perjantai 21. joulukuuta 2012

Tilanteen nollaus

Kyllä näistäkin viikoista sitten selvittiin, kunnialla joskaan ei uhrauksitta. Mitään en ole harrastanut enkä kavereita tavannut, olen siirtänyt herätyskelloa puoli tuntia aiemmaksi (toki yhä seiskan jälkeen) ja perunut kolmea kuukautta aiemmin varatun kampaajan, koska kahdeksan vuoden projekti oli jälleen kerran muuttunut minuuttipeliksi.

Kuulostaa ehkä pieneltä ja sitä onkin, mutta toverit ei-aamuvirkut ymmärtävät keskimmäisen uhrauksen painoarvon: olen ollut miehen kanssa yksissä seitsemän vuotta, enkä ole koskaan noussut häntä aiemmin aamuisin. Paitsi viimeisen kahden kuukauden ajan. Käyn suihkussa, laitan puurot ja valmistelen vaatteita ennen kuin herätän lapsia. Uskokaa, tämä tapa tulee loppumaan nopeasti.

Peruin myös tästä minuuttiaikataululla laaditusta viimeisestä viikosta yhden työpäivän valvoakseni nukutettujen lasteni unta. (Mutta kun epäilin, että joutuisin muuttamaan ajatustani sairastelemattomuudestamme, niin huomasin etten. Uskon yhä vakaasti että meidän perheessä ei sairasteta. Denial, denial, denial: siinä minuuteni perusta.)

Mutta jotenkin ihmeellisesti kaikki on loksahdellut paikoilleen. Normaalitoimintaani järkevämpänä taktiikkana otin ohjenuoraksi että jokaisena iltana lasten nukahtamisen jälkeen pitää tehdä yksi asia. Yhtenä joulukorttien tilaus, toisena lapsivakuutuksen hankkiminen, kelalaput, joululahjojen hankkiminen, esikoisen vakuutuskorvausten hakeminen (tältä vuodelta, köh) ja niin edelleen. Sellainen mukavan toimelias joulukalenteri.

Eli koska minulla on tapana ahdistua tekemättömien asioiden painosta, tällä taktiikalla sain oikeasti mielettömän kasan rästihommia työstettyä parissa viikossa.

Ja onnekseni jossain kohtaa tajusin, että minun ei tarvitse mennä kauppaan jouluostoksille, koska internet. Viime perjantaina tilatut lahjat jopa tulivat ajoissa postista ja ovat melkein jo paketissakin. (Se oli eilisen puhde, mutta paperi loppui.*) Joulukoristeita en hakenut kellarista mutta jouluvaloja on jopa kahdet (niitä ei koskaan viety kellariin), ja on myös esikoisen maalaama tonttu ja joulukuusi ja saadut joulukortitkin seinällä, niin ei paremmasta väliä.

Niin ja sen väitöskirjan lähetin siis vastaväittäjälle. Tammikuussa alkaa taitto ja vihonviimeisten viilausten tekeminen (sitä vihonviimeistä deadlinea tässä kyllä on ollut jo puoli vuotta, tuntuu). Eli tästä päivästä alkoi melkein kahden loma, mikä tuntuu epäuskottavalta, mutta kai siihenkin pian turtuu.

Se on siili, koska etteköhän tekin ole jo tonttuja nähneet.

Silti suurimpana salaisuutena joulurauhaani on se mainitsemani alisuorittaminen. Meille ei tullut tänä vuonna

- täytettävää joulukalenteria
- joulukorttiaskartelua
- joulukoristeita
- joulukuusta 
- jouluruokia
- joulusiivousta (edellistä kolmea ei toki ole ollut aiempinakaan vuosina)
- joululaulujen kuuntelemista (ei liity aiheeseen, mutta eipähän ehdi leipääntyä niihin ennen joulua)

Ja vaikka nyt kuulostan maailman suurimmalta ankeilijalta, niin huoli pois lapsiparoistani: he saavat viettää sitä ihanaa tunnelmallista lapsuuden joulua mummolassa koko joulun ajan. Saavat hakea tuoksuvan kuusen ja koristella sitä, kuunnella joululauluja, olla syömättä jouluruokaa ja jännittää pukkia. Kaikki se on minustakin ihan ihanaa.

Erityisesti kun sitä ei tarvitse tehdä kotona.

* Edit 23:42: se oli myös tämänpäiväinen duunini mutta paperi loppui taas kesken. Herää kysymys onko mulla sittenkin paljon lahjoja vai ovatko nykyajan paperirullat vain tosi lyhyitä. (Eli kyllä, täysin maailmaatuhoten tiimaripaperilla mennään. Ei tule silkkiliinoihin käärittyjä lahjoja meiltä enkä nyt lapsille ilkeä sanomalehteenkään kääriä vaikka synttärilahjoja usein sillä tyylillä toimitankin.)

Ja tuli muuten mieleen siinä paketoidessani, että olen naapurille kilon sokeria velkaa (oli kaksi viikkoa sitten juhlat) ja että viime jouluna taisimmekin saada heiltä omatekoista viikunakompottia. Eli lisättäköön siihen listaan "asioita joita meillä ei ole" joulumuistamiset naapureille. Ja päiväkodin tädeillekin taitaa olla vähän myöhäistä alkaa keksiä. Nämä eivät siis menneet menneet minkään karsitaan rauhoittumisen nimissä strategian piikkiin, vaan, no, siihen toiseen.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Kun nyt aiheesta aloitin

...niin johan alkoi vakuutukset kannattamaan. Ihan yhdellä lääkärikäynnillä. Pöydällä odottaa kuopuksen vakuutusmaksulasku 265 euroa sekä kustannusarvio tuubituksesta 1100 euroa - per tyttö. Vaikka kai se julkinenkin korvat tuubittaisi, eikö? Jos ei nyt ehkä ihan kahden päivän varoitusajalla joulunalusviikolla.

Esikoinen ei ottanut uutista hyvin. "Ei enää puhuta niistä korvajutuista." No ei puhuta. Ainakaan ennen huomista.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Vannon ja vakuutan


Täytin lapsivakuutushakemuksen kolmoselle. Parempaa tahtoani vastaan.

Ristiriita syntyy siitä, että näen lapsivakuutuksen julkisten palveluiden nakertamisena. Niiden yleistyessä syntyy kehä, jossa vakuutus pikkuhiljaa tekee itsestään pakollisen. Jos jokainen joka vähänkin kynnelle kynenee ottaa lapsivakuutuksen, voidaan julkisista perusterveyspalveluista leikata yhä enemmän. Ja vaikka Amerikka onkin hieno ja iso maa, sikäläistä terveydenhoitosysteemiä en Suomeen ottaisi.

Vielä Helsingissä asuessamme soitin kerran neuvolaan kysyäkseni miten menetellä päästäkseni näyttämään lapsen ihottumaa lääkärille.

"Eikö teillä ole vakuutusta?" aloitti kunnallinen terveydenhoitaja. Kun myönsin, hän selitti miten työlästä erikoislääkärille olisi kunnallisen kautta päästä, ja minä uskoin ja menimme yksityiselle. Ja sinne kiertoon olemme rahamme sittemmin laittaneet. Tosin, kuten tuossa todettua, laskutettavaa vakuutuksesta ei juuri ole ollut.

Esikoisen kohdalla tätä jo tuskailin, mutta päädyimme kuitenkin lapsivakuutukseen - en täysin muista perusteluitamme, mutta luullakseni järkeilimme, että jos vauvalla olisi syntyessään joku haastava sairaus niin vakuutus voisi helpottaa kaikkien elämää.* Vakuutuksen voisi sitten tämän riskin rauettua irtisanoa. (Ja todellinen vitsi tässä logiikassa lienee se, että jos sairaus menee todella haastavaksi, hoito siirtyy kuitenkin julkisten palveluiden puolelle. HUSiin se yksityinen ihotautilääkärikin meidät muuten lähetti, kun ei keksinyt nokkosrokon aiheuttajaa.)

No, onneksi ei ollut, mutta vakuutus on silti voimassa yhä. Ja tässä tulee se todella ongelmallinen kohta, sanottakoon vaikka kohtalo- tai taikauskoisuus, jota en tietenkään oikeasti myönnä omaavani. Kun järjellä ajatellen voisi todeta, että jonkinlainen tapaturmavakuutus olisi meidän kohdallamme ihan riittävä vaihtoehto - ne harvat (kopkop) korvakäynnit voisi sitten maksaa ihan suoraan lääkärille kierrättämättä maksua vakuutusyhtiön kautta - niin jossain takaraivossa kytee irrationaalinen pelko, että jos sen nyt irtisanoo niin kyllä sitten jotain tapahtuu. Ja kun se vakuutusmaksukin pikkuhiljaa laskee vuosien myötä, niin taloudellinenkaan kannuste irtisanomiseen ei enää ole niin suuri. Eli ehkä katsomme taas "vielä tämän vuoden".

(Ja kyllä, ei kotivakuutustakaan pidetä sen takia, että saisi joka vuosi sieltä omat maksunsa takaisin korvauksina, tai siksi, että olisi todennäköistä että koti palaa, vaan riskien jakamiseksi. Jos se palaa, ei oma maksukyky riitä mitenkään. Terveydenhuollon saralla tuo riskien jakaminen hoituu kuitenkin myös veronmaksun kautta. Vielä.)

* Ja seuraaville lapsille se on pitänyt ottaa, koska, no, on vaan sitten pitänyt toimia samoin.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Hyvän mielen täytepostaus

tai miksei täyttämispostaus.

Miehen mukaan suustani tuleva viestintä (hänelle) on pelkkää valitusta. Ja myönnän, joskin vastahakoisesti, että joka toinen lauseeni (kuten myös jokainen postaukseni) on tiivistettävissä sanoihin: "kun kiire", "kun stressi" tai "ja kun vielä joulukin".

Eli siis vaihteeksi: kymmenen syytä olla onnellinen.


1. Euroopan paras pulkkamäki omassa pihassa.
2. Maailman parhaat virolaismummon neuvomat lapaset, joissa huovutettu vuori. (Ja jotka olen jopa vaivautunut paikkaamaan.)
3. Tiedossa oleva Tallinnan-matka joululomalla, jolloin voi hankkia uuden parin. 
4. Kylppärin lattialämmitys.
5. Jumppakortin hyllytys. Ei tarvitse enää yrittää.
6. Monta joululahjaa urakoituna internetistä - ennen kello yhtätoista.
7. Äiti, joka oli löytänyt esikoisen joululahjatoiveluistimet kirpparilta.
8. Kesken oleva aidosti hyvä kirja, jonka vuoksi kannattaa sammuttaa tietokone. (So. Franzenin Freedom. Lukutahtini on noin kolme sivua illassa ennen sammumistani, joten saan sen loppuun jo muutamassa vuodessa.)
9. Lapset, jotka on pakko hakea päiväkodista neljältä vaikka ei yhtään ehtisi, ja joiden takia menee pulkkamäkeen.
10. Ettei tarvitse väkisin edes jatkaa listaa kymmeneen.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Fiksatut identiteetit

Mainitsin tuossa edellisessä postauksessa termin "flunssakausi" aivan kuin se olisi osa normaalia elämäämme. Ei ole (ollut).

Uhosin lokakuun alussa että jos en käy jumpassa viidesti kuussa, vedän tilanteesta johtopäätökseni kuten politiikot konsanaan. No, lokakuussa kävinkin viidesti ja sitten marraskuussa kaikki yhden kerran ja joulukuussa en vielä kertaakaan. Kiireen, laiskuuden ja huvittamattomuuden lisäksi käyntejä on estänyt puolet mainituista kuista kestänyt flunssa. Marraskuussa oli omansa, nyt joulukuussa uusi.

Ja miehellä sama.

Lapsilla taas diagnosoitiin lokakuussa korvatulehdus: esikoisella elämänsä toinen (nelivuotiaana) ja kuopuksella ensimmäinen (kaksivuotiaana). Marraskuun kontrollikäynnillä havaittiin ärhäkkä, märkivä korvatulehdus, ja nyt joulukuun kontrollikäynnillä saimme kotiinviemisiksi diagnoosin alkavista liimakorvista. Kahden viikon päähän kontrolli ja harkintaan tuubitus.

Siis meillä?

Kun eiväthän meidän lapset sairasta. Niinkuin emme me vanhemmatkaan.

Esikoisen ensimmäinen korvatulehdusdiagnoosi tehtiin viime keväänä ja silloin, kuten nytkin, muun tutkimuksen yhteydessä. Tulehduksiin ei ole kummallakaan lapsella liittynyt kipua, kuumetta, tai mitään havaittavaa oireilua. Nyt jälkeenpäin osaan yhdistää kuopuksen satunnaisen kaatuilun sekä valituksen kovista äänistä korvatulehduksen oireiksi.

Eli kysymys herää onko esikoinen sairastanutkin elämässään oikeasti kahdeksankymmentä korvatulehdusta, joita ei vain koskaan ole havaittu, koska ne ovat oireettomia. Vai onko kyseessä sittenkin se päiväkoti - päiväkoti, jonka superresistentit virukset tunkevat myös meidän perheemme aiemmin hyvän immuniteetin läpi? Meillä vanhemmilla varmasti stressi, huonostinukkuminen, -syöminen ja liikunnan puute ajavat elimistön ottamaan vastaan jokaikisen vastaantulevan pöpön.

Mutta jotenkin en osaa hyväksyä ajatusta; minun on hyvin vaikea identifioitua uuteen rooliini "korvalasten" äitinä. Ja tuntuu hurjalta ajatella, että tähän asti niin terveiden lasten korvat pitäisi tuubittaa vain muutaman tulehduksen jälkeen. Mutta lääkärimme lohdutti, että hänen esikoisellaan tarvittiin tuubitukseen vain yksi korvatulehdus - yksi joka ei millään parantunut.

No, eräs ystävä - kolmen lapsen äiti - tuossa juuri pohdiskeli miten vaikeaa on päästä eroon lapsettoman ihmisen identiteetistä.

Kai se pitää hyväksyä, että asiat voivat muuttua.

torstai 6. joulukuuta 2012

Tärkeintä

Esikoinen oli kulturoitunut päiväkodissa ja tiesi että tänään on "Suomen syntymäpäivä".

- Kaikkein tärkein päivä, hän lausui painokkaasti.

- Ja kaikkein tärkeintä tänä päivänä on tehdä joulukortit!

Selvä.

Mutta työtä käskettyä, tilaus lähti äsken. Aivan uniikin upeat kortit tuli. (Totesin, että yhtään valokuvaa ei löydy viimeiseltä kuudelta kuukaudelta, niin että molemmat lapset näyttäisivät fiksulta yhtä aikaa, eli laitoin kaksi täysin eriparista kuvaa. Esikoisesta olisi ollut hienoja tonttutanssikuvia, mutta ainakin lapsen isoäiti olisi loukkaantunut kuopuksen puolesta moisesta puolueellisuudesta.) Eli sori vaan kaverit - jos olette aiempina vuosina saaneet meiltä kortin, tänä vuonna ei tule, sillä otin vain minimimäärän sukulaisille, joiden suhteen on aito loukkaantumisriski.

Aion nimittäin ylittää itseni tänä vuonna alisuorittamisessa. Pukki on tänä vuonna vähän väsynyt. Totesin tuossa viime viikolla, että jopa sen joulukalenterin hakeminen kellarista, saati täytteiden haaliminen, olisi täydellisen ylivoimainen suoritus. Onneksi vanhempani hankkivat lapsille paperikalenterit (olivat hankkineet joka tapauksessa, puol. huom.) eikä esikoinen ole muistanut täytettävää kalenteria pyytää, eli nyt oikeastaan vain vältyimme tuplakalentereilta.


Ajattelin pitää koko joulukoristelaatikon kellarissa kunnes joku sitä rupeaa kinuamaan. Itse joulun vietämme kuitenkin vanhemmillamme, ja siellä lapset saavat koristella kuusta ja nauttia tontuista.

Elämme melkoisessa kädestä suuhun -tilanteesta. Kauppareissulla ostetaan talvihaalarit, kun näyttää olevan pakkastakin ja oman lapsen syntymäpäivälahja.

Onneksi on flunssakausi, niin mies joutui perumaan tälle päivälle suunnittelemansa 60 kilometrin (juu ei ole kirjoitusvirhettä tuossa) lenkin ja minä iltapäivän kahvittelut. Mies oli sen sijaan aamupäivän töissä ja minä parkkeerasin työpaikan autiolle parkkipaikalle iltapäivällä. Tajusin kuitenkin pian, että ei tänään kuulu olla töissä vaan facebookissa, joten pistin koneen kiinni ja lähdin kotiin perheen kanssa saunomaan. (Matkalla jonotin Siwassa puoli tuntia maitoa, koska kaikilla muillakin oli olut juuri loppunut. Mahdoton ajatus (muillekin), että yhtenä päivänä kuukaudessa olisivat kaupat kiinni.)

Huonosta ajankäytöstä johtuen - en lopulta voi muuta syyttää - jouduin siis ensimmäistä kertaa toteamaan, että deadline ei pidä: en saa yhtä lupaamaani juttua huomiseksi millään.


No, siitäkin selvittäneen. Ja palatakseni tuohon mikä on tärkeitä (eli pelastaakseni omat äitipisteeni armottoman nettiyleisön edessä): onneksi meitä vanhempia on kaksi. Jompikumpi hakee lapset hoidosta neljältä. Ja koska työt jäävät töihin, kotona eletään kotiarkea. Eli uskaltaisin väittää, ettei tätä kiirettä kuitenkaan lapsilla maksateta. Kaikella muulla kyllä.

Voi toki ajatella, että ihminen tekee itseään tärkeäksi olemalla kiireinen. Ja enemmän minua varmaan tulee hajottamaan se kotiäitiyden aikakäsitys. 

Mutta tuskin minua kamalasti harmittaa kun tämä on ohi.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Do not fold when baby within, eli käyttöohjeita idiooteille

Liekö vähän väritetty, mutta tällaisesta ohjeesta muistan kuulleeni amerikkalaisissa kokoontaitettavissa lastenrattaissa.

Tämäntyyppisiä käyttöohjeita olisin kaivannut myös rakkaaseen kahvikoneeseeni. Maitovaahdon sijaan kone tekee nimittäin nykyään homevaahtoa.


Tilanteen - eli kun kone ilmoittaa, että on purulokeron tyhjennyksen aika, astia kasvaa kaunista oranssia hometta - jatkuttua muutamia kuukausia sain aikaiseksi soittaa huoltoon ja purnata aiheesta. Mieleeni hiipi ajatus, että jos home onkin jo koko koneessa ja siemailen joka aamu aamiaiseksi pienen homeannoksen. Ja vielä raskaana. Iik iik.

Selvittelimme huollon kaverin kanssa asiaa, ja hän diagnosoi ongelmaksi, että keitän kahvia liian harvoin. So. joka päivä, mutta yhden kupin päivässä. Huoltohenkilön mukaan oli itsestään selvää, että "märkä kakku" alkaa homehtua noin kolmessa päivässä. Ja kone suosittelee jäteastian tyhjennystä 15 kupillisen välein. Ihminen suositteli tyhjentämään joka päivä.

Minä tähän kunnon valittajana purnasin, että jos kone itse ohjeistaa tyhjentämään tietyin välein, voisi olla reilua ilmoittaa käyttöoppaassa, että tämä tyhjennysväli ei suinkaan riitä.

Mutta "kaikkea ei voi kirjoittaa käyttöohjeeseen."

En tyytynyt kuitenkaan ensimmäiseen diagnoosin, vaan vaadin selitystä sille, miksi kone ei ensimmäiseen kahdeksaan kuukauteen tehnyt hometta, vaikka tyhjennysväli oli sama. Mikä on muuttunut? Tämä olikin mysteeri.

Kaveri ehdotti, että lähetän koneen huoltoon puhdistukseen hintaan 120e, takuu ei korvaa. Anekdootinomaisesti kertoi asiakkaasta, joka oli säilyttänyt kahvinpavut jääkaapissa (kuvitelkaa - mistä lie moisen keksinyt?) ja koneen terät olivat menneet ruosteeseen pavuista kondensoituneesta vedestä. Ei mennyt takuuseen sekään. (Terien vaihto 250e.) Sekin asiakas oli kysynyt, miksei tätä lue käyttöohjeesta, mutta, niin:

"Kaikkea ei voi kirjoittaa käyttöohjeeseen".

Ja nyt tietysti jo arvaatte missä minä olen säilyttänyt kahviani.

Huollon kaveri oli kuitenkin ihan sympaattinen eikä tuominnut konettani vielä menetetyksi, vaan pohdimme, että jos nyt saan koneen kuivaksi (terissä on kuulemma nyt märkä möykky kahvia) ja siirryn kuiviin (so. ei jääkaapissa säilytettyihin papuihin) niin ehkä jauhatusteho palaa ennalleen, eikä kahvi homehdu enää niin nopeasti kuin nyt.

Koska onko luksusta omistaa kahvikone, jonka joutuu siivoamaan joka päivä?

Niin.

Sivuhuomio: osasinpas kirjoittaa postauksen joka ei liity kiireeseen töissä! Hah. Vielä jos keksin jonkun lapsiaiheen.

Ja tosiaan: että luenko käyttöohjeen sillä tarkkuudella, että tiedän, ettei noita asioita mainita siellä? En tietenkään. Mutta juuri tuo koneen pilaava jääkaappisäilytys sekä tyhjennysväli pitäisi ilmoittaa vilkkuvilla keppikirjaimilla koneen kyljessä. Koska jos tieto on minulle tärkeä, on se absoluuttisesti tärkeä.

torstai 29. marraskuuta 2012

Ota löysin rantein

Raskaana ei saisi stressata, väitetään.
"Korpilahdella eläneen Ida Lintulan mukaan odottavan äidin silmitön suuttuminen saattoi johtaa jopa lapsen mielipuolisuuteen (SKS, tieto vuodelta 1933)." (Duodecim.)
Ja nykytutkimus myötäilee kansanuskomuksia:  "Lapset ovat olleet temperamentiltaan keskimäärin arempia ja itkuisempia, mikäli äidit ovat raskautensa aikana kokeneet olleensa stressaantuneita tai depressiivisiä." (Ibid.)
Viimeistään tästä saa stressin, jos ei muuten ole. (Täti-ihminen, tieto vuodelta 2008).

Siinä, että on raskaana kuormittavassa työvaiheessa on hyvää se, että ei rentouta itseään punaviinillä iltaisin. (Jo pienikin määrä vaikuttaa usein huonontavasti muutenkin huonoon nukkumiseeni)

Huonoa siinä on se, että ei voi rentouttaa itseään punaviinillä iltaisin. (Jo pienikin määrä vaikuttaa usein parantavasti yleiseen elämänasenteeseeni.)

Muita vaikutuksia raskaudella ei juuri ole nykytilanteessani - fakta johon havahdun aina kun joku kysyy miten odotukseni sujuu. Se sujuu ihan itsekseen. Asiat rullaavat sellaisella paineella, että kaikki mikä voi jäädä huomiotta, jää huomiotta. Mutta jos sellaisia listaisi tähän, joutaisi joku kysymään, että miksi en työstä niitä sen sijaan, että päivittelisin blogiin. Eikä niitä kannata toki muutenkaan miettiä.

Ettei tule ressi.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Pieniä iloja vanhemmuudessa

Tämän blogin lukijana tiedät varmaan sen tunteen kun valvoo puoli yhteen lukemassa Jonathan Franzenin Freedomia Hesaria blogeja feissarimokia ja kiroaa kun ei ole mennyt nukkumaan kun aamulla taas väsyttää? Ja sitten lapsi herää ja voi taputella itseään olalle, että olipa hyvä, ettei mennyt nukkumaan hetki sitten kun nyt olisi kuitenkin joutunut nousemaan.

Sen jälkeen voikin mennä nukkumaan ilman, että on menettänyt yhtään kallisarvoista uniaikaa (tai ehkäpä netata hetken lisää ja toistaa sama hyvä havainto).

Valitettavasti useammin todentuva ilmiö on, että valvoo koneella ihan viimeiseen nukahtamispisteeseen saakka, ja samalla hetkellä kun miettii, että nyt hyvä jos jaksan kaatua tästä tuolilta tuohon sänkyyn niin muistaa että pyykit!

Minulle näin käy suunnilleen joka kerta kun pesen pyykkiä. Eli kuutena iltana viikossa.

Sitä voisi kuvitella pikku hiljaa oppivan.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Edistystä!

Mulla on vastaväittäjä ja väitöspäivä! Epävirallisesti, mutta se riittää kyllä (toistaiseksi).


Sain tiedon torstaina puoli neljän aikoihin. Perjantaina kympiltä minulla oli varattuna meikki, kampaaja, jatkopaikka ja pitopalvelu. Meikkaajallani (olen kerran elämässäni käynyt meikkaajalla - hän on siis meikkaajani) ei ollut vielä edes ensi vuoden kalenteria. Olenko maininnut, että tykkään kun asiat on suunniteltu ajoissa?

Minulla on nyt siis öbaut kuukausi aikaa väitöskirjan viimeisille muokkauksille. Ensi perjantaina on ensimmäinen deadline, kun laitan tekstin kielentarkastukseen. Ja sen verran huomaa stressiä, että vaikka (vai koska?) on ollut mukavan rauhallinen viikonloppu, olen oikeastaan koko ajan odottanut, että tulisi maanantai. Eilen, kun menin väkisinjumppaamaan, pohdin, että mieluummin olisin kaartanut työhuoneelle siksi pariksi tunniksi. Menin kuitenkin voimaan pahoin bodypumpiin. (Mulle tulee ihan järkyttävän huono olo niistä selällään tehtävistä liikkeistä. Kerrasta ei usko. Eikä kahdesta. Mutta nyt tein ihan vauvapainoilla ja omia taukoja pitäen. Ja alan uskoa, ettei sovi.)

The aikataulu on siis yhä voimassa! (No se toimittamani kirja on nyt refereekierroksella, eikä ehkä ehdi kauppoihin ennen kuin minä synnärille. Mutta jos väitöksen saa kunnialla hoidettua niin eiköhän muu sälä hanskaudu jotenkin.)

Tuntuu vähän hassulta raportoida näin tarkkaan, mutta kun nyt jo kerran aloitin. Hyvään journalismiin kuuluu kuulemma tilanteiden seuraaminen loppuun saakka. Ja vaikka en journalismia koe harrastavani, usein tajuan avautuneeni jostain asiasta kun tilanne on ns. akuutti, enkä sitten koskaan palaakaan kertomaan, että miten tilanne eteni.

Eli myös:

- Ostimme uuden auton noin kuukausi tämän jälkeen. Ei siis nyt toki uutta, mutta meille uuden.

- Se takki oli hansikaskorissa. Älkää kysykö miten mahtui. (Lenkkarit sen sijaan on yhä kateissa. Ja lapaset taas.)

- Emmekä me montaa päivää olleet ilman Hesaria, nykyään luemme sen vain diginä. Ja käytän muuten enemmän aikaa Hesarin ääressä kuin ennen. Ipadin saa jotenkin ohimennen avattua, toisin kuin paperilehden. Mutta sen verran vanhakantainen olen, että (jopa tilaajille) maksullista hs.fitä en oikein sulata. Tai että ei siellä maksumuurin takana saa ainakaan olla tätä tasoa. (Tai ehkä haluat välttää maksuklikkausta, silloin katso helmi täältä.)

torstai 22. marraskuuta 2012

Muoto vai sisältö?

Kerrankin mies oli ostanut levyn, jota teki mieli hyräillä ja tanssia mukana. "All the other kids'r gonna run like that, hm-mmm run like that..."

 

- Tiedätkö mistä laulu kertoo, mies kysyi. Columbinen kouluampumisesta.

Jotenkin ei tehnytkään enää mieli tanssia lapsen kanssa. 

Vaikka kuinkakohan monta rakkauslaulua oikeasti kertookaan eroista tai kuolemasta? Ei hajuakaan, kun harvoin sitä tosiaan kuuntelee sanoja. 

Mutta huomaan, että minua pitää suojella tällä hetkellä sisällöltä. Sen jälkeen kun kuulin, että (Mariskan kirjoittaman) Jenni Vartiaisen Missä muruseni on -laulun sanoja lainataan kuolinilmoituksissa, minua itkettää kun kuulen sen autossa. (Jep, nelivuotias fanittaa Jenni Vartiaista. Ja Robinia. Niistä kahdesta mieluummin Jenniä.)

Kaunis ulkomuoto riittää, kiitos.
"All the other kids with the pumped up kicks
You'd better run, better run, outrun my gun
All the other kids with the pumped up kicks
You'd better run, better run, faster than my bullet"

Kasvava trendi

Eräs ystäväni pohti alle kolmekymppisenä, kuvitellessaan jäävänsä sinkuksi ja lapsettomaksi, että ilman lapsia tulisi jäämään 30-40 ikävuoden välisenä aikana aika osattomaksi kaikkien muiden painaessa lapsiperhearkea. Minä, jonka vahvuuksiin ei ole koskaan kuulunut visiot tulevaisuudesta - ainakaan realistiset sellaiset - en ymmärtänyt murheen luonnetta. Jotkut harvat jo tuolloin hankkivat lapsia, mutta he tuntuivat vain kummallisilta poikkeuksilta.

Ja viitisen vuotta myöhemmin?

Plop plop.

Tuolla ystävällä on toinen lapsi tulossa, minulla tunnetusti kolmas. Myös viidellä muulla kaverilla on laskettu aika kahden kuukauden kuluessa minusta. Ja kolmella järjestysluku on kolmonen. Lastenjuhliin ei voi kuvitellakaan kutsuvansa enää kaikkia lapsellisia kavereitaan.

Nyt tavallaan ymmärrän mitä se ystäväni silloin tarkoitti. Mutta silti välillä kummastelen, että miten tässä näin kävi: että kuinka sattuikin.

Ehkä siksi siitä pitää ihan blogiakin pitää.

tiistai 20. marraskuuta 2012

No ei siinä kauaa kestänyt...

...että Kataisen toiveesta äitien nopeammasta paluusta työelämään päästiin keskustelemaan kotihoidon tuen leikkaamisesta.
"Pienten lasten vanhemmille tarkoitettua kotihoidon tukea pitää leikata, esittää Elinkeinoelämän keskusliitto EK. Jos haluaa parantaa [naisten] asemaa, niin pitää miettiä kotihoidon tuen kestoa", lausuu Hesarissa EK:n edustaja Vesa Rantahalvari.
Eli, naisten asemaa pitää parantaa rajoittamalla heidän vaihtoehtojaan.

Helsingin Sanomat kertoo, että kotihoidon tuen tulevaisuutta pohditaan peruspalveluministeri Guzenina-Richardsonin asettamassa työryhmässä, joka selvittää "kotihoidon tukea saavien asteittaista siirtymistä työelämään" - ja vieläpä vuoden loppuun mennessä, eli nopealla aikataululla.

Ylempänä lainattu Rantahalvari on työryhmässä, mutta kuten provokatiivisen uutisoinnin ja otsikoinnin logiikkaan kuuluu, tuen leikkaamisen suunnittelu kiistetään alempana uutisessa.
"Kotihoidon tuen kesto ei ole ollut vielä esillä. Lähtökohtaisesti työryhmä ei ole olemassa sitä varten, että tukea leikattaisiin", työryhmän puheenjohtaja Sinikka Näätsaari sanoo.
Näätsaaren mukaan vahvimmin harkitaan kotihoidon tuen laajentamista osittaisena myös sellaisille vanhemmille, joiden lapsi on päivähoidossa. Samalla päiväkodeissa siirryttäisiin "tuntilaskutukseen", koska se tekisi osa-aikaisen päivähoidon houkuttelevammaksi. Näitä tavoitteita on äkkiseltään vaikea vastustaa. Mutta muutokset eivät ole helppoja, koska se vaatii useiden lakien muuttamista.

Elinkeinoelämän keskusliitto näyttäytyy jutussa varsin sympaattisena toimijana. Rantahalvari nimittäin varottaa, että joustoa ei saa tehdä vanhemmille liian houkuttelevaksi.
"Pitää varoa, että ne, jotka nyt ovat kokopäivätyössä, eivät valu osa-aikatyöhön", Vesa Rantahalvari sanoo.
Jäämme odottamaan selvitystä mielenkiinnolla.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Lapsi päiväkodissa - äidin vai lapsen parhaaksi?

Liinan blogissa keskusteltiin päiväkodin hyvistä puolista - lapsi viihtyy ja äiti varsinkin - enkä malta olla jatkamatta tästä ah-niin-kutkuttavasta ikuisuusteemasta. On nähdäkseni harvinaista (ja ihailtavaa), että sanotaan, että itse ei jaksaisi olla kotona tai että haluaa mielummin töihin. Ja vaikeaahan sellaista on ainakaan julkisesti sanoa ellei halua kuulla sitä jeesustelevaa miksi-sitten-hankit-lapsia -vastausta. No, joku voi haluta lapsia sekä muuta elämää. (Jälleen kielletty ajatus, tiedän.)

Meidän lapsemme ovat menneet hoitoon reilun vuoden ikäisinä - ei koska olisin ajatellut heidän kaipaavan päiväkotia, ikätasoista seuraa tai ohjattua askartelua (henkilökohtaisesti en usko ihan pienen kaipaavan mitään näistä kovin paljoa), vaan koska minä koin tarvetta palata töihin.

Tällä samalla logiikalla, kun toinen lapsi syntyi, oli minulle selviö ottaa esikoinen pois päivähoidosta. Vaikka mies oli oikeastaan aika vahvastikin vastaan - hän pelkäsi etten jaksaisi. Perusteluni olivat selkeät: muutimme samaan aikaan kun se pikkusisarus oli syntymässä, eli muutoksia oli pienen lapsen elämässä muutenkin (aiemmassa hoitopaikassa hän oli kyllä viihtynyt), ja muutimme lasten isovanhempien kaupunkiin, eli toiveissa oli saada myös hoitoapua. Voi hyvin olla, että toisessa tilanteessa olisin toiminut toisin - itseni vuoksi.

Eli tässä haluan nyt vielä alleviivata pointtiani, joka ei todellakaan ole syyllistää niitä äitejä (joo joo, vanhempia), joiden esikoisen on päiväkodissa kuopuksen ollessa kotihoidossa. Jos hoitoapua ei saa muualta, se voi olla ainoa keino pitää itsensä järjissään. Pointtini on, että minusta myös vanhempien tarpeet pitää voida lausua ääneen, ilman että se luettaisiin väistämättä jotenkin vastakkaisena lapsen tarpeille.


Hyvä vanhempi huomioi myös oman jaksamisensa.

Seuraavaa äitiyslomaa suunnittelin siten, että otan kuopuksen pois hoidosta, ja että esikoinen saa itse valita, että jatkaako. Hän täyttää kuitenkin viisi, ja edessä olisi viimeinen päiväkotivuosi ennen eskaria. Mutta valinta vaikuttaa selvältä (esikoisen päiväkodissa viihtymättömyydestä täytynee avautua toisella kertaa). Eikä minussa ole kyllä sellaista tahtoa, että veisin vastentahtoista lasta hoitoon jos itse olen himassa - ei edes sillä ajatuksella että ryhmäytyisi niiden tulevien eskari- ja ehkä jopa koulukavereittensa kanssa. Tai että hän "tarvitsisi" omanikäistä seuraa. Tai omaa arjen taakkaa helpottaakseni.

Sitäpaitsi kahden kanssa kotona oli helpompaa kuin yhden - ehkä kolmen kanssa on vielä helpompaa? Ehkä ne vanhemmat sisarukset nujakoivat sen verran tehokkaasti keskenään, että minä voin keskittyä vauvaan. Eli antaa sen kölliä leikkimatolla ja itse hengailla netissä. Eikö se niin mene?

(Ja sitten tulee isovanhemmat ja pelastaa.)

Kukaties, ehkä tästä saadaan taas keskustella laajemminkin. Turkulainen demari kansanedustaja Eva-Johanna Eloranta esitti, että subjektiivista päivähoito-oikeutta tulisi rajata osa-aikaiseksi - kustannussyistäpä tietenkin. No, ensimmäisenä älähtivät oman puolueen edustajat: "Esitys ei ole kannatettava, eikä missään määrin sosialidemokraattisen puolueen linjan mukainen valtakunnallisesti tai kuntatasolla."

Nämä jälkimmäistä argumentoivat naiset Heli Paasio ja Piia Elo kannattaisivat "avointa varhaiskasvatusta, päivähoitomaksujen tuntiveloitusta, jolla tarkoitetaan todelliseen käyttöön perustuvaa taksaa, ja kotiapua."

Kyllä kiitos! Päivähoitoa voisi myös tehostaa siten, ettei osapäivälapsi veisi kokopäivälapsen paikkaa ryhmässä - silläkin tulisi jo ehkä pientä säästöä.

Siis vastaus otsikkooni: kumman vaan tai molempien.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Hermot testissä

Tämä viikko on ollut melkoista hermopeliä. Pärjään siinä huonosti.

Tykkään suunnitella asiat hyvin. Joku kriittisempi voisi sanoa, että käytän enemmän aikaa asioiden suunnitteluun kuin niiden tekemiseen. (Muistan opiskelun alkuaikojen tenttiinlukusuunnittelutaulukoitani - niidenkin tekemisen aikana olisi saanut monta sivua luettua.)

Nyt odotan toista viikkoa vastausta vastaväittäjäkseni pyydetyltä. Sitä ennen odotin pari viikkoa, että häntä kysyttäisiin. Aikatauluni perustuvat oletukselle, että suostuu, mutta rapautuvat pikku hiljaa kun en tiedä mitä tapahtuu. Esitän (professorini kautta tietenkin) joustavaa, mutta todellisuudessa olen paniikissa. Ei ole yhdentekevää, minä päivänä väitös on, koska aikataulurakennelmani ovat korttitaloa herkempää kudelmaa.

Ja, pahimmassa tapauksessa, jos tämä henkilö kieltäytyy, hyppää väitöksen ajankohta äkkiä parilla kuukaudella eteenpäin - mikä minun tapauksessani tarkoittaa ensi syksyyn.

Lisäksi (/siksi?) olen kaameassa flunssassa, mutta en uskalla olla poiskaan töistä. Ja lienee turha kuvitella rentoa viikonloppua - nyt kun perjantai on ohi, tietää se, että edessä on ainakin vielä kolme päivää epätietoisuutta.

Melkein kyllä piristyin tänään, kun löysin tämän mainion sivuston, josta tämänkin sivun kuvat ovat peräisin. Melkein niinkuin vertaistukea, paitsi että minun kärsimykseni on tietysti uniikkia eikä verrattavissa kenenkään muun samanlaisiin oloihin.

Last months before handing the dissertation.

Että hyvät viikonloput vaan sinnekin.

The concept of an academic career.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Haastelua

Tunnustus! Ja hieno sellainen: a blog with substance! Siis sisältöblogi. Jes. Näin tykkää Leopardikuningatar. Kiitokset siis sinne!

Haasteeseen kuuluu:

1. Kiittää sen lähettänyttä bloggaria.

Check. Kuten nyt hyvin tapoihin kuuluu.

2. Jakaa tunnustus kahdeksalle muulle bloggarille.
3. Ilmoittaa heille haastavasi heidät mukaan.
 
Haluaisin kovasti nimetä jotain uusia blogeja, mutta valitettavasti lukulistani ei ole juurikaan kasvanut viime aikoina. Substanssia on tietenkin kaikissa suosikkiblogeissani, joita voi bongailla tuosta sivupaneelista.

Yksi uusi kuitenkin on, ja se on hyvä nimetä ennen joulua: Pakollinen joulu. Jos ei olkipukin rakentaminen vessapaperirullista ole substanssia niin en tiedä mikä on!

4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

(No hyvä ettei sentään faktaa.)
  1. Pureskelen nahkaa kynsien ympäriltä. Etenkin stressaantuneena. Viehättävä tapa.
  2. Kävin kesällä McDonaldsissa (ensimmäistä kertaa vuoden 1995 jälkeen). Kasvishampurilainen oli ihan ok, ranet ei.
  3. Olen ollut rastapää ja kalju. Kaljua haikailen yhä.
  4. Vietin varhaisteininä yhden kesän vaatekomerossa kirjoja lukien. Se tuntui varmaan jotenkin dramaattisemmalta.
  5. Olen hysteerisyyteen taipuvainen myöhästymisen suhteen, ja ylimitoitan järjestelmällisesti matkoihin kuluvat ajat. Tästä aiheutuu tasaisin väliajoin riitaa miehen kanssa, jonka aikakäsitys on, no, toisenlainen. Osaratkaisuna ongelmaan on lähtöajan valehtelu miehelle puolella tunnilla, mutta valitettavasti en aina muista tehdä tätä.
  6. Menin nuorena maailmannaisena (yksinäni) Kiinaan mukanani (ainoastaan) Korean rahaa (tai Taiwanin, kuka niistä tietää). Olin kiukkuinen kun ravintolassa eivät meinanneet huolia rahojani ja sain kovin vähän vaihtorahaa.
  7. Olen lentänyt kasvoilleni polkupyörän tangon yli ja katkonut etuhampaani syvältä juuresta. Taksi vei minut läheiselle terveysasemalle, josta joku ihana hoitaja lähti keräämään hampaani kadulta, säilöen ne kahvikermaansa. Hampaat istutettiin takaisin, ja vastoin silloista kuvitelmaa ne ovat pysyneet paikoillaan. Esteettinen haitta oli kuitenkin pysyvä.
  8. Nukun aina korvatulpat korvissa. Liialliseksi melutasoksi riittää, että mieheni hengittää. Talvisin nukun usein myös sukkahoudut jalassa. Nukkuessa ei voi olla liian hiljaista. Eikä liian lämmintä.
Kas näin. Tuli sisältöä koko viikoksi.
Kuka näitä tickereitä oikeasti tekee? Kamoon, hei...

maanantai 12. marraskuuta 2012

Tukholma: taide

Olipas mahtavaa kirjoittaa tuollainen otsikko. Vaikka ihan aidosti diggaan huvipuistoista ja junibackeneista ja Söderin leikkipuistotkin ovat ihan jättekivoja, ihan aidosti diggaan käydä myös muunlaisissa kohteissa. Ja kun kehuin, että olin matkallani kiireinen, niin en ehtinyt vain yhteen tai kahteen museoon, vaan neljään. Hah!

Uusia tuttavuuksia - ja kuvittelisin, että monelle muullekin uusia - oli kaksi. Molemmat käymisen arvoisia, hiukan eri näkövinkkelistä. Aloitetaan siitä kuriositeettiosastosta:

Sven-Harrys (konstmuseum)

Sven-Harrys on melkoinen egoboost (Sven-Harrylle). Rikkaan taidekeräilijän rakennuttama kultainen (men förstås!) kuutio Vasaparkenin laidalla kätkee sisälleen pienehkön vaihtuvien teosten näyttelytilan (jossa nyt oli varsin kiinnostava, ja kiinnostavasti Sven-Harrysin velipojan, Stig T. Karlssonin valokuvanäyttely), ja talon katolla on replika Sven-Harryn 1700-lukulaisen kartanon alakerrasta. Tänne "kotiin" on ripustettu Sven-Harryn henkilökohtainen taidekokoelma: pari Schjefbeckiä, yksi Munch, ja muuta ruotsalaista taidetta.

(Schjefbeckhän on melkein ruotsalainen, koska asui Saltsjöbadenin kylpylässä (siis niinku Solsidanissa!) viimeisinä vuosinaan, ja kyseinen Munch oli vuodelta 1904 - eli siis Norjan Ruotsin-vallan ajalta. Näin opas meille tarinoi Sven-Harryn tarinoivan.)

Siellä niitä Schjefbeckejä häämöttää eteisessä.

Niin mainitsinko, että talo on tosiaan kultainen?

Kas, joukkoon on eksynyt kuva meiltä.

Tänne yritin viime kesänä perheen kanssa ehtiä. Mutta ihan hyvä, ettemme ehtineet: kuvitelkaa oppaan mukana eli rauhallisesti kierrettävä kierros "kodissa", joka vaan sattuu olemaan täynnä arvotaidetta, kahden sekunnissa kyllästyvän ja seinille kiipeävän rimpuilijan kanssa... Vaikka siis tietenkin lasten kanssa voi tehdä ihan mitä vain! Eri asia kuinka kivaa se on. Kenellekään.

Sven-Harrys on tosiaan kivasti saavutettavissa siinä Vasastanissa, mutta jos aikaa on vain yhteen uuteen taidekokemukseen, suosittelen vakavasti Tensta Konsthallia.

Tensta Konsthall

Taidehalli sijaitsee - ta-daa - Tenstassa, joka löytyy kun seuraa sinistä metrolinjaa melkein päätepisteeseen asti. Maahanmuuttajia lähiössä on n. 90% väestöstä, aiemmin ilmeisesti myös runsaasti suomalaisia, nykyisin kauempaa eli köyhemmistä maista. Tästä voi päätellä jotain lähiön yleisestä statuksesta.

Taidehalli on taiteelliselta ohjelmistoltaan varsin korkeatasoinen (päätellen nykyisestä näyttelystä ja vähäisistä taustaselvittelyistäni) ja se tekee runsaasti yhteistyötä myös paikallisen yhteisön kanssa. (Mikä ei tietenkään muuten vaikuta kävijäkokemukseen, paitsi että tuo sellaisen hyvän ihmisen mielen, kun käy niin fiksussa paikassa.)

Tämänhetkinen kattaus - Marie-Louise Ekman, Sister Corita Kent, Mladen Stilinovic, ja Martha Wilson, pääpaino ensinmainilla - on varsin herkullinen, ja auki vielä 13.1. asti, eli jos sitä ennen satut kaupunkiin, älä ohita sitä!

Taidehalli, ostarin varastoon rakennettu. Metroasema on noita portaita pitkin oikealle. Et voi eksyä.

Marie-Louise Ekman: Aftonsnabel, 1969. (Feminististä) politiikkaa, absurdisti ja alatyyliin, siinä näyttelyn vahvat teemat. Tämä teos joutui kyllä jossain kohtaa feministien hampaisiin, koska nainen esitettiin kulttuurin passiivisena kuluttajana, ei sen tuottajana. Vuonna 1969 ironisoidut iltapäivälehtiotsikot tuntuvat muuten ihan uskottavilta vuonna 2012.

Taidehallista löytyy myös kiva kahvila, josta sai edullisesti lounasta (keittolounas, sisältäen visiittipäivänä jonkinlaisen itämaisen pinaattikeiton ja meze-pöydän) ja hyvää kahvia - muuta kahvilaa Tenstasta ei löydykään, mutta paikallinen ostari (jonka varastoon/parkkihalliin taidehalli on rakennettu) tarjoaa ihan omanlaistaan eksotiikkaa.

Lounas 50 kr (!)

Ja toisin kuin edellinen, tänne voisi helposti mennä lastenkin kanssa. Ilmainen. Joko tuli ilmi, että suosittelen?

Aikuismatkani tuliaisbonuksena (toinenkin) ravintolasuositus. Ei ihan okei, vaan erinomainen intialainen Söderillä. Two Indians. Melkoista tuplahuumoria nimessä.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään erityisen hip tai -ster paikka, vaan vaatimaton sisustukseltaan, edullinen hinnaltaan, ja aivan mahtava ruoaltaan. Uskallan yhden käynnin jälkeen mainostaa, koska sain raflalle vahvan paikallisen suosituksen, ja koko seurueemme oli aivan myyty. Mausteista, mutta ei tulista; selkeitä, erottuvia makuja. Ja vähän erilaista. (Ei kuvallista todistusaineistoa, koska ainoa kuvani tärähti, enkä kehdannut kuvata sen enempää, kun työkaverit jo katselivat kummasti.)

Munakoisoa sinappikastikkeessa? Aivan! Mutta ihan sairaan hyvää.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Paikkailua

Niin on pitänyt taas kiirettä töissä (teen nyt väitöskirjan viimeisiä korjauksia - ei se toinen esitarkastaja ollutkaan ihan niin positiivinen kuin mitä ensi lukemalta ajattelin; se on vaan englantilainen, niin oli ilmaissut kritiikkinsä niin kohteliaasti etten tajunnut), ja iltaisin on pitänyt (nukuttaa lapsia yhteentoista ja) nukkua, että.

Että ei siis ole ehtinyt bloggaamaan.

Mutta toisaalta uutisetkin ovat nyt olleet sitä luokkaa, että eihän niitä jaksa kommentoida, saati oikeastaan edes lukea. Nämä Talvivaarat ja Schubakit ja mitä niitä nyt on. Tekee mieli vaan pistää pää pensaaseen ja pitää siellä kunnes saa tarpeeksi uraania naamariinsa.

No Obama sentään voitti, siitä jonkinlainen plussa.

Hyvää tietokoneaikaa on verottanut myös, että yhtenä iltana jouduin ottamaan tietokoneen sijaan esiin ompelukoneen. Muistatteko, niitä lupauksia joita tekee, vaikka oikeasti ei olisi aikaa mutta kun ei yhdenkään muunkaan käsi nouse?



Eli tonttuhame baletin joulujuhliin tuli, ja hieno tulikin. Ainakin jos katsoo kaukaa ja kaukaahan niitä katsotaan.

Ja kun se ompelukone kerran oli esillä (sitä säilytetään ihan kaapissa asti, joten otan sen esille noin kerran vuodessa; miehen mukaan vähäisen käyttöasteensa perusteella sitä voisi säilyttää kellarissa, mutta sitten en ompelisi milloinkaan) sain myös vihdoin korjattua pikkuisen rispaantuneet raskaushousuni. (Käykö teille näin? Mulle käy aina: jokaisten kaksien äitiyshousujeni vyörätöresori on hajonnut törkeästi.)

Tarkkasilmäinen huomaa, että tuota pystysaumaa on jo käsin korjausommeltu edellisessä raskaudessa. Ja huom: nämä ostettiin vasta edellisessä raskaudessa.

Ajattelin laittaa mustaa resosia päälle, mutta totesin, että miksi suotta.

- Aika hassulta näyttää, kommentoi Neiti Totuus.

Totta. Mutta paidan allahan tuo aina kulkee. Eli eiköhän näillä vielä pari kuukautta mennä, kunnes ovat liian pienet. (Tarinan opetus: raskaushousuja ei kannata ostaa vielä kolmannella kuulla, vaikka se voi tarpeelliselta tuntuakin.)

Ja sitten huutonettiin?

maanantai 5. marraskuuta 2012

Puolivälin krouvissa

Paitsi etten ole krouvissa tietenkään, koska kyse on raskauden puolivälistä. (Siis hyvin teoreettisesta puolestavälistä, koska raskauden kestohan lasketaan alkavaksi pari viikkoa ennen sen alkamista ja ainakin minun raskauteni ovat jatkuneet toista viikkoa "yliaikaa". Mutta ei takerruta muotoseikkoihin.)

Tämän kunniaksi voisi kuitenkin hetkeksi pysähtyä pohtimaan tilannetta.

Viime lauantaina havahduin juttelemasta erään vanhan tutun kanssa keittiön ja eteisen tilavaatimuksista. Milloin meistä tuli tällaisia, kaverini kysyi. Toisen lapsen myötä, vastasin.

- Yksi lapsi muuttaa paljon, toinen lapsi kaiken, kaveri filosofoi.

Vaikka tottakai oma identiteetti muuttui radikaalisti ensimmäisen lapsen myötä, arki muuttui silti merkittävästi toisen lapsen myötä. Yksi lapsi on helpompi sopeuttaa muuhun arkeen, kun taas kahden lapsen kanssa muu arki mukautuu vähemmällä vaivalla lasten ehdoille. Ravintola valitaan nykyään kovin helposti lapsiystävällisyyden - tai lasten vaatimusten - mukaan.

Ranta-Kertun hampurilaisbuffet on esikoisen valinta.

Mutta mitä sitten tapahtuu kolmannen lapsen kohdalla? Ravintolassa ei enää käydä? Jos sinulla on tähän näkemys, mieti tarkkaan haluatko sen jakaa.

Arki muuttuu vielä enemmän lapsikeskeiseksi: pelkäksi pukemisen, syömisen ja muiden rutiinien toteuttamiseksi? Lomamatkat ja kahvilareissut - perheen kanssa tai ilman - muuttuvat vielä harvinaisemmiksi? Pyykkiä ja keittiön siivousta on vielä enemmän. (Siihen ei tarvitse kysymysmerkkiä.)

Suurimmat käytännölliset kysymykset liittyvät kuljetuslogistiikkaan. Voin vain kuvitella hikeä kun kolme huutavaa lasta köytetään vieri viereen takapenkille. Kaksosrattaita ei ole tähän mennessä ollut, enkä ajatellut hankkia nytkään. Mutta voisin arvella, että hirveän pitkiä retkiä emme tee vauva vaunuissa, keskimmäinen laudalla ja esikoinen kävellen -kombolla. Polkupyörillä emme myöskään pääse etenemään koko perheen voimin, ellemme hanki pyöräilykärryä - tosin koko perheen pyöräretket ajankohtaistuvat vasta kesällä 2014 ja 6-vuotias esikoinen jo ehkä pienet matkat pyöräilee itsekin.

En siis juuri osaa kuvitella millaista arki on jatkossa, tai miten se eroaa nykyisestä. Paitsi, että kaikki on vielä astetta hankalampaa ja oma aika vielä enemmän kortilla.

Mutta ilolla olen tervehtinyt sitä, että hankintalista on kolmannen kohdalla lyhyt. Tarvitsemme:

- Turvakaukalon (Ja nykyisiä istuimiamme voimme joutua myös uusimaan, jotta saamme mahtumaan kolme istuinta takapenkille. Järkeilimme, että istuisten vaihtaminen on kuitenkin kustannustehokkaampaa kuin auton.)
- Itkuhälytimmen (Se on ollut rikki koko kakkosen vauvauran ajan, mutta itku on kuulunut hyvin seinienkin läpi. Nyt kolmannen kohdalla luulen, että sisätilan meteli saattaa toisinaan olla korkeampi.)
- Manducan (Esikoisen aikaan mentiin kantoliinalla sekä lapsen pahoinpitelyyn verratulla babybjörnillä, kakkosella oli laina-manduca. Ja nyt jos koskaan tarvitsen vapaita käsin ja kantomahdollisuuksia.) Tämän olen jo sopinut ostavani yhdeltä kaverilta.
- Toisen kylpyammeen. Tämän olisimme oikeastaan tarvinneet jo nyt, mutta kolme lasta yhdessä vauva-ammeessa alkaa viimeistään olla turhan paljon. Kolme kylpyammetta myös alkaa olla turhan paljon, eli tähän vedän rajan.
- Kolmannen lastentuolin. Ehkä. Tai sitten esikoinen siirtyy aikuisten tuoliin viisivuotiaana.

Ja muuta en keksikään. Pinnasänky odottaa kellarissa ja saa varmaan ensimmäiset kuukaudet odotellakin. Hoitopöytää en ajatellut pystyttää lainkaan, eli lisää tavaraa asuntoomme tulee vain (vanhojen) vaatteiden verran - sen verran pitää uudelleenorganisoida kaappeja.

Paitsi jos tulokas on poika tarvitsemme tietysti täydelliset vaatekerrat, vaipat, lelut ja lakanat sinisinä ja cars-kuosilla.

Niin ja ehkä asunnon. Mutta sen olemmekin uusineet jokaisen lapsen kohdalla.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Ei ole aikaa

Paljonko vapaa-aikaa ihminen tarvitsee, että "olisi aikaa"?

Kuva täältä.

Matkalle lähtiessäni viime viikolla kohtasin ensimmäisenä iltana sen huumaavan vapaudentunteen: minulla on aikaa! Ompelin takkiini napin, putsasin jugurtin (?) takin hihansuusta, viilasin kynnet ja nypin kulmakarvat. Kaikki tehtäviä, joihin menee kenties minuutti, mutta joihin arjessa "ei ole aikaa". (Eli kyllä, tykkään arjessani näyttää siltä kuin kaivautuisin aamuisin roskiksesta.)

[Toisaalta huomaan olevani kummallisissa tilanteissa se, jolla "on aikaa". Kun harrastajaporukassa kukaan ei halua olla jotain duunia tehtäväkseen, en pysty käsittelemään tilannetta, vaan koen että minun on se tehtävä. Että kai minulla nyt aina sen verran on aikaa. Tästä haluaisin oppia pois - samoin kuin haluaisin oppia myöhästymään. Mutta se on eri tarina, jos ehkä aikaan liittyykin.]

Siellä laivalla - jossa on vain aikaa, koska mitään tekemistä ei ole - muistelin nuoruuden reppureissuja. Kun ei enää tarvinnut "nähdä" tai "tehdä" mitään, matkakaverini kanssa (usean päivän ajan luonnollisesti) nypimme säärikarvoja pinseteillä. Kenties täydellisen joutilaisuuden huipentuma. Muistan myös tylsyydessään lähes transsiinvaivuttavia bussimatkoja, jolloin tunteja ja tunteja yksinkertaisesti tuijotin ikkunasta ulos ja spekuloin elämälläni. (Bussissa en pysty lukemaan ja tämä oli aikaa ennen ipodeja ja ipadeja, vanh. huom.) Silloin oli aikaa.

Mutta kiire on helppo tehdä. Viime viikkoisellakin matkalla huomasin äkkiä tulevani kiireiseksi. En osannut lintsata konferenssista ja toisaalta halusin nähdä museoita ja käydä kahviloissa. (Matkakertomusta myöhemmin - kunhan on aikaa.) Iltaisin olin raastavan valinnan edessä, että lukeako vaiko nukkua. Molempia ei ehtinyt. Valitsin pääsääntöisesti unen.

Ja nyt voin kuulkaa rakkaat kanssakärsijät kertoa, että huikealta tuntui se kun laittoi herätyksen päälle ja puhelimen näytöllä luki "Aikaa herätykseen 10 tuntia 45 minuuttia" - ja tiesin, ettei minua kukaan tällä välillä herättäisi. (Nyt vietän pienen hiljaisen hetken kaikille kateuden kohahduksille.)

Sanotaan, että nukkua ei voi varastoon, ja paluu arkeen alkoikin heti maanantaiaamulla, kun Viking Linen matkustajapolitiikan mukaisesti minut julmasti herätettiin kello 06:15 (laivan saapuessa satamaan 07:35). Ja paluuni jälkeen olen luonnollisesti ollut yövuorossa. Mutta silti väitän, että tuollainen muutaman päivän oma aika ja akkujen lataaminen on ehdottoman tärkeää ihmisen selviämiselle.

On niitä, jotka kirkkain silmin väittävät, että äiti ei tarvitse eikä saa tarvita omaa aikaa lasten ollessa pieniä. Annettakoon heidän pitää teesinsä, mutta minä sanon, että lyhyitä irtiottoja tarvitaan usein - oli se sitten kävelylenkki tai harrastus - ja pidempiä irtiottoja edes joskus.

Olen ollut omalla lomalla (jollaiseksi, kuten huomaatte, työmatkat lasketaan) viimeisen viiden vuoden aikana kolmesti. Niin ja miehen kanssa yhdessä häämatkalla! Nyt laskeskelen, että 2015 varmaan taas pääsen. Koskaan ennen ei ole aika ollut niin arvokasta kuin nyt - monellakin tasolla.

Ja ehkäpä, kuka ties, se että on nuorena saanut viettää täysin ketäänpalvelematonta bussinikkunastaulostuijottamisaikaa - ehkä sekin isommassa mittakaavassa auttaa jaksamaan tässä vähän tiukemmassa arjessa.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Lukeminen ja naisen tie


Tällainen hieno kuvio tuli vastaan tänään facebookissa. Wikipedian mukaan julkaistu 1900-luvun alussa "Social Hygiene" nimisessä lehdessä. Totta tahi ei.

Itse otan ylimmäisestä sarakkeesta oikeanpuoleisen, kaksi seuraavaa vasemmalta. A loving motheriin laitetaan pari vuotta lisää. Mutta entäpä alarivi? Jännäksi menee.

Päivän iloinen (naisasia- ja politiikka)uutinen on, että kuntavaaleissa Turun suurimmaksi ääniharavaksi nousi Li Andersson, 25-vuotias vihervasemmistolainen nainen. Vaikka perussuomalaiset nostivatkin valtuustopaikkojaan kahdesta kuuteen, ei kaikkea toivoa ole kaupungissa menetetty.

Espoossa iloitsemme tietysti Katjan menestyksestä. Katja meni komeasti valtuustoon nollan euron vaalibudjetilla - bloggaamisessa on voimaa. Mahtava homma!

perjantai 26. lokakuuta 2012

Entä jos et jäisi kiinni?

Itse juttuhan on tietysti jo niin so last week, mutta tuoreen Hesari-kohun jälkimainingeissa olen miettinyt vilppiä. Kyseisessä tapauksessa hyvin yleisenä reaktiona on ollut tuomita tuo yksi toimittajaa - itse epäilisin, että ilmiö on laaja, mutta hän vain teki sen huonosti. Eli jäi kiinni.

Melko arvovaltaisella äänellä Niklas Herlin kommentoi täällä plagiointia sanomalehdissä (ja tämänkin bongasin sieltä Ei oo tottan keskustelusta):
"Monessa liemessä keitettynä en kyllä heitä ensimmäistä enkä toistakaan kiveä. Näitä plagiaatteja on tehty suomalaisessa mediassa maailman sivu.

En haluaisi muistella 1980-90-vaihteen Business Week -lehtiä, mutta muistelen kuitenkin. Olin yksi harvoista suomalaista, joka luki lehden kannesta kanteen kerran viikossa. Ja mitä nuori Kauppalehden pörssitoimittaja teki? Plagioi, ystävät, plagioi.

Mutta minua ei hävetä. Kaikki tekivät samaa. Myös Hesarissa ja Ylessä ja muualla. Ja Kauppalehden käytäntöjä, jopa minun luomiani, plagioitiin ruotsalaiseen Dagens Industrihin.

Sosiaalinen media on lisännyt kiinni jäämisen riskiä. "Varastaa saa, jos ei jää kiinni", entinen poliisi sanoi."
Mieleen tulee vertaus dopingista, joka on levinnyt kaikkialle huippu-urheiluun. Ja silti mediassa jaksetaan ristiinnaulita niitä yksittäisiä urheilijoita, jotka kulloinkin sattuvat jäämään kiinni.

Useissa doping-jutuissa viitataan amerikkalaisen Bob Goldmanin tutkimuksiin 1980- ja 90-luvuilla - mutta sanottakoon, että en löytänyt luotettavia alkuperäislähteitä eli tutkijana on pakko todeta, että tässä on suuri väärinsiteeraamisen riski. Juttujen mukaan Goldman kysyi olympiatason urheilijoilta, käyttäisivätkö he dopingia, jos voittaisivat olympiakultaa, eivätkä jäisi kiinni. Yli 90% vastasi kyllä. Jatkokysymyksessä kysyttiin, että käyttäisivätkö he dopingia, jos voittaisivat olympiakultaa, eivätkä jäisi kiinni, mutta kuolisivat viiden vuoden sisään. Edelleen noin 50% vastasi myöntävästi.

Mietin voivatko huippu-urheilijoiden moraalikäsitykset olla jotenkin hirveän poikkeavia väestöstä keskimäärin. Onko kaiken yhteiskuntamme "moraalin" perustana vain pelko sanktioista - sosiaalisista tai rikosoikeudellisista?

Omalta kohdalta asiaa on vaikea pohtia, koska usein haluaa itselleenkin vakuutella olevansa korkeamoraalinen ihminen. Ja tosiaan, minäkin olen maksanut tunnollisesti tv-lupaa (tykkään sanoa, että se johtuu yhteisvastuuta kantavista arvoistani - joita olen noudattanut ainakin siitä asti kun kerran ovellani kävi tv-lupatarkastaja), enkä matkusta pummilla (jos en muusta syystä, niin ainakin siksi, että pelkään liikaa tarkastajia). Kun kerran mieheni sai huomautuksen kun minä ajoin ylinopeutta, en ollut pahoillani ylinopeudesta vaan siitä, etten huomannut kameraa.

Mutta entä jos mietitään sitä työasiaa, mistä lähdin liikkeelle. Harrastaisinko vilppiä, plagioisinko tutkimustuloksia, jos tietäisin, että en jäisi kiinni? Tietysti vastaan ei, mutta kysymys on myös teoreettinen, koska uskon, että siitä jäisi kiinni. Tosin olen saanut käsiini yhden professoritason plagiaatin, eli näemmä sitäkin yritetään.

(Entä jos minusta tulisi vilpillä Suomen tärkein tutkija ja nobelisti, mutta kuolisin viiden vuoden päästä, haluaisinko sitä? No en. En vaikka onnistuisin vilpittä.)

Totta kai tämä on kiistettävissä, ja osoitettavissa esimerkkejä päinvastaisesta. Mutta kiinnostavampaa olisi kuulla missä sinä olisit valmis vilppiin jos et jäisi kiinni.

Ja hei, ei sitten saa huijata vastauksissa!

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Sit tää niinku lähtis työmatkalle...

Minä lähden ulkomaille! No Ruotsiin, mutta ulkomaille kuitenkin. Yksin! Työmatkalle tietysti, mutta siis yksin omaan hyttiini ja omaan hotellihuoneeseen viideksi yöksi! Ja nyt voin hehkuttaa sitä etukäteenkin, kun kukaan blogiani stalkkaava murtovaras ei saa tietoa asuntomme tyhjäksi jäämisestä. Ha!

Olen varustautunut matkaan hyvin.


Koska minun ei tarvitse riekkua yömyöhään illanvietoissa, voin keskittyä lukemiseen. Hyvällä tuurilla hotellin netti toimii, mutta jos ei, niin ei pitäisi loppua lukemisen kesken.

Ja muuten ei varustautua juuri tarvikaan. Kirjojen ja läppärin lisäksi pakkaan mukaan kaikki vaatteeni joihin mahdun, ja jotka riittävät ehkä viideksi päiväksi, jos en kovasti suttaa (mikä on todennäköistä).

Pakkaan mukaan myös konferenssin ohjelman, mutta koitan suhtautua siihen viitteellisesti. Ajattelin syödä hyvin. Käydä museoissa (enkä tarkoita nyt Junibackenia), ja jos haluan vähän kiusata itseäni niin joululahjaostoksilla.

Mieskin käski käydä museoissa ja kahviloissa parin vuoden edestä. Tosin jos hän ajatteli, että varastoon, niin todellisuudessa alan nyt kuroa umpeen menetettyjä käyntejä vuodesta 2008 alkaen. Mutta aion yrittää olla toiveensa mittainen vaimo. Tehokkaimmin tehtävä hoitunee museokahviloissa.

Så lång sockerbitarna!

maanantai 22. lokakuuta 2012

Päiväni tutkijaäitinä

Tämä päivä sopi nerokkaaksi esimerkiksi päivän keskusteluteemaan. Ensin sain yllättäen väitöskirjani esitarkastuslausunnot. Etukäteen aikataulusta! Sähköpostin otsikon nähdessäni olin niin kauhuissani, että piti juosta keittämään kuppi kahvia ennen kuin uskalsin avata lausunnot. Ja epäuskoisina totesin niiden olevan myönteisemmät kuin villeimmissä kuvitelmissani.

Olen siis aikataulussa. Toimittamani kirja(n tämä vaihe) on melkein valmis, ja lähden vielä tällä viikolla Tukholmaan konferenssireissulle. Jonka jälkeen kalenterini on siivottu yksin väitöskirjan korjauksia varten. Korjauksia, joita ei siis tarvinne tehdä älyttömästi, ja voisi kuvitella, että väitöspäiväkin saadaan lyötyä lukkoon lähiaikoina, joten voin toteuttaa itseäni suunnitelmallisena ihmisenä. Palaset loksahtelevat kohdalleen. Minusta voi hyvinkin tulla tohtori ennen seuraavaa äitiyslomaani.

Mutta hyviä uutisia en voinut juhlia samppanjalla, koska ensinnäkin daa-a, ja toiseksi koska tänään oli "äitipäivä". Mahdollistamme siis miehen kanssa toistemme työnteon sekä lasten kohtuulyhyen hoitopäivän siten, että haemme lapset päiväkodista (suurinpiirtein) vuoropäivinä. Ja (suurinpiirtein) vuoropäivinä toinen saa tehdä pidempää päivää. Tänään oli minun hakuvuoroni.

Niinpä juhlistin hyviä uutisia paistamalla (omille ja naapurin) lapsille lettuja ja itsekin söin muutaman seisaaltani hellan ääressä. Lettuhetken jälkeen lapset leikkivät palotyttöjä jostain tuntemattomasta syystä. Tai ehkä siksi, koska palohälyttimemme on melko kovaääninen. Ja sitten tietysti keittön siivousta, värityskirjan värittämistä, puistoilua kuunvalossa, puuroa, taistelua iltapesulla ja pyykinpesua.

Mies saapui yhdeksän aikaan (ei se töissä niin pitkään ollut, vaan kävi katsomassa myös jalkapalloa) ja sai ottaa haltuunsa nukutusvuoron. Minä nautiskelen vielä hetken positiivisista lausunnoista tämän postauksen kautta, ja taidan jatkaa juhliani vielä eilisen Solsidanin jakson merkeissä.

Poikkeuksellisen hyvä työpäivä, normihyvä äitipäivä. Se on hyvä päivä.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Kotiäiti saa paikan


Uusimmassa Talouselämässä oli Alkon uudesta toimitusjohtajasta nostettu esiin harvinainen piirre: kotiäitiysvuodet. Jutussa pohdittiin miten tämä silti pääsi huipputehtäviin. Korhosen mukaan salaisuutena on oman ammattitaidon ylläpitäminen; hän oli kotona ollessaan opiskellut ja tehnyt lisurin. Eli no, oliko hän sitten ihan vain "kotona lasten kanssa"?

Työnteon ja lasten yhdistäminen on melko kuuma teema tässä elämänvaiheessa. (Tosin jutun Korhonen on 51-vuotias - en huomannut mainittiinko jutussa milloin kotiäitivuodet on vietetty.)

Vietin eilen iltaa kolmen ystävän kanssa. Äitiyslomalainen samaan aikaan ikävöi töitään ja ihmetteli miten kolmilapsisen perheen arjen pyörittäminen tulee töihinpaluun jälkeen olemaan ylipäätään mahdollista. Lapseton ystävä pohti miten hallita orastavaa työnarkomaniaa, eli tunnetta, että mikään ei pakota lähtemään töistä kotiin - entä miten tilanteen muuttaisi jos ei lapsia tule?

Kolmas kaveri koki, että lapset antavat juuri sen - syyn lähteä kotiin. Vaikka töistä irrottautuminen on ehkä vaikeaa, on oven suljettuaan tyytyväinen siihen, että lähti.

Mutta entä jos ei ole? Jos on vain kamalaa, että lapset keskeyttävät työn, ja odottaa lasten nukahtamista, että töitä pääsee "pakon sanelemana" jatkamaan? Että kantaa huonoa omatuntoa sekä työn että lasten suuntaan?

En sano, että minä kokisin näin - en ainakaan usein. Mutta esitin epäilykseni, että lapset eivät yksin riitä muuttamaan ihmisen identiteettiä. Kyllä, "arvot" saattavat "mennä uuteen tärkeysjärjestykseen", mutta jos on ehtinyt kolmevitoseksi ja työ on ollut keskeinen määrittäjä omalle identiteetille, ei tämä varmasti katoa lasten myötä.

Minä huomaan kuvittelevani, että nyt kun tämä on viimeinen lapsemme, voisin olla kotona vähän pidempään kuin aiemmin. Ja samalla havahdun, että teen tulevaisuudensuunnitelmani sen mukaan, että palaan töihin (mihin töihin?) elokuussa 2013. En uskalla edes ajatella miten minun kävisi jos olisin kotona pidempään.

Tuskin yhtään mitenkään. Mutta kun.

Mies, jonka työntekoa kotielämä on myös julmasti vähentänyt, muistuttaa toisinaan niistä miehistä (ja naisista), jotka eläkkeellä lausuvat, että olisinpa ollut enemmän lasten kanssa ja vähemmän töissä.

Sosiaalisesta pakosta niin sanovat, mies uskoo.

Mutta mitä sanoo muutoksen kotiäidistä huippujohtajaksi kokenut nainen? Millaista on Talouselämän mukaan kahden huippujohtajan perhearki?

No, ihan tavallista yritysjohtamista. "Käymme yleensä joululomalla läpi vuosisuunnitelman, eli mietimme mitä haluamme lomalla tehdä ja raamitamme ne vuoden lomat teemoittain."


Ei sekään sitten kuulemma miehelle kelpaa.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Joulukalenterivinkki

Siis vinkki! Minähän se vasta bloggari olen.

Kun jo ehdin valittamaan surkeaa keksimiskykyäni joululahjojen suhteen, voinen jakaa vinkin, kun yhden ongelman olen ratkaissut. Ja lupaan, että vaihdan puheenaihetta vielä ennen joulua.

Kuva täältä.

Suklaakalenterit ovat tietysti paholaisesta: paitsi, että niissä on suklaata joka päivälle, niissä on pahaa suklaata. Tavalliset pahvikalenterit ovat, no, jos eivät paholaisesta niin vähän turhia ja tylsiä kuitenkin. Legokalenteria voisin harkita, mutta pitkäikäisempi ratkaisu on itse täytettävä kalenteri, jonka sisältöä voi tuunata lapsen/lasten kasvaessa.

Jos on käsistään kätevä, sellaisen voi helposti tehdä itse. Jos on kuin minä, voi hankkia vaikkapa rumahkon, ison, huopaisen seinälle ripustettavan luukkukalenterin. (Niin bloggari en ole, että olisin kaivanut sen kellarista vain tätä juttua varten valokuvatakseni.) Mutta mitä tuskaa keksiä (tällä ekonatsi-ideologialla) niihin luukkuihin täytettä kaksikymmentäneljä kappaletta!

Ensimmäisenä joulukalenterijouluna, lapsen ollessa puolitoistavuotias, luukuissa taisi olla rusinoita ja lapsen omasta lelulaatikosta kaivettuja leluja. Ihan koko kuukautta en kuitenkaan jaksanut kalenteria täytellä, kun ei lapsikaan sen perään muistanut kysellä.

Mutta seuraavana jouluna (ja nyt siis seuraa se vinkki) otin käyttöön joulukoristearsenaalimme. Aamuisin joulukalenterin uumenista tulee siis yksi joulukoriste, jonka lapsi saa ripustaa minne haluaa. Joulukuusta meillä ei ole, eli kuusenkoristenauhaa on kääritty portaiden kaiteeseen ja muita satunnaisia koristeita - useimmat joululahjaksi saatuja - mihin nyt sitten lapsi keksiikin ripustaa.

Parasta tässä ideassa on tietysti se, että joulun jälkeen nuo koristeet pakataan takaisin laatikkoon ja samat kalenteriyllätykset voi käyttää monena vuonna peräkkäin. Ja filosofisemmastakin näkökulmastakin tarkasteltuna: kalenteri tuo tällä tavoin konkreettisesti joulua lähemmäs - lapsi saa tehdä kotiin joulua. (Vieläpä koristeiden vihaajalle bonuksena: kaikkia koristeita tarvitse repäistä esille kerralla.)

Ihan joka päivälle koristeita meillä ei riitä, ja se voisi käydä tylsäksikin, niin muita käyttämiäni kalenterintäytteitä ovat tarrat ja kiiltokuvat, pieni legopakkaus usealle päivälle jaettuna (tyyliin yksi legoeläin per päivä) ja viime vuonna taisi ns. parempana yllätyksenä olla joku nukkekodin tuote, sekin useammalle päivälle jaettuna. Eli vaikka tuollainen täytettävä kalenteri onkin monella tapaa parempi kuin valmiit krääsäkalenterit, senkin täyttämisessä on haasteensa: miten täyttää kalenteri niin että se on kiva eikä silti lähde täysin lapasesta.

Tänä vuonna täytyy miettiä konsepti vielä kerran uudelleen, kun avaajia onkin kaksi. Koristeiden osalta vuoropäivät ja tarrayllätyksiä tuplat? Ja pitäisikö lauantaille laittaa oikein pätkikset? Minähän alan villiintyä.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

No-o onkos tullut joulu?

- Näkyykö tuolla ikkunan takana tonttuja? kyseli esikoinen ruokapöydässä.

Juuri kun olin vannonut totuudenpuhumisen nimeen, olin vaikean paikan edessä. Kiristys, lahjonta ja uhkailu ovat kuitenkin kasvatusarsenaalini vahva pohjustus, ja joulunalus näiden hedelmällisin toteuttamisajankohta.

- No enpä tiedä, näkyykö sun mielestä? Ainahan se on hyvä vähän miettiä, että onko niitä joulutonttuja kurkkimassa.

Huomaatteko: ei varsinaisesti valehtelemista. Joskaan ei ihan totuudenpuhumistakaan. Mutta pointtinani tässä kertomuksessa oli, että joulu on näemmä jo lapsiperheessä lähellä. Onhan lokakuu.

Joulu on musta ihan jätte kiva, en stressaa tarjoiluista enkä siivouksista, niin joulunalusaikakin menee leppoisasti, paitsi. Joululahjat aiheuttavat minulle suurta ahdistusta. Kahdellakin tasolla. 1: lahjojen keksiminen aikuisille sukulaisille, kun vuohet on jo niin nähty, ja teatteri-/illallislahjakortteja ei voi kovin pienille summille kirjoittaa. Ja 2: kuinka paljon lisää tavaraa meidän talouteemme tulee.

Vietämme joulua aika laajan suvun kesken, ja vaikka virallinen politiikkamme lienee, että aikuisten kesken lahjoja ei jaeta, on jotenkin tavaksi kuitenkin muodostunut antaa "jotain pientä". Minkä keksiminen on vielä vaikeampaa kuin ison lahjan. Sitten vielä serkkuni vievät viimeisetkin tuhkat pesästä antamalla itsekudottuja sukkia ja kaikkea kivaa kekseliästä itsetehtyä. En minä sellaisia osaa ehdi keksi saa aikaiseksi.

Nyt vaivihkaa ehdottelin, että josko tänä vuonna ei oikeasti jaettaisi aikuisten kesken lahjoja, mutta en kehtaa sopia sitä kuin osan kanssa ja sekin taisi mennä pieleen kun keksin, että he ovat lasteni kummeja eli "lasten nimissä" heille kai pitäisi jotain kuitenkin antaa. Hitto.


Toinen ongelma on vielä monisyisempi: lasten saamien lahjojen rajoittaminen/valikointi. Voin toki ohjata lahjanantajia toiveilla, mutta on vaikea keksiä järkeviä toiveita, kun mielestäni lapsilla on jo ihan kaikkea. Tänä vuonna esikoinen onneksi keksi toivoa luistimia, niin sitä saa yhden lahjatoiveen.

Itse annoimme viime vuonna esikoiselle duplosairaalan, mutta kuopus ei tainnut saada mitään, kun laskin, että saa muutenkin enemmän kuin tajuaa. (Ja hän viettikin lahjanavaushetken sohvapöydän alla lahjapapereissa kieriskellen.) Tänä vuonna pohdin voisimmeko me olla lahjomatta lapsia lainkaan, kun isovanhemmat, kummit ja sukulaiset antavat lahjoja kuitenkin. Mutta onko se sitten liian karua? Ja miksi olisi?

Salamatkustaja juuri esitti, että joulumyynti on monissa kaupoissa puolet vuoden myynnistä. Ai että miten niin tulee ostettua vähän turhaakin?

Ja sanottakoon nyt, että meillä lahjoja ei jaeta ihan älyttömästi: lapset saavat ehkä kymmenen lahjaa, joista muutama on isompia (kuten se duplosairaala) ja loput pienempiä - kirjoja ja vaatteita. Silti tämänkin paljoudesta kertoo se, että esikoinen ei havainnut kun viime jouluna katalasti laitoin osan lahjoista avaamisen jälkeen sivuun ja annoin nämä heille vasta kuukausia myöhemmin - jolloin riemu uusista leluista oli jälleen ylitsepursuava. Huomaan, että se uusien tavaroiden määrä, jota jouluna osataan arvostaa, on lapsilla aika rajallinen.

Silti en pysty ajattelemaan, että lapsiltamme evättäisiin joululahjat. Enkä halua loukata ihmisiä, jotka ihan hyvyyttään haluavat minun lapsilleni lahjoja ostaa.

Eli? Mutisen vain itselleni, ja samalla iloitsen lapsen ilosta? Ja toivon salaa, ettei ihan hirveästi joulupäivänä hajoavaa muovikrääsää laskeudu talouteemme? Ja itse toteutan ideaaliani ostamalla ikuisuudesta ikuisuuteen sukulaislapsille kirjoja, eli vain niitä tylsiä lahjoja. No sen teen kyllä.

Onko kenenkään muun elämä yhtä vaikeaa?

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Kermainen suppilovahverorisotto

Koska suvussamme kulkenut salainen perinneresepti suppilovahverorisotolle oli kadonnut Risella-purkin kyljestä, lienee aiheellista kirjata tuo resepti ylös itselle ja miksei muillekin. Virallisena vinkkinä annettakoon, että sienirisotto on maailman kiitollisin juhlaruoka - vaatii jonkin verran aikaa valmistaessa, mutta ruokahetkellä ei tarvitse juosta keittiössä valmistamassa kymmentä eri lisuketta.

Käytin eilen määrien suhteen suuntaa-antavana Hesarin reseptiä neljälle kerrottuna kahdella. Sain arviolta kahdentoista, ehkä vähän useamman hengen aterian. Eli puolitan määrät tähän.


Täti-ihmisen parempi suppilovahverorisotto (4-6 aikuiselle)

4 dl risottoriisiä
8 dl kasvislientä
2,5 dl valkoviiniä
400g sieniä (ts. laita runsaasti vaan)
2 sipulia
2 valkosipulin kynttä
100g parmesaania
2,5 dl kuohukermaa
tuoretta timjamia (n. puoli puskaa)
oliiviöljyä
voita
suolaa ja mustapippuria

Kuvasta näkyy, että jatkoin suppilovahveroita viimevuotisilla kuivatuilla. Väittäisin, että ei ollenkaan pahasta ole - kunhan muistaa hakata kuivatut sienet riittävän pieneksi.

1. Valmista kasvisliemi erillisessä kattilassa.

2. Kuullota sipulit ja valkosipulit runsaassa oliiviöljyssä (0,5 dl). Kun valmiita, lisää joukkoon riisi ja kuullota kevyesti.

3. Lisää valkoviini ja anna sen imeytyä riisiin.

4. Lisää kasvisliemi pienissä erissä, koko ajan risottoa hämmentäen. Väittävät tämän olevan risoton koostumuksen salaisuus. Mitäs minä sitä kiistämään tai todentamaan.

5. Paista sienet voissa (toisella pannulla), ja mausta suolalla ja pippurilla. Suolan kanssa kannattaa muistaa tuo kasvisliemen käyttö.

Jos käytät kuivattuja sieniä, silppua ne hyvin, etenkin suppilovahveroiden pitkät varret, ja lisää sienet jo risoton valmistusvaiheessa, kun liemestä on jäljellä noin puolet. Näin ne ehtivät pehmetä ja antaa makua.

6. Kun risotto on liki valmista, eli liemi on imeytetty riisiin (tarkista maistamalla sopiva kypsyysaste), lisää sienet, silputtu timjami, parmesaani ja lopuksi kerma.

7. Anna hautua hetki.

Tarjoile parmesaanilastujen ja vihreän salaatin kera.

Koska en ole ruokabloggari, enkä huomannut valokuvata työvaiheita sipulin kuullottamisen jälkeen, saati illallisen esillepanoa, liitän tähän loppuun kuvia eilisestä illanvietosta prinsessayksisarvisen näkökulmasta.
 




PS: Loistava lisuke risotolle on uunipunajuuret vuohenjuustolla. Nyt rupesi ihan harmittamaan kun eilen tämän unohdin.

1. Laita uunivuokaan lohkotut punajuuret, runsaasti oliiviöljyä, ripaus suolaa ja pippuria ja laita uuniin (175-200 asteeseen).

2. Puolen tunnin päästä lisää päälle vuohenjuusto. Voit ennen sitä vähän käännellä lohkoja. Yhteensä paistoaika n. 45 minuuttia.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Ikätasoista keskustelua

Yritän puhua lapsille mahdollisimman totta, ikätasoisesti. Esikoinen puhuu usein mahassa olevalle pikkusiskolle ja minä vastaan kimeällä äänellä. Sitten esikoinen sanoo "Haa, se olit sinä! Minä näin!" Ja minä vastaan, että tottakai se olin minä. Ja sama seuraavalla kerralla uudelleen.

Yksi kaveri suorastaan loukkaantui kun kerroin esikoiselleni ja hänen pojalleen miten hirvikärpäset toimivat, kiipeävät hiuspohjaan ja tiputtavat siipensä. Kaverin mielestä pelottelin lapsia tarpeettomaksi. Minusta on hyvä edes tämän verran avata lapselle elämän ikäviä puolia.

Ikätasoinen selittäminen ei aina kuitenkaan ole ihan helppoa.

Keskustelu 1:

Lapsi: Onpa tuolla (lapsella) paljon ilmapalloja!
Minä: Se on varmaan käynyt vaalikojuilla.
Lapsi: Mikä on vaali?
Minä: No, kun mekin asutaan tällaisessa isossa kaupungissa, niin täällä on paljon yhteisiä asioita, joita tarvitsee hoitaa, kouluja, sairaaloita, teitä ja sellaista. Niin kaikki kaupunkilaiset eivät voi niistä päättää, ja siksi aikuiset valitsevat, että ketkä niistä saavat päättää. Eli äiti ja isä ja muut aikuiset saavat niissä vaaleissa äänestää, että ketkä päättävät yhteisistä asioista.
Lapsi: Entä lapset?
Minä: No lapset eivät saa äänestää, mutta äidit ja isät yrittävät äänestää siten, että ajattelisivat myös niiden lasten parasta.
Lapsi: Mutta voivatko lapsetkin saada ilmapalloja?
Minä: Joo, lapset voivat saada ilmapalloja.

Keskustelu 2:

Minä: Oletpa sinä tänään iloisesti pukeutunut. Oikea ilotyttö. Siis iloinen tyttö. Iloinen tyttö.
Lapsi: Minä olen ilotyttö!
Minä: Ei, parempi ettet sano ilotyttö, kun sillä tarkoitetaan vähän muuta. Sano vain, että iloinen tyttö.
Lapsi: Mitä se sitten tarkoittaa?
Minä: Puhutaan siitä sitten joskus myöhemmin.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Aikataulu sekä todelliset ongelmat


Olipa mahtavaa saada aikaan pientä kuhinaa kommenttiboksissa (ja edelleen vailla happamia anonyymejä). Seuraavaksi aionkin postata aiheista: 1. imetys ja sen merkitys hyvälle äitiydelle, 2. testissä äidinmaidokorvikkeet, 3. rintareppu vai kantoliina, 4. sisarukset päivähoidossa kun äiti vauvan kanssa kotona, sekä 5. kuinka panostaa omaan ulkonäköönsä, ettei mies jättäisi eivätkä lapset joutuisi häpeämään.

Ensin kuitenkin vielä kuumottavammasta aiheesta, nimittäin omasta väitöksestäni! Sillä: minulla on aikataulu.

Aikataulu syntyi siten, että katsoin kalenteria ja totesin, että väitöspäivän suhteen ei ole juurikaan liikkumavaraa – se on helmikuun lopussa. Sitten vain toivotaan, että esitarkastuslausunnot tulevat ajoissa, tarkastajat suosittelevat väittelyluvan myöntämistä, eivätkä vaadi turhan isoja muutoksia. Ja tietysti kaikki muut kuviot kielentarkastuksista taittovedoksiin sujuvat jouhevasti ja vailla viivästyksiä. Niin ja luonnollisesti esitarkastajaksi kaavailtu suostuu esitarkastajaksi juuri tuolla päivämäärällä.

En näe listassa yhtään solmukohtaa, joka voisi pettää.

Tehdäkseni alkuvuodesta vähän jännittävämmän sitouduin toimittamani kirjan (siis sen jonka piti olla valmis jo) osalta aikatauluun, joka tarkoittaa, että tekisin suurennuslasin kanssa viimeistelyeditointeja helmikuun lopussa - yhtä aikaa väitöskirjan kanssa - ja oikolukisin taittovedoksia missään-asennossa-ei-pysty-olemaan -kunnossa maaliskuussa. Nerokasta suunnittelua, sanoisin.

Mutta koska aikataulu ei tule kuitenkaan pitämään – niin kuin ei tähänkään saakka – voisin lyödä vetoa, että huhtikuussa 2013 valitan täällä tihrustaneeni taittovedoksia imetyshöyryistä ja valvomisesta sekopäisenä. En sitten tiedä kumpi vaihtoehdoista on huonompi.

Ja nämä kaikki suunnitelmat on tehty sen vakaan tiedon varassa, että lapseni syntyvät yksitoista päivää yliaikaisina. (Keksikö joku juuri mahdollisen ongelman?)

Mutta siis, koska minulla on vedenpitävä aikataulu, kyselin jo hääpaikkaamme karonkkajuhlapaikaksi, mutta se on buukattu koko helmikuun! Ensimmäinen takaisku suunnitelmassani. Muuten suunnitelmani ovat jo täysin valmiina. Paikan lisäksi tarvitaan pitopalvelu (sama kuin häissä, toivottavasti), juomaa (Tallinnasta, tyttöjen kanssa risteillen, toivottavasti - tosin mies ei ehkä suostu kun niin tehtiin häihinkin), kutsut (kenelle), kampaaja (pliispliispliis toivon, että aika sopii, tiedän vain yhden), meikki (samoin), mekko (paksukaiselle) ja lapsenvahti (se ainoa "vieras" lapsenvahtimme, eli sellainen joka ei saa kutsua juhliin, muutti Helsinkiin).

Huomasitte varmaan, että kahdeksan kohdan juhlanjärjestämislistalla on vain kolme omaan ulkonäkööni liittyvää kohtaa. Sisältäen ehkä suurimman ongelmakohdan, tai oksymoronin, tyylikäs iltapuku 9. kuulla olevalle.

Hääpuku on vaatteena lähtökohtaisesti kertakäyttöinen, ja olin omaan kierrätyspukuuni supertyytyväinen, mutta olin ajatellut, että karonkkamekkooni voisin sijoittaa hiukan enemmänkin, koska siitä tulisi iltapukuni tästä ikuisuuteen. Ja nyt siis joudun senkin hankkimaan vain kertakäyttöiseksi. (Hyvällä tuurilla kaksikertakäyttöiseksi jos miehen väitös osuu samoille nurkille.) Ja toisaalta, liekö kyse edes hinnasta – oletteko joskus nähneet hyvännäköistä iltapukua viimeisillään olevalla? (Ja nyt on turha linkata mihinkään victoriabeckameihin, vaan ihan eläviin ihmisiin.)

Olen hyväksynyt sujuvasti sen, että en voi nostella karonkassa maljoja. Mutta en ole hyväksynyt sitä, että tulen karonkassani olemaan yhtä syvä kuin pitkä.

Voin lohduttautua ainoastaan sillä, että on tässä vähän isompiakin murheita ennen sitä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...