Bloggari löysi onnen perhearkeen tällä yksinkertaisella keinolla

Klikkiotsikot ovat tulleet jäädäkseen - ja pilanneet lopullisesti ennestäänkin vaikean otsikoimisen taiteen. Mutta totta se on! Paljastan otsikon salaisuuden heti alkuun: muutin harrastuskalenteriamme.

Viime syksynä viikko-ohjelmassa oli maanantaina ratsastus, tiistaina uimakoulu ja futis, keskiviikkona futis, torstaina jumppa, lauantaina luistelu ja 1-2 peliä, sunnuntaina futis. Kun taas nyt on maanantaina futis, tiistaina ratsastus, keskiviikkona futis, lauantaina 1-2 peliä, sunnuntaina luistelu ja futis. Ok, pari harrastuskertaa viikossa vähemmän, ajattelet.

Vaan ehei: laitoin kaikki lapset samaan luistelukouluun!

Eli sen sijaan, että kaksi vaatisi ohjelmointia yhden harrastaessa, ne kaikki harrastavat samaan aikaan! Aivan täydellisen nerokasta. Käytiinpä viime sunnuntaina luistelun aikana yhdessä Suurmetsurin kanssa sivakoimassa.

(Kyllä, tilanne vaatii sekä boldausta että huutomerkkejä.)

Talven hiihtosaldo on tuon keikan myötä jo kolmessa kilometrissä.

Tänä sunnuntaina Hitachin peli osui päällekkäin luistelun kanssa, joten minäpä join sitten kahvit jäähallin kahviossa. Lenkkivaatteissa kuitenkin.

Toki Harbi (kolme ja puoli vee) oli jo viime viikolla luistelukoulussa käytyään sitä mieltä, että harjoittelut on harjoiteltu, hän siirtyy jääkiekkoon. Suostui kuitenkin jäälle sen verran ajoissa, että ehdin juomaan koko kupillisen ja lukemaan Sunnuntai-sivut.

Myös toinen harrastus on toisin: sain Barbin ratsastamaan naapurin lapsen kanssa samaan ryhmään. Joten nyt voin laittaa naapuriin viestiä, että "huomennakin menee vähän tiukille - jos en ehdi, Barbi voi tuoda auton avaimet, niin voitte mennä meidän autolla".

Nyt ymmärrätte.

Hevoinen.

Ja sitten on vielä yksi asia, joka ei ole muuttunut. Joka keskiviikko ja sunnuntai tunnen pukuhuoneessa sellaista lämmintä myötätuntoa niitä muita kohtaan, jotka ovat tulossa ohjatusta jumpasta. Kun minä olen tulossa futsal-treeneistä.

Onnen-minä.

Osa arjen helpottumisesta menee tietysti lasten kasvamisen piikkiin, mutta osa johtuu ihan omasta neroudestani. Molempia tarvittiin siihen, että keksin, että voimme mennä hääpäiväillalliselle kello 16 ja vain sijoitella lapset naapureihin leikkimään. Ei vaivalloisia lapsenvahtijärjestelyitä! Ei isovanhempien vaivaamista ja yökyläilyjä!

Hääpäivän iltana huomautin Kyöstille - nahisteltuamme tietenkin päivän mittaan kuten tapoihimme kuuluu - että olemme olleet kymmenen vuotta yhdessä.

- Hyvä alku, Suurmetsuri totesi.

On se vaan, eikö olekin.

Kuka soittaisi humanistille

Kuukausi sitten sain puhelun, jollaista en koskaan olisi kuvitellut saavani. Minulta kysyttiin olisinko kiinnostunut eräästä työtehtävästä - josta olisin ollut hyvinkin kiinnostunut. Ranteitani väännellen en pystynyt kuin parahtamaan, että mutta kun me olemme lähdössä vuodeksi Kiinaan.

Puhelu päättyi sitten ihan hyvässä hengessä, ja minut toivotettiin piipahtamaan keskustelemaan, kunhan joskus sattuisin Helsinkiin. Että vaikka tämä paikka ei nyt onnistuisikaan, niin ehkä jatkossa tulisi jotain muuta. Voi mikä ajoitus, huokailin. Eihän tällaista tapahdu koskaan, voivottelin. Ainakaan enää koskaan uudelleen, surkuttelin.

Odotin viikon, ja sitten keksin asiaa Helsinkiin, jotta voisin mennä keskustelemaan, joskaan en oikein keksinyt, että mistäköhän me sitten keskustelisimme. No se olikin työhaastattelu. Oho! En arvannut, että ihminen voi mennä työhaastatteluun tietämättä menevänsä työhaastatteluun, mutta näemmä minulta onnistuu sekin.

Haastattelu päättyi ihan hyvissä merkeissä ja yhteenvetoon, että he nyt vakavasti harkitsevat asiaa, mutta kyllä tämä siihen Kiinaan saattaa kaatua. Minulta pyydettiin kuitenkin vielä erästä tehtävää, jollaisen tapaavat teettää rekryprosesseissa.

Suurmetsurin ensimmäinen reaktio oli, että pitäisikö minun jättää Kiina välistä, jotta saisin työn. Ja aivan liian 1950-lukulaiseltahan tuntui ajatus oman uransa uhraamisesta miehen uran vuoksi. Mieluummin halusin menettää työpaikan omilla ansoillani, ja aina sitä muutaman kuukauden selviäisi kolmen lapsen yksinhuoltajana vieraassa kaupungissa töitä tehden.

Laitoin siis haastattelijoille perään viestiä, että voin joustaa aloitusajankohdan kanssa ja teen mielelläni tehtävän mikäli olen yhä mukana harkinnoissa. Olin.

Tässä välissä kävimme Tanskassa ja aikaa kului muutenkin tuskaisan paljon ja hitaasti. Samalla yritin epätoivoisesti edistää jatkotutkimushakemustani, jonka deadline lähestyi tuskaisan nopeasti. Muistin jo unohtuneen tunteen siitä millaista on odottaa puhelua treffien jälkeen, sydämen hypätessä paikaltaan joka kerta puhelimen soidessa. Ja joka kerta siellä on äiti.

Lopulta puhelu tuli ja minua pyydettiin psykologisiin testeihin eli soveltuvuusarvioon. Hakijoita oli jäljellä kaksi. Nyt alkoi käydä jännäksi.

Arviopäivä koitti, kuten arvata saattaa, kaikkien aikojen hulinayön jälkeen. Yöllä jo kirosin miehelle, että turhaan edes lähden, päässäni ei ole lainkaan aivotoimintaa. Mutta kun jälkikäteen keskustelin psykologin kanssa tuloksistani, hän sanoi, että "harvoin flunssa lopulta kauheasti tuloksiin vaikuttaa". Niin enhän tietenkään ollut halunnut antaa rekryäjille kuvaa, että lapset häiritsisivät suorituskykyäni. Ja olihan minulla toki flunssakin. Mutta eivät siis näemmä häiritsekään.

Velloin epäuskoisessa optimismissa ja yhä edelleen räpistelin sen hakemukseni kanssa. Kunnes eilen tuli vapauttava tuomio:

Olisimme tosi iloisia jos saisimme sinut tänne.

Suoraan väitöksen jälkeen, suoraan äitiyslomalta, kulkematta hanttihommien kautta, pääsen kutakuinkin unelmaduuniini. Ja vieläpä niin uskomattomalla järjestelyllä, että aloitan vasta ensi kesänä, eli saan elellä huolettomana vapaarouvana expattielämää Kiinassa. Siihen asti järjestävät sijaisen talon sisältä. Tähän voisi laittaa käsittämättömän mäihän korostamiseksi jonkun läpän lottoamisesta, mutta kun en lottoa. Huutomerkkejäkään en kehtaa viljellä niin paljon kuin mieli tekisi.

Vuosi sitten eilen kirjoitin Helsinkiin muutosta ja Kiinaan lähdön peruuntumisesta. On näemmä ollut vähän tuulista elämänsuunnittelun alalla. Mutta nyt näyttävät palaset loksahtavan ihan nerokkaasti kohdilleen.

Oho.

Talo Italiassa: Kymmenen hyvää ja kaunista

(Tämänkertaisen) täydellisen loman resepti oli seuraava:

1. Seura

Kuten edellisen postauksen kommenteissa tuli esiin, tärkeintä ryhmämatkailussa on valita matkaseuransa tarkkaan. Paitsi että me emme valinneet mitään, mutta meidät huolittiin mukaan, eli hyvässä seurassa olimme. Ainuttakaan työvuoroa ei jaettu, eikä koskaan tarvinnut ihmetellä, että kukakohan mahtaisi tiskata. Täten työnteko jäi sivuosaan, ja pääosassa oli muuten hyvässä seurassa oleilu.

Yhdeksän lapsen joukko - ja uima-allas - takasi lapsille juhlaa aamusta iltaan.

2. Talo

Majapaikkamme oli osan seurueesta jo aiemmin hyväksi havaitsema. Ja loistava olikin, niin tunnelmaltaan kuin toimivuudeltaan. Neljälle perheelle löytyi makuuhuoneet kylpyhuoneineen sekä vielä viides isoimpia lapsia varten. Iso keittiö, jossa sai laittaa ruokaa kaasuhellalla, terassit ja hyvinhoidettu uima-allas. Täydellisen luksusta.

3. Ruoka

Ruoassa ei tässä seurueessa säästelty. Yksi matkatovereistamme erikoistui grilliherkkuihin, toinen osasi loihtia friteerattujen kesäkurpitsankukkien kaltaisia juhlaeväitä ja minä pääsin toteamaan, että tuoreiden tomaattien ja vastapoimitun parmesanin kera tututkin reseptit pääsevät erityiseen loistoon.

4. Lämpö

Ihana lämpö. Sitä kelpaa muistella näin keskikesällä kotimaassa.
 

5. Pizza

Matkakohteena Italia on siitä loistava, että huonompikin ravintola tarjoaa yleensä hyvää ruokaa, keskiverto erinomaista. Ja voiko ruoka oikeastaan hyvästä Pizza Margaritasta parantua? Yksinkertaista ja nerokasta - ja kelpaa jopa minun valikoivalle jälkikasvulleni!

  

7. Kahvi

Täydellisiä cappuccinoja hintaan, jolla helsinkiläisessä kahvilassa ei sanota asiakkaalle edes päivää. Ihanaa kahvia, ihanan täyteläistä maitoa, eikä pelkoa hylaluirun kysymättä tarjoamisesta. Ilokseni myös huomaan, että blogiraportti ei ollut matkalla mielessäni: en valokuvannut yhtään kahvikuppia.

8. Jäätelö

Syy poistua talolta, syy pitää tauko, koska vain hyvä tekosyy.

8. Hevostyttöily

Matkalla syntyi kaksi uutta hevostyttöä (ja yksi vanha hevostyttö nosti päätään). Kolmivuotias ratsasti rennosti kuin olisi syntynyt satulassa, kuusivuotias kokeili ravia ja kolmekymmentäkuusivuotias laukkaa. Vakiharrastusta tästä tuskin voi Suomessa ottaa, mutta jos vaikka edes joskus vähän... 
 

9. Toscana

Talolla olisi hyvin voinut elellä viikon poistumatta kertaakaan - paitsi ruokakauppaan ja jäätelölle - mutta poistumisen valitessaan oli yhdessä hujauksessa sellaisissa historiallisissa kaupungeissa kuin Lucca, Pisa ja Firenze. Viimeksimainittuun teimme "loma loman sisällä" -tyyppisen päiväretken naisissa. Ei vain proseccoa ja kahvia, vaan myös taidetta!

10. Netti

Eli sen puute. Tai jos ihan rehellinen olen, talolla oli netti, mutta en ottanut sitä puhelimessani käyttöön. Televisio avattiin ensimmäistä kertaa MM-kisojen avauspelin aikaan. Vietin iltani live-ihmisten parissa. Kelpaa sitäkin muistella täällä koneen äärellä iltaisin.

"Nähdään kahden vuoden päästä täällä," hyvästeli yksi lapsista meidät lähtiessämme. Näemme varmasti lähiviikkojen sisällä Suomessa, mutta ei kyllä yhtään harmittaisi tuonkaan lauseen toteutuminen.

Talo Italiassa: Perheversio

Salamatkustajan Satu kyseli taannoin australialaisturistien innostamana kokemuksia ryhmäperhematkailusta. Nyt minulla sellainen on, ja ainoa ongelmani on olla vaikuttamatta valheelliselta hehkutuksineni. Kun joskus kaikki on vaan niin kertakaikkisen kohdillaan.

Matkustelu on yksi elämän osa-alue, joka meillä on mullistunut täysin lasten synnyttyä. Aiemmin suosimamme kaupunkilomat ovat lasten kanssa monin tavoin työläämpiä: on päiväunia ja ruoka-aikoja, on aikaisia nukkumaanmenoaikoja, joiden jälkeen koittava hotellihuonekuolema ei pidemmän päälle houkuta. Ja kuinka montaa museota lasten kanssa kuitenkaan jaksaa koluta? Aivan. Kallista matkailu kuitenkin on.

Tämän seurauksena ulkomaanmatkailumme on typistynyt vuosittaiseen (ihanaan) Tukholman visiittiin, jossa olemme saaneet asua kotimajoituksessa hotellin sijaan. Minä olen ehdotellut uudeksi konseptiksi Bamse-klubi -tyyppisiä helppoja pakettimatkoja, mutta mies on tyrmännyt ajatuksen viikosta hotellin uima-altaalla all-inclusive-ravintolan ranskalaisia syöden. Yhdessä olemme mehustelleet ajatuksella talon vuokraamisesta ystävien kanssa jostain keskeisestä Euroopasta, mutta vasta kun meille tarjottimella kannettiin tilaisuus lähteä valmiille lomalle, suunnitelma toteutui.

Neljä perhettä - kahdeksan aikuista ja yhdeksän lasta ikähaitarilla 1-10 - toskanalaisella villalla tarkoitti viikkoa uima-altaalla ja pitkässä pöydässä herkutellen, myöhäisiä öitä ja aikaisia aamuja, retkiä ja ratsastusta. Hyvää seuraa aina sitä kaipaaville, omaa rauhaa sitä.

Talonvuokrauskonseptissa ainoa huoleni on kohdistunut loman mahdollisuuteen kotiäidin näkökulmasta. Kun arkeni koostuu ruoanlaitosta ja yleisestä lasten huollosta, tuntuu teorian tasolla vaikealta nähdä lomaa siinä, että tekee samaa - olkoonkin, että toisissa olosuhteissa.

Huoli oli täydellisen aiheeton.

Ensinnäkin, lasten kaitseminen ei ole samaa uima-altaalla polskien kuin kotihiekkalaatikolla tylsyyttä vastaan taistellen. Lastenhoidoksi sitä kehtaa kutsua ainoastaan yksivuotiaan osalta. Ja toiseksi, vaikka ruokaa joutuu (joku) laittamaan monesti päivässä lomallakin, oli matkalla kauppavuoroja ja tiskejä jakamassa kahdeksan aikuista kahden saati yhden sijaan - ja yhdeksän puurolautasta menee kuitenkin kutakuinkin samassa kuin kolmekin.

Eli kyllä, täydellisen perheloman konsepti on löytynyt. Ja lisää hehkutusta seuraa. Epäilemättä heti MM-kisojen päätyttyä.

Neljäntienristeys ja ylpeä lukija

Vastasin hiljan kirja-aiheisessa haasteessa, että ylpeys ei kuulu kirjojen lukemisen minussa herättämään tunneskaalaan. Perun täten puheeni, sillä sain käsiini* kirjan, jonka lukeminen on tehnyt minut ihan äärettömän ylpeäksi.

Tapasin Tommin ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun alussa, jolloin minä olin ihan teinari ja paria vuotta vanhempi Tommi taas jo ihan aikuinen. Vuosikymmenen puolivälissä esiinnyimme ensimmäistä kertaa samassa näytelmässä ja sitä myötä ystävystyimme - kenties vielä tarkemmin ilmaistuna harjoitusten jälkeen Apteekissa.

Viime kesänä Tommi kertoi saaneensa kustannussopimuksen. Tommin mökkipaikassa ei ole nettiä eikä televisiota, ja mies oli siis lauantai-iltaisin, siipan mentyä nukkumaan, joutessaan naputellut kirjan. (Tästä syntyy kieltämättä kaikenlaisia jänniä ajatuksia ajankäytöstä ja lahjakkuudesta, mutta jos nyt kerrankin en puhuisi itsestäni.) Ystävä, jolle Tommi oli antanut tekstin luettavaksi, oli kysymättä kiikuttanut käsikirjoituksen WSOY:lle, ja loppu on nyt ostettavissa kirjakaupoista.

Olen välttänyt taidekriitikon leikkimistä blogissani, ja nytkin viittaan teoksen arvionnissa Antti Majanderiin (HS 26.2.):

"Jo muutaman sivun jälkeen viriää vaikutelma, että käsissä on tapaus. Kun pääsee loppuun, on asiasta varma. Näin painokkaita ja varmaotteisia proosadebyyttejä ilmestyy harvoin. Jos sanon, että muutaman kerran vuosikymmenessä, saatan intoilla jo liikaakin. Vaan menköön. Kritiikin mittatikut joutavat rovioon."

Aina toisinaan kuulee, että kirjallisuuskritiikki on hajautunut enenevissä määrin blogeihin (ja blogistanian arviota minäkin jännityksellä odotan), mutta suuri on yhä Helsingin Sanomien valta. Onkin ollut mahtavaa sivusta seurata Majanderin arvion jälkeistä räjähdystä. Kirja on loppuunmyyty monista kirjakaupoista ja kuuleman mukaan toinen painos on jo tulossa - kun julkkareitakin juhlitaan vasta ensi viikolla! Pääkaupunkiseudun kirjastoihin on keskiviikon jälkeen tilattu 33 uutta nidettä sitä edeltäneiden kymmenen lisäksi. Tarpeeseen, varmasti, sillä teokseen on tällä hetkellä HelMet-tietokannassa kuudensadan varauksen jono.

Ja ehdottomasti on Neljäntienristeys kiitoksensa ja suuren suosion ansainnut. Käyn siis levollisesti jännittämään esikoiskirjapalkintoa ja Finlandiaa. Kyllä voi ylpeä ja onnellinen olla ystävän menestyksestä!

* Edit 1.3. Tajusin juuri hämärtäneeni tietoa kirjan alkuperästä epämääräisellä kirjoitusmuodollani ja vieläpä tällaisessa mainostekstissä, voi minua! Täten ilmoitan, että kirja on ostettu omilla rahoilla palvelevasta turkulaisesta kirjakaupasta. (Siitä huolimatta kirja "tupsahti postilaatikkomme", koska ystävällinen kirjakauppias sen sinne henkilökohtaisesti toimittí - kun sattuu olemaan melkein naapuri.) Täydellistä jääviyttäni en toki kiistä.

Perustamiskokous

Tänään perustettiin erittäin eksklusiivinen rouvakerho: ensisijaisena toimintamuotona yleinen nautiskelu, kokoontumisaikana joka kuun ensimmäinen keskiviikko.

Kevyesti eniten lupausta uudelle vuodelle!

Paras ystäväni

Jos et voi kirjoittaa otsikosta, kirjoita sen vierestä. Sillä ohjeella suoritettiin yksi maisterintutkinto, joten eiköhän se kelpaa yhteen blogihaasteeseenkin.

En nimittäin voi puhua yksikössä. Minulla on ollut parhaita ystäviä useita, yhtä aikaa ja peräkkäin. Oletan olleeni myös paras ystävä monelle, mutta parhaankaan ystävyyden ei tarvitse olla toisia poissulkevaa kuten yksiavioisen parisuhteen. Mieluummin vertaisin ystäviä sisaruksiin tai lapsiin - ei niistäkään valita parasta. Minulla on useita tärkeitä, parhaita ystäviä.

Ja tiedän olevani onnekas.

Kerran varhaisteininä, varmaan valitettuani jostain kaveristani, isäni sanoi poikkeuksellisen tiukasti, että ystäviä ei pidä valita. Tarkoittaen että niitä on helpompi menettää kuin saada uusia. Tuolloin, koulun ja harrastusten tukemassa jatkuvassa sosiaalisessa kanssakäymisessä ajatus tuntui kaukaiselta, mutta sen viisaus on kirkastunut myöhemmin. Ystävistä kannattaa pitää kiinni.

Ystävät ovat itse valittu perhe. Ja ruuhkavuosien ystävyys: se on leikkitreffejä, karattuja iltoja, lenkkejä, ompelukerhoja, mökkiviikonloppuja, lounaita, jaettuja kokemuksia ja somekeskusteluita. Se on yhteisiä muistoja ja eläkesuunnitelmia. Tieto tuesta silloin kun sitä tarvitaan. Paras ystävä ei tarkoita samaa kuin lapsena tai nuorena aikuisena. Mutta ei se ainakaan tarkoita yhtään vähempää.

***

Ainekirjoitushaasteen emäntänä tällä kierroksella toimi Leluteekin Emilia, jonka tontilta voi kärkkyä haasteen koostetta ja haasteen seuraavaa osoitetta.

Hyvä viikonloppu

Perjantaina puolen päivän aikaan istuin junassa yksin, neuloin pipoa esikoiselle ja pohdin, että tästä voi tuskin viikonloppu enää parantua. Mutta se parani! Jo perjantaihin mahtui kiireetön käynti Ateneumissa, innostuneita keskusteluita, mahdollisia yhteistyökuvioita, siikaa ja sienivaahtoa Sundmanilla ja shampanjaa Kämpässä.

Sunnuntai-ilta taas päättyi futisjoukkueemme vierasmatsiin, jossa - mikä ei kuulkaa harmittanut ollenkaan - tein kolme maalia (kun peli päättyi 2-3). Tai oikeammin ilta päättyi rauhalliseen saunomiseen ja bloggaamiseen vauvan unihengitystä kuunnellen. Näiden väliin taas mahtui ensilumen ihastelua - sitä tuli ainakin milli -, yövieraita, köyhiä ritareita, kaupunkireissuja ja kutomista. Niin ja noin seitsemän tuntia unta.

Laskeskelin, että jos nukkuisin edes joskus yli tunnin pätkiä, elämäni olisi kutakuinkin täydellistä. Nyt se on erittäin hyvää.

Sanoinko jo erittäin hyvää?

Viikonloppu oli loistava, koska siihen sisältyi riittävästi suunniteltua ohjelmaa, ja siksi lopun ajan saattoi viettää ilman paineita mistään. Helmasyntini on, että lataan viikonloppuihin hirveästi odotuksia, koska arkisin ei ehdi mitään. Ja kuten kaikki ymmärtävät, liioissa odotuksissa voi vain pettyä.

Mutta nyt kun elämänpiirini on alkanut taas laajentua, huomaan miten paljon siitä nautinkaan. Kuopus oli Helsinginreissuni takia ensimmäistä kertaa useamman tunnin vanhempieni hoidossa. Jo nyt seitsemän kuukauden iässä! Aidosti kuvittelin, että helposti vierähtäisi toista vuotta ennen kuin saan kaikki kolme lasta yhtä aikaa hoitoon, lähinnä varmaan koska olin aikoinaan niin sidottu tuttipullosta kieltäytyvään tosikoiseen. Mutta vanhempieni mielestä nuorimmainen on oikein helppo tapaus - ja millään muulla ei juuri väliä olekaan.

Ensi viikolla onkin edessä piknik-risteily pallomeressä, toimittamani kirjan julkkarit sekä teatterireissu ystävien kanssa - kuohuviiniä ja verkkosukkahousuja! Parit puuroraivarit menevät tuossa välissä ihan heittämällä.

Tätä postausta voisi pitää kauheana lesoiluna, mutta sovitaanko, että se oli vain positiivisuusharjoitus? Sitä toista lajia olen harjoitellut ehkä jo riittävästi.

Yksi jos toista ihanaa kesäasiaa

Hyvän mielen Siina haastoi hyvän mielen haasteella. Tarkoituksena on listata yksitoista hyvän mielen aiheuttajaa. Ja sen teen mielelläni, koska hyvä mieli on kiva juttu (ja koska ei tässä mitään vakavahenkisiä postausaiheitakaan ole jonossa).

Kuten jo haasteen esittämisen yhteydessä totesin, ykköspaikalle laitetaan se, että

1. Siina julkaisee kirjan! Edes yksi hyvä syy odottaa syksyä. Tämä on ollut viime aikojen ihan parhaita blogiuutisia.

2. Muutenkin tietysti blogit ilahduttavat minua päivittäin. Ja bloggaaminen. Blogiskenessä kuohuu kun monet isot nimet lähtivät uuteen markkinointipalveluun. Minä koen yhä olevani harrastuksessani saamapuolella, ja hyvä niin. Paitsi että olen kade Siinan kahdensadan blogin lukulistasta! Mullahan ei olisi koskaan enää yksinäistä jos niin montaa lukisin!

Koitetaanpa sitten pikkuhiljaa päästä Siinasta eteenpäin ja jatketaan että

3. Lukeminen ylipäänsä. Hotkaisin männäviikolla Laura Gustafsonin Huorasadun, josta etukäteen olin melko vakuuttunut, että se olisi minulle liikaa, mutta tykkäsin, kuulkaa. Sitten lainasin Jonas Konstigin Totuuden naisista. Muistatteko, Konstigin? Mies kysyi, että haluanko oikein tarkoituksella provosoitua, ja totesin, että ehkäpä. Mutta tähän mennessä en ole provosoitunut, olen vain tykännyt. Eli riskillä on eletty ja löydetty helmiä. (Tämä onkin ehkä nykyisen elämäni suurinta riskinottoa.)

4. No kesä tietysti! Lämpimät päivät, rajattomat mahdollisuudet uimisineen ja retkineen - ja elämän helppous, mukavuus ja kivuus, vaikka ei menisi minnekään. (Jätetään pois disclaimerit kiukuttelevista äideistä ja lapsista, hyvän mielen listalla kun ollaan. Mutta vaikka ehkä pieniä notkahduksia (kaikkiin) päiviin mahtuu, joka ilta on sellainen olo, että hyvä, että tämäkin päivä oli!)

5. Ja hiki. Minervan Sanoissa keskusteltiin sukkahousuista, jotka tuottavat minulle iloa kymmenisen kuukautta vuodessa, mutta todella nautin näistä muutamista, jolloin sukkahousut voi jättää kaappiin. Moni alkaa näillä helteillä jo valitella turhan kuumasta, mutta antaa tulla vaan, sanon minä! Mieluummin nukunkin hikisissä lakanoissa kieriskellen kuin palelen puolta minuuttia. 

6. Geisha-jäätelö. Talven elin Geisha-patukoilla, nyt olen siirtynyt jäätelöön. Jos ei muuta tekemistä ole, tai lapsia kiukuttaa, aina voi mennä jäätelöostoksille lähikauppaan. Elämä vaan on parempaa kesäisin.

7. Tukholma, sittenkin! Luulin jo, ettei tänä vuonna, mutta niin vaan päästäänkin reissuun. Kuopuksen passiprobleemi ratkesi soitolla Kelaan - jos ei Kela-kortti ehdi tulla, Kelasta saa mukaan väliaikaisen todistuksen. Säästin siis juuri 64 euroa! Serkulta pyysin lainaan tuplarattaat ja sattuupa kaupungissa olemaan yhtä aikaa hyvä ystäväperhe Helsingistä. Voiko enää suurempaa nerokkuutta ollakaan!

8. Hyvien asioiden odottaminen. On ihanaa kun (päänsisäisessä) kalenterissa on muitekin kivoja asioita odottamassa; pieniä retkiä, kivoja tapaamisia. Olen aktivoitunut ja soittanut kavereille, että Moi, koska voin tulla kylään? Siis muillekin kuin niille muutamille kavereille, joita näen jatkuvasti. Tässä kohtaa taputan itseäni selkään pitkään ja rivakasti, ja jatkan vielä erikseen että

9. Ystävät. Ystävät, joilla on mökkinä maatila, johon voi viedä lapset rapsuttelemaan lampaita. Ystävät, joiden kanssa voi mennä pullikoimaan kahluualtaaseen. Ystävät, joiden kanssa kuuden kaverin piknikistä tulee koko puiston täyttävät suviseurat. (Täsmennän, kun luulette, että liioittelen: meillä oli tänään puistossa yhdeksäntoista lasta mukana - joukossa muutama ohimennen mukaan tarttunut naapurin lapsi, mutta valtaosa omia. Ja ei, emme tunnusta mitään väkirikasta lahkoa.) Mietin mikä onni on ollut saada lapsia samaan aikaan kuin muutkin kaverit. On sitä kuuluisaa vertaistukea, ja ennen kaikkea: on (todella paljon) seuraa sinne puistoon!

Ystävän puutahassa voi kasvaa vaikka tällainen pioni. Se aiheuttaa iloa (ei kateutta, vaikka minulla kukkivatkin vain ruohosipulit).

10. Vähän postuumisti, että Vallan linnake, siis hyvää televisiota! Harvoin osuu kohdille. Ja koska surullistahan se olisi puhua juuri päättyneestä sarjasta, niin kehuskelen että minullapa - koska aloitin katsomisen vasta kakkoskauden puolivälistä - on vaikka kuinka paljon näkemättömiä jaksoja, kunhan hankin jostain lainaan ekojen kausien boksit! Hihii!

11. Mun perhe. (No pakko se oli laittaa. Ku on se.)

Koska hyvä mieli kasvaa jakamalla, jaan haasteen eteenpäin Leluteekin Emilialle, Jennijeelle, Rouva Ruuhkalle, Intoilijalle, Lupiinille sekä henkilökohtaisen blogiskeneni uusimmalle tähdelle Saaralle. Saa päivittää!

Kahden viikon huijauksen jatkoajalla

Pieni mies on kuukauden. Kehtaanko enää sanoakaan, että kaikki on yhä vaan helppoa ja mukavaa? Vauva nukkuu hyvin ja syö paljon, välillä vähän itkeskelee. Isommat lapset lohduttavat: "Ei hätää, pikkuveli, ei hätää." Viisivuotias on ylpeä kun saa suuren vastuutehtävän, pitää vauvaa sylissä, ja kaksivuotiaan suurin synti on tahtoa suukotella vauvaa juuri kun haluaisin sen nukahtavan.

Täällä Bloggerin luonnoksissa on hautunut helmikuussa laadittu teksti, joka alkoi näin:

"On varmaan raskasta olla äiti," pohdiskeli esikoinen eilen illalla sängyssään. "Kun pitää olla koko ajan vihainen." (Vaikka juuri eilen nukkumaanmeno sujui ilman sen suurempia kiukkukohtauksia meiltä keneltäkään.)
"Olenko minä sitten koko ajan vihainen?"
"No joo."

Niinpä: auts. Eikä se lapsi tietysti aivan väärässäkään ollut.

Nyt tuntuu toisenlaiselta. Vaikka olen päivät pitkät lasten kanssa, ja saatan hetkittäin hermostua, en ole äärimmilleen viritetty jousi, kuten tuossa väitöstä edeltävänä aikana. Koska mitä sitä selittelemään: mitä väsyneempi olen, sitä helpommin hermostun. Ja, no, näin jälkikäteen on helppo arvioida, että olivathan viimeiset kuukaudet ennen väitöstä aika tiukkoja.

Postaus jatkui pohdinnalla, että "Pahinta tässä on se, että vaikka muu stressi helpottaa, niin väsymys ei varmasti vähene kolmosen synnyttyä." Mutta hah: helpotti sekin! Ainakin hetkellisesti. Vaikka herään ehkä viisi kertaa yössä syöttämään (kuka laskee?) ja vaihdan vaipan yleensä kerran, tunnen itseni vähemmän väsyneeksi, vähemmän kuormittuneeksi kuin talvella. (Muistaakseni imetyksen aikaan on kyllä aina väsyttänyt vähemmän - vasta sen jälkeen lasten herätykset käyvät kuolemaksi.) Kesä ja valoisuus auttavat myös paljon.

Stressitaso on varmasti laskenut myös lapsilla. Heitä ei enää tarvitse repiä ylös sängystä aamuisin, pakottaa vastenmielisiin talvivaatteisiin ja kiirehtiä kohti päiväkotia; iltaisin he eivät ole päiväkotipäivästä väsyneitä. Päivien rytmi on huomattavasti rauhallisempi kuin ennen.

Miehen väitöskirjan deadline on ensi viikolla, ja väitöspäivänkin saivat vihdoin rukattua - ennen kesälomia! Josko sitten viimeinenkin meistä pääsisi hengähtämään lomalle.

Juuri nyt isommat lapset ovat vanhemmillani - äitini soitti eilen ja pyysi voisivatko tytöt tulla joskus yökylään: "Vaikka tänään?" En pannut vastaan. Vauva nukkuu ja mies juoksentelee sukkahousuissa jossain päin Uudenmaan metsiä. Taidan ottaa toisen kupin kahvia.

Kesän ensimmäiset mansikat torikauppiaalta olivat symboliarvoltaan merkittävämpiä kuin maultaan.

Eipä mulla muuta. Leuhkitaan ku tavataan!

Jos tästä nyt hakemalla hakee jotain positiivista

En ehtinyt lasten kanssa aamiaiselle.

Pikkuveli! Pikkuveli! Pikkuveli! Pikkuveli!

Innostus on suurta pienten hoitajien joukossa (ei kuvassa).

Tässä vanhemmat vielä sairaalan iloisissa tunnelmissa - pikkuveljeä pohdituttaa.

Täyskäsi

Täydessä kyydissä.

Hyvää huomenta Nukketehtaalta

Ompeluseura

Kruunaa sunnuntain kuin sunnuntain. Vaikka maanantaina.

E a s y living

Ehkä olette kuulleet lapsenhoitoperiaatteesta nimeltä "easy"? Systeemissä lapsen päivä toistuu toisiaan seuraavista tapahtumista eat, activity, sleep ja your time - joista toki sleep ja your time tapahtuvat samaan aikaan, mutta se ei nyt ole pääasia. Pääasia on, että tässä on kasassa erittäin hieno äitienhoitoperiaate, jota toteutin viikonloppuna Helsingissä.

Eat

Viisi ravintola-ateriaa 48 tuntiin ei mielestäni ole huono suoritus ollenkaan. Satkar, nam namaste, Boulevard Social, luksuskasuaalisti kristallilaseista, Dong Bei Hu, tofua poltellen, Sandro, kuin olisin nuori ja kävisin Kalliossa, ja Kiasma, tarjontaan nähden ylihintainen salaattipöytä, mutta eipähän joutunut itse tiskaamaan.

Dong Bei Hu mainostaa itseään Helsingin kiinalaisimpina kiinalaisena, mutta annoksessani ei silti ollut kissaa. Siitä plussaa. Chilistä toinen.

Activity

Huorasatu. Ensimmäinen puolisko hyvällä adrenaliinilla tykitettyä feminististä agendaa. Jos väliajalla ottaa pari skumppaa, sujunee toinenkin puolisko mukavammin.
Kiasma. Jouko Lehtola olisi ansainnut isomman näyttelyn, kun nyt isoista sarjoista oli näytillä vain maistiaisia. Dokumentti-näyttely oli ihan kiinnostava kokoelmaripustus, mutta, no, teema nyt ei ehkä ihan hirveän kattavasti läpäissyt koko näyttelyä. Pitääkö sitä sitten synniksi laskea. Hieno museo, kuitenkin.
Shoppailu. Toden totta sitäkin! Ostin kolme vuotta pohtimani nahkalaukun. Siitä lisää toiste.

Dan Perjovschi sai myös pohtimaan.

Sleep

(Kaikkihan siitä puhuu.) Kaksi yötä katkeamatonta unta aamuseitsemään-kahdeksaan. Ja vaikka nukkumaan menin vasta yhden-kahden aikaan, olin viikonlopun jälkeen virkeämpi kuin naismuistiin. Havainto on jopa pelottava - että miten vähiin uniin kehoni on jo tottunut. (Jos minulta kysytään, optimaalinen yöuneni on yhdeksäntuntinen. Valitettavasti ei kysytä.)

Your time

Kaikki ylempänä mainittu! Mutta erikseen vielä aamut. Vaikka heräsin viekkaudella ja vääryydellä liian aikaisin, kieltäydyin avaamasta silmiäni ja nautin hiljaisuudesta ja rauhasta yli yhdeksään molempina aamuina. Ja sitten söin aamiasta rauhassa, nautiskellen viihtyisässä aikuisseurassa ja paperi-Hesaria lueskellen.
Ja erikseen mainittuna vielä ystävät. Näin vanhoja kavereita, vielä vanhempia kavereita, uudempia kavereita, ja upouusia kavereita - nimittäin sen Liinan.

Voiko ihminen enää mitään vaatia? Kyllä ei voi.

Paitsi uusintaa.

Reportaasi: ennen ja jälkeen. The PhD edition.

Se on ohi. Väitös siis. Hullu juttu, mitä ei kokonaisuudessaan vielä tajua. Karonkassa yksi ystävä sanoi, että ajattele, huomenna sun ei tarvi enää tehdä väitöskirjaa. Ja niinhän se on. Mutta en minä kyllä ihan vielä tiedä, että mitä muutakaan minä teen. Ehkä pian tajuan, että olen jäämässä kolmen lapsen kanssa kotiäidiksi. Oh lord.

Mutta siis. Kuinka siinä sitten kävikään.

Ennen

Väitös näkyi paria viikkoa ennen lähinnä unissa. Herätessäni yöllä aloin järjestää väitöspäivää, enkä saanut enää unta.

Lektion kirjoitin tapani mukaan hyvissä ajoin. En osannut tarttua myöskään muihin töihin, joten viikon verran lähinnä syljeskelin kattoon. Suunnittelin karonkan paperituotteita, ja viilasin to-do-listoja juhlapaikan henkilökunnalle ja talkooavuilleni.

Viikkoa ennen alkoi mediahässäkkä. Ensin haastattelu paikallisradioon, sitten YLE:n valtakunnan verkkoon, ja sitten YLE:n kakkosen alueuutiset bongasivat jutun. Läpällä heitin taannoin, että puoli yhdeksän uutisissa nähdään, mutta ihan oikeasti niin kävi! Puolitoista sekuntiani julkisuudessa! (Luulen, että juttuni oli jonkun uuden toimittajan tehtäväksi annettu "leikkaa tämä uutinen niin lyhyeksi kuin mahdollista". Aika lyhyeksi sen meinaan sai. Mutta väliäkö tuolla!) Paikallislehdet eri puolilla Suomea kirjoittivat juttuja, vain Helsingin paikallissanomat ei. Hmph.

Paria päivää ennen kirjoitin ohjaajalleni leuhkien mediahuomiostani, ja meninkin kysymään onko "viime hetken vinkkejä". Ei ollut, mutta lektiosta ohjaaja totesi, noin niinkuin ohimennen, että sen pitäisi olla sisällöltään täysin toisenlainen kuin mitä olin kirjoittanut. Tämä siis puolitoista vuorokautta ennen väitöstä, puoli yhdeltätoista illalla.

Seuraavana päivänä järjen äänet miehen ja kollegojen muodossa yrittivät sanoa, ettei ohjeita tarvitse noudattaa, mutta enhän minä sellaiseen pysty. Lisäksi tämän ohjaajan neuvot ovat aina olleet hyviä. Siispä huonosti nukutun yön jälkeen, päivää ennen väitöstä, väännän itku silmässä lektiota uusiksi.

Koska tapanani on valmistella asiat ajoissa, hyperventiloin ajatuksesta, että kirjoitan tämän tärkeän puheen ilman tyypillistä kahden viikon hiontajaksoa. Annoin tekstin luettavaksi myös miehelle, joka sitten chatissa kommentoi sitä oman tieteenalansa täysin toisenlaisesta näkökulmasta, aiheuttaen lähinnä paineita siitä miten torppaan ideat miestä loukkaamatta. Printtasin paperista seitsemäntoista viimeistä versiota. Ja lopulta lähdin suoraan töistä illalliselle vastaväittäjän kanssa, varmana siitä, että ei tämä hyvin mennyt.

Tai kuljin minä Sokoksen kautta, ostin ripsivärin ja laitoin hyllystä hajuvettä. (Pitääkö nyt hippiäideille vakuuttaa, että en minä yleensä raskaana käytä hajuvettä, mutta ryytynyttä olomuotoa oli pakko kompensoida edes jollain.)

Vain vähän ennen

Sinnittelin illallisen vaitonaisena ja puoli yhdentoista aikaan pysähdyin vielä kotimatkalla ulos penkille lukemaan lektion viimeisen kerran läpi. Sen on oltava valmis, päätin. Illalla mietin, että koskaan en sitten "valmistautunut väitökseen", siis niihin kysymyksiin.

Mutta yöstä alkaen suunta kääntyi. Olin järjettömän päivän jälkeen niin järjettömän uupunut, että taisin nukahtaa heti kun sänkyyn menin, puolilta öin. Ja nukuin aamuun. Lapset olivat yökylässä, eli huvittavaa kyllä, kaikista paineista huolimatta väitöstä edeltävä yö taisi olla parhaiten nukuttu yö kuukauteen. Kannattaa väitellä pienten lasten äitinä.

Aamusta saatoin laittaa autopilotille, keskustella meikkaajan kanssa tv-habituksestani ja kampaajan kanssa raskaudesta - hänkin kun kertoi odottavansa vauvaa. Tässä kohtaa päivää oli taas yksi huoli vähemmän: vaikka päivä menisi kuinka huonosti, ainakin näytän hyvältä. (Kunhan vaan joku ottaisi valokuvia.)


Ja sitten

Lektiota lukiessani en uskaltanut katsoa ohjaajaani, kun en kuitenkaan saanut sitä muokattua kuin puoliksi hänen toivomaansa suuntaan. Mutta sitten, vastaväittäjän ensimmäisen kysymyksen jälkeen, helpotus. Jos tämä on keskustelun linja, minulla ei ole mitään hätää.

Jälkeen

Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin se oli ohi. En joutunut lunastamaan suunniteltua taukoani, en joutunut tieteelliseen pinteeseen. Enkä ruvennut itkemään kun vastaväittäjä lausui repliikkinsä "...suosittelen väitöskirjan hyväksymistä..." (Muiden väitöksissä yleensä alan.) Lähinnä ihmettelin kun ensimmäiset tulivat kyynelsilmin onnittelemaan. Että eihän tässä ollut mitään.

Jälkikäteenkin olen taivastellut, että miksi ihmeessä yhteen päivään, siihen parin tunnin show'hun ladataan niin älyttömän paljon. Kirjahan on kuitenkin se mikä lopulta merkitsee mitään, ei väitös. Mutta siihen kaikki kulminoituu, ja muiden silmissä vasta siinä kohtaa oma työ tulee todeksi.

Sain kukkia ja onnitteluita ja tilkan skumppaakin käteen ennen kuin yksi innokas toimittaja halusi haastatella minua (se siis oikeasti istui sen kaksi ja puoli tuntia kuuntelemassa!), ja kun vapauduin, olivat käytännössä katsoen kaikki lähteneet. Otin kukkani ja astuin ulos ja mietin, että kaiken päivän toimittamisen olen delegoinut muille, olen vapaa ja erittäin onnellinen.

Onneksi tiesin ystävieni menneen lounaalle väitöksen jälkeen, joten liityin heidän seurueeseensa yhdelle Virgin Mojitolle ja kuuntelin ylisanoja siitä miten hyvä olin ollut. Ja siihen malliin se päivä sitten jatkuikin. Minun tähtihetkeni ja minun juhlani. Ja osasin jopa nauttia niistä.

Sen seuraavan yön taas valvoin. Kävin läpi jokaisen kysymyksen väitöksestä ja jokaisen päivän vaiheen, puheet ja keskustelut. Kipristelin kaameassa suonenvedossa kouristelevia jalkapohjiani. Ehkä torkahdin hetkeksi, mutta virallinen lausuntoni on, että en. Yhdeksältä tönin miehen hereille, ja kömmin alakertaan keittämään kahvia. Kirkas kevätaurinko paistoi kukkiini.

Kahdeksan vuoden duuni ohi. Ja näyttäisi, ettei se ihan huonosti mennyt.

Hyvän mielen täytepostaus

tai miksei täyttämispostaus.

Miehen mukaan suustani tuleva viestintä (hänelle) on pelkkää valitusta. Ja myönnän, joskin vastahakoisesti, että joka toinen lauseeni (kuten myös jokainen postaukseni) on tiivistettävissä sanoihin: "kun kiire", "kun stressi" tai "ja kun vielä joulukin".

Eli siis vaihteeksi: kymmenen syytä olla onnellinen.

1. Euroopan paras pulkkamäki omassa pihassa.
2. Maailman parhaat virolaismummon neuvomat lapaset, joissa huovutettu vuori. (Ja jotka olen jopa vaivautunut paikkaamaan.)
3. Tiedossa oleva Tallinnan-matka joululomalla, jolloin voi hankkia uuden parin. 
4. Kylppärin lattialämmitys.
5. Jumppakortin hyllytys. Ei tarvitse enää yrittää.
6. Monta joululahjaa urakoituna internetistä - ennen kello yhtätoista.
7. Äiti, joka oli löytänyt esikoisen joululahjatoiveluistimet kirpparilta.
8. Kesken oleva aidosti hyvä kirja, jonka vuoksi kannattaa sammuttaa tietokone. (So. Franzenin Freedom. Lukutahtini on noin kolme sivua illassa ennen sammumistani, joten saan sen loppuun jo muutamassa vuodessa.)
9. Lapset, jotka on pakko hakea päiväkodista neljältä vaikka ei yhtään ehtisi, ja joiden takia menee pulkkamäkeen.
10. Ettei tarvitse väkisin edes jatkaa listaa kymmeneen.

Juhannuksesta lomaan

Vaikka ensimmäinen lomapäivä ei lapsen sairastuttua mennytkään ihan suunnitelmien mukaan, niin mikään ei estä juhlistamasta lomaa kuvakokoelmalla, joka kuvastaa perhe-elämämme suomenruotsalaista idyllisyyssastetta.

Toivottavasti myös sinulla on lomaa, ja saat juhlistaa sitä syömällä viipaloituja ja kevyesti sokeroituja kotimaisia mansikoita!

Hemma bra men Buda pest!

Sanovat, että loman odotus tekee onnellisemmaksi kuin lomailu, joten on ikävää, että en ehtinyt lainkaan odottaa tätä lomaa. Se olisi nimittäin varmaan tehnyt minut ihan naurettavan onnelliseksi.

Kohteen valinta oli täydellinen. Nopeat ja toimivat lentoyhteydet, hotelli keskeisellä sijainnilla - näissä priorisoimme ja se kannatti. Sen sijaan lentokenttäyhteydet sujuivat hyvin julkisilla ja muutenkaan emme osanneet luksustella edes häämatkan verukkeella. Matkan ainoista samppanjoista vastasi Finnair, ja sekin siitä hyvästä, että miehen kasvisruoka oli jäänyt saapumatta. Tosin juomista kiittäessäni sanoivat, että olisivat häämatkalaisille tarjonneet muutenkin. Eli vink vink vaan, ainakin minä matkustan tästä lähtien ainoastaan häämatkoilla.

Matkaohjelmassa keskeisimpänä oli ei mitään. Ja se olikin yksi keskeinen syy kohteen valintaan - ei harmittanut, että jotain ihan mieletöntä jäisi näkemättä. En osannut edes kirjaani lukea kun keskityin möllöttämään siinä riemussa, ettei kukaan vaadi minulta mitään, enkä pysty tekemään töitä. (No sekin vähän vaikutti, että matkalaukussa kulki Juoksuhaudantie. Jotenkaan sitä avioerokuvaelmaa ei tohtinut lukea ennen kuin kotimatkalla.) Iltaohjelmaakaan ei tarvinnut miettiä koska jalkapallo.

Mutta yksi havainto ja yksi kysymys nousi tästä perheellisen ihmisen lapsivapaasta lomailusta.

Havainto: Suurin ero nykylomailussa ei lopulta ole siinä, ettei jaksa yrittämälläkään valvoa yli puolenyön, vaan siinä miten mahtavalta tuntuu palata kotiin. Neljä yötä on enemmän kuin riittävä irtiotto.

Ja kysymys: Mikäköhän on aikaväli, jolla vanhempani suostuvat tähän uudestaan?

(Lapsilta ei tarvinne kysyä, koska heillä oli ollut IHANAA! Olivat käyneet Zoolandiassakin ja norsu oli nostanut esikoisen kärsällään ilmaan. Vähän oli jännittänyt, mutta ei yhtään pelottanut. No okei, vähän juksasi, mutta vastasyntynyt kani oli ollut niiiiiin suloinen.)

 

 

 

 

Niin ja pahoitteluni otsikon mahdollisesta harhaanjohtavuudesta, emme me Budan puolella edes käyneet.