Tasapuolisuus ja tavaran pelko

Tiedän kaivavani omaa kuoppaani pohtimalla sellaista triviaalia asiaa kuin lapsen sukupuoli. Koska sillähän ei ole mitään väliä. Teen sen silti. Tai ehkä jopa siksi.

Kokemukseni mukaan oman sukupolveni ihmiset erikoistuvat aiempaa paremmin. Lapsuudessani kaikissa perheissä oli yksi tyttö ja yksi poika. Tai jos kolme, niin sitten kaksi jompaakumpaa ja yksi toista. Sen sijaan valtaosa omista ystävistäni tuottaa vain yhden sukupuolen edustajia.

Ja todellakin, tällä tilastolla ei varmasti ole minkäänlaista referenssiä todellisuudessa. Mutta silti - ja koska ilmiselvästi omaan rajoittuneen mielikuvituksen - minun on hyvin vaikea kuvitella, että tämä meidän kolmosemme voisi olla poika. Teoriassa kaiketi todennäköisyys on suurinpiirtein viidenkymmenen prosentin luokkaa.

Ja senkin uhalla, että ruokin sukupuolistereotypioita, tunnustan, että minusta olisi tavallaan kauhean hauskaa jos tulokas olisikin poika.

Ensinnäkin pääsisin testaamaan omia kuvitelmiani sukupuolen toissijaisuudesta kasvatuksessani - olisinko oikeasti tasapuolinen. (Koska se mitä kaipaan äitiydeltä on nimenomaan haastetta elämääni.) Saisiko poikalapsi suurempia vapauksia? Olisivatko pojat vain poikia meillä? (Helppoahan se on sanoa että ei niin kauan kuin käytäntöjä ei tarvitse todellisuudessa testata.) Tai kauanko poikani kulkisi vaaleanpunaisissaan?

Ja toiseksi, poika voisi tuoda vähän tasapainottavaa vaikutusta naisvaltakuntaamme. Mies saisi jakaa oman lapsuutensa poikakokemuksia. Ja olisihan se hauskaa tutustua lähietäisyydeltä myös yhteen pieneen poikaan.

Jotenkin kuvittelen tosiaan, että kolmen tytön kanssa olisi helpompaa - tyttökolmikko voisi saumautua todella hyvin yhteen ja olla mahtava voimavara toisilleen. Paitsi oh sweet lord en edes uskalla kuvitella ovien pauketta kahdentoista vuoden kulutta.

Ja myös toisaalta: voivathan ne kaikki inhota toisiaan sukupuolesta piittaamatta, eli äidin suloisia kuvitelmiahan nämä kaikki ovat.

(Tästä voisi ihan erikseenkin joskus avautua, mutta pidän liioitteluun saakka tärkeänä sisarusten tasapuolista kohtelua. En tavaroiden suhteen - eli en välitä jos kuopus ei saa uusia kamoja vaikka esikoinen saa - se kun ei minusta ole merkityksellistä. (Eli tästä niitä traumoja on sitten hyvä nuorempien ammentaa.) Mutta aineettomien asioiden suhteen: huomion, ajan, ja panostuksen suhteen. Harrastaa pitää saada samoin ehdoin, sikäli kun haluavat. Saada samanlaisia etuoikeuksia ja velvollisuuksia. Esimerkkejä on tietysti tähänastisesta elämästä vähän, mutta vaikka nyt nimiäiset halusimme kuopukselle järjestää yhtä suureellisesti kuin esikoiselle, ja niin haluan myös kolmannella kerralla - huolimatta siitä, että vieraita alkaa ehkä jo konsepti kyllästyttää.)

Tavaroiden periytymisestä pääsemme ehkä suurimpaan pelkooni tämän tulevan kuopuksen sukupuolen suhteen: jos kyseessä tosiaan olisi poika, kuinka paljon lisää romua talouteemme tulee? Okei, teinivuosina kierrätys tyttöjenkään välillä ei varmasti tule toimimaan kuten nyt, mutta hyvän kymmenen vuotta synergiaetu saman sukupuolen lapsissa on suuri.

Nytkin toki on sukulaisia, jotka tuovat nukkeja kaksin kappalein, koska pitäähän molemmilla olla omansa. Mutta jossain kohtaa saturaatiopiste vaatteissa ja leluissa on tyttötaloudessa saavutettu. (Jos minulta kysyy niin pari vuotta sitten.) Mutta jos saamme pojan: sehän mahdollistaa rajattomasti uuden poikatavaran ostamisen. Uudet vaatekerrat, uudet leluvarannot, uudet harrastusvälineet.

Vaikka eihän se uusien kulutusyksiköiden tuottaminen mikään ekoteko ole milloinkaan, niin juuri tässä pienessä mittakaavassaan se saa minut hengittämään paperipussiin.

Tähän liittyen, olimme haudanneet muuttoajatukset hetkeksi. Tätä miettiessäni tajusin, että jos lapsi syntyy huhtikuun alussa, niin viimeistään huhtikuun puoleenväliin mennessä mies on valmis muuttamaan uuteen asuntoon. Tyttö tai poika - mihin ihmeeseen me joudumme kaiken sen tavaran kanssa?!

Muistamisesta. (Kyllä, taas.)

Olen usein valitellut kadonnutta aikaa, eli huonoksi käynyttä muistiani.

Sosiologi Paul Connertonin mukaan elämme paradoksaalisesti samanaikaisesti kertakäyttökulttuurin ja arkistoimisen aikakautta. Keräämme tietoa ja tavaroita arkistoihin, museoihin, kirjastoihin ja tietokantoihin. Meillä on pääsy liian paljoon tietoon, jotta voisimme käsitellä, hallita sitä: tieto arkistoidaan, jonka jälkeen se voidaan unohtaa.

To say that something has been stored, in an archive or a computer, is in effect to say that, though it is in principle always retrievable, we can afford to forget it.

(Paul Connerton, The Spirit of Mourning, 2011, 40)

Saatavilla olevan tiedon määrä kasvoi räjähdysmäisesti internetin myötä, ja sittemmin sen saavutettavuus on lisääntynyt erilaisten kannettavien vekottimien ja älypuhelimien myötä.

Muinaisella 90-luvulla, kun kännykät korvasivat lankapuhelimet, eräs ystäväni kieltäytyi tallettamasta puhelimeensa yhtään numeroa, koska ei halunnut menettää kykyään muistaa kaikkien tuttujen puhelinnumeroita. Ja niinhän siinä eittämättä kävi, lankapuhelinten aikaan muisti ulkoa kymmeniä numeroita, nykyään muistan viisi, joista yksi on omani ja yksi on taksi.

Mutta onko puhelinnumeroiden muistaminen sitten tavoiteltava kyky? Tuskin, ja ihanteellisesti voisikin ajatella, että turhan tiedon unohtamisella teemme tilaa tärkeämpien asioiden muistamiselle. Jotenkin epäilen, ettei asia kuitenkaan ole näin. Sen sijaan ilmiö laajenee: miksi muistaa mitään muutakaan? Sähköinen kalenteri muistuttaa tapaamisista ja facebook kertoo kavereiden syntymäpäivät. Navigaattori muistaa reitit ja kännykkä kertoo missä on lähin Hese. Jos jotain tietoa tarvitsee, aina voi googlata.

Eittämättä muistin käytön lopettaminen liittyy myös tiedon (käsittelyn) ja ajankäytön fragmentoitumiseen. On usein esitetty miten älypuhelimet, sosiaalinen media ja sähköiset viestimet paloittelevat aikaamme. Yritän tällä hetkellä töissä lukea kirjoja, mutta harvoin pääsen sivua loppuun, ilman että saan päähäni ajatuksen, joka pitää kirjoittaa ylös - tai harhauttaa minut kirjoittamaan sähköpostin tai vilkaisemaan facebookin. Pelkään, että jos en välittömästi sillä sekunnilla tee asiaa, en muista sitä enää päästyäni luvun loppuun. (Mikä lienee tottakin.)

Seuraus on kuitenkin se, etten enää sähköpostin (ja facebookin ja parin blogin) tarkistamisen jälkeen enää muista mitä olin lukenut, joten joudun aloittamaan saman sivun alusta, vain keskeyttääkseni lukemisen kahden minuutin päästä uudelleen. Niin, arvatkaas mikä kirja on edessäni auki sivulta 40 - tuli yks ajatus mieleen...

Connertonin mukaan unohtaminen ei kuitenkaan ole vain menetystä, vaan se voi olla hyödyllistä ja jopa tarpeellista yhteiskunnan sopuisan elämän ja yksilön identiteetin muotoutumisen kannalta. Tämä on helppo nähdä: sisällissodan jälkeen yhteiskunnassa pitää pyrkiä myös unohtamaan menneet vääryydet, jotta vihamielisyydet voisi jättää taakse; parisuhteessa kannattaa pyrkiä ainakin turhan yksityiskohtaisella tasolla unohtamaan menneet parisuhteet, jotta voi keskittyä tämänhetkiseen.

Ja kyllähän unohdus suo vapautusta oman historian painolta. Kunhan saisi muistaa sen mitä haluaisi.