja hienon esillepanon lisäksi "hautakammiossa" oli oikein vaikuttava mediapöytä, jossa saattoi tarkastella kokoelmassa olevan muumion kääreitä, arkkuja ja läpi- ja poikkileikkauksia. Onneksi paikalla ei ollut lapsia häiritsemässä leikkiäni.
Kas noin, eihän se ollut ollenkaan vaikeaa. Kirjoittaa ainakaan. Kiitos vaan Liina!
Kävin nimittäin lenkillä, toiveikkaana, koska samainen Liina väitti, että sitä seuraavassa euforiassa on hyvä kirjoittaa blogia. Euforiaa ei tullut, mutta kenties puoli tuntia lisää hereillä. Otan sen.
Ja syksyn ensimmäiselle (kuinkakohan monta kertaa niitä voi kutsua syksyn ensimmäisiksi) lenkille jouduin, koska en päässyt futistreeneihin oltuani eilen työmatkalla. Näemmä minulle varattujen iltojen laskuri toimii Suurmetsurin päässä niin automaatiolla, ettei tästä edes tarvinnut keskustella vaan Hitachi saapui kotiin vasta harkkareitteni jo alettua. En toki vaivautunut kysymään oliko kyseessä tahallisuus vai vahinko, vaan kirjoitan spekulaationi mieluummin Internettiin. Onneksi voin olla vakuuttunut siitä, että Suurmetsuri entisen yleisöni tavoin on täysin unohtanut blogiharrastukseni. (No et sinä, äiti. Tiedän.)
Mutta jottei ihan metabloggaamiseksi menisi, kerronpa vaikka sitten siitä eilisestä työmatkastani.
No niin. Olin siis työmatkalla. Oikein ulkomailla. Tukholmassa, ja niin hyvin ohjelmani suunnitellut, että kokousten välissä ehdin piipahtamaan sekä Fotografiskassa että Medelhavetsmuseetissa, jonka olemassaolosta en aiemmin ollut ollut missään määrin tietoinen. Ja siinä missä olen tänä syksynä ollut monissa kulttuuririennoissa vähän kyynisen epäkiinnostunut, nämä molemmat toimivat aivan erinomaisesti. Fotografiskassa nyt toki oli aika takuuvarmaa kamaa: Martin Schoellerin jättimäisiksi suurennettuja kasvokuvia, jotka paljastivat, että ei, meikki ei todellakaan peitä todellista ikääsi, Donatella Versace (vaikka tokikaan siihen ei tarvita kaksimetristä kasvokuvaa, mutta kuitenkin) ja Magnus Wennmanin dokumentaarisia kuvia pakolaislapsista vuoteissaan (tai pahveillaan) karun kirjallisin kuvauksin varustettuna. Ruotsalainen tuutulaulumusiikki oli mielestäni hieman tarpeeton lisä, mutta poistuin silti näyttelystä ajoissa, että kehtaisin mennä vielä kokoukseeni näyttämättä Donatella Versacen meikkaamalta.
Anteeksi, meneepäs nyt henkilökohtaiseksi. Ei mitään henkilökohtaista Donatella!
Värimerenmuseoon eksyin sekoillessani remontissa olevan Nationalmuseetin tilapäissijaintia kohti, ja huonosti googlattuani sen olevan jo suljettu. Lähinnä minua houkutti museon ravintolaksi mainostettu Bagdad Cafe, josta saikin aivan mainiota feta- ja munakoisorörasalaattia. (Röra. Mikä hieno sana, mikä hieno konsepti.) Mutta kahviossa istuskellessani ja Hercule Poirotia Egyptissä pohdiskellessani päätin tehdä nopean iskun kokoelmien puolelle ennen Arlanda Expressenini lähtöä. Olkoonkin, että siellä olisi ne samat etruskien pienoisveistokset kuin kaikissa muissakin vastaavissa museoissa.
 |
| Papin pää Palmyrasta, 150-200 eaa. Palmyra, jossa en koskaan ole käynyt - merkittävä vaikuttaja elämässäni. |
Mutta koska tämä kyseinen kokoelma oli sopivan pieni, kerrankin keskityin tutkiskelemaan esineitä, enkä vain suorittamaan huonetta toisensa perään. Ja pistäähän se miettimään näiden muinaisten kulttuurien aarteiden määrää, että johonkin Pohjolan perukoille riittää tällainen kokoelma. (Eikä vain toisille pohjoisille perukoille British Museumiin.) Ahdistusta aiheutti Palmyra-huone, johon oli ruotsalaisen tunnollisesti kerrattu ISISin tuhovietti alueella.
En oikeastaan halua puhua siitä.
Mutta lapsiperhematkaajille vinkiksi: lisätkää tämä ohjelmaanne seuraavan Junibackenin reissun kylkeen. Museon koko Egypti-osuus oli toteutettu lapsivieraita ajatellen, ja hienon esillepanon lisäksi "hautakammiossa" oli oikein vaikuttava mediapöytä, jossa saattoi tarkastella kokoelmassa olevan muumion kääreitä, arkkuja ja läpi- ja poikkileikkauksia. Onneksi paikalla ei ollut lapsia häiritsemässä leikkiäni.
Kas noin, eihän se ollut ollenkaan vaikeaa. Kirjoittaa ainakaan. Kiitos vaan Liina!
sunnuntai 11. toukokuuta 2014
Se on täytetty, eli puolipakollinen juoksuraportti
Olen yrittänyt muodostaa mielipidettä eilisestä puolimaratonista. Liinan tontilla enemmänkin urheillut Fitness Führer kommentoi Helsinki City Runin reitin olevan hirveä, ja vailla muuta maratonkokemusta olen taipuvainen uskomaan sen. Paljon puuduttavia ylämäkiä ja henkisesti tappava Pikku Huopalahden lenkki siinä kohtaa kun melkein olit jo käynyt kääntymässä Stadionin kulmalla. Mutta toisaalta, enhän paremmastakaan tiedä.
Näin se meni:
Lyötyäni vuoden verran laimin kaikki hyvät treenineuvot, viimeisellä viikolla noudatin neuvoja orjallisesti. Kävin keskiviikkona viimeisellä hölkkälenkillä ja sen jälkeen keskityin säästelemään jalkojani. Lauantaina yritin parhaani mukaan jopa nostella jalkoja tuolille oikein vakavissani lepuuttaakseni. Söin kolme päivää ennen kisaa pastaa ja vaihdoin ruisleivän paahtoleipään. Raskasta oli.
Puoli viikkoa myöskin murehdin varusteitani, että millainen paita ja takkiako vaiko ei takkia - ja että ei, sortseilla en kyllä pysty. Lopulta valikoin ylleni trikoot sekä miehen juoksupaidan, jonka pitkät hihat välttivät hansikkaiksi asti kylmällä alkumatkalla. Akuutin viime hetken paniikin aiheutti säänmuutos pilvisestä paisteiseksi juuri ratikkaan hypätessäni, mutta kaupallisessa yhteistyössä Jennijeen kukkaron kanssa hankin itselleni viime hetken paniikkijuoksulippiksen kisakaupasta. (Kiitokset vielä kerran sinne!)
Ehkäpä se kaikki kannatti. Tankkaus, varustelu ja yleinen juoksufiilis olivat nimittäin erittäin kohdillaan, kun järjestin itseni oman juoksuryhmäni eturivistöön, jotta saisin hyvän startin. Ei ollut nälkä, kylmä eikä vessahätä.
Ja hyvän startin sain. Viralliset kannustusjoukkoni hurrasivat minulle ekan kilometrin kohdalla ja juoksu oli iloista koko Töölönlahden ympäri. Miehen kellon asettelin näyttämään juoksunopeutta ja koko juoksun keskinopeutta, enkä ensimmäisen kymmenen kilometrin kohdalla laskeskellut kilometrejä juuri lainkaan. (Toisella kympillä en paljon muuta ajatellutkaan.) Tuijottelin kuitenkin maanisesti juoksuvauhtia ja laskin päässäni sekuntien tuomia muutoksia kokonaisaikaan. Koko kilpailuviettini oli koko juoksun ajan hyvässä käytössä.
Eka kymppi menikin nätisti, tasan tuntiin. Sen aikana toki pohdin, että lähdinkö liian lujaa - koska lähdin todellakin lujempaa kuin 2:15 tavoitteeni olisi antanut syytä. Salaa mielessäni toivoin kuitenkin 2:10 tai jopa 2:05 loppuaikaa. Viritin mieleni odottamaan juomapisteitä, joita oli reilun neljän kilometrin välein - sekuntien menettämistä ja jalkojen puutumista peläten en uskaltanut ottaa yhtään kävelyaskelta, vaan aidon urheilijan tavoin heitin juostessa urheilujuomaa naamani suuntaan ja nielin nenän kautta. Olin etukäteen tehnyt paljon työtä sen eteen, että en yrittäisi heittää mukia roskikseen vaan viskaisin suosiolla mäkeen. Sekään henkinen varustautuminen ei mennyt hukkaan.
Ja tosiaan, lähdinhän minä vähän lujaa: jo pari kilometriä kympin jälkeen alkoi matka painaa. Olen juossut pitkiä lenkkejä, kuten kerroin. Mutta en olen koskaan juossut näin pitkään näin lujaa. Tunnelmaa keventääkseni en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin hokemaan mantrana seuraavaa kilometrilukemaa. Kohta viisitoista, kohta viisitoista, kohta viisitoista. Jalat olivat lyijyä. Eli ei minulla siitä Pikku Huopalahden kierroksesta paljon hyvää sanottavaa ole. Paitsi että se loppui lopulta.
Kahdeksantoista kohdalla alkoi henkisesti helpottaa ja kiristin vähän vauhtiakin, takaisin kuuden kilometrin keskivauhtiin. Tästä mennään maaliin vaikka mikä olisi. Kohta yhdeksäntoista, kohta yhdeksäntoista. Viimeisillä loppukireillä leppoisissa ylämäissä kirosin jokaisella puuskuttavalla uloshengityksellä, irvistin hymyntapaisen maalisuoran kuvaajille ja sitten.
Suunnittelin lyyhistyväni maaliviivan jälkeen, mutta se tuntui liian dramaatiselta, joten toikkaroin puujalkojeni kanssa läpi mitalinjaonchipinirrotukseneväidenjaonnarikan, vedin takin ylle ja raahauduin ratikkaan.
Sitten tuntui ihan hyvältä. Hymyillytti ehkä jopa. Alitin tavoitteeni, jopa sen salaisemman tavoitteeni 2:10. Olin juossut niin hyvän juoksun kuin pystyin, eikä tarvinnut miettiä olisinko pystynyt parempaan.
Päivän ulkojuoksullisissa osioissa tapahtui skumpanjuomista hyvässä seurassa. Mutta vaikka pöydässä istui neljä bloggajaa, ei kuoharilaseista ole yhtään kuvaa. Voitte kuvitella sellaisen tähän. Ja nyt kun kerran aloititte, niin toisen, jossa kirmaan kuin gaselli.
Etukäteen kuvittelin, että seuraava looginen etappi juoksuharrastuksessani olisi täyspitkä maraton, mutta ne suunnitelmat ropisivat Pikku Huopalahden rannoille. Nyt juuri nautin siitä, että en aio vähään aikaan mennä lenkille lainkaan.
Näin se meni:
Lyötyäni vuoden verran laimin kaikki hyvät treenineuvot, viimeisellä viikolla noudatin neuvoja orjallisesti. Kävin keskiviikkona viimeisellä hölkkälenkillä ja sen jälkeen keskityin säästelemään jalkojani. Lauantaina yritin parhaani mukaan jopa nostella jalkoja tuolille oikein vakavissani lepuuttaakseni. Söin kolme päivää ennen kisaa pastaa ja vaihdoin ruisleivän paahtoleipään. Raskasta oli.
Puoli viikkoa myöskin murehdin varusteitani, että millainen paita ja takkiako vaiko ei takkia - ja että ei, sortseilla en kyllä pysty. Lopulta valikoin ylleni trikoot sekä miehen juoksupaidan, jonka pitkät hihat välttivät hansikkaiksi asti kylmällä alkumatkalla. Akuutin viime hetken paniikin aiheutti säänmuutos pilvisestä paisteiseksi juuri ratikkaan hypätessäni, mutta kaupallisessa yhteistyössä Jennijeen kukkaron kanssa hankin itselleni viime hetken paniikkijuoksulippiksen kisakaupasta. (Kiitokset vielä kerran sinne!)
Ehkäpä se kaikki kannatti. Tankkaus, varustelu ja yleinen juoksufiilis olivat nimittäin erittäin kohdillaan, kun järjestin itseni oman juoksuryhmäni eturivistöön, jotta saisin hyvän startin. Ei ollut nälkä, kylmä eikä vessahätä.
Ja hyvän startin sain. Viralliset kannustusjoukkoni hurrasivat minulle ekan kilometrin kohdalla ja juoksu oli iloista koko Töölönlahden ympäri. Miehen kellon asettelin näyttämään juoksunopeutta ja koko juoksun keskinopeutta, enkä ensimmäisen kymmenen kilometrin kohdalla laskeskellut kilometrejä juuri lainkaan. (Toisella kympillä en paljon muuta ajatellutkaan.) Tuijottelin kuitenkin maanisesti juoksuvauhtia ja laskin päässäni sekuntien tuomia muutoksia kokonaisaikaan. Koko kilpailuviettini oli koko juoksun ajan hyvässä käytössä.
Eka kymppi menikin nätisti, tasan tuntiin. Sen aikana toki pohdin, että lähdinkö liian lujaa - koska lähdin todellakin lujempaa kuin 2:15 tavoitteeni olisi antanut syytä. Salaa mielessäni toivoin kuitenkin 2:10 tai jopa 2:05 loppuaikaa. Viritin mieleni odottamaan juomapisteitä, joita oli reilun neljän kilometrin välein - sekuntien menettämistä ja jalkojen puutumista peläten en uskaltanut ottaa yhtään kävelyaskelta, vaan aidon urheilijan tavoin heitin juostessa urheilujuomaa naamani suuntaan ja nielin nenän kautta. Olin etukäteen tehnyt paljon työtä sen eteen, että en yrittäisi heittää mukia roskikseen vaan viskaisin suosiolla mäkeen. Sekään henkinen varustautuminen ei mennyt hukkaan.
Ja tosiaan, lähdinhän minä vähän lujaa: jo pari kilometriä kympin jälkeen alkoi matka painaa. Olen juossut pitkiä lenkkejä, kuten kerroin. Mutta en olen koskaan juossut näin pitkään näin lujaa. Tunnelmaa keventääkseni en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin hokemaan mantrana seuraavaa kilometrilukemaa. Kohta viisitoista, kohta viisitoista, kohta viisitoista. Jalat olivat lyijyä. Eli ei minulla siitä Pikku Huopalahden kierroksesta paljon hyvää sanottavaa ole. Paitsi että se loppui lopulta.
Kahdeksantoista kohdalla alkoi henkisesti helpottaa ja kiristin vähän vauhtiakin, takaisin kuuden kilometrin keskivauhtiin. Tästä mennään maaliin vaikka mikä olisi. Kohta yhdeksäntoista, kohta yhdeksäntoista. Viimeisillä loppukireillä leppoisissa ylämäissä kirosin jokaisella puuskuttavalla uloshengityksellä, irvistin hymyntapaisen maalisuoran kuvaajille ja sitten.
Suunnittelin lyyhistyväni maaliviivan jälkeen, mutta se tuntui liian dramaatiselta, joten toikkaroin puujalkojeni kanssa läpi mitalinjaonchipinirrotukseneväidenjaonnarikan, vedin takin ylle ja raahauduin ratikkaan.
Sitten tuntui ihan hyvältä. Hymyillytti ehkä jopa. Alitin tavoitteeni, jopa sen salaisemman tavoitteeni 2:10. Olin juossut niin hyvän juoksun kuin pystyin, eikä tarvinnut miettiä olisinko pystynyt parempaan.
Päivän ulkojuoksullisissa osioissa tapahtui skumpanjuomista hyvässä seurassa. Mutta vaikka pöydässä istui neljä bloggajaa, ei kuoharilaseista ole yhtään kuvaa. Voitte kuvitella sellaisen tähän. Ja nyt kun kerran aloititte, niin toisen, jossa kirmaan kuin gaselli.
Etukäteen kuvittelin, että seuraava looginen etappi juoksuharrastuksessani olisi täyspitkä maraton, mutta ne suunnitelmat ropisivat Pikku Huopalahden rannoille. Nyt juuri nautin siitä, että en aio vähään aikaan mennä lenkille lainkaan.
perjantai 2. toukokuuta 2014
Mene Tallinnaan, mene Kalamajaan
Ehkä kaikki muut tiesivät tämän jo ennen minua, mutta minä iloitsen, että tiedän nyt. Tallinnan nerokkuus aukeaa kun poistuu vanhankaupungin ulkopuolelle: mieluiten Kalamajan suuntaan.
Olimme siis naisissa viettämässä luksusviikonloppua Tallinnassa. (Vielä kerran pieni juhuu sille: Juhuu!) Yksi meistä, hyvän ruuan ystävä, oli tutkiskellut asiaa ja laatinut tarkat suunnitelmat puolikkaalle ruutupaperiarkille. Minä nostin kauan ennen matkaa kädet suostuvaisesti pystyyn ja sanoin että sopii. Kaikki.
Eikä menty harhaan. Perjantaina olimme perillä vasta myöhään, joten illastimme helppouden vuoksi vanhankaupungin Controventossa, jonka canneloneissa ei toki ollut valittamisen sanaa, mutta naamiaisasuihin pukeutuneissa humalaisissa suomalaisissa oli. Sen enempää vanhaakaupunkia suunnitelmiin ei onneksi kuulunutkaan.
Lauantaina suuntasimme heti spartalaisen aamu-uinnin jälkeen Kalamajan suuntaan. Joukkomme johtaja ohjasi meidät Kohvik Sesooniin, joka osoittautui nerokkaaksi niin interiöörinsä, ruokansa kuin hintatasonsakin puolesta. Jos Controventon hinnat olivat lähellä suomalaisia, täältä sai keittolounaan kahdella eurolla ja lasin viiniä kolmella. (Syöttötuoleja löytyi useita, äitiseurueemme havainnoi, vaikka iloisesti lapsitta liikuimmekin.) Lista oli kattava ja sillä oli runsaasti kasvisvaihtoehtoja. Olin myyty jo tällä.
Jatkoimme pienen harhailun kautta Telliskivi 60:n ostoskompleksiin, joka piti sisällään lähinnä designputiikkeja ja kivoja kuppiloita (ja tee-itsellesi-ilmainen-hennatatuointi -pisteen, miksipä ei?).
Nurkan takaa löytyi mahtava olutbaari Pudel sekä viinibaari Pokaal. Valitsimme näistä oluisen ja maistelimme ensin hieman oluita ja sitten koko maistelusetin, vain huomataksemme, että oluen lisäksi tarjoilulauta sisälsi myös keskiaikaisen keittolounaan juotavan mämmin muodossa. No, senkin maistelimme, olemmehan kulttuuri-ihmisiä.
Illallisen söimme F-hoonessa, joka oli myös juuri sitä mitä pitikin. Hyvää ruokaa kivassa miljöössä. Ja kohtuuhintaan. So. kolme ruokalajia ja puoli pulloa viiniä kahteenkymppiin. Niin ja siellä oli jopa lasten leikkihuone! [Menin äsken erehdyksissäni googlaamaan Kalamajaa, ja päädyin tietenkin ensimmäisenä oikean trendi-ihmisen hifistelyblogiin, jossa kerrottiin, miten F-hoonen taso on kerrassaan romahtanut ja paikalle on löytänyt kaikenmaailman suomalaisia - kuten me, oletan. Lopetin googlailun siihen. Mutta, se on siis joskus ollut varmaan tosi tosi hyvä. Ja vieläkään ei tullut vastaan yhtään porsaaksi puettua polttarisankaria.]
Olimme siis naisissa viettämässä luksusviikonloppua Tallinnassa. (Vielä kerran pieni juhuu sille: Juhuu!) Yksi meistä, hyvän ruuan ystävä, oli tutkiskellut asiaa ja laatinut tarkat suunnitelmat puolikkaalle ruutupaperiarkille. Minä nostin kauan ennen matkaa kädet suostuvaisesti pystyyn ja sanoin että sopii. Kaikki.
Eikä menty harhaan. Perjantaina olimme perillä vasta myöhään, joten illastimme helppouden vuoksi vanhankaupungin Controventossa, jonka canneloneissa ei toki ollut valittamisen sanaa, mutta naamiaisasuihin pukeutuneissa humalaisissa suomalaisissa oli. Sen enempää vanhaakaupunkia suunnitelmiin ei onneksi kuulunutkaan.
Lauantaina suuntasimme heti spartalaisen aamu-uinnin jälkeen Kalamajan suuntaan. Joukkomme johtaja ohjasi meidät Kohvik Sesooniin, joka osoittautui nerokkaaksi niin interiöörinsä, ruokansa kuin hintatasonsakin puolesta. Jos Controventon hinnat olivat lähellä suomalaisia, täältä sai keittolounaan kahdella eurolla ja lasin viiniä kolmella. (Syöttötuoleja löytyi useita, äitiseurueemme havainnoi, vaikka iloisesti lapsitta liikuimmekin.) Lista oli kattava ja sillä oli runsaasti kasvisvaihtoehtoja. Olin myyty jo tällä.
Jatkoimme pienen harhailun kautta Telliskivi 60:n ostoskompleksiin, joka piti sisällään lähinnä designputiikkeja ja kivoja kuppiloita (ja tee-itsellesi-ilmainen-hennatatuointi -pisteen, miksipä ei?).
Nurkan takaa löytyi mahtava olutbaari Pudel sekä viinibaari Pokaal. Valitsimme näistä oluisen ja maistelimme ensin hieman oluita ja sitten koko maistelusetin, vain huomataksemme, että oluen lisäksi tarjoilulauta sisälsi myös keskiaikaisen keittolounaan juotavan mämmin muodossa. No, senkin maistelimme, olemmehan kulttuuri-ihmisiä.
 |
| Pudelin hanavalikoima maistelussa. |
Illallisen söimme F-hoonessa, joka oli myös juuri sitä mitä pitikin. Hyvää ruokaa kivassa miljöössä. Ja kohtuuhintaan. So. kolme ruokalajia ja puoli pulloa viiniä kahteenkymppiin. Niin ja siellä oli jopa lasten leikkihuone! [Menin äsken erehdyksissäni googlaamaan Kalamajaa, ja päädyin tietenkin ensimmäisenä oikean trendi-ihmisen hifistelyblogiin, jossa kerrottiin, miten F-hoonen taso on kerrassaan romahtanut ja paikalle on löytänyt kaikenmaailman suomalaisia - kuten me, oletan. Lopetin googlailun siihen. Mutta, se on siis joskus ollut varmaan tosi tosi hyvä. Ja vieläkään ei tullut vastaan yhtään porsaaksi puettua polttarisankaria.]
 |
| Slaavilaisen keittiön lahja maailmalle: valkosipuliruisleipätikut. |
 |
| F-hoonen lasten leikkinurkka oli poislähtiessämme jo hiljainen. |
Menkää siis hyvät ystävät Kalamajaan. Se kannattaa.
maanantai 28. huhtikuuta 2014
Oppeja Tallinnasta
Viikonloppureissu opetti jälleen monia asioita.
1. Jos matkustat ilman perhettä, kannattaa jo ennen Länsisatamaa tarkistaa, minkä passeista pakkasit mukaan. Pinon päällimmäinen ei välttämättä ole omasi.
2. Jos kuitenkin pakkasit päällimmäisen, ei tilannetta kannata tarkastaa Länsisatamassakaan. Todennäköisesti kukaan ei kysy passiasi, ja aito yllätys on aina parempi kuin näytelty.
3. Jos hotellin spa-osaston pukuhuoneen oven kyltti indikoi oudosti, että pukuhuone on sekä miehille että naisille, se tarkoittaa, että pukuhuone on sekä miehille että naisille.
4. Ei, et ole yhtä nopea vaihtamaan vaatteita kuin mitä kuvittelet.
6. Neuvostoaikaisen hotellin spa-osasto ei tarkoita poreammeita ja allasbaaria, vaan 25-metristä uima-allasta ratoineen sekä avaruusajan munakuppihöyrysaunaa.
7. Kilometrin aamu-uinti aloittaa matkapäivän spartalaisen reippaasti.
8. Sattuu ihan saatanasti kun ripsienvärjäysainetta menee silmiin. Mutta selviät kertomaan siitä.
9. Hyvästä ravintolasta saa hyvän pullon viiniä 16 eurolla. Kun poistuu vanhastakaupungista.
10. Kalamaja on muutenkin täynnä neroutta ja tyhjä ampiaiseksi pukeutuneista humalaisista suomalaisista.
11. Valkoiset taksit ovat halvempia kuin keltaiset.
Tässäpä tulikin samalla Pikkuplaneetan haasteeseen vastaukset ensi kesän lomavinkkeihin. Kenties lähiaikoina lisää vastauksia muihin kohtiin. Ja lisää Kalamajasta. Ah ja voih.
1. Jos matkustat ilman perhettä, kannattaa jo ennen Länsisatamaa tarkistaa, minkä passeista pakkasit mukaan. Pinon päällimmäinen ei välttämättä ole omasi.
2. Jos kuitenkin pakkasit päällimmäisen, ei tilannetta kannata tarkastaa Länsisatamassakaan. Todennäköisesti kukaan ei kysy passiasi, ja aito yllätys on aina parempi kuin näytelty.
3. Jos hotellin spa-osaston pukuhuoneen oven kyltti indikoi oudosti, että pukuhuone on sekä miehille että naisille, se tarkoittaa, että pukuhuone on sekä miehille että naisille.
4. Ei, et ole yhtä nopea vaihtamaan vaatteita kuin mitä kuvittelet.
 |
| 5. Piritan Span betoniarkkitehtuuri ja sen ainutlaatuinen viimeistelmätön pinta ovat Viron museoviraston suojelemuksessa. (Tämän Vuoden siivooja kuvaisi, matkatoverini sanoi.) |
6. Neuvostoaikaisen hotellin spa-osasto ei tarkoita poreammeita ja allasbaaria, vaan 25-metristä uima-allasta ratoineen sekä avaruusajan munakuppihöyrysaunaa.
7. Kilometrin aamu-uinti aloittaa matkapäivän spartalaisen reippaasti.
8. Sattuu ihan saatanasti kun ripsienvärjäysainetta menee silmiin. Mutta selviät kertomaan siitä.
9. Hyvästä ravintolasta saa hyvän pullon viiniä 16 eurolla. Kun poistuu vanhastakaupungista.
10. Kalamaja on muutenkin täynnä neroutta ja tyhjä ampiaiseksi pukeutuneista humalaisista suomalaisista.
11. Valkoiset taksit ovat halvempia kuin keltaiset.
Tässäpä tulikin samalla Pikkuplaneetan haasteeseen vastaukset ensi kesän lomavinkkeihin. Kenties lähiaikoina lisää vastauksia muihin kohtiin. Ja lisää Kalamajasta. Ah ja voih.
perjantai 17. tammikuuta 2014
torstai 16. tammikuuta 2014
Äiti vapaalla
Voiko kutsuvampaa näkyä enää olla?
Kun takana on puolitoista vuorokautta tauotonta lapsenvahtivuoroa (no, okei, nukuin minä siitä pari) ja ulkona on pakkasta ritisevät -14, niin kyllä silloin tämä näky on kutakuinkin parasta mitä on.
Silti. Eräs ystäväni kysyi eikö harmita, etten aloittanut juoksuharrastusta aiemmin. (Saatan antaa vähän liioiteltua vaikutelmaa juoksijanlahjoistani.)
Ei.
Nuorena sitä sai tehdä mistä tykkäsi. Nyt voi sitten oppia nauttimaan urheilusta.
Kun takana on puolitoista vuorokautta tauotonta lapsenvahtivuoroa (no, okei, nukuin minä siitä pari) ja ulkona on pakkasta ritisevät -14, niin kyllä silloin tämä näky on kutakuinkin parasta mitä on.
Silti. Eräs ystäväni kysyi eikö harmita, etten aloittanut juoksuharrastusta aiemmin. (Saatan antaa vähän liioiteltua vaikutelmaa juoksijanlahjoistani.)
Ei.
Nuorena sitä sai tehdä mistä tykkäsi. Nyt voi sitten oppia nauttimaan urheilusta.
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
Perustamiskokous
Tänään perustettiin erittäin eksklusiivinen rouvakerho: ensisijaisena toimintamuotona yleinen nautiskelu, kokoontumisaikana joka kuun ensimmäinen keskiviikko.
Kevyesti eniten lupausta uudelle vuodelle!
lauantai 27. heinäkuuta 2013
Omaa aikaa urheillen
Taannoisen postaukseni kommenteissa Pilami totesi osuvasti, että tarkkaan säädelty lapsiperhe-elämä ei anna tilaa suunnitelluista urheiluista luistamiseen, koska uutta mahdollisuutta tuskin tulee. Omassa perhe-elämässäni olen myös huomannut, että urheiluhetki kannattaa buukata kalenteriin aina kun sieltä tyhjä paikka löytyy - koska muuten se hetki menee. Ja jotenkin tuntuu, että urheileminen on pienten lasten äidille sosiaalisesti helpoimmin hyväksytty tapa "ottaa omaa aikaa". Ainakin minun mieheltäni juoksulenkki saa myötämielisemmän vastaanoton kuin jonkun muun tyyppinen aktiviteetti. Onhan se myös helpompi toteuttaa kuin vaikka leffa tai keikka.
Tästä seuraa, että vapaa-aikani määrään suhteutettuna urheilen paljon. Enemmän kuin monina vapaampina aikoina aikuista elämääni.
Olen kuitenkin laiska haastamaan itseäni. Nyt kun olen kevyesti yrittänyt sitäkin, huomaan että se kannattaa. (Myös koska kasvattamalla ureilusuorituksiani saan enemmän vapaa-aikaa!* Nerokasta.)
Esikoinen on käynyt nyt heinäkuun ajan uimakoulua - joka päivä maauimalassa - ja olemme jakaneet vientivuoroja. Minun vientivuorollani olen saanut uida matkaa. Ensimmäisellä kerralla uin viisisataa metriä, koska ajattelin, että enhän minä kuitenkaan jaksa sitä tonnia mitä taannoin uin. No seuraavalla kerralla ajattelin kokeilla. Seuraavaksi uin 1300 ja sitten 1600 metriä. Ehkäpä ehtisin** tunnissa jopa 1800:aan jos oikein yrittäisin.
Kävin AEL uimassa säännöllisesti enkä koskaan ikinä yrittänyt uida yli tonnia. Siinähän olisi voinut vahingossa vaikka kunto kasvaa. Kun sanoin, että huono haastamaan itseäni, niin ihan tarkoitin sitä.
Uintikokemuksesta innostuneena päätin tänään ikuisen*** kuuden kilometrin juoksuläpsyttelyni sijaan kokeilla jaksaisinko juosta tunnin. Ja jaksoin minä - itse asiassa ihan samaa vauhtia kuin aiemmat lenkkini. Taitoin 8,6 kilometriä enkä edes kuollut, eli ei kai se kymppi nyt mikään mahdoton tavoite olisi.
Täytynee asettaa siis myös aikatavoite, että saadaan mahdotonta, koska jatkuva itsensämotivoimisen tarve tässä on. Erityisen hauskaa juokseminen ei meinaan vieläkään ole.
* Vaikka en minä samoihin lukemiin pääse kuin mies, millään - ja tasa-arvoa kohtihan tässä tietysti kilvoitellaan. Heinäkuussakin se on yhden vuorokauden aikana urheillut 30 tuntia. Ja matkoineen suoritukseen saatiin menemään se aiemmassavalituksessa postauksessa mainittu neljä päivää.
** Tässä siis käytän konditionaalia, en imperfektiä turkulaisittain. Jos hämääntysitte.
*** Minähän en koskaan liioittele. Tänään oli lenkki numero 22.
Tästä seuraa, että vapaa-aikani määrään suhteutettuna urheilen paljon. Enemmän kuin monina vapaampina aikoina aikuista elämääni.
Olen kuitenkin laiska haastamaan itseäni. Nyt kun olen kevyesti yrittänyt sitäkin, huomaan että se kannattaa. (Myös koska kasvattamalla ureilusuorituksiani saan enemmän vapaa-aikaa!* Nerokasta.)
 |
| Välineillä on myös väliä. |
Esikoinen on käynyt nyt heinäkuun ajan uimakoulua - joka päivä maauimalassa - ja olemme jakaneet vientivuoroja. Minun vientivuorollani olen saanut uida matkaa. Ensimmäisellä kerralla uin viisisataa metriä, koska ajattelin, että enhän minä kuitenkaan jaksa sitä tonnia mitä taannoin uin. No seuraavalla kerralla ajattelin kokeilla. Seuraavaksi uin 1300 ja sitten 1600 metriä. Ehkäpä ehtisin** tunnissa jopa 1800:aan jos oikein yrittäisin.
Kävin AEL uimassa säännöllisesti enkä koskaan ikinä yrittänyt uida yli tonnia. Siinähän olisi voinut vahingossa vaikka kunto kasvaa. Kun sanoin, että huono haastamaan itseäni, niin ihan tarkoitin sitä.
Uintikokemuksesta innostuneena päätin tänään ikuisen*** kuuden kilometrin juoksuläpsyttelyni sijaan kokeilla jaksaisinko juosta tunnin. Ja jaksoin minä - itse asiassa ihan samaa vauhtia kuin aiemmat lenkkini. Taitoin 8,6 kilometriä enkä edes kuollut, eli ei kai se kymppi nyt mikään mahdoton tavoite olisi.
Täytynee asettaa siis myös aikatavoite, että saadaan mahdotonta, koska jatkuva itsensämotivoimisen tarve tässä on. Erityisen hauskaa juokseminen ei meinaan vieläkään ole.
* Vaikka en minä samoihin lukemiin pääse kuin mies, millään - ja tasa-arvoa kohtihan tässä tietysti kilvoitellaan. Heinäkuussakin se on yhden vuorokauden aikana urheillut 30 tuntia. Ja matkoineen suoritukseen saatiin menemään se aiemmassa
** Tässä siis käytän konditionaalia, en imperfektiä turkulaisittain. Jos hämääntysitte.
*** Minähän en koskaan liioittele. Tänään oli lenkki numero 22.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
E a s y living
Ehkä olette kuulleet lapsenhoitoperiaatteesta nimeltä "easy"? Systeemissä lapsen päivä toistuu toisiaan seuraavista tapahtumista eat, activity, sleep ja your time - joista toki sleep ja your time tapahtuvat samaan aikaan, mutta se ei nyt ole pääasia. Pääasia on, että tässä on kasassa erittäin hieno äitienhoitoperiaate, jota toteutin viikonloppuna Helsingissä.
Eat
Viisi ravintola-ateriaa 48 tuntiin ei mielestäni ole huono suoritus ollenkaan. Satkar, nam namaste, Boulevard Social, luksuskasuaalisti kristallilaseista, Dong Bei Hu, tofua poltellen, Sandro, kuin olisin nuori ja kävisin Kalliossa, ja Kiasma, tarjontaan nähden ylihintainen salaattipöytä, mutta eipähän joutunut itse tiskaamaan.
Activity
Huorasatu. Ensimmäinen puolisko hyvällä adrenaliinilla tykitettyä feminististä agendaa. Jos väliajalla ottaa pari skumppaa, sujunee toinenkin puolisko mukavammin.
Kiasma. Jouko Lehtola olisi ansainnut isomman näyttelyn, kun nyt isoista sarjoista oli näytillä vain maistiaisia. Dokumentti-näyttely oli ihan kiinnostava kokoelmaripustus, mutta, no, teema nyt ei ehkä ihan hirveän kattavasti läpäissyt koko näyttelyä. Pitääkö sitä sitten synniksi laskea. Hieno museo, kuitenkin.
Shoppailu. Toden totta sitäkin! Ostin kolme vuotta pohtimani nahkalaukun. Siitä lisää toiste.
Sleep
(Kaikkihan siitä puhuu.) Kaksi yötä katkeamatonta unta aamuseitsemään-kahdeksaan. Ja vaikka nukkumaan menin vasta yhden-kahden aikaan, olin viikonlopun jälkeen virkeämpi kuin naismuistiin. Havainto on jopa pelottava - että miten vähiin uniin kehoni on jo tottunut. (Jos minulta kysytään, optimaalinen yöuneni on yhdeksäntuntinen. Valitettavasti ei kysytä.)
Your time
Kaikki ylempänä mainittu! Mutta erikseen vielä aamut. Vaikka heräsin viekkaudella ja vääryydellä liian aikaisin, kieltäydyin avaamasta silmiäni ja nautin hiljaisuudesta ja rauhasta yli yhdeksään molempina aamuina. Ja sitten söin aamiasta rauhassa, nautiskellen viihtyisässä aikuisseurassa ja paperi-Hesaria lueskellen.
Ja erikseen mainittuna vielä ystävät. Näin vanhoja kavereita, vielä vanhempia kavereita, uudempia kavereita, ja upouusia kavereita - nimittäin sen Liinan.
Voiko ihminen enää mitään vaatia? Kyllä ei voi.
Paitsi uusintaa.
Eat
Viisi ravintola-ateriaa 48 tuntiin ei mielestäni ole huono suoritus ollenkaan. Satkar, nam namaste, Boulevard Social, luksuskasuaalisti kristallilaseista, Dong Bei Hu, tofua poltellen, Sandro, kuin olisin nuori ja kävisin Kalliossa, ja Kiasma, tarjontaan nähden ylihintainen salaattipöytä, mutta eipähän joutunut itse tiskaamaan.
 |
| Dong Bei Hu mainostaa itseään Helsingin kiinalaisimpina kiinalaisena, mutta annoksessani ei silti ollut kissaa. Siitä plussaa. Chilistä toinen. |
Activity
Huorasatu. Ensimmäinen puolisko hyvällä adrenaliinilla tykitettyä feminististä agendaa. Jos väliajalla ottaa pari skumppaa, sujunee toinenkin puolisko mukavammin.
Kiasma. Jouko Lehtola olisi ansainnut isomman näyttelyn, kun nyt isoista sarjoista oli näytillä vain maistiaisia. Dokumentti-näyttely oli ihan kiinnostava kokoelmaripustus, mutta, no, teema nyt ei ehkä ihan hirveän kattavasti läpäissyt koko näyttelyä. Pitääkö sitä sitten synniksi laskea. Hieno museo, kuitenkin.
Shoppailu. Toden totta sitäkin! Ostin kolme vuotta pohtimani nahkalaukun. Siitä lisää toiste.
 |
| Dan Perjovschi sai myös pohtimaan. |
Sleep
(Kaikkihan siitä puhuu.) Kaksi yötä katkeamatonta unta aamuseitsemään-kahdeksaan. Ja vaikka nukkumaan menin vasta yhden-kahden aikaan, olin viikonlopun jälkeen virkeämpi kuin naismuistiin. Havainto on jopa pelottava - että miten vähiin uniin kehoni on jo tottunut. (Jos minulta kysytään, optimaalinen yöuneni on yhdeksäntuntinen. Valitettavasti ei kysytä.)
Your time
Kaikki ylempänä mainittu! Mutta erikseen vielä aamut. Vaikka heräsin viekkaudella ja vääryydellä liian aikaisin, kieltäydyin avaamasta silmiäni ja nautin hiljaisuudesta ja rauhasta yli yhdeksään molempina aamuina. Ja sitten söin aamiasta rauhassa, nautiskellen viihtyisässä aikuisseurassa ja paperi-Hesaria lueskellen.
Ja erikseen mainittuna vielä ystävät. Näin vanhoja kavereita, vielä vanhempia kavereita, uudempia kavereita, ja upouusia kavereita - nimittäin sen Liinan.
Voiko ihminen enää mitään vaatia? Kyllä ei voi.
Paitsi uusintaa.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Vaihda vapaalle, mutsi!
Tänään aamulla vein lapset päiväkotiin, palasin kotiin ja pakkasin laukkuuni parit vaihtovaatteet, läppärin, kutimen ja Ulla-Lena Lundbergin Jään (ja neuvolakortin). Purin käsilaukusta koon 92 sukkahousut ja vaihtovaipat. Hyppäsin reteästi taksiin koko kilometrin matkaksi rautatieasemalle.
Se on nimittäin kuulkaa minulla loma! Palkintomatka! Oma lahjani itselleni!
(Tosin eilen, kaiken sen ihanuuden ja hehkutuksen jälkeen mitä väitöksestä on seurannut, sain ensimmäistä kertaa vähän huonompaa palautetta siltä saralta ja olin - ja olen - aivan romuna, eikä tee mieli juhlistaa yhtään mitään. Mutta yritän olla hyvä sportti ja tajuta miten ainutlaatuinen mahdollisuus tämä viikonloppu tulee olemaan koko kuluvana kalenterivuonna, eli kivaa pitää olla vaikka väkisin!)
Ja vaikeahan se on nähdä miten tällä suunnitelmalla ei viihtyisi. Seuraavien kahden vuorokauden aikana minua tullaan näkemään kohteissa Ryhmäteatteri, Kiasma, Akateeminen kirjakauppa, Taidemuseo Tennispalatsi ja mukava vierashuone ilman metrinmittaista seuraa sekä ravintoloissa Dong Bei Hun, Boulevard Social, Sandro ja Satkar. (Toivottavasti minua ei tulla näkemään kohteessa Naistenklinikka, vaikka siihen nyt neuvolakortin muodossa varauduinkin.)
Ennen kaikkea minua tullaan näkemään hyvässä seurassa henkilöiden monet vanhat ystävät kanssa sekä henkilön Liina kanssa! Kaksinkertainen fanitapaaminen, uskallan sanoa. Aidosti jännittävää nähdä IRL kun vuoden verran olemme kehuneet toisiamme toistemme blogeissa - eli todentaa kuinka valheellisen kuvan itsestäni olen onnistunut blogissani luomaan.
Lupaamme tietenkin ottaa ahkerasti taiteellisia detaljikuvia kahvikupeistamme ja sumeita kuvia toisistamme ja blogata tapaamisen kaikki pienimmätkin yksityiskohdat. En malta itsekään odottaa tästä seuraavaa blogi-ilotulitusta (Liinan blogissa)!
Se on nimittäin kuulkaa minulla loma! Palkintomatka! Oma lahjani itselleni!
(Tosin eilen, kaiken sen ihanuuden ja hehkutuksen jälkeen mitä väitöksestä on seurannut, sain ensimmäistä kertaa vähän huonompaa palautetta siltä saralta ja olin - ja olen - aivan romuna, eikä tee mieli juhlistaa yhtään mitään. Mutta yritän olla hyvä sportti ja tajuta miten ainutlaatuinen mahdollisuus tämä viikonloppu tulee olemaan koko kuluvana kalenterivuonna, eli kivaa pitää olla vaikka väkisin!)
 |
| Kyllä olen todellakin junassa ja junassa on ikkuna, mistä näkyy luminen maisema sekä auringonpaiste. |
Ja vaikeahan se on nähdä miten tällä suunnitelmalla ei viihtyisi. Seuraavien kahden vuorokauden aikana minua tullaan näkemään kohteissa Ryhmäteatteri, Kiasma, Akateeminen kirjakauppa, Taidemuseo Tennispalatsi ja mukava vierashuone ilman metrinmittaista seuraa sekä ravintoloissa Dong Bei Hun, Boulevard Social, Sandro ja Satkar. (Toivottavasti minua ei tulla näkemään kohteessa Naistenklinikka, vaikka siihen nyt neuvolakortin muodossa varauduinkin.)
Ennen kaikkea minua tullaan näkemään hyvässä seurassa henkilöiden monet vanhat ystävät kanssa sekä henkilön Liina kanssa! Kaksinkertainen fanitapaaminen, uskallan sanoa. Aidosti jännittävää nähdä IRL kun vuoden verran olemme kehuneet toisiamme toistemme blogeissa - eli todentaa kuinka valheellisen kuvan itsestäni olen onnistunut blogissani luomaan.
Lupaamme tietenkin ottaa ahkerasti taiteellisia detaljikuvia kahvikupeistamme ja sumeita kuvia toisistamme ja blogata tapaamisen kaikki pienimmätkin yksityiskohdat. En malta itsekään odottaa tästä seuraavaa blogi-ilotulitusta (Liinan blogissa)!
lauantai 19. tammikuuta 2013
Mahdottoman edessä
Piti raportoida silmälasiostoksistani - siihen meni melkein puoli tuntia eli hankinta tehtiin juuri niin harkitusti kuten piti, ensimmäisestä kaupasta kolmannet pokat - ja äidyin sitten pohtimaan, kuinka hyvä sparraaja tämä blogi onkaan asioiden aikaan saamiselle. Valitin hääkuvistamme puoli vuotta häiden jälkeen, ja kas, sitten hääalbumi olikin tehty. Kaksi viikkoa kyräiltyäni tätä silmälasiasiaa, avauduin siitä blogissa, ja hups. Hyvä harrastus, tämä.
Niin ajattelinpa sitten, että:
- Kuukausi sitten lasten lipastosta pieneksi käyneet vaatteet voisi lajitella olohuoneen nurkasta Ikea-kassista pahvilaatikoihin ja varastoon
- Lastenhuoneen seinältä pudonneen taulun voisi kehystyttää uudelleen
- Hääkuvat voisi laittaa seinälle (ennen toista hääpäivää) - ne kun on kehyksissäkin jo
- Kirjahyllyssä pursuavan kasan lasten piirustuksia voisi mapittaa ja hävittää soveltuvin osin
- Kuopuksesta todellakin pitäisi saada aikaiseksi valokuvakirja niin kauan kuin se vielä on perheen vauva - ja ehkä keksiä jotain sisältöä sinne vauvakirjaankin (Esikoisesta on albumit 2008 ja 2009, eli senkin osalta vuodet 2010-12 pitäisi kattaa jotenkin. Kehittää systeemi.)
- Niin, ja lastenhuoneen "säilytysjärjestelmät" pitäisi järkeistää, että vauvan vaatteet saisi jotenkin samaan huoneeseen. Siis siirtää esikoisen vaatteet lipastosta kaappiin ja vauvan vaatteet (haalia kasaan, pestä ja kuntoarvioida ja) tuoda lipastoon. Kaapista pitäisi näin ollen saada kolmisen hyllyä vapaaksi lelulaatikoista.
No tätä sitten hiukan jo aloitin työstämään.
Kuten olen maininnut, meillä mies on järjestyksen ystävä. Lastenhuoneen kohdalla järjestelmällisyys näyttäytyy puhtaiden pintojen tuottamisena, mutta kaikki lelut siivotaan lähimpään laatikkoon. Aina toisinaan saan innostuksen lajitella legot, pikkueläimet, keittiötarvikseet, lääkäritavarat, palikat, palapelinpalat, askartelukamat ja hiuspompulat omiin paikkoihinsa. Ja aina silloin kysyn, että mistä nämä kaikki tavarat ovat tulleet ja miksi ne eivät mene minnekään.
Pois en taaskaan saanut heitettyä kuin jotain satunnaisia vanhoja askarteluja ja rikkinäisiä lelunpalasia. Ja tämän kourallisen hävityksestä sain jo välittömästi vastata.
- Miksi kaikkea ei voi säästää?
Haaveenani on, että bebé kolmonen ei synny vielä seuraavana päivänä väitöksestä, vaan saan feidauduttua töistä (myöhennetylle) äitiyslomalle ja toimitettua kaikki tuon ylemmän listan asiat. Koska jos tämä kolmonen pääsee syntymään, niin, no, voipi kasautua hommat vielä pari vuotta ennenkuin niihin seuraavan kerran palataan.
Ja sillä välin lataudun henkisesti koitokseen.
Niin ajattelinpa sitten, että:
- Kuukausi sitten lasten lipastosta pieneksi käyneet vaatteet voisi lajitella olohuoneen nurkasta Ikea-kassista pahvilaatikoihin ja varastoon
- Lastenhuoneen seinältä pudonneen taulun voisi kehystyttää uudelleen
- Hääkuvat voisi laittaa seinälle (ennen toista hääpäivää) - ne kun on kehyksissäkin jo
- Kirjahyllyssä pursuavan kasan lasten piirustuksia voisi mapittaa ja hävittää soveltuvin osin
- Kuopuksesta todellakin pitäisi saada aikaiseksi valokuvakirja niin kauan kuin se vielä on perheen vauva - ja ehkä keksiä jotain sisältöä sinne vauvakirjaankin (Esikoisesta on albumit 2008 ja 2009, eli senkin osalta vuodet 2010-12 pitäisi kattaa jotenkin. Kehittää systeemi.)
- Niin, ja lastenhuoneen "säilytysjärjestelmät" pitäisi järkeistää, että vauvan vaatteet saisi jotenkin samaan huoneeseen. Siis siirtää esikoisen vaatteet lipastosta kaappiin ja vauvan vaatteet (haalia kasaan, pestä ja kuntoarvioida ja) tuoda lipastoon. Kaapista pitäisi näin ollen saada kolmisen hyllyä vapaaksi lelulaatikoista.
 |
| Sitten on niitä "sekalaisia". |
No tätä sitten hiukan jo aloitin työstämään.
Kuten olen maininnut, meillä mies on järjestyksen ystävä. Lastenhuoneen kohdalla järjestelmällisyys näyttäytyy puhtaiden pintojen tuottamisena, mutta kaikki lelut siivotaan lähimpään laatikkoon. Aina toisinaan saan innostuksen lajitella legot, pikkueläimet, keittiötarvikseet, lääkäritavarat, palikat, palapelinpalat, askartelukamat ja hiuspompulat omiin paikkoihinsa. Ja aina silloin kysyn, että mistä nämä kaikki tavarat ovat tulleet ja miksi ne eivät mene minnekään.
Pois en taaskaan saanut heitettyä kuin jotain satunnaisia vanhoja askarteluja ja rikkinäisiä lelunpalasia. Ja tämän kourallisen hävityksestä sain jo välittömästi vastata.
- Miksi kaikkea ei voi säästää?
Haaveenani on, että bebé kolmonen ei synny vielä seuraavana päivänä väitöksestä, vaan saan feidauduttua töistä (myöhennetylle) äitiyslomalle ja toimitettua kaikki tuon ylemmän listan asiat. Koska jos tämä kolmonen pääsee syntymään, niin, no, voipi kasautua hommat vielä pari vuotta ennenkuin niihin seuraavan kerran palataan.
Ja sillä välin lataudun henkisesti koitokseen.
"Anna minulle tyyneyttä järjestää tavarat, joita en voi hävittää, rohkeutta hävittää ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan."Ommmmm.
tiistai 1. tammikuuta 2013
Paluu arkeen
Uusi vuosi. Tilipäätösten, yhteenvetojen, uusien alkujen ja muutosten aika. Hirveästi latauksia yhteen päivään, minkä kaikki kuitenkin omalta osaltaan kiistävät.
Uusi vuosi vaihtui tällä kertaa riehakkaissa tunnelmissa: diskon keski-ikä oli kenties hieman nuorempi kuin mitä yleensä, mutta listahitit taatusti samat kuin keskustan juottoloissa. Mikä tämän vuoden aikana on muuttunut, ja mikä on ihanaa, on että elämä ei enää hajoa jos lapset eivät satukaan nukkumaan päiväunia. Tai jos ravintolasta ei saakaan sopivaa ruokaa ja jää ateria tai pari välistä - tai se korvataan jäätelöllä. Ja että jos juhlissa on hauskaa, voi siellä viipyä puolilleöin.
Mutta tämän kaiken leväperäisen vanhemmuuden seurauksena on tämä päivä ollut henkistä laskeutumista arkeen. Nyt kun lapset ovat oppineet pyytämään mehua ruokajuomaksi ja nukkumaan puoli kymmeneen, on hyvä hetki palata päiväkotielämän karuun todellisuuteen. (Eihän elämän kuulu liian kivaa olla.)
Itse onnistuin lomailemaan töistä välttelemällä sähköpostiani, jossa tiesin työasioiden väijyneen minua: eilen varovasti availin posteja ja siten aloin varustautua myös tulevaan työrupeamaan. Kahden viikon aikana irroittauduin jopa somesta niin, että facebook on lähetellyt minulle huolestuneita sähköposteja tärkeiden tapahtumien missaamisesta.
Lapsiperheen äitinä lomailu on silti, no, aika usein jotain muuta kuin rentoutumista. Siitä joskus lisää jos valituttaa.
Tinaan katsomattakin osaan ennustaa, että alkuvuodesta tulee enemmän kuin jännä, mutta loppuvuodesta toivottavasti hyvällä tavalla tylsä, koska liika jännyys kolmen lapsen kanssa voi olla yksinkertaisesti liian jännää.
Ja sen verran vuoden vaihteen magiikkaa sallittakoon, että toivotan ihanaa, valoisaa ja rikasta tätä vuotta kaikille lukijoilleni. Pus!
Uusi vuosi vaihtui tällä kertaa riehakkaissa tunnelmissa: diskon keski-ikä oli kenties hieman nuorempi kuin mitä yleensä, mutta listahitit taatusti samat kuin keskustan juottoloissa. Mikä tämän vuoden aikana on muuttunut, ja mikä on ihanaa, on että elämä ei enää hajoa jos lapset eivät satukaan nukkumaan päiväunia. Tai jos ravintolasta ei saakaan sopivaa ruokaa ja jää ateria tai pari välistä - tai se korvataan jäätelöllä. Ja että jos juhlissa on hauskaa, voi siellä viipyä puolilleöin.
Mutta tämän kaiken leväperäisen vanhemmuuden seurauksena on tämä päivä ollut henkistä laskeutumista arkeen. Nyt kun lapset ovat oppineet pyytämään mehua ruokajuomaksi ja nukkumaan puoli kymmeneen, on hyvä hetki palata päiväkotielämän karuun todellisuuteen. (Eihän elämän kuulu liian kivaa olla.)
Itse onnistuin lomailemaan töistä välttelemällä sähköpostiani, jossa tiesin työasioiden väijyneen minua: eilen varovasti availin posteja ja siten aloin varustautua myös tulevaan työrupeamaan. Kahden viikon aikana irroittauduin jopa somesta niin, että facebook on lähetellyt minulle huolestuneita sähköposteja tärkeiden tapahtumien missaamisesta.
Lapsiperheen äitinä lomailu on silti, no, aika usein jotain muuta kuin rentoutumista. Siitä joskus lisää jos valituttaa.
Tinaan katsomattakin osaan ennustaa, että alkuvuodesta tulee enemmän kuin jännä, mutta loppuvuodesta toivottavasti hyvällä tavalla tylsä, koska liika jännyys kolmen lapsen kanssa voi olla yksinkertaisesti liian jännää.
Ja sen verran vuoden vaihteen magiikkaa sallittakoon, että toivotan ihanaa, valoisaa ja rikasta tätä vuotta kaikille lukijoilleni. Pus!
maanantai 12. marraskuuta 2012
Tukholma: taide
Olipas mahtavaa kirjoittaa tuollainen otsikko. Vaikka ihan aidosti
diggaan huvipuistoista ja junibackeneista ja Söderin leikkipuistotkin
ovat ihan jättekivoja, ihan aidosti diggaan käydä myös muunlaisissa
kohteissa. Ja kun kehuin, että olin matkallani kiireinen, niin en
ehtinyt vain yhteen tai kahteen museoon, vaan neljään. Hah!
Uusia tuttavuuksia - ja kuvittelisin, että monelle muullekin uusia - oli kaksi. Molemmat käymisen arvoisia, hiukan eri näkövinkkelistä. Aloitetaan siitä kuriositeettiosastosta:
Sven-Harrys (konstmuseum)
Sven-Harrys on melkoinen egoboost (Sven-Harrylle). Rikkaan taidekeräilijän rakennuttama kultainen (men förstås!) kuutio Vasaparkenin laidalla kätkee sisälleen pienehkön vaihtuvien teosten näyttelytilan (jossa nyt oli varsin kiinnostava, ja kiinnostavasti Sven-Harrysin velipojan, Stig T. Karlssonin valokuvanäyttely), ja talon katolla on replika Sven-Harryn 1700-lukulaisen kartanon alakerrasta. Tänne "kotiin" on ripustettu Sven-Harryn henkilökohtainen taidekokoelma: pari Schjefbeckiä, yksi Munch, ja muuta ruotsalaista taidetta.
(Schjefbeckhän on melkein ruotsalainen, koska asui Saltsjöbadenin kylpylässä (siis niinku Solsidanissa!) viimeisinä vuosinaan, ja kyseinen Munch oli vuodelta 1904 - eli siis Norjan Ruotsin-vallan ajalta. Näin opas meille tarinoi Sven-Harryn tarinoivan.)
Tänne yritin viime kesänä perheen kanssa ehtiä. Mutta ihan hyvä, ettemme ehtineet: kuvitelkaa oppaan mukana eli rauhallisesti kierrettävä kierros "kodissa", joka vaan sattuu olemaan täynnä arvotaidetta, kahden sekunnissa kyllästyvän ja seinille kiipeävän rimpuilijan kanssa... Vaikka siis tietenkin lasten kanssa voi tehdä ihan mitä vain! Eri asia kuinka kivaa se on. Kenellekään.
Sven-Harrys on tosiaan kivasti saavutettavissa siinä Vasastanissa, mutta jos aikaa on vain yhteen uuteen taidekokemukseen, suosittelen vakavasti Tensta Konsthallia.
Tensta Konsthall
Taidehalli sijaitsee - ta-daa - Tenstassa, joka löytyy kun seuraa sinistä metrolinjaa melkein päätepisteeseen asti. Maahanmuuttajia lähiössä on n. 90% väestöstä, aiemmin ilmeisesti myös runsaasti suomalaisia, nykyisin kauempaa eli köyhemmistä maista. Tästä voi päätellä jotain lähiön yleisestä statuksesta.
Taidehalli on taiteelliselta ohjelmistoltaan varsin korkeatasoinen (päätellen nykyisestä näyttelystä ja vähäisistä taustaselvittelyistäni) ja se tekee runsaasti yhteistyötä myös paikallisen yhteisön kanssa. (Mikä ei tietenkään muuten vaikuta kävijäkokemukseen, paitsi että tuo sellaisen hyvän ihmisen mielen, kun käy niin fiksussa paikassa.)
Tämänhetkinen kattaus - Marie-Louise Ekman, Sister Corita Kent, Mladen Stilinovic, ja Martha Wilson, pääpaino ensinmainilla - on varsin herkullinen, ja auki vielä 13.1. asti, eli jos sitä ennen satut kaupunkiin, älä ohita sitä!
Taidehallista löytyy myös kiva kahvila, josta sai edullisesti lounasta (keittolounas, sisältäen visiittipäivänä jonkinlaisen itämaisen pinaattikeiton ja meze-pöydän) ja hyvää kahvia - muuta kahvilaa Tenstasta ei löydykään, mutta paikallinen ostari (jonka varastoon/parkkihalliin taidehalli on rakennettu) tarjoaa ihan omanlaistaan eksotiikkaa.
Ja toisin kuin edellinen, tänne voisi helposti mennä lastenkin kanssa. Ilmainen. Joko tuli ilmi, että suosittelen?
Aikuismatkani tuliaisbonuksena (toinenkin) ravintolasuositus. Ei ihan okei, vaan erinomainen intialainen Söderillä. Two Indians. Melkoista tuplahuumoria nimessä.
Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään erityisen hip tai -ster paikka, vaan vaatimaton sisustukseltaan, edullinen hinnaltaan, ja aivan mahtava ruoaltaan. Uskallan yhden käynnin jälkeen mainostaa, koska sain raflalle vahvan paikallisen suosituksen, ja koko seurueemme oli aivan myyty. Mausteista, mutta ei tulista; selkeitä, erottuvia makuja. Ja vähän erilaista. (Ei kuvallista todistusaineistoa, koska ainoa kuvani tärähti, enkä kehdannut kuvata sen enempää, kun työkaverit jo katselivat kummasti.)
Munakoisoa sinappikastikkeessa? Aivan! Mutta ihan sairaan hyvää.
Uusia tuttavuuksia - ja kuvittelisin, että monelle muullekin uusia - oli kaksi. Molemmat käymisen arvoisia, hiukan eri näkövinkkelistä. Aloitetaan siitä kuriositeettiosastosta:
Sven-Harrys (konstmuseum)
Sven-Harrys on melkoinen egoboost (Sven-Harrylle). Rikkaan taidekeräilijän rakennuttama kultainen (men förstås!) kuutio Vasaparkenin laidalla kätkee sisälleen pienehkön vaihtuvien teosten näyttelytilan (jossa nyt oli varsin kiinnostava, ja kiinnostavasti Sven-Harrysin velipojan, Stig T. Karlssonin valokuvanäyttely), ja talon katolla on replika Sven-Harryn 1700-lukulaisen kartanon alakerrasta. Tänne "kotiin" on ripustettu Sven-Harryn henkilökohtainen taidekokoelma: pari Schjefbeckiä, yksi Munch, ja muuta ruotsalaista taidetta.
(Schjefbeckhän on melkein ruotsalainen, koska asui Saltsjöbadenin kylpylässä (siis niinku Solsidanissa!) viimeisinä vuosinaan, ja kyseinen Munch oli vuodelta 1904 - eli siis Norjan Ruotsin-vallan ajalta. Näin opas meille tarinoi Sven-Harryn tarinoivan.)
 |
| Siellä niitä Schjefbeckejä häämöttää eteisessä. |
 |
| Niin mainitsinko, että talo on tosiaan kultainen? |
 |
| Kas, joukkoon on eksynyt kuva meiltä. |
Tänne yritin viime kesänä perheen kanssa ehtiä. Mutta ihan hyvä, ettemme ehtineet: kuvitelkaa oppaan mukana eli rauhallisesti kierrettävä kierros "kodissa", joka vaan sattuu olemaan täynnä arvotaidetta, kahden sekunnissa kyllästyvän ja seinille kiipeävän rimpuilijan kanssa... Vaikka siis tietenkin lasten kanssa voi tehdä ihan mitä vain! Eri asia kuinka kivaa se on. Kenellekään.
Sven-Harrys on tosiaan kivasti saavutettavissa siinä Vasastanissa, mutta jos aikaa on vain yhteen uuteen taidekokemukseen, suosittelen vakavasti Tensta Konsthallia.
Tensta Konsthall
Taidehalli sijaitsee - ta-daa - Tenstassa, joka löytyy kun seuraa sinistä metrolinjaa melkein päätepisteeseen asti. Maahanmuuttajia lähiössä on n. 90% väestöstä, aiemmin ilmeisesti myös runsaasti suomalaisia, nykyisin kauempaa eli köyhemmistä maista. Tästä voi päätellä jotain lähiön yleisestä statuksesta.
Taidehalli on taiteelliselta ohjelmistoltaan varsin korkeatasoinen (päätellen nykyisestä näyttelystä ja vähäisistä taustaselvittelyistäni) ja se tekee runsaasti yhteistyötä myös paikallisen yhteisön kanssa. (Mikä ei tietenkään muuten vaikuta kävijäkokemukseen, paitsi että tuo sellaisen hyvän ihmisen mielen, kun käy niin fiksussa paikassa.)
Tämänhetkinen kattaus - Marie-Louise Ekman, Sister Corita Kent, Mladen Stilinovic, ja Martha Wilson, pääpaino ensinmainilla - on varsin herkullinen, ja auki vielä 13.1. asti, eli jos sitä ennen satut kaupunkiin, älä ohita sitä!
 |
| Taidehalli, ostarin varastoon rakennettu. Metroasema on noita portaita pitkin oikealle. Et voi eksyä. |
 |
| Marie-Louise Ekman: Aftonsnabel, 1969. (Feminististä) politiikkaa, absurdisti ja alatyyliin, siinä näyttelyn vahvat teemat. Tämä teos joutui kyllä jossain kohtaa feministien hampaisiin, koska nainen esitettiin kulttuurin passiivisena kuluttajana, ei sen tuottajana. Vuonna 1969 ironisoidut iltapäivälehtiotsikot tuntuvat muuten ihan uskottavilta vuonna 2012. |
Taidehallista löytyy myös kiva kahvila, josta sai edullisesti lounasta (keittolounas, sisältäen visiittipäivänä jonkinlaisen itämaisen pinaattikeiton ja meze-pöydän) ja hyvää kahvia - muuta kahvilaa Tenstasta ei löydykään, mutta paikallinen ostari (jonka varastoon/parkkihalliin taidehalli on rakennettu) tarjoaa ihan omanlaistaan eksotiikkaa.
 |
| Lounas 50 kr (!) |
Ja toisin kuin edellinen, tänne voisi helposti mennä lastenkin kanssa. Ilmainen. Joko tuli ilmi, että suosittelen?
Aikuismatkani tuliaisbonuksena (toinenkin) ravintolasuositus. Ei ihan okei, vaan erinomainen intialainen Söderillä. Two Indians. Melkoista tuplahuumoria nimessä.
Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään erityisen hip tai -ster paikka, vaan vaatimaton sisustukseltaan, edullinen hinnaltaan, ja aivan mahtava ruoaltaan. Uskallan yhden käynnin jälkeen mainostaa, koska sain raflalle vahvan paikallisen suosituksen, ja koko seurueemme oli aivan myyty. Mausteista, mutta ei tulista; selkeitä, erottuvia makuja. Ja vähän erilaista. (Ei kuvallista todistusaineistoa, koska ainoa kuvani tärähti, enkä kehdannut kuvata sen enempää, kun työkaverit jo katselivat kummasti.)
Munakoisoa sinappikastikkeessa? Aivan! Mutta ihan sairaan hyvää.
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
Ei ole aikaa
Paljonko vapaa-aikaa ihminen tarvitsee, että "olisi aikaa"?
Matkalle lähtiessäni viime viikolla kohtasin ensimmäisenä iltana sen huumaavan vapaudentunteen: minulla on aikaa! Ompelin takkiini napin, putsasin jugurtin (?) takin hihansuusta, viilasin kynnet ja nypin kulmakarvat. Kaikki tehtäviä, joihin menee kenties minuutti, mutta joihin arjessa "ei ole aikaa". (Eli kyllä, tykkään arjessani näyttää siltä kuin kaivautuisin aamuisin roskiksesta.)
[Toisaalta huomaan olevani kummallisissa tilanteissa se, jolla "on aikaa". Kun harrastajaporukassa kukaan ei halua olla jotain duunia tehtäväkseen, en pysty käsittelemään tilannetta, vaan koen että minun on se tehtävä. Että kai minulla nyt aina sen verran on aikaa. Tästä haluaisin oppia pois - samoin kuin haluaisin oppia myöhästymään. Mutta se on eri tarina, jos ehkä aikaan liittyykin.]
Siellä laivalla - jossa on vain aikaa, koska mitään tekemistä ei ole - muistelin nuoruuden reppureissuja. Kun ei enää tarvinnut "nähdä" tai "tehdä" mitään, matkakaverini kanssa (usean päivän ajan luonnollisesti) nypimme säärikarvoja pinseteillä. Kenties täydellisen joutilaisuuden huipentuma. Muistan myös tylsyydessään lähes transsiinvaivuttavia bussimatkoja, jolloin tunteja ja tunteja yksinkertaisesti tuijotin ikkunasta ulos ja spekuloin elämälläni. (Bussissa en pysty lukemaan ja tämä oli aikaa ennen ipodeja ja ipadeja, vanh. huom.) Silloin oli aikaa.
Mutta kiire on helppo tehdä. Viime viikkoisellakin matkalla huomasin äkkiä tulevani kiireiseksi. En osannut lintsata konferenssista ja toisaalta halusin nähdä museoita ja käydä kahviloissa. (Matkakertomusta myöhemmin - kunhan on aikaa.) Iltaisin olin raastavan valinnan edessä, että lukeako vaiko nukkua. Molempia ei ehtinyt. Valitsin pääsääntöisesti unen.
Ja nyt voin kuulkaa rakkaat kanssakärsijät kertoa, että huikealta tuntui se kun laittoi herätyksen päälle ja puhelimen näytöllä luki "Aikaa herätykseen 10 tuntia 45 minuuttia" - ja tiesin, ettei minua kukaan tällä välillä herättäisi. (Nyt vietän pienen hiljaisen hetken kaikille kateuden kohahduksille.)
Sanotaan, että nukkua ei voi varastoon, ja paluu arkeen alkoikin heti maanantaiaamulla, kun Viking Linen matkustajapolitiikan mukaisesti minut julmasti herätettiin kello 06:15 (laivan saapuessa satamaan 07:35). Ja paluuni jälkeen olen luonnollisesti ollut yövuorossa. Mutta silti väitän, että tuollainen muutaman päivän oma aika ja akkujen lataaminen on ehdottoman tärkeää ihmisen selviämiselle.
On niitä, jotka kirkkain silmin väittävät, että äiti ei tarvitse eikä saa tarvita omaa aikaa lasten ollessa pieniä. Annettakoon heidän pitää teesinsä, mutta minä sanon, että lyhyitä irtiottoja tarvitaan usein - oli se sitten kävelylenkki tai harrastus - ja pidempiä irtiottoja edes joskus.
Olen ollut omalla lomalla (jollaiseksi, kuten huomaatte, työmatkat lasketaan) viimeisen viiden vuoden aikana kolmesti. Niin ja miehen kanssa yhdessä häämatkalla! Nyt laskeskelen, että 2015 varmaan taas pääsen. Koskaan ennen ei ole aika ollut niin arvokasta kuin nyt - monellakin tasolla.
Ja ehkäpä, kuka ties, se että on nuorena saanut viettää täysin ketäänpalvelematonta bussinikkunastaulostuijottamisaikaa - ehkä sekin isommassa mittakaavassa auttaa jaksamaan tässä vähän tiukemmassa arjessa.
 |
| Kuva täältä. |
Matkalle lähtiessäni viime viikolla kohtasin ensimmäisenä iltana sen huumaavan vapaudentunteen: minulla on aikaa! Ompelin takkiini napin, putsasin jugurtin (?) takin hihansuusta, viilasin kynnet ja nypin kulmakarvat. Kaikki tehtäviä, joihin menee kenties minuutti, mutta joihin arjessa "ei ole aikaa". (Eli kyllä, tykkään arjessani näyttää siltä kuin kaivautuisin aamuisin roskiksesta.)
[Toisaalta huomaan olevani kummallisissa tilanteissa se, jolla "on aikaa". Kun harrastajaporukassa kukaan ei halua olla jotain duunia tehtäväkseen, en pysty käsittelemään tilannetta, vaan koen että minun on se tehtävä. Että kai minulla nyt aina sen verran on aikaa. Tästä haluaisin oppia pois - samoin kuin haluaisin oppia myöhästymään. Mutta se on eri tarina, jos ehkä aikaan liittyykin.]
Siellä laivalla - jossa on vain aikaa, koska mitään tekemistä ei ole - muistelin nuoruuden reppureissuja. Kun ei enää tarvinnut "nähdä" tai "tehdä" mitään, matkakaverini kanssa (usean päivän ajan luonnollisesti) nypimme säärikarvoja pinseteillä. Kenties täydellisen joutilaisuuden huipentuma. Muistan myös tylsyydessään lähes transsiinvaivuttavia bussimatkoja, jolloin tunteja ja tunteja yksinkertaisesti tuijotin ikkunasta ulos ja spekuloin elämälläni. (Bussissa en pysty lukemaan ja tämä oli aikaa ennen ipodeja ja ipadeja, vanh. huom.) Silloin oli aikaa.
Mutta kiire on helppo tehdä. Viime viikkoisellakin matkalla huomasin äkkiä tulevani kiireiseksi. En osannut lintsata konferenssista ja toisaalta halusin nähdä museoita ja käydä kahviloissa. (Matkakertomusta myöhemmin - kunhan on aikaa.) Iltaisin olin raastavan valinnan edessä, että lukeako vaiko nukkua. Molempia ei ehtinyt. Valitsin pääsääntöisesti unen.
Ja nyt voin kuulkaa rakkaat kanssakärsijät kertoa, että huikealta tuntui se kun laittoi herätyksen päälle ja puhelimen näytöllä luki "Aikaa herätykseen 10 tuntia 45 minuuttia" - ja tiesin, ettei minua kukaan tällä välillä herättäisi. (Nyt vietän pienen hiljaisen hetken kaikille kateuden kohahduksille.)
Sanotaan, että nukkua ei voi varastoon, ja paluu arkeen alkoikin heti maanantaiaamulla, kun Viking Linen matkustajapolitiikan mukaisesti minut julmasti herätettiin kello 06:15 (laivan saapuessa satamaan 07:35). Ja paluuni jälkeen olen luonnollisesti ollut yövuorossa. Mutta silti väitän, että tuollainen muutaman päivän oma aika ja akkujen lataaminen on ehdottoman tärkeää ihmisen selviämiselle.
On niitä, jotka kirkkain silmin väittävät, että äiti ei tarvitse eikä saa tarvita omaa aikaa lasten ollessa pieniä. Annettakoon heidän pitää teesinsä, mutta minä sanon, että lyhyitä irtiottoja tarvitaan usein - oli se sitten kävelylenkki tai harrastus - ja pidempiä irtiottoja edes joskus.
Olen ollut omalla lomalla (jollaiseksi, kuten huomaatte, työmatkat lasketaan) viimeisen viiden vuoden aikana kolmesti. Niin ja miehen kanssa yhdessä häämatkalla! Nyt laskeskelen, että 2015 varmaan taas pääsen. Koskaan ennen ei ole aika ollut niin arvokasta kuin nyt - monellakin tasolla.
Ja ehkäpä, kuka ties, se että on nuorena saanut viettää täysin ketäänpalvelematonta bussinikkunastaulostuijottamisaikaa - ehkä sekin isommassa mittakaavassa auttaa jaksamaan tässä vähän tiukemmassa arjessa.
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
Sit tää niinku lähtis työmatkalle...
Minä lähden ulkomaille! No Ruotsiin, mutta ulkomaille kuitenkin. Yksin! Työmatkalle tietysti, mutta siis yksin omaan hyttiini ja omaan hotellihuoneeseen viideksi yöksi! Ja nyt voin hehkuttaa sitä etukäteenkin, kun kukaan blogiani stalkkaava murtovaras ei saa tietoa asuntomme tyhjäksi jäämisestä. Ha!
Olen varustautunut matkaan hyvin.
Koska minun ei tarvitse riekkua yömyöhään illanvietoissa, voin keskittyä lukemiseen. Hyvällä tuurilla hotellin netti toimii, mutta jos ei, niin ei pitäisi loppua lukemisen kesken.
Ja muuten ei varustautua juuri tarvikaan. Kirjojen ja läppärin lisäksi pakkaan mukaan kaikki vaatteeni joihin mahdun, ja jotka riittävät ehkä viideksi päiväksi, jos en kovasti suttaa (mikä on todennäköistä).
Pakkaan mukaan myös konferenssin ohjelman, mutta koitan suhtautua siihen viitteellisesti. Ajattelin syödä hyvin. Käydä museoissa (enkä tarkoita nyt Junibackenia), ja jos haluan vähän kiusata itseäni niin joululahjaostoksilla.
Mieskin käski käydä museoissa ja kahviloissa parin vuoden edestä. Tosin jos hän ajatteli, että varastoon, niin todellisuudessa alan nyt kuroa umpeen menetettyjä käyntejä vuodesta 2008 alkaen. Mutta aion yrittää olla toiveensa mittainen vaimo. Tehokkaimmin tehtävä hoitunee museokahviloissa.
Så lång sockerbitarna!
Olen varustautunut matkaan hyvin.
Koska minun ei tarvitse riekkua yömyöhään illanvietoissa, voin keskittyä lukemiseen. Hyvällä tuurilla hotellin netti toimii, mutta jos ei, niin ei pitäisi loppua lukemisen kesken.
Ja muuten ei varustautua juuri tarvikaan. Kirjojen ja läppärin lisäksi pakkaan mukaan kaikki vaatteeni joihin mahdun, ja jotka riittävät ehkä viideksi päiväksi, jos en kovasti suttaa (mikä on todennäköistä).
Pakkaan mukaan myös konferenssin ohjelman, mutta koitan suhtautua siihen viitteellisesti. Ajattelin syödä hyvin. Käydä museoissa (enkä tarkoita nyt Junibackenia), ja jos haluan vähän kiusata itseäni niin joululahjaostoksilla.
Mieskin käski käydä museoissa ja kahviloissa parin vuoden edestä. Tosin jos hän ajatteli, että varastoon, niin todellisuudessa alan nyt kuroa umpeen menetettyjä käyntejä vuodesta 2008 alkaen. Mutta aion yrittää olla toiveensa mittainen vaimo. Tehokkaimmin tehtävä hoitunee museokahviloissa.
Så lång sockerbitarna!
sunnuntai 8. heinäkuuta 2012
Äidiltä tyttärelle
Kesäisin on kepeämmät uutisaiheet.
Uutta tämän vuoden Ruisrockissa oli se, että vein myös esikoisen haistelemaan festaritunnelmaa. (Sunnuntaina alkuiltapäivästä se ei ihan kauhean pahasti haissut.) Annoin itselleni koko pussillisen superäitipisteitä siitä, että poljin esikoisen kaatosateessa katsomaan Frontside Ollieta! (No okei, vielä superimpi mutsi olisi ostanut ihan liputkin, kun taas meidän tyttö joutui tyytymään aidan takaa fiilistelyyn. Yritin diilata lasta parin kaverin mukaan festarialueelle, mutta nämä eivät ihan ehtineet varhaiseen kello kahden ajankohtaan.)
Vaikka ei se lapsi olisi tuonne tajunnut itse pyytää ja aina toppuutellaan, ettei lapsille mitään ihmeellisiä elämyksiä tarvitse tarjota (tätä perustelua käytin, kun valitsimme jättää väliin Astrid Lindgren Världin 100 euron lippuineen tämän kesän Ruotsin-matkalla) niin ajattelen, että onpahan hänellä faktaa, jolla lesoilla vuoden 2028 kesäfestareilla.
Kuten minä.
Muistan aina mainita, että olin Ruisrockissa vuonna 1991 kun Nirvana esiintyi siellä. (Tosin toisena päivänä katsomassa Bryan Adamsia.) Saa nähdä käyvätkö meidän teinarit keskenään festareilla 14-vuotiaana, mutta niin kauan kun huolivat lähden mielellään kaveriksi.
(Täytyy vain toivoa, että alkavat pitää paremmasta musiikista.)
Ja kyllä: toisina päivinä on hyvä myös päästä festareille myös ilman lasta.
Kuten festarit. Joskin henkilökohtaisella kiinnostavuustasolla nousee huippuluokkaan, että olen ollut festareilla ja vieläpä nähnyt siellä uudelleen 1900-luvun parhaan bändin. Uudelleen pitää ehdottomasti mainita, koska se pieni ilo tässä keski-ikäisyydessä on, että voi sanoa nähneensä myös Pulpin ensimmäisen Suomen keikan vuonna 1996.
Molemmat keikat olivat täyttä rautaa.
Uutta tämän vuoden Ruisrockissa oli se, että vein myös esikoisen haistelemaan festaritunnelmaa. (Sunnuntaina alkuiltapäivästä se ei ihan kauhean pahasti haissut.) Annoin itselleni koko pussillisen superäitipisteitä siitä, että poljin esikoisen kaatosateessa katsomaan Frontside Ollieta! (No okei, vielä superimpi mutsi olisi ostanut ihan liputkin, kun taas meidän tyttö joutui tyytymään aidan takaa fiilistelyyn. Yritin diilata lasta parin kaverin mukaan festarialueelle, mutta nämä eivät ihan ehtineet varhaiseen kello kahden ajankohtaan.)
Vaikka ei se lapsi olisi tuonne tajunnut itse pyytää ja aina toppuutellaan, ettei lapsille mitään ihmeellisiä elämyksiä tarvitse tarjota (tätä perustelua käytin, kun valitsimme jättää väliin Astrid Lindgren Världin 100 euron lippuineen tämän kesän Ruotsin-matkalla) niin ajattelen, että onpahan hänellä faktaa, jolla lesoilla vuoden 2028 kesäfestareilla.
Kuten minä.
Muistan aina mainita, että olin Ruisrockissa vuonna 1991 kun Nirvana esiintyi siellä. (Tosin toisena päivänä katsomassa Bryan Adamsia.) Saa nähdä käyvätkö meidän teinarit keskenään festareilla 14-vuotiaana, mutta niin kauan kun huolivat lähden mielellään kaveriksi.
(Täytyy vain toivoa, että alkavat pitää paremmasta musiikista.)
Ja kyllä: toisina päivinä on hyvä myös päästä festareille myös ilman lasta.
tiistai 3. heinäkuuta 2012
Tärkeimmät ensin
Ai mitä tein tänään? No pesin hiekkalaatikon ympäröiviä koristekiviä. Ai tuliko maailma valmiiksi? No ei edes siitä hiekkalaatikon ympäriltä. Ai onko mulla kiire? No ei kovin.
Toista viikkoa lomalla. Ensimmäinen viikko meni vähän tasapainoillessa, että kumpi herää ja mihin aikaan ja MINKÄ JUMALAN TÄHDEN ja miten tässä nyt ihminen lomailla saa kun koko ajan saa olla heräämässä ja nukuttamassa ja ruokaa laittamassa. (Äitiyslomalaiset aina muistavat korostaa, että eihän se nyt mitään lomaa ole. Mutta onko siten työssäkäyvilläkään vanhemmilla lomaa?)
No, nyt on lomalaisuus alkanut hioutua uomiinsa vuoroaamujen ja ennen kaikkea kesäisten kelien myötä.
Kaivoin myös esiin taannoisen loman tehtävälistani. Lupasin
- öljytä terassipöydän (Check. Mies tarttui toimeen tänään, kaksi tuntia ennen kahvivieraita. Joimme siis kahvit terassin reunalla istuen. Enkä edes nipottanut.)
- juoda siinä aamukahvini (Noloa tunnustaa etten ole.)
- laittaa hääkuvan seinälle (Tämä ei nolota.)
- ostaa sen kerrossängyn (Check. Lupasivat kuuden viikon toimitusajan, jonka tinkasin kuukauteen.)
- käydä läpi lastenvaatteet vanhempieni vintillä (Heh heh.)
- käydä Tukholmassa baarissa (Tulossa.)
- nähdä Pulpin Ruisrockissa (Tulossa lähempänä.)
- käydä lenkillä/jumpassa - ehkä jopa kerran molempia (Check? Sen kerran olen tosiaan jumpannut eli saako tämän nyt unohtaa?)
Mutta aika tylsän listan olin laatinut. Noiden sijaan olen
- uittanut itseäni ja lapsia maauimalassa
- herännyt kuudelta
- mennyt nukkumaan viideltä
- juonut skumppaa terassilla lasten kuunnellessa härskejä "keskiaikaisia" lauluja ("Se sanoi kirosanan!")
- syönyt jäätelöä (ja toisinaan myös ruokaa)
- käynyt Apteekkimuseossa (Ette usko jos kerron, että lapset eivät kiinnostuneet 1700-luvun käsinmaalatuista kangastapeteista. Ne oli hienot.)
- käynyt entisessä kantapaikassani näkemässä nuorisolaisia (ks. kohta mennyt nukkumaan viideltä) ja kuullut olevani "kypsää lihaa"
- pohtinut keski-ikäisen perheenäidin elämän syvintä olemusta (ks. edellinen)
- todennut itseni sitten kuitenkin aika tyytyväiseksi siihen
- katsonut jalkapalloa
- pelannut jalkapalloa
- lukenut Hesaria aurinkotuolissa neljän minuutin ajan
- niin ja tietenkin pessyt koristekiviä
Ja loma on siis vasta alussaan. Pidetään tämä.
Toista viikkoa lomalla. Ensimmäinen viikko meni vähän tasapainoillessa, että kumpi herää ja mihin aikaan ja MINKÄ JUMALAN TÄHDEN ja miten tässä nyt ihminen lomailla saa kun koko ajan saa olla heräämässä ja nukuttamassa ja ruokaa laittamassa. (Äitiyslomalaiset aina muistavat korostaa, että eihän se nyt mitään lomaa ole. Mutta onko siten työssäkäyvilläkään vanhemmilla lomaa?)
No, nyt on lomalaisuus alkanut hioutua uomiinsa vuoroaamujen ja ennen kaikkea kesäisten kelien myötä.
Kaivoin myös esiin taannoisen loman tehtävälistani. Lupasin
- öljytä terassipöydän (Check. Mies tarttui toimeen tänään, kaksi tuntia ennen kahvivieraita. Joimme siis kahvit terassin reunalla istuen. Enkä edes nipottanut.)
- juoda siinä aamukahvini (Noloa tunnustaa etten ole.)
- laittaa hääkuvan seinälle (Tämä ei nolota.)
- ostaa sen kerrossängyn (Check. Lupasivat kuuden viikon toimitusajan, jonka tinkasin kuukauteen.)
- käydä läpi lastenvaatteet vanhempieni vintillä (Heh heh.)
- käydä Tukholmassa baarissa (Tulossa.)
- nähdä Pulpin Ruisrockissa (Tulossa lähempänä.)
- käydä lenkillä/jumpassa - ehkä jopa kerran molempia (Check? Sen kerran olen tosiaan jumpannut eli saako tämän nyt unohtaa?)
Mutta aika tylsän listan olin laatinut. Noiden sijaan olen
- uittanut itseäni ja lapsia maauimalassa
- herännyt kuudelta
- mennyt nukkumaan viideltä
- juonut skumppaa terassilla lasten kuunnellessa härskejä "keskiaikaisia" lauluja ("Se sanoi kirosanan!")
- syönyt jäätelöä (ja toisinaan myös ruokaa)
- käynyt Apteekkimuseossa (Ette usko jos kerron, että lapset eivät kiinnostuneet 1700-luvun käsinmaalatuista kangastapeteista. Ne oli hienot.)
- käynyt entisessä kantapaikassani näkemässä nuorisolaisia (ks. kohta mennyt nukkumaan viideltä) ja kuullut olevani "kypsää lihaa"
- pohtinut keski-ikäisen perheenäidin elämän syvintä olemusta (ks. edellinen)
- todennut itseni sitten kuitenkin aika tyytyväiseksi siihen
- katsonut jalkapalloa
- pelannut jalkapalloa
- lukenut Hesaria aurinkotuolissa neljän minuutin ajan
- niin ja tietenkin pessyt koristekiviä
Ja loma on siis vasta alussaan. Pidetään tämä.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
