Olen palannut (muualle)!

No moi! Yhäkö sinä siellä? Eihän tässä lopulta mennyt kuin, mitä, puolitoista vuotta? Tuntuu pidemmältä.

Se kertoo ehkä siitä, että blogi on kummitellut toisinaan takaraivossa, mutta koska työillat-futis-pyykit-netflix-kaverit-nukkuminen-ja-kirjojakin-pitäisi-lukea ja ehkä myös syvällisemmällä tasolla koska varautuneisuus duunista, josta en ole halunnut avata mitään edes salanimen takaa (ymmärrätte varmaan, FSB ja niin pois päin), tämä Arjen takaa kurkistelu jäi vajavaiseksi. Vaikenemalla työstä vaikenee niin suuresta osasta tämänhetkisestä identiteettiäni.

Mutta nyt tuli aihe. Tuli aihe ja tuli mahdollisuus (eli unohdetaan työillat ja kaverit, eikä siivouksestakaan kukaan enää kohta napise - leikitään kuitenkin, että ei unohdeta futista): tuli uusi blogi. Uuteen osoitteeseen, uudella kirjoittajaidentiteetillä ja uudella alustalla. Ihan vain, että näkisitte tekin hiukan vaivaa seurataksenne.

Tyylilaji viittaa Suurmetsurin löytämiin esimerkkeihin saman subgenren blogeista. Ja sitähän minunkin lajini on pohjimmiltaan aina ollut: hempeä, lempeä ja pastellinsävyinen. Elämän pieniin iloihin kohdentava. (Ja todella: pienestä ne on jatkossa löydettävä.)

Ai mitä ihmettä tämä nyt?

No tule katsomaan: c'est une fête!

Yritys olla nostalginen

Blogin luonnoksissa on hyvän kolme vuotta sitten laadittu otsikko "Nyt kun en enää asu täällä". Postauksen ideana oli hehkuttaa kotipihaamme ja juoruta naapureista sitten, kun se olisi mahdollista. Mutta nyt kun asunto vihdoin on myyty, lähdöstä on ehtinyt kulua liki kaksi vuotta.

Okei, se oli ihana koti. Ja ennen kaikkea täydellinen piha, jossa lapset saivat leikkiä nelivuotiaasta keskenään (ja naapurin lapset kaksivuotiaasta). Jossa aina oli leikkikaveri. Ja kahvikaveri. Barbilla oli bestis ja Barbilla bestikset. Iltapuurolla yhdestä viiteen lasta, riippuen vähän kuka puurot viitsi keittää. Itkuhälyttimenä toimi ovikello.

Varmaan sitä hehkutin blogivuosinakin, mutta ylläolevaa en kirjoittanut. Varoin kuvia, joissa näkyisi kotimme seinää, ettei se olisi paikannettavissa. En kertonut idyllisestä Kakolanmäestä, joka pihastamme alkoi. Kuvailin, kuinka meillä oli lyhyt päiväkotimatka, mutta en sanonut sen pihan näkyneen olohuoneemme ikkunasta. En varmasti kertonut antavani lasten olla pihalla ilman valvontaa.

Tuolla me asuimme.

Vaikka olemme siis muuttaneet pois aikaa sitten, jätimme asuntoon jotain pientä. Tällä tarkoitan kaikkea suurta: kirjoituspöytä, olohuoneen lamppu, jukeboksi, kirjahylly. Sekä tietysti kaikki se romu, jotka kellariin kerätään.

Veimme viimeksimainitut Topinojalle (mikä puhdistava kokemus*), terassikalusteet ja työkalut kesämökille, kirjoituspöydän ja jukeboksin annoimme pois (mikä puhdistava kokemus**). Kirjahylly katselee minua tuosta vierestäni ja rakastan sitä, mutta se ei ole puhdistava kokemus, pikemminkin vähän ahdistava samaisesta syystä kuin luopuminen oli puhdistavaa.

Neljällä lapsella palvelleista Teutonioista katkesi asia Harbin vauvavuonna. Metalliosistaan pääsi kierrätykseen.

Vessanpönttöä emme muutaneet, mutta katsokaa nyt mikä täydellinen kierrätysmaailma. Jokaiselle asialle oma kontti!

Tabula rasa seuraavalle kertomukselle.

Sunnuntaina suljimme kodin oven viimeistä kertaa. Kodin, johon muutimme yksilapsisena jatko-opiskelijapariskuntana ja pois kolmilapsisena perheenä, uudet urat edessä. Siellä harjoittelimme häävalssin ja kahdet lektiot.

Tällaista nostalgiaa yritin kehitellä, mutta jännä kyllä, en saanut sisimpäni ripseä värähtämään. Se oli ihana koti, mutta arvaatteko: niin on nykyinenkin. Olkoonkin objektiivisilla mittareilla vähemmän idyllinen.

Kiitos Kakola 2010-2014. Näin on hyvä.

* Puhdistavaa, koska kuormaamme ei kaadettu läjänä kaatopaikan massaan, kuten kuvittelin, vaan jokaisen asian sai viedä omaan kierrätyspisteeseensä. Jätemaksu peräkärryllisestä tavaraa oli kolme euroa. Kolme!

** Miten mahtavaa luopua jostain, jota kuvittelee pitävänsä tärkeänä, mutta joka esineenä ei kuitenkaan sitä ole. Ah, mitä kolmen pennin Kon-mari-filosofiaa. Ei kestä kiittää!