torstai 31. tammikuuta 2013

Unelmatyö

Kävin miehen kanssa ei-niin-mukavan keskustelun aiheesta "mikä minusta tulee isona". Epämukavan siitä teki lähinnä ajankohta (keskiyön jälkeen) ja se, että minä en halunnut kestustella aiheesta, koska no, ajankohta, ja koska suunnitelmanani on ollut vaipua jonnekin pumpuliin nukkumaan seuraavaksi vuodeksi. Velttoilemaan äitiyslomalle.

Miehen mielestä asenne on vastuuton, koska minulla ei näin ollen ole työpaikkaa, johon palata äitiysloman jälkeen - tutkimusrahoitusta pitäisi hakea tänä syksyä, jotta voi ensi vuonna alkaa töihin. Ja se on taivaan tosi. Mutta ehkä en haluakaan olla tutkija, intin.

- Mitä sitten haluan tehdä?
- En tiedä. Mennä töihin.

Miehen mielestä tämä ei ollut hyvä vastaus 35-vuotiaalta ihmiseltä, joka on viitisentoista vuotta elämästään korkeakouluttanut itseään (kapenevasti tutkijan ammattiin).

Ja koska haluan toki olla suoraselkäinen aikuinen ja ottaa vastuuta tulevaisuudestani, tein tänään Hesarin testin "mikä ammatti sinulle", koska milloinkas Hesarin leikkimielinen testi ei olisi kertonut ihmiselle totuutta, jota hän ei ennen tiennytkään.

Testin tuloksena minusta pitäisi tulla konttorinjohtaja pankkiin, asianajaja tai lääkäri. Ensimmäinen meni yllättävyydellään metsään, ja seuraavista toki tunnistan pitkän koulutuksen ja vastuullinen työskentelyn ideaalit, mutta valitettavasti ihan noin radikaali uudelleenkouluttautuminen ei ollut suunnitelmissa.

Vaihtoehtoja ruksiessani tein kuitenkin itselleni mielenkiintoisen havainnon: yritin kaivaa ominaisuuksista esiin tutkijaa. Sellaista tutkijaa, joka haluaisin olla. Minun vastauksillani tutkija oli kuitenkin vasta listalla kuudestoista.

Nimittäin:

testin mukaan tutkijan ammatti ei vaadi teksti- tai numerotarkkuutta, eikä kielitaidollakaan ole väliä. Se vaatii vain vähän johtamista eikä lainkaan vastuuta. Yhteistyöllä ei väliä. Tutkija ei liiku kulkuvälineillä, ei esiinny, eikä tapaa ihmisiä. Jonkin verran piti kyllä laatia kirjoituksia.

Pitkästä koulutuksesta ja siitä, että työ sisältää tutkimusten tai selvitysten tekemistä, olimme samaa mieltä. Ja että ruoan ja lasten kanssa ollaan tekemisissä vähän. (Ellei sitten tutki niitä, minä lisäisin.)

Väitän, että kuka ikinä oli nuo tutkijan työn ominaisuudet kirjannut, ei ole tutustunut Suomen Akatemian vaatimuksiin rahoitettavalta tutkijalta. Minäkin vain pinnallisesti, mutta sen verran kuitenkin etten haluaisi edes ajatella sitä äitiyslomallani.

Ehkä sitten kuitenkin pitäisi. Kun en minä siellä pankkikonttorissakaan kuitenkaan viihtyisi. (Vaikka tietysti johtajaksi palkkaisivat tuon testituloksen näytettyäni.)

tiistai 29. tammikuuta 2013

Uusi (ulko)näkö!

Hain uudet lasini! Vähän jännitti, kun pokat tuli ehkä hieman nopeaan valittua, ensimmäisestä kaupasta puolessa tunnissa. Mutta siihen olen oppinut: ei ole aikaa kuluttaa ostoksilla, niin valinta tehdään nopeasti. Tyypillisesti tarve on hankintahetkellä myös sillä tavalla akuutti, että ostamista motivoi ajatus "mikä tahansa on parempi kuin nykyinen".

Mutta kyllä tykkään. Tosin linssit ovat niin isot ja puhtaat, että toimivat huonosti silmäpussien peittelyssä, mikä on mielestäni silmälasien yksi tärkeimmistä ominaisuuksista. Mutta pianhan ne taas samenevat. Ja toisaalta pokat ovat niin dramaattiset, että ehkä naamastani ei huomata enää mitään muuta.

En tiedä liekö totuus näin yksinkertainen, mutta vaikuttaisi, että isojen optikkoketjujen hinnat ovat tulleet roimasti alaspäin yhden nimeltämainitsemattoman kansainvälisen halpaketjun saavuttua markkinoille. Maksoin laseista linsseineen euroa vaille kaksisataa, mikä nyt ei mielestäni ole ihan kohtuutonta. Tosin sieltä Specsaversilta olisin saanut kahdet lasit hintaan 149e (tai no, liekö tuo hinta kuitenkaan ohuilla linsseillä vai "tavallisilla" paksuilla, ken tietää), mutta kuka nyt pystyisi kaksia laseja valitsemaan.

(Tosin jos huomioi, että tästä taaksepäin laskettuna olen rikkonut yhdet lasit, kadottanut yhdet (kyllä! oletettavasti jonnekin tänne kotiin), ja esikoinen rikkonut kahdet, eli päässä on viides pari laseja viimeisen viiden vuoden aikana, ei olisi ollut yhtään tyhmä ajatus hankkia kaksia samanlaisia...)

Hintaan sisältyi myös näöntarkastus, ja tämä kyseinen optikko hiukan täsmensi aiemmassa keskustelussa saamaani tietoa näön heikkenemisestä raskausaikana. Kuulemma tätä tapahtuu joillain, mutta ei suinkaan kaikilla. Oma kokemuspohjani kertoo samaa, olenhan samoilla vahvuuksilla elänyt kolme raskautta ja kaksi niiden väliaikaa, enkä missään vaiheessa ole havainnut muutoksia. Ja sama oli näköni nyt kuin niissä kahdeksan vuotta vanhoissa pokissa. (Mutta ehkä nyt käyn tsekkaamassa asian kuitenkin vuoden-puolentoista päästä.)

Ilmeisesti muutos voi kuitenkin olla dramaattinenkin, ja se ajoittuu jonnekin neljännen raskauskuun tienoille. Optikko valitteli että ei kehtaa kysyä naisilta raskaudesta, se kun heti tulkitaan oudosti. Ehdotin, että laittaa lapun seinälle. Tosin on mielestäni outoa jos kysymyksestä joku loukkaantuu. Kysyväthän hammaslääkäritkin - eikä minulle ole tullut mieleen, että se ulkonäkööni liittyisi.

Ainoa huono puoli uusissa laseissa on, että minua ja miestä ei enää erota toisistaan. Paitsi että mies on tummatukkainen ja minä keskivartalolihavampi. Naimanaamat, sanoisi pohjoispohjanmaalainen kaverini.

Kummat on kumman. Toiset on mun.

Eikä tässä vielä kaikki! Vihdoin torstaina pääsen sinne kampaajalle, jonka paniikissa joulukuussa peruin. Looooong overdue, tämä niskatukka.

Niin ja ostin sen mekonkin samalla määrätietoisuudella kuin silmälasit: mukaan lähti ensimmäinen etiketinmukainen, päälle mahtuva juhlamekko, joka sattui vielä olemaan 50% alennuksessa liki puolet halvempi kuin se ensiksi ostamani äitiyssellainen. Kuvia juhlalookista seuraa varmasti, jos ei perästä, niin jälkeenpäin. (Ehhehehe.)

Eli ulkonäköasiat alkavat olla kerrassaan mallillaan! Josko voisi keskittyä välillä muihin.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Aikakäsityksistä

Esikoinen katseli* sängyssään** Koiramäen lapset kaupungissa -kirjaa*** ja muisteli aiemmin kuulemaansa, että

- Täällä oli se tosi iso tulipalo, silloin kun sinä olit äiti pieni.
- Ei, kulta, kyllä se oli vielä paljon aikaisemmin.
- Silloin kun oli vielä vaan dinosauruksia.

No just siinä välissä.

* Lukemaan oppimista odotellessa. Esteenä ei nähdäkseni ole kuin oma halu: sopivan lahjuksen tarjolla ollessa, tai sopivan välineen kanssa, kuten ipadin näytöltä, kaksitavuiset sanat sujuvat heittämällä.

** Meillä on tapana, että yhteisesti luetun iltasadun jälkeen lapset saavat katsella muutamia (kymmeniä) kirjoja itsenäisesti ennen nukahtamista. Se ei ole nähkääs mikään nopea prosessi, se nukahtaminen.

*** Kuten Bleue huomautti edellisen postaukseni kommenteissa, on myös hyviä lastenkirjoja. Tämä yksi ehdottomista omista lemppareistani lapsuudesta.

Tämän postauksen todellinen sisältö piilee kuitenkin loppukaneettiin kätketyssä tilastollisessa havainnoinnissa: tämä on liki puolitoistavuotiaan blogini 250. postaus, lukijamäärä kipusi juuri tänään 45:een (tervetuloa Ehtoisa emäntä!) ja kävijälaskurini näyttää päivittäin yli kahtasataa kävijää, mikä on kai pakosti enemmän kuin mitä äitini pystyy sivunlatausnappia painamaan. Ihan hullua, ja hauskaa!

lauantai 26. tammikuuta 2013

Sensuuriviranomaisena

Saimme lahjaksi Hanhiemon lorulippaan, "englantilaisia lastenrunoklassikkoja Suomen parhaiden lastenrunoilijoiden suomentamina". Loistavaa!


Paitsi että eihän näitä voi lapsille lukea. Useampi runo tyssää kahden ensimmäisen säkeen jälkeen.


Toinen sympaattiseksi kuvittelemani klassikkoteos Babar ei ole joutunut suoranaisen sensuurin alle, mutta kylläkin aika vapaan taiteellisen tulkinnan.

"Aterian jälkeen Babar siivoaa jäljet ja lähtee sen jälkeen ongelle."

Eikä Babarissa nyt sinänsä mitään, mutta kun se arvomaailma on niin viiskytlukulaista. (No, vuodelta 1966.) Babar seikkailee ja Seleste hoitaa kotihommat (vaikka on niillä toki palveluskuntaakin). Babar saa valita pojannimet ja Seleste tytön nimet. Isä pelastaa, äiti hoivaa.

Ja entäs lastenlaulut sitten? Meillä on yksi lastenlaulu-cd seikkailuteemalla - virheellisesti kokoelmaa ei otsikoitu "Suomen rasistisimmat lastenlaulut".
"Istuva Härkä, takapuoli märkä, mahtava sankari on..."
"Asui kerran Afrikassa, Chikadua-joella, pieni poika Huua Kotti, tiddi-di-di-diddi, diddii-dii."
Kesti kauan ennen kuin opin, ettei levyä oikeasti tarvitse kuunnella.

Ehkä on henkistä laiskuutta kun en halua näitä asioita lasten kanssa vielä keskustella. Usein kuitenkin tuntuu, että pelkistetyissä lasten tarinoissa on arvomaailma niin vahvasti pedattuna esiin, että uudessa on vara parempi.

No luetaan meillä sentään Pikku Marjan Eläinkirjaa. Vaikka Pikku-Oton kaneille käy vähän huonosti, niin ei niitä kukaan haulikolla pamauta.

Peppiä Etelämerellä en ole uskaltanut vielä kokeilla. Uskaltaako?

perjantai 25. tammikuuta 2013

Kulutusblogista päivää

Taikinanaama listasi tänään kulutushysteriaan toisiaan lietsovien blogimutsien/mutsiblogien musthaveja. Ei mitenkään yllätyksekseni en kovin hyvin sijoittunut testissä - ja miinuspisteitä varmaan tulee siitä etten edes tuntenut kaikkia tuotteita. Silti huomaan, että kuluttamisesta minäkin täällä usein puhun, ostamisesta tai ostamattomuudesta, tavaroista. (Etenkin nyt kun on lehdet jääneet lukematta yleisen kiireen ja stressin takia, on tuo tägi "linjanvetoa" saanut jäädä ihan rauhaan, kun mitään omaa napaa kauempaa en ole maailmasta pystynyt näkemään.)

Mutta, siis, aiheeseen. Itkin jo kerran aiemmin että mistä saan puvun karonkkaan, ja joku tuntematon lukija vinkkasi Malaikan verkkokauppaan. Niin nyt sitten kolme kuukautta kuolattuani yhtä mekkoa, tilasin sen. En ole juurikaan tilannut mitään netistä ja suunnittelin jo sellaista auvoista aitomutsiblogi ihastelupostausta. Mutta mikä antikliimaksi.

Puku on teoriassa tosi nätti, mutta käytännössä - 230 euron käytännössä - enpä tiedä. Tuohon hintaan minun (ja kaikkien muidenkin) pitäisi lentää selälleen ihastuksesta.

Taidan joutua huomenna ostoksille, huonojen odotusten kera. Tähän iso suruhymiö.

Otin kuviakin, mutta taidan julkaista ne vasta jos päädyn pitämään mekon. Kehutte kuitenkin ja teette tästä vielä vaikeampaa.

torstai 24. tammikuuta 2013

Fiilaten ja höyläten

Mä fiilaan ja höylään, ja rakastan [pilkkua] vain
Fiilaten ja höyläten [l]uin aamuun asti ain.  
Olen jotenkin mahdoton kirjoittaja. Kirjoitan kyllä nopeasti. Mutta sen ensimmäisen version jälkeen hion ja hion ja hion. Ja hion. Ja sitten vähän hion. Nytkin tätä väitöskirjan "viimeistä hiomista" on ollut tauotta marraskuusta asti. En tiedä montako kertaa olen koko (300-sivuisen) käsikirjoituksen lukenut.

Ja silti piti painon tekemään oikovedokseen tehdä vielä viitisentoista uutta sivua kun virheet hyppivät silmille. Ja siitä uudestakin vedoksesta löysin heti muutaman (joita en vaan enää kehdannut korjauttaa).

Onneksi osaan tehdä - ja noudattaa - myös deadlineja, koska muuten minulla ei valmistuisi mikään. Koskaan.

Aina jossain kohtaa hiomista turhaudun ja mietin, että johan tämä oli tässä - ja sitten huomaan, että jostain puuttuukin puoli sivua tekstiä, tai viittaan täysin vääriin numeroihin, tai sama nimi on luettelossa kahdesti. Ja sitten pelästyn, että jos täällä on tällaista niin mitä muuta täällä vielä onkaan! Ja aloitan alusta. Ja samalla keksin vähän uusia muotoiluja (ja teen uusia typoja), joita voin taas seuraavalla muokkauskierroksella hiukan kääntää toiseen suuntaan.

Olen miettinyt, että jos osaisin toimia toisin: käyttäisin enemmän aikaa kirjoittamiseen ja vähemmän viilaamiseen, syntyisiköhän syvempiä aatoksia. Ja päivitellyt että jos on näin hemmetin pilkuntarkka nylkyttäjä tarkastusvaiheessa, miksi ihmeessä kirjoittaessa syntyy mitä vaan.

(Mieheltä en saa sympatiaa, kun kuulemma kursiivilla kirjoitettua pilkkua ei lasketa virheeksi. Ja kyllä, sellaisia olen laittanut taittajani useampaan kertaan korjaamaan. Tekniikkaan nojaavana ihmisenä hän näkee ongelmakseni sen etten käytä valmiita templaatteja ja viitteenhallintaohjelmia. Minä näen ongelman ytimenä toisiaan huonosti kättelevän hutilouden ja pedanttiuden yhdistelmän.*)

Tai ehkäpä minun pitäisi vain suosiolla suuntautua kustannustoimittamiseen. Sen sijaan arkistoammattilaisen uran saan unohtaa: yksi yllättävimpiä havaintoja tässä viime hetken puristuksessa oli, että en osaa aakkostaa.

Mutta oli miten oli, ystävät ja kylännaiset, nyt se on painossa. Enää ei fiilata, vaan jännitetään mitä muut sanovat. Nyt kun ei enää voi verhoutua keskeneräisyyden anteeksiantavaisuuden taakse. 

Jaiks.

* Tai ehkä kyseessä onkin vain luopumisen tuska. Ei osaa päästää irti niin monen vuoden jälkeen, laskea pesästä. Että pärjääkö se siellä maailmalla? Olenko onnistunut tehtävässäni? Nolaako se minut vai tuoko kunniaa? Ja toisin kuin ihmislapset, tämä ei voi maitojunalla palata kotiin.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Perheenäidin spontaani elämä


Huumoriotsikko, eikö vain. Ihan ROFL-kamaa.

Välillä huomaa oman tuttavapiirinsä muotoutuneen niin yhdenmukaiseksi, että asioita ei tarvitse lainkaan kyseenalaistaa tai perustella suuntaan tai toiseen. On itsestäänselvää, ettei kukaan käy ulkona, joten eipä kukaan koskaan sitä ehdotakaan. Mutta jos joku ehdottaa, niin yht'äkkiä kaikille sopiikin, koska eihän siellä kalenterissa koskaan mitään lue. (Paitsi sitten viime hetkellä puolet peruvat yllättävän vastataudin/korvatulehduksen/enterorokon/polion takia.)

Nyt minulla on kuitenkin uusi työkaveri, joka on virkistävää keskusteluseuraa. Ratkaisevat viisi vuotta nuorempana hänen ystäväpiiriinsä ei kuulu lapsiperheitä. Kun kehuskelin valvoneemme uutenavuotena lähes puoleenyöhön, hän naurahti sympaattisesti, että olipas tosiaan villiä. Vaikka minä aidosti leveilin lastemme hyvällä juhlakestävyydellä.

Nyt kun kerroin väitöskirjani olevan liki valmis ja hämmästelin kiireen loppumista, hän pohti, että minähän ehdin sitten vähän lomailla ennen väitöstä. Lähteä vaikka johonkin matkalle. 

Matkalle?

Matkathan suunnitellaan vähintään puoli vuotta etukäteen. Ja olin sitä paitsi just lokakuussa ilman lapsia Tukholmassa.

Vastaavanlaisesti hyväntahtoisesti naureskellen totesin, että enpä taida kyllä matkalle ehtiä, mutta jos vaikka vähän rennommin voisin ottaa töissä. (Eli kirjoitella blogia päiväsaikaan.) Kaveri ei tästä kuitenkaan lannistunut, vaan jatkoi, että kai sinä nyt sitten sentään väitöksen jälkeen lähdet johonkin matkalle, pienen irtioton tekemään.

Päivittelin vielä kotonakin miten kaukana minun todellisuudestani kolmekymppisen lapsettoman ajatusmaailma voi olla,* kunnes puhuin asiaa miehelleni, ja siinä ääneen asia puidessani sanomani muuttuikin muotoon, että oikeastaan voisinkin lähteä väitöksen jälkeen viikoksi New Yorkiin. Mitä ihmeellistä siinä nyt on? Sanon vain päivät ja menen.

(No oikeasti menen viikonlopuksi Helsinkiin. Ei nyt ruveta katajaa kauemmas kurkottelemaan. Eikä minua lentokoneeseen enää edes huolita ja rahtilaivalla New Yorkiin kestää turhan kauan, niin on tekosyytkin valmiina.)

Mutta nyt pyhästi lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja kuroa kiinni vajetta, jonka ylenmääräinen työnteko sekä edelläkuvattu sosiaalinen lamaantuminen on aiheuttanut. Kyllä minä ehdin taas loppuvuoden marttyyrinä kotona maatumaan.

* Toinen, joka on irti todellisuudesta, on äitini, joka ehdotti että nyt olisi hyvät kelit pestä pakastin, kun saa ruoat vietyä ulos. Olisi varmasti.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Mahdottoman edessä

Piti raportoida silmälasiostoksistani - siihen meni melkein puoli tuntia eli hankinta tehtiin juuri niin harkitusti kuten piti, ensimmäisestä kaupasta kolmannet pokat - ja äidyin sitten pohtimaan, kuinka hyvä sparraaja tämä blogi onkaan asioiden aikaan saamiselle. Valitin hääkuvistamme puoli vuotta häiden jälkeen, ja kas, sitten hääalbumi olikin tehty. Kaksi viikkoa kyräiltyäni tätä silmälasiasiaa, avauduin siitä blogissa, ja hups. Hyvä harrastus, tämä.

Niin ajattelinpa sitten, että:

- Kuukausi sitten lasten lipastosta pieneksi käyneet vaatteet voisi lajitella olohuoneen nurkasta Ikea-kassista pahvilaatikoihin ja varastoon
- Lastenhuoneen seinältä pudonneen taulun voisi kehystyttää uudelleen
- Hääkuvat voisi laittaa seinälle (ennen toista hääpäivää) - ne kun on kehyksissäkin jo
- Kirjahyllyssä pursuavan kasan lasten piirustuksia voisi mapittaa ja hävittää soveltuvin osin
- Kuopuksesta todellakin pitäisi saada aikaiseksi valokuvakirja niin kauan kuin se vielä on perheen vauva - ja ehkä keksiä jotain sisältöä sinne vauvakirjaankin (Esikoisesta on albumit 2008 ja 2009, eli senkin osalta vuodet 2010-12 pitäisi kattaa jotenkin. Kehittää systeemi.)
- Niin, ja lastenhuoneen "säilytysjärjestelmät" pitäisi järkeistää, että vauvan vaatteet saisi jotenkin samaan huoneeseen. Siis siirtää esikoisen vaatteet lipastosta kaappiin ja vauvan vaatteet (haalia kasaan, pestä ja kuntoarvioida ja) tuoda lipastoon. Kaapista pitäisi näin ollen saada kolmisen hyllyä vapaaksi lelulaatikoista.

Sitten on niitä "sekalaisia".

No tätä sitten hiukan jo aloitin työstämään.

Kuten olen maininnut, meillä mies on järjestyksen ystävä. Lastenhuoneen kohdalla järjestelmällisyys näyttäytyy puhtaiden pintojen tuottamisena, mutta kaikki lelut siivotaan lähimpään laatikkoon. Aina toisinaan saan innostuksen lajitella legot, pikkueläimet, keittiötarvikseet, lääkäritavarat, palikat, palapelinpalat, askartelukamat ja hiuspompulat omiin paikkoihinsa. Ja aina silloin kysyn, että mistä nämä kaikki tavarat ovat tulleet ja miksi ne eivät mene minnekään.

Pois en taaskaan saanut heitettyä kuin jotain satunnaisia vanhoja askarteluja ja rikkinäisiä lelunpalasia. Ja tämän kourallisen hävityksestä sain jo välittömästi vastata.

- Miksi kaikkea ei voi säästää?

Haaveenani on, että bebé kolmonen ei synny vielä seuraavana päivänä väitöksestä, vaan saan feidauduttua töistä (myöhennetylle) äitiyslomalle ja toimitettua kaikki tuon ylemmän listan asiat. Koska jos tämä kolmonen pääsee syntymään, niin, no, voipi kasautua hommat vielä pari vuotta ennenkuin niihin seuraavan kerran palataan.

Ja sillä välin lataudun henkisesti koitokseen.
"Anna minulle tyyneyttä järjestää tavarat, joita en voi hävittää, rohkeutta hävittää ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan."
Ommmmm.

torstai 17. tammikuuta 2013

Ostoksille

Kyllä. Taas.


Tällä kertaa en tosin voi syyttää lapsia. Istuin nimittäin itse lasien päälle nukuttaessani lapsia. Eli siis voin syyttää lapsia. Tosin lasit eivät oikeastaan hajonneet siitä kun istuin niiden päälle, vaan kun koitin vääntää sangan takaisin suoraan. Virheitä tehdään ja niistä ei opita.

No, oikeastaan olen halunnutkin uudet lasit. Nämä olivat kolmen vuoden takaa, eivätkä koskaan olleet sellaiset just kivat. Kannusteena uusien ostamiselle toimivat nyt käyttämäni varalasit: kuvan laseja edeltävät kahdet lasit esikoinen rikkoi, eli nyt kuljen arviolta kahdeksan vuotta sitten hankituissa pokissa. Lohdullista on se, että näköni ei ole juurikaan muuttunut aikuisiällä; vähemmän lohdullista että sankamuoti sen sijaan on.

Erityiskannusteena on ajatus, että vauvan synnyttyä en kuitenkaan enää koskaan meikkaa, joten hyvä kampaus ja kivat lasit ovat ainoa keinoni näyttää edes etäisesti ihmiseltä sairaalassa otetuissa valokuvissa ja pihan mammakerhossa.

Enää pitäisi siis ehtiä kaupoille: etsiä, tutkia, vertailla. Moni tykkää, minä en. Mutta kun ne silmälasit päässä kuljetaan seuraavat viisi vuotta kunnes ne hajoavat, olisi hyvä jos ehtisi vähän panostaa niiden valintaan. Tänään jo varasin mieheltä lastenhoitoaudienssin, että menen töiden jälkeen kaupoille. Mieluummin olin töissä.

Paineet ovat kovat. Miten käy Täti-ihmisen? Kulkeeko hän koko ensi vuoden 2000-luvun sankamuodissa? Saako hän uuden lookin?

To be continued.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Viiden lista

Sain ihkun kiitoksen/palkinnon/haasteen, kiitos K. Ärjynperä Pärähdys-blogista! Minä jo katkerana katselin kun palkinnot kiertelevät blogista toiseen ja ainoa kiertopalkinto, joka minulle tuli, oli noro. Mutta nyt siis vihdoin!


Liebster Blog -palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa. Ja vain tällaiset huomiotani saavatkin, sillä seuraan vain yhtä, jolla on yli. Pieni on kaunista, ja blogien tapauksessa usein vähän vapaantuneempaa ja aidompaa. (Niiden ainoa ongelma on se, ettei niitä tahdo löytää.) Liebster liebster pienet blogit!

Vielä näin kirjallisesti kiertopalkinnon säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
(Mielestäni on hyvä, että kohteliaisuussäännöt pidetään muistissa.) Kiitos!

2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
Sen teen: ja koska olen niin onnellinen, että olen löytänyt uusia blogeja, haluan nostaa niitä teillekin esiin, jos ette vaikka tunnekaan. Palkinto menee siis sarkasmin valtioneuvostoon kuuluvalle Vuoden siivoojalle (joka saa myös Täti-ihmisen valitseman vuoden blogistinimipalkinnon), eteeriselle kirjastoihmiselle Siinalle (joka sanoi rakastavansa listoja, ja täällä niitä riittää), taistelevalle äiti-ihmiselle Rouva Ruuhkavuodelle, herttaisen ja värikkään tuumausblogin Jennijeelle (bloginimi, jolla paras tunnari), sekä Leopardikuningattarelle, joka tähän jo vastasikin, joten ei vastausvelvoitetta sinulle. Joten there! Pitäkää yllä hyvä työ!

3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.
Nyt mä NIIIIN toivon.

**

Ja sitten siihen hankalampaan osioon, julmetun pitkään listauslistaan.

Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä:

- Kahvi. Se, että rakas kahvikoneeni tokeni taannoisesta homeongelmastaan, kun pavut eivät ole enää jääkaapissa. Eikä sitä tarvi koko aikaa putsailla vaan purut saavat maata siellä ihan rauhassa.
- Päiväunet.
- Kun voi keskittyä lasten - tai vielä parempaa: lapsen - kanssa jonkin asian tekemiseen ilman, että se on A. pukemista, B. ruoanlaiton lomassa ohjailua, C. syömistä, D. nukuttamista. Tätä herkkua ei ole ollenkaan joka päivä. (Ihan kuin niitä päiväunia olisi.)
- Uudet lukijat blogissa, lämpimästi tervetuloa!
- Stressin väistyminen. Väitöskirjan taitto alkaa olla kahta vaille valmis. Syteen tai saveen, arpa on heitetty, ja samaan virtaan ei voi astua kahdesti, eli vaihtelu virkistää sano kissa ku akalla pöytää pyyhki.

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:
    (Saivartelija minussa haluaisi listata tähän jotta vettä, ruokaa, lepoa, happea ja lämpöä, mutta jos nyt mennään tarvehierarkiassa hiukan korkeammalle tasolle ja kuvitellaan että nämä on täytetty, niin)

    - No sitä kahvia kyllä ihan oikeasti tarvitsen.
    - Jonkun muun laittamaa ruokaa (Näin etätyöpäivän lounaana oli pikanuudelit voilla ja soijakastikkeella. Monipuolista ja ravitsevaa.)
    - Hyvää seuraa. Kavereita näkee liian harvoin. Perheelle ei aina itse ole hyvää seuraa, kun päivät kääntyvät arjen suorittamiseksi.
    - Villasukat. Heinä-elokuussa saattaa pärjätä ilman.
    - Kännykkä. En soittamiseen tietenkään, mutta elintärkeiden sähköpostien lukemiseen silloin kun ei päivystä koneella.

    Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:

    - Jonathan Franzen, Vapaus - viimeisillä sivuilla mennään. Tosin jos odottaa kolmatta lastaan, ei ehkä kannata ettei syyllisty liikaa liikakansoituksesta.
    - Ian McEwanin varhaisempi tuotanto, esim. Lauantai.
    - Noi kolme fiktion puolelta, joita arvoin taannoin, on kyllä edelleen korkealla listoillani. Mites muuten Silmäilijä ja Liina - onko luettu?

    Viisi kaikkien aikojen suosikkilaujalaa/-yhtyettä:

    - Raptori (1990)
    - Madonna (1991)
    - Guns'n Roses (1992)
    - Suede (1995)
    - Mew (2003)

    Takerrun sanapariin "kaikkien aikojen". Olen minä musiikkia kuunnellut 90-luvun jälkeenkin, joskus jopa vapaaehtoisesti (mistä todistamassa Mewin lisääminen listalle, vaikka jouduin tiputtamaan sekä Roxeten että Pulpin), mutta 2000-luvulla fanitus ei enää ole ollut sitä mitä ennen.

    Viisi lempiruokaasi:

    - Tuore vihreä parsa ja voisula.
    - Uudet perunat ja voisula. (Tai pitäisikö vaan pelkistää tää lista yhteen? Voisula.)
    - Blinit. Ja kausiruoat on muutenkin kivoja kun niitä saa tarpeeksi harvoin.
    - Itse tehty guacamole on myös kyllä, on.
    - Hatchapuri, eli koska Suomeen saada georgialainen ravintola, kysyn vaan?

    Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä:

    - Intia, jonne mies ei suostu vatsataudin pelossa. Ehkä itsekin myönnän ettei ihan ykköskohteena näyttäydy näin pienlapsiperheenä.
    - Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa melkein missä vain. Mutta koen vaikeutta "kehitysmaaturismin" konseptin kanssa; en tiedä mikä olisi mielekäs ja kestävä tapa matkustamiselle (ihan kuin olisin just jo melkein lähdössä...)
    - Islannissa. Jos siellä olisi joskus kesä.
    - Japanissa. Jos siellä ei olisi niin julmetun kallista
    - Buenos Airesissa, ja Chilessä. Kai ne yhdeksi paikaksi kelpaa kun tuossa aiemmin katoin jo puoli mannerta yhdellä.

    Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:

    - Kärsimätön. Ja täydellisyydentavoittelija. Nerokas kombo.
    - Sanavalmis. Haluisin oppia myös vaikenemaan.
    - Vanhoja märehtivä. Etenkin omien mokien. Tikulla silmään minua.
    - Heittäytyvä. Jos vain unohdan kaikki ne tekosyyt joita nykyään tapaan itselleni keksiä.
    (Tuli siinä viisi, ekalla rivillä oli kaksi.)

    Viisi asiaa, joista unelmoit:

    - Hyvistä yöunista.
    - Päivästä, jolloin kukaan ei kiukuttele.
    - Mielekkäästä työpaikasta nyt kun minusta tulee iso.
    - Että lapsilla on hyvä elämä, ja myös sietävät minua kahvipöydässä aikuisina.
    - Maailmasta, joka olisi sellainen paikka, että uutisten lukeminen ei ihan älyttömästi aina ahdistaisi.

    Viisi elämänohjetta, jotka haluaisit jakaa kaikkien kanssa:

    - Huonot kirjat saa jättää kesken.
    - Kannattaa mennä, vaikka ei jaksaisikaan.
    - Ei saa jättää käyttämättä mahdollisuutta päiväuniin tai kuohuviinin juomiseen.
    - Vie mennessäs, tuo tullessas. Eli väärässä kerroksessa olevat tavarat kannattaa heittää portaisiin.
    - Voita eikä kermaa ei tule korvata kevyttuotteilla.

    tiistai 15. tammikuuta 2013

    (Eko)vuoden 2013 ennustukset

    Valoimme tyttöjen kanssa hipistäkin hipimpää mehiläisvaha"tinaa" sukumme perinteiden mukaan 13.1.* (Mies ei valanut, kun oli kiirettä vaatteiden viikkauksen kanssa.)


    * Eli siis en jaksanut hakea tinakauhaa kellarista ajoissa ja tuona päivänä sain sen pihistettyä vanhempieni luota.

    Minun tinani:



    Siis minusta tuo ei viittaa mitenkään ydinräjähdyksen sienipilveen, eikä siten tämän vuoden katastrofaaliseen luonteeseen. Ennemminkin puuhun, uuteen kasvavaan elämään (eli unohdetaan nyt hetkeksi ne ekolässytykset - liikakansoitus on nyt ehkä ongelmista pienin).

    Esikoisen tina:


    Koira(n naama), esikoinen tulkitsi. Naapurin koira - taitaa päästä ulkoilluttamaan, ennustin. Vaikka muuten kannatan ehdotonta totuuden puhumista lapsille, niin miehen vakavan koira-allergian kohdalla olen valmis tästä säännöstä joustamaan.

    Kuopuksen tina:


    Ööö, perhonen? Tänäkin vuonna tulee kesä? Lohdullinen ennustus tässä kohtaa vuotta.

    **

    Mehiläsvahat(kin) olivat peräisin vanhemmiltani, mutta kyllä niitä joku myykin (pussin päällä luki Suomen Reumaliitto, valmistajana Mesila [ei-maksettu mainos]). Ja vaikka lopputulos oli ehkä hiukan erilainen kuin tinatinassa, niin suosittelen. ("Vähän näyttää salaatilta," arvioi esikoinen, mutta eivätpä nuo muusta tiedä, niin hyvin kelpasi.) Eikä ainakaan ole ydinjätettä kuten tina, ja nämäkin voi uudelleenkäyttää. Eli ekoplusplus.

    lauantai 12. tammikuuta 2013

    Banaanikakku, mon amour

    Perheen jätemylly, se olen minä. Tunnen miten sädekehäni kasvaa joka kerta kun syön vanhaa kovaa leipää sen sijaan, että heittäisin sen pois. Tai keksin jonkun nappisoppareseptin melkeinvanhetuneista jääkaapin antimista. No okei, voi mieskin syödä kovaa leipää, mutta hän ei jaa henkisellä tasolla ideologiaani "vanha syödään ensin pois". Sen sijaan hän avaa uuden sinappipurkin kun vanhasta tulee enää vaivalloisesti ulos - ja jättää sen vanhankin purkin jääkaappiin. Tai ostaa jotain jännittävää mangochutneysalaatinkastiketta, syö sitä kerran, ja jää odottamaan että minä hävitän purkin kolmen vuoden kuluttua. (Olen siis jätehuoltovastaava myös tällä tasolla.)

    On kuitenkin kolme asiaa, joita heitän usein roskikseen:
    - Lasten ruoanjämät, joita en syö lihan, ketsupin tai yleisen möyssäämisen takia
    - Niitä vajaita sinappi- ja mangochutneypurkkeja
    - Mustaksi menneitä banaaneja

    Vaan ei enää! Salamatkustajan Satu taisi joskus vinkata, että mustaksi menneistä banaaneista voi tehdä banaanikakkua, ja kun kerran taas kohtasin kolme mustaa (Tallinnasta tuotua) banaania käsilaukun pohjalla, päätin kokeilla. Ja nyt voin vain miettiä, että miksi piti odottaa 35 vuotta!

    Eräällä ystävälläni on kaveripiirissä legendaarinen banaanikakun ohje, mutta koska sitä ei ollut käsillä, googlasin ja yhdistelin parista reseptistä sen mukaan mitä kaapissa oli.

    2 munaa
    2 dl sokeria
    100g voita
    1 dl kermaa
    3-4 dl jauhoja (esikoinen annosteli pussista kaatamalla)*
    1 tl leivinjauhetta
    1 tl soodaa
    kanelia
    2,5 banaania (kuopus söi puolikkaan ennen kuin päästiin tänne asti)

    Reseptin helppous piilee siinä, ettei tarvitse likastaa vatkainta, vaan kaikki ainekset sotketaan lusikalla yhteen, about tässä järjestyksessä. (Eri resepteissä varioitiin kerman sijaan turkkilaista jugurttia, piimää ja kermaviiliä, eli mitä sitten jääkaapista löytyy.) Banaanit muussasin vain nimellisesti, ja isommat sattumat toimivat mielestäni vain hyvänä lisänä.

    Kaadetaan taikina voideltuun irtopohjavuokaan ja paistetaan 175° asteisen uunin alatasossa n. tunti. (Kakku ei ollut järin paksu ja oli siinä siinä oliko pohjasta raakaa - varmaan hyvä idea peittää kakku loppuvaiheessa ettei kuivu liikaa päältä.) Ei tullut kuvaa, mutta sain hyvälle maulle useamman todistajalausunnon. Oli meinaan hyvää.

    Ja banaanihävikki meni meidän perheessä juuri nyt nollaan! 

    Sattuu niitä harhaostoksia joskus minullekin. Heti tänään tuli mieleen, että mullahan on niitä punajuuria, voisipa laittaa uunijuureksia. Hiukan kasvoivat vartta ja hometta.


    (Kyllä mahtaa sukulaiset ihmetellä kun viidentoista vuoden jälkeen kahvipöydän porkkanakakku onkin vaihtunut banaanikakkuun... En ole meinaan kaavoihini kangistunut, minä! Nih.)

    * Edit 22.3. Google tuo jatkuvasti lukijoita tähän reseptiin (tervetuloa vaan!), niin oli pakko rukata suosittelemaani jauhomäärää useamman kokeilun jälkeen, ettei tule susikakkuja googlaajille. Taikina saa jäädä mieluummin vähän löysähköksi kuin mennä ihan sementiksi, eli kun aiemmin sanoin 4 dl tai reilu, nyt sanoisin 3-4 dl.

    Niin ,ja useamman kerran olen nyt tehnyt kakun kuohukerman sijaan rasvattomaan piimään (kun sitä kuohukermaa harvemmin on vain odottelemassa jääkaapissa), mikä kuulostaa kerrassaan surkealta korvikkeelta, mutta erinomaisesti on toiminut sekin.

    keskiviikko 9. tammikuuta 2013

    Suuri vaatekaappitesti

    Kun nyt vaateasioista aloin puhua, niin otetaanpas pieni naistenlehtityyppinen psykologinen testi.

    1. Onko tämän vaatekaapin haltija mielestäsi:


    A. Epäterveellä tavalla järjestystä rakastava nipo.
    B. Keskiverto, siisti ihminen.
    C. Henkilö, joka tykkää raidallisista T-paidoista.

    2. Onko tämän vaatekaapin haltija mielestäsi:


    A. Ihminen, joka ei tykkää käyttää aikaansa epäolennaiseen.*
    B. Epäsiisti, toivoton taloudenpitäjä.
    C. Henkilö, joka tykkää mustasta.

    ***

    Eniten A-vastauksia: Olet sopivalla tavalla boheemi ja leppoisteleva järki-ihminen; tykkäät herkutella ja nauttia elämästä. Pidät hyvästä kahvista ja hyvistä kirjoista ja lempi-tv-sarjasi kautta aikain on Rakkautta ja rimakauhua. (On myös hyvin mahdollista ettet sen jälkeen ole ehtinyt katsoa televisiosta kuin lastenohjelmia.)
    Eniten B-vastauksia: Olet mun mies.
    Eniten C-vastauksia: Olet pragmaatikko, joka välttää psykologisointia.

    ***

    * Kaapin ovi kiinni, ja kas, jo on siistiä! Huomaa muuten hyllyn alaosissa pilkistävät viikatut (ei-mustat) paidat - niitä ei varmaan olekaan viimeisen kaapinsiivouksen jälkeen käytetty.

    maanantai 7. tammikuuta 2013

    Ostospäiväkirja 2012

    Maaliskuussa 2012 lupasin kirjata vaateostokseni vuoden ajalta, jotta todentuisi ostanko oikeasti niin vähän kuin kuvittelen.

    Ja miten siinä sitten kävi?
    "Edessä on (ainakin) kolmet häät, ehkä jokunen karonkka - näistä saattaa tulla turhuustelupaineita. Kevätkengät tarvitsen välttämättä ja ensi talvelle ehkä jopa uudet talvikengät. Vapautan itseni synnistä jos ostan käytettyä, eli kannustan siten itseäni kirppareille."
    Kyllä, ostin jopa kahdet välikausikengät - ja taisivatkin olla ensimmäiset järkevät kengät ballerinojen ja talvisaappaiden välimaastosta sitten Dr Martens -kauteni (eli 90-luvun). Talvikengät vuodelta 2009 palvelevat sen sijaan yhä. Juhlamekon ostin kesän häihin, mutta se jäi sitten palloontuvasta keskivartalosta johtuen odottamaan vuoden 2014 kesähäitä.

    Kirpparilta en ostanut mitään. En itselle enkä ehkä edes lapsille. (Lastenvaateostoksia en ole kirjannut, mutta epäilen, että suurin osa vähäisistä hankinnoista on tehty ruokaostoksilla.) Yhden paidan ostin kaverilta ja muutamat raskausvaatteet olen saanut kierrosta.

    Koko syksyn elin kuuden vaatteen haasteessa, mutta joulunalusviikolla riehaannuin ja ostin henkkamaukasta 17 eurolla trikoota eli mekon ja paidan. Ja toipa joulupukkikin minulle yhden mekon, joka ei ole raskaussellainen, mutta taipuu kumpuni yli eli vaatevarastoni on siis kasvanut huikeissa määrin loppuvuodesta.

    Koska en varsinaisesti asettanut tälle omalle haasteelleni mitään tavoitteita määrällisesti tai rahallisesti en voi sanoa onnistuinko (huomaa mikä täydellinen vastuuvapautus). Siitä huolimatta, tässä

    Vuoden 2012 ostoslista

    - hääpuku
    - kaksi neuletakkia (toinen niistä hääpuvun kanssa käytettäväksi)
    - neljä trikoopaitaa
    - farkut
    - trikoohaalari
    - mikrosortsit (!!!)
    - leninki
    - kahdet kengät
    - futiskamat (joukkueen yhteistilaus, ei kertaakaan päällä ennen raskauslomaa)
    - verskat
    - oravapipo (meni sitten todellisuudessa lapselle)
    - raskausmekko ja -paita

    Minäkö pukeutuisin mustaan?! Mikrosortsit ensimmäistä ja viimeis(in)tä kertaa jalassa. Täti kävi meinaan ihan festareilla. Ja vielä Ilmiössä eli ei missään neitsytperunafestareilla. (Vaikka nekin kyllä houkutti.)
    Uutuuttaankiiltävät tennarit kiiltävän hotellilinoleumin hohteessa häämatkalla.
    Joulun (ja uudenvuoden, ja kaikkien tulevien juhlien) trikooeleganssia. Huomaa myös itseneulotut sukat. Jätä huomioimatta yritys varpistamalla näyttää vähemmän persjalkaiselta.

    Tämän mukaan siis näyttäisi, että olen ostanut 13 vaatetta, kahdet kengät sekä neljä urheiluvaatetta. Ja kuluttanut näihin yhteensä aika tasan 500 euroa, hääpuku poislukien. Kävin ostoksilla harvemmin kuin joka toinen kuu, eli valtaosa vaatteista tuli hankittua kahdella rupeamalla Monkista, kerran Tukholmassa ja kerran Helsingissä. Ihan kevyesti voi sanoa, että ne mikrosortsit olisi voinut jättää ostamatta, mutta en minä tätä hirveän huonona saavutuksena pidä. (Mutta myönnän auliisti, että olisin kuvitellut yksittäisten vaatekappaleiden lukumäärän olevan pienempi. Eli niin vaan sitä itseään huijaa.)

    Ensi vuodelle voisin koittaa ottaa tavoitteeksi ostaa vielä vähemmän mutta niitä laadukkaita vaatteita, jotka eivät kuluisi saman vuoden aikana loppuun. Kuten tuosta rahasummasta ja vaatteiden määrästä voi laskea, mitään kovin kalliita ostoksia listalleni ei mahdu. Molemmat kenkäparit maksoivat nelisenkymmentä euroa, toiset alesta toiset ei, ja kallein yksittäinen hankinta (no sen hääpuvun lisäksi) oli futisasuni, joka paidan, sortsien ja kaksien sukkien kokonaisuudessaan maksoi 80e.

    Liinan blogissa aihetta sivuttiin (eli itseäni mainostin), ja Liisa kertoi samaa listausta harrastaneensa jo useamman vuoden. Näin pitkäjänteisestä haasteesta ei saa kauheasti rummunpärinää aikaiseksi, mutta haastan silti kaikki muut omista kulutustottumuksistaan kiinnostuneet mukaan, oli blogia tai ei.

    Niin ja sanoinpa minä näinkin silloin maaliskuussa:
    "Lisään vaatehaasteeseen vielä kaappihaasteen, eli käyn läpi vaatekaappini jälleen syksymmällä ja tutkin mitkä vaatteet ovat jääneet edellisen siivouksen jälkeen käyttämättä, armottomasti karsien ja itseäni suomien." 
    No en todellakaan tehnyt. Mutta nyt voin (taas) kuvitella, että kaikki vaatteet tulevat käyttöön tänä vuonna ja sen jälkeen. Mutta jos sitten tänä vuonna taas karsisin, kun tuntuu, että koskaan en ulota kättäni vaatepinonkasan päällimmäisiä kerroksia syvemmälle.

    Ja ostamisen välttely on kuitenkin helpompaa kuin olemassaolevien tavaroiden hävittäminen, niin siinä saisi taas vähän pakottaa itseään miettimään valintojaan.

    lauantai 5. tammikuuta 2013

    Kaksi plus kaksi on helpompaa

    Siis kahden lapsen kanssa: kun ne ovat yli kaksivuotiaita niin oikeasti alkaa helpottaa.

    Meillä on vanhemmuus pitkälti vuorotoimintaa, eli yksin olemme saaneet kahden lapsen kanssa arkea hallita koko kaksilapsisuuden ajan, mutta nyt äkkiä se onkin jo ihan helppoa. Voi mennä uimahalliin kun molemmat pysyvät kellukkeilla sen verran pinnalla etteivät heti ole hukkumassa. Voi lähteä bussilla kaupungilta kotiin ilman vaunuja, koska molemmat jaksavat kävellä sen pari korttelia - ja molemmista vieläpä se bussilla matkustaminen on ihan sairaan siistiä. Voi toisinaan jopa istua hiukan aikaa ruokapöydässä yhtä aikaa lasten kanssa. Siinä maidonpyyhkimisen välissä. (Voi laittaa ruokaa muutakin kuin mikrossa, koska lapset eivät kehitä itseään hengenvaaraan sen puolituntisen aikana.)

    Molemmat saa hiljaiseksi suklaalla. Molemmat voi lähettää lauantai-aamuna katsomaan televisiota, tai vielä parempaa, leikkimään omaan huoneeseensa.

    Eli ihan sopiva hetki siis nostaa vähän lisää kierroksia. Kun kaksi palloa pysyy ilmassa, otetaan kolmas.

    **

    Aina välillä muistan, että tämän blogin piti olla jonkinlaista muistin luomista näistä vuosista. Tänään kuopus sanoi virkkeen "[oma nimi tähän] ei halua syödä hernekeittoa." Mies kysyi, että koska se alkoikaan puhua, kesällä? No eipä kyllä ole hajuakaan. Joskus syksyn mittaan, pitempiä lauseita vasta lähempänä kahta vuotta. Sanavarasto on iso ja puhuu kokonaisia lauseita; osaa nähdäkseni lausua kaikki kirjaimet, myös r:n ja s:n. Laskea kahdeksaan. Mutta artikulaatio on toisinaan pahasti puuroista ja etenkin sanojen alkukirjamiset ovat usein mitä sattuu, kaikkein useimmin k. "Minun känky" [sitä se tuolla nyt huutelee], "Kykkyyn". "Otettiin kukka pois, meni aatiikkoon." "Äiti tuli tohon pipi. Puhalletaan kunnossisesti." "Aava tuli. Tarvii laastarii." "Äiti kukkumaan." "Hämä-hämä-häkki..."

    No niin, se livebloggauksesta. Mutta puhekyky, jos joku, todellakin helpottaa elämää. Välillä tuo tuntuu jopa ymmärtävän puhetta. Vielä kun ymmärtäisi syy-seuraussuhteen uhkauksessa ja kiristyksessä. Lahjonta toimii jo alkeellisella tasolla.

    torstai 3. tammikuuta 2013

    Kolmannen kolmas kolmannes

    RV 28+

    Raskaus on edennyt nyt kolmanteen kolmannekseensa eli se energinen toinen kolmannes on taaksejäänyttä elämää. (Ja sitten tyrskähdellään hetki tuolle "energiselle", ehhehe, as if ja silleen.)

    Pikkuhiljaa myös vatsa alkaa tehdä itseään tiettäväksi. Sen huomasi viimeistään joulun jälkeen kontatessaan kaksivuotiaan perässä hoplopin muovituubeissa ja hyppiessään trampoliinilla se samainen kaksivuotias sylissään. Ja samassa sen rupesi jo huomaamaan kävellessään yli 50 metriä kerrallaan, mikä onkin pisin yhtäjaksoinen matka mitä yleensä päivän aikana kuljen. (Mikä lupaa hyvää "kuntoon palaamiselle".)

    Mutta sen suuremmista vaivoista en ole kärsinyt ja kuten tästä blogista on ehkä voinut päätellä, raskaus on todellakin edennyt siinä sivussa enkä ole osannut nauttia raskaudesta tai keskittyä odotukseen kuten toki kuvittelin tekeväni, näin viimeisellä kerralla. Jotain uutta ja jännittävää tässä raskaudessa on kuitenkin ollut, nimittäin rakenneultran kuulumiset. 

    Sillä toden totta: It's a BOY!

    Sulattelin uutista melko epäuskoisena, sillä en uskonut tuotantolinjan muuttamisen olevan enää tässä kohtaa mahdollista. Kätilö kuitenkin vakuutteli, että hyvin hämmästynyt hän olisi jos tämä lapsi tyttönä syntyisi.

    Ja tästä tietysti pääsemme kaikkiin niihin pohdintoihin sukupuolen merkityksestä. Minulla ei ole ollut erityisiä toiveita lasten sukupuolesta ja virallinen lausuntoni on edelleen ja ikuisesti, että sukupuolella ei ole väliä. Silti huomaan, että jotain eroa pojan odotus tuo. (Muutakin kuin sen, että kuopuksen uusi talvitakki ei ole vaaleanpunainen vaan kivan unisex tummanharmaa.) Pohtivainen esikoinen oli huolissaan lapsen sukupuolesta, että jos se on tyttö, niin sitten meillä on neljä tyttöä ja vain yksi poika, mutta nythän perheen sukupuolijakauma muuttuu siis tasapainoisemmaksi. Mutta entä sitten? Miten tämä tulee näkymään? Lapsen luonnetta kun ei uskalla sukupuolesta ennustaa.

    Siitä kuitenkin iloitsen jo etukäteen, että mitään machosikailijaa tässä perheessä tuskin pääsee kasvamaan. Ei tuollaisten isosiskojen komennuksessa.

    keskiviikko 2. tammikuuta 2013

    Joululahjatilinpäätös

    Että miten sen lahjakurin kanssa kävi? Kun materialistista joulua vastustavat kaikki, jopa Tuomas Enbuske (HS maksumuuri), ja se on jo paljon se.

    Melko hyvin, sanoisin, sekä annettujen että saatujen lahjojen osalta. (Tai saajien pettymyksestä en toki osaa sanoa mitään, mutta minä sain vain hyviä ja hyödyllisiä lahjoja kuten villasukat, lapaset ja kirjan.) Mutta myönnän, että koin epäilyksen hetkiä kun katselin erittäin jännittyneenä lahjojen jakoa seuraavaa esikoista, että olisiko sen lahjapinon pitänyt olla kuitenkin suurempi. Tosin aattoillan pohdintojen perusteella ("Se joulupukki taisi olla kyllä Pekka [nimi muutettu]. Ei joulupukilla ole farkkuja. Eikä Pekkaa näkynyt missään.") voisi ajatella että syy mietteliäisyyteen löytyi kuitenkin joulupukin mysteeristä.

    Mutta määrä vain tuntuu olevan se, jolla joululahjoja mitataan. Ihan omasta aloitteestaan esikoinen laski omat lahjansa ennen kuin kävi niitä avaamaan. Ja naapurin tyttö kävi meillä kertomassa että hän saikin eniten lahjoja koko pihassa, mihin vastauksena esikoinen jo avasi suunsa sanoakseen, että "Minäpä sainkin", mutta ehdin onneksi katkaista lauseen ennen kuin ehti kohtaan "yhdeksän lahjaa", koska epäilen, että se naapuri oli tosiaan saanut useamman paketin. Minä ja mies sitten kilvan selittämään miten tärkeää ei ole lahjojen määrä, ja miten se ei oikeasti korreloi saajan kiltteyden kanssa.

    Ei meillä muuten niin siitä vaaleanpunaisesta.

    Aurajoen lautturi.

    Ja kuitenkin neljän toiveen listaltaan esikoinen sai kolme, kuvissa niistä kaksi. Jos vielä talvi tulisi uudelleen, niin molempia voisi käyttää toisenkin kerran.

    Lahjatoiveita delegoin sukulaisille, eikä yhtään pakettia ollut Kerrasta Hajoavien Kiinalaislelujen osastolta, mistä olen enemmän kuin tyytyväinen. Kuten jo mainitsin, esikoisen luistimet äitini löysi kirpparilta ja kuopuksen nurmekset ovat oikeasti kaverilta lainassa, mutta käärin ne lahjapaperiin siitä huolimatta - joka tapauksessa luistimet olisivat pieneksi käytyään siirtyneet muille. Siinäpä todellinen kierrätyslahjavinkki! Komeat kypärät ovat sentään uudet.

    Mutta saa nähdä miten jatkossa lahjapaineet kasvavat. Epäilen, että lasten kasvaessa myös näiden omat toiveet nousevat ja meille vanhemmille paineet niiden täyttämisestä - kun nyt jo huomasin oman rintamalinjani horjuvan. Eli hyvä jos edes näin alkuun osaamme ylläpitää jonkinlaista materiamalttia.

    tiistai 1. tammikuuta 2013

    Paluu arkeen

    Uusi vuosi. Tilipäätösten, yhteenvetojen, uusien alkujen ja muutosten aika. Hirveästi latauksia yhteen päivään, minkä kaikki kuitenkin omalta osaltaan kiistävät.


    Uusi vuosi vaihtui tällä kertaa riehakkaissa tunnelmissa: diskon keski-ikä oli kenties hieman nuorempi kuin mitä yleensä, mutta listahitit taatusti samat kuin keskustan juottoloissa. Mikä tämän vuoden aikana on muuttunut, ja mikä on ihanaa, on että elämä ei enää hajoa jos lapset eivät satukaan nukkumaan päiväunia. Tai jos ravintolasta ei saakaan sopivaa ruokaa ja jää ateria tai pari välistä - tai se korvataan jäätelöllä. Ja että jos juhlissa on hauskaa, voi siellä viipyä puolilleöin.

    Mutta tämän kaiken leväperäisen vanhemmuuden seurauksena on tämä päivä ollut henkistä laskeutumista arkeen. Nyt kun lapset ovat oppineet pyytämään mehua ruokajuomaksi ja nukkumaan puoli kymmeneen, on hyvä hetki palata päiväkotielämän karuun todellisuuteen. (Eihän elämän kuulu liian kivaa olla.)

    Itse onnistuin lomailemaan töistä välttelemällä sähköpostiani, jossa tiesin työasioiden väijyneen minua: eilen varovasti availin posteja ja siten aloin varustautua myös tulevaan työrupeamaan. Kahden viikon aikana irroittauduin jopa somesta niin, että facebook on lähetellyt minulle huolestuneita sähköposteja tärkeiden tapahtumien missaamisesta.

    Lapsiperheen äitinä lomailu on silti, no, aika usein jotain muuta kuin rentoutumista. Siitä joskus lisää jos valituttaa.

    Tinaan katsomattakin osaan ennustaa, että alkuvuodesta tulee enemmän kuin jännä, mutta loppuvuodesta toivottavasti hyvällä tavalla tylsä, koska liika jännyys kolmen lapsen kanssa voi olla yksinkertaisesti liian jännää.

    Ja sen verran vuoden vaihteen magiikkaa sallittakoon, että toivotan ihanaa, valoisaa ja rikasta tätä vuotta kaikille lukijoilleni. Pus!
    Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...