5:2

Kaikkihan tuntevat trendikkään 5:2 -dieetin: viisi päivää viikossa syödään tavallisesti ja kahtena päivänä paastotaan. Päätimme vihdoin mekin kokeilla. Alkuviikon söimme normaalisti ja viikonloppuna paastottiin pääosin omenamehun voimin. Joku voisi olla sitä mieltä, että alle kouluikäiset lapset ovat liian pieniä paastokuureille, mutta mitä suotta. Hyvähän se on tottua painontarkkailuun pienestä pitäen. Plussaa koko perheen paastopäivissä on myös ajansäästö, kun ruokaa ei tarvitse valmistaa kenellekään.

Tulosten kannalta voin ihan vilpittömästi suositella - ainakin kilo tippuu helposti jo ensimmäisellä viikolla! Arvaan, vaakaa en toki omista. Ja ruokahalukin pysyy pienenä useita päiviä paaston jälkeen. Tosin perusviiskakkosesta poiketen me lisäsimmekin paastoon voimallisen oksentamisen.

Summa summarum: ihan jepa, mutta taidan jatkossakin jättää dieetit mieluummin muille.

Lapsiperheen vinkit Tanskanmaalle: sairastukaa

Ikävä tilanne. Yksi lapsi valittaa korviaan, toinen nostattaa kuumeen. Ja ollaan ulkomailla. Mistä ihmeestä täällä kuuluu hakea apua?

No internetistä tietenkin. Facebookin kautta odotan saavani paikallisilta tutuilta paikallisen mehiläisen yhteystiedot, mutta saankin ohjeen soittaa julkiseen päivystykseen (1813). "En osaisi muuta kuin soittaa tänne." Suomalaiseen terveydenhoitoon tottuneena varmistan vielä, että ihanko siis julkiselle mennään. Kaverini vastaa, ettei ole koskaan kokeillut "yksityisiä" (lainausmerkeissä), eikä tiedä ketään ketä olisi.

Voiko olla näin, pohdin, mutta soitan päivystysnumeroon ja kerron tilanteen. Vähän dramatisoiden, varmuuden vuoksi. Puhelinihminen kysyy hotellin osoitteen ja antaa ajan lähimpään sairaalaan. Päivystykseen. "Voitte joutua odottamaan, mutta teidän pitää olla paikalla kymmeneltä." Asia selvä.

En kehtaa enää kolmatta kertaa pyytää tavaamaan sairaalan nimeä, joten puhelun jälkeen googlaan Kööpenhaminan sairaalat ja valitsen sen, mikä eniten kuulostaa ylöskirjoittamaltani konsonanttilitanialta. Paremmin ei kyllä mennyt tavausharjoitus toisessakaan päässä, sukunimessä on kuusi kirjainta väärin. Kas siinä olivatkin tämän kertomuksen suurimmat vastoinkäymiset.

Bispebjergin sairaalan porteilla.

Olin varautunut odottamaan sairaalassa puoli päivää, ja käytävillä näyttikin (ja tuoksui) ihan sunnuntaiaamulta, mikä vahvisti oletustani. Lasten odotushuoneessa ei ollut muita. Meidät kutsuttiin sisään klo 9:55.

Lääkäri totesi nuorimmaisella korvatulehduksen - ei märkivän - ja keskimmäisellä vähän nestettä korvissa. Hän ei määräisi antibioottia, vaan jos mahdollista, tulisimme näyttämään korvia uudelleen huomenna, niin katsottaisiin onko tilanne parempaan vai pahempaan päin.

Tulla uudelleen huomenna!

Lääkäri kertoi pitkästi Tanskan nykyisestä pyrkimyksestä välttää turhia antibioottikuureja. "Ennen niitä annettiin vähän automaattisesti, mutta nykyään on aikaa tutkia."

Aikaa tutkia!

Aikamme tilannetta sitten tutkittuamme päätimme kuitenkin ottaa nuorimmaiselle antibiootin, vaikka sitten varmuuden vuoksi, koska edessä oli lento seuraavana päivänä. Ettei ainakaan päästettäisi tilannetta pahemmaksi. Varmistimme kolmeen kertaan, että vastaanotto ei todellakaan maksanut meiltä mitään, ja lähdimme väärälle nimelle kirjoitettuine resepteinemme kohti apteekkia. (Kukaan ei siis missään kohtaa kysynyt henkilöllisyystodistuksiamme, saati eurooppalaista sairaanhoitokorttia. Hoito oli ilmaista meille, koska se on ilmaista tanskalaisille.) Lääkäri totesi:

- "Tämä on Tanska. Me maksamme paljon veroja."

Kysyin käynnin lopuksi olisiko lääkärillä mahdollisesti tarroja, kun lapsi niitä kovasti kyseli. Kyllä kaikki on Tanskassa paremmin!

Tanskan terveydenhuoltojärjestelmä pysähdytti. Jokaisella tanskalaisella on "omalääkäri", jonka kanssa ilmeisesti myös syntyy pitempiaikainen hoitosuhde. Ei vain lasten, vaan myös aikuisten hoito on ilmaista - erikoislääkärikäynnit mukaanlukien. Kaverini mukaan jopa hänen silmiensä laserleikkaus tehtiin verovaroilla.

Systeemi on varmasti kallis. Tanskassa on 5,6 miljoonaa asukasta, Suomessa 5,4. Tuloverotus on tosiaan Tanskassa kireämpää, 3300 euron kuukausipalkalla tuloveroprosentti on 35,7% ja Suomessa 29,9% (erotus 191,40e). Progressio on Suomessa jyrkempi, eli pienemmissä tuloissa ero on suurempi ja suurissa palkoissa pienempi.* (Verotietoa 2012, s. 54) Tanskan kokonaisveroaste** on 49% luokkaa, Suomessa 45%.

Tanskassa maksetaan siis hieman enemmän veroja. Ja okei, Tanskassa ei ole ilmaista kouluruokaa eikä bussilla saa matkustaa vaunujen kanssa ilmaiseksi. Mutta mitä muuta niillä ei ole?

Miksi meillä ei pystytä edes lähelle samaa? Miksi meille on rakentunut kahden kerroksen terveydenhuoltojärjestelmä? Miksi julkiselle puolelle ei saa korvatulehduksen jälkitarkastusaikaa ilman, että "osaa vaatia"? Miksi meillä aikuisten terveyskeskuskäynnitkin ovat maksullisia ja jonot paukkuvat hoitotakuun määrittelemissä kolmessa kuukaudessa ja ylikin? (Ja miksi uutta lastensairaalaa varten täytyy järjestää kansalaiskeräys?)

Niin, miksi me emme voi ottaa mallia Tanskasta?

Tässä on nyt pakko olla joku juttu jota en tajua.

* Huomioitakoon tämä nyt erikseen, etten maalaa liian ruusuista kuvaa: pienituloiset kantavat siis suhteessa suuremman taakan Tanskan verotuksesta. Laura Rädyn mainitsemissa marginaalisissa palkkaluokissa veroprosentti on Suomessa n. 22% ja Tanskassa huikeat 33%.

** Kokonaisveroaste tarkoittaa kaikkea valtion verotusta suhteutettuna bruttokansantuotteeseen. Mainitsemani luvut ovat Elinkeinoelämän keskusliiton ennusteita tälle vuodelle. Kokonaisveroasteen kehitystä 1980-2011 täällä (s. 11).

Apua pystyville

Edellisen yksityisen terveydenhuollon ja vakuutusten epäpyhää liittoa koskeneen valitusveisuni jälkeen päätin vihdoin lähteä turistiksi turkulaiseen terveyskeskukseen. Aiheena oli lapsen korvatulehdus ja ajan sai samalle päivälle puolenpäivän aikaan. (Puhelimessa ei tarvinnut edes jonottaa, vaan ystävällinen robotti kertoi vaihtoehdoksi takaisinsoiton.) Kävelymatkaa terveyskeskukseen on meiltä reilu kilometri, aulassa oli hiljaista, lääkäri myöhässä saman verran kuin yksityisenkin lääkäri keskimäärin ja käynti maksoi varsin kohtuulliset nolla euroa.

Niin ja ihmiskokeen nimissä pyysin kurkistamaan myös esikoisen korvat samalla kun siellä oltiin. Samaan hintaan! En keksi ainuttakaan mutisemisen aihetta käynnistä.

Jälkitarkastuksen koittaessa systeemi kuitenkin petti kohdallamme: minulle tarjottin aikaa tammikuun lopulle - kahden kuukauden päähän soittohetkestä, siis. Minulle kerrottiin, että aika olisi pitänyt varata jo diagnoosin saadessa, mutta purnasin, että silloinkin varattuna kaksi kuukautta olisi ollut liian pitkä odotusaika. Vein korvat siis yksityiselle, kas näinhän se käy.

Seuraavalla neuvolakäynnillä, joka sattui olemaan lääkärikäynti, lääkäri katsoi lapsen tiedoista, että olin yrittänyt varata hänelle jälkitarkastusaikaa. (Kyllä, siitäkin jäi merkintä.) Lääkäri valisti minua, että ajanvaraushenkilö oli toiminut väärin: minulle olisi kuulunut antaa akuuttiaika myös jälkitarkastusta varten. Ensi kerralla sanot sinne, että aika on annettava, kuului neuvo.

Tässä tuleekin se ongelmakohta. En ole tottunut siihen, että palveluita pitää vaatia. Oletan, että minulle tarjotaan se mitä kuuluukin, ja jos tarjotaan ei-oota, se tarkoittaa ettei ole. En lähde - en halua lähteä - kinuamaan tai vaatimaan palveluita.

Ilmeisesti pitäisi. Viisi kuukautta vanha Hesarin pääkirjoitusjuttu kummittelee yhä pöyristyttävänä mielessäni. Kolumnissa Suomi on ahneiden hyvinvointivaltio toimittaja Pia Elonen kehuskelee osaavansa vaatia julkiselta hammashoidolta parempaa palvelua kuin muut.

"Puhelimen viereen on syytä varata hoitotakuut, lakikirjat ja muut pumaskat. Vaadin usein ties mitä kirjauksia ja lupauksia omiin tietoihini ja luetan niitä ajanvaraajilla tarpeen vaatiessa. Kerran sain tiskin alta itselleni kaksi koululaisaikaa ikään kuin palkinnoksi siitä, että hoidan hampaani hyvin."

Kerran sain tiskin alta itselleni kaksi koululaisaikaa ikään kuin palkinnoksi siitä, että hoidan hampaani hyvin! Näinkö ihan oikeasti julkisen puolen resursseja jaetaan?

Yksityiset sairaskuluvakuutukset ja työterveyshuolto asettavat ihmiset Suomessa eriarvoiseen asemaan terveydenhuollon suhteen, ja lisäksi vielä tämä: että asiakkaan, potilaan, kaupunkilaisen on osattava itse vaatia tarvitsemansa palvelut. Ottaa selvää, ottaa yhteyttä, vaatia.

Melko helposti tästä voisi päätellä, että ne, jotka eniten apua kaipaisivat, tipahtavat avun piiristä pois. Ja näin myös valitettavasti käy.

Kirkko & Kaupunki -lehden tuore artikkeli lasten korvatulehdusten hoidosta siteeraa THL:n tutkimusprofessoria Ilmo Keskimäkeä:

"Kehittyneistä länsimaista terveydenhoito suosii hyvätuloisia Suomea enemmän vain Yhdysvalloissa ja Virossa."

Viron systeemiä en tunne, mutta Yhdysvaltojen kanssa samaan virkkeeseen joutuminen kuulostaa todella huolestuttavalta. "Kukaan ei ole päättänyt, että terveyskeskukset ajetaan alas," Keskimäki sanoo artikkelissa. "Niin on vain käynyt, koska ohjausjärjestelmä on rikki."

Voisiko joku kuitenkin päättää, että ne ajettaisiin ylös? Että apua jaettaisiin tarveperusteisesti, eikä vain sille, joka osaa vaatia.

Kaksi kolmen hinnalla

Syyssesonki saavutti vihdoin meidätkin ja kävimme tutustumassa uuteen turkulaiseen lääkäriasemaan, joka on rakennuttanut toimitilansa keskustan suurimpaan kauppakeskukseen oikein alleviivaten yksityisten lääkäriasemien bisnesluonnetta. Kuluttajana arvostan kuitenkin yrityksen paikallista omistusta, joka tarkoittaa myös verotuloja paikkakunnalle - kuten keskus painokkaasti mainosti aloittaessaan. Kannatti mainostaa.

Jos ihan tarkkoja ollaan, olemme käyneet tutustumassa siellä kolmesti kuluneen neljän päivän aikana. Lauantaina diagnosoitiin keskimmäisen silmätulehdus - mutta korvat olivat yllätyksekseni vielä puhtaat. No, ne ärtyivät sunnuntai-illalla ja diagnosoitiin maanantaina. Tänään totesin, että pakko se kuopuskin on näytättää lääkärille, ja olihan hänelläkin ihka oikea korvatulehdus (päälle näkyvän silmätulehduksen lisäksi), mutta vielä vaisunpuoleinen, joten lääkäri kehotti jäämään odottavalle kannalle antibiootin kanssa. Mitä luulette, montako päivää kunnes on esikoisen vuoro?

Kuittailessani lääketieteellisiä vastaanottomaksuja mietin, että joku lääkäriasema voisi lähteä kilpailemaan meistä suurperheellisistä lääkäripalveluiden kuluttajista laittamalla kivan perhehinnan tarkastuksiin. Taannoin pyysin kurkistamaan myös toisen lapsen korviin toisen ollessa korvatulehduksessa, mutta kun minulta sitten laskutettiin 2x87e yhdestä 20 minuutin vastaanottoajasta (josta käytimme puolet), ymmärsin vihjeen (ja vaihdoimme lääkäriä). Nyttemmin olen vienyt lääkäriin vain sen sairastavan lapsen, sillä seurauksella, että lääkärissä juostaan sarjassa.

Aikaa saman taudin diagnosointiin kahdella lapsella ei kuitenkaan kulu montaa minuuttia kauemmin kuin yhdellä - paperitöihin vähän enemmän - joten miten olisi vähän pidempi vastaanottoaika ja vähän korkeampi hinta? Itse voisin arvostaa myös kolme kahden hinnalla -tyyppistä pakettihintaa. Kerää viisi leimaa, kuudes käynti ilmaiseksi? Kaupanpäälle japanilaisten mestarikokkien veitsisarja ja ihanat Reimatecin lakanat.

Markkinaihmiset siellä nyt huomio: tässä on syksyn varmin myyntihitti! Ja ei, en kaipaa ideastani provikkaa, ilmaiset käynnit ja tuplatarrat lapsille riittää.

Yhden pikku silmä- ja korvatulehduksen hoitoon ottaa lapsi lääkkeitä kuin eläkeläinen. Päivitin myös särkylääkeasiat kuntoon, jos vaikka edellisyön kaltainen tuplahuutoyö ei ihan heti toistuisi.

I need a hero!

Otsikko ei nyt suoranaisesti liity mihinkään, mutta hyvä biisi sekin. Eikä tässä postauksessa ole mitään ajatusta, joka mahtuisi yhden otsikon alle. Oli viikonloppu, sattui kaikenlaista.

Ensin kävimme Porvoossa, Haikon kartanon kylpylässä. (Ja jos tulit tänne googlaamalla, koska vaimosi väitti, että Haikossa sellaiset sisätassutteluun käytettävät tohvelit eivät kuulu hintaan, niin usko vaimoasi. Joku muu on kyllä jonnekin muualle Internettiin kirjoittanut, että kuuluvat hintaan, mutta sillä on sitten ollut "superior"-huone, ja teillä ei kuitenkaan ole. Ota siis sinäkin mukaan omat tohvelit, niin ei tarvitse kulkea sukkasillaan kun vaimolla ja lapsilla on mukavat tohvelit mukana.)

Minäkin kävin uimassa, ja tuli mieleen, että uiminen onkin mukavaa liikuntaa raskausaikana, ja sitä olisi voinut vaikka harrastaakin - tai sitten jotain muuta liikuntaa joulukuun alun jälkeen. Nyt tilanne on päästetty siihen jamaan, että puolen tunnin pullikointi altaassa tuntuu jo liikunnalta. Voi voi.

Uiminen ei ehkä kannattanut sikäli, että yöllä kuopus alkoi oksentaa. Vaikka eihän tietenkään ole sanottua, että johtui kylpemisveden juomisesta, mutta saattoi se johtuakin. Onneksi meillä oli ruhtinaallinen kahden huoneen perhehuone, niin mies saattoi vähäeleisesti siirtyä toiseen huoneeseen esikoisen kanssa nukkumaan ja minä sain hoidella oksentavaa kuopusta ihan rauhassa. (Plussaa hotellissa sairastamisesta runsaalle pyyhkeiden saatavuudelle ja tietysti sille, ettei niitä tarvitse itse pestä. Muina rokkitähtinä hajotimme myös yhden lasin. Ei ihme, että perhehuoneet ovat hinnoissaan.)

Vaikka aamulla, kun en ollut kiukkuinen, saatoin nähdä, että olihan se järkevää, että emme molemmat valvoneet koko yötä, koska näin ollen toinen meistä jaksoi herätä esikoisen kanssa ja ajaa kotiin, niin silti puolikatkerana pohdin, että en muista meidän käyneen suurta keskustelua siitä, että kumpikohan sen oksentavan lapsen hoitaisi.

Tuli sitten todistetuksi vääräksi myös se, että olisin alkanut ajatella, että meidänkin perheessä voidaan sairastaa. Pakkaan kyllä viikonloppureissuksi huolelliseksi, mutta ei tule mieleenkään sisällyttää varustukseen kuumemittaria, särkylääkettä tai käsidesiä. Ehkä hyvä niin, koska ilmankin pärjättiin ja monta kassia oli tavaraa silti.

Kun kuopus sitten iloisesti kuitenkin söi aamiaisena ja hyvällä ruokahalulla lounaan, eikä enää oksentanut, päätimme jatkaa suunnitelmien mukaan kyläilemään Helsinkiin. Mies meni edeltä kuopus sylissään halaamaan isäntäväkeä. Sitten pesimme lattian, ojensimme kukkaset, ja jatkoimme matkaa Turkuun.

- Aika lyhyen aikaa oltiin kylässä.
- Aika lyhyen, joo.

Tänään sitten pohdin, että olisi kiva tehdä jotain yhdessä, kun jäi viikonloppureissu vähän tyngäksi, ja veinkin lapset Turun Linnaan sillä aikaa kun mies oli urheilemassa.

 

Kuvituskuva. Kyllä kuulkaa sen kevään on nyt vaan tultava, tuolla auringonpaisteella.

(Ja jos tulit tänne googlaamalla, niin on se kyllä kiva kohde lasten kanssa: koko kierrosta ei ehkä kannata pienten lasten kanssa yrittää - me emme, ja pääsimme siis pois ennen väsykiukkua - mutta Ritarisalissa on pukuja ja haarniskoja, joihin saa pukeutua. Ja jalkapuu, jonka äärellä voi käydä opettavaisen keskustelun. Sen sijaan ei ole hyvä idea luvata lapsille, että mennään museomyymälään vasta kotimatkalla, koska ne puomit siinä polkujen edessä tarkoittavat, että kauppaan pääsee vain sisäkautta ja helvetin kiukkuinen vahtimestari ei ole tulossa avaamaan sinulle ovea vaan sättimään että "Aikuinen ihminen, hengenvaaraan vie lapset, selvät kyltit tässä, nyt äkkiä pois sieltä!" Siitä voi auktoriteettipelkoinen lapsi saada vähän ikävän lopetuksen museoretkelle. No ikävä lopetus tulisi myös tietysti jos kuolisi lumikinosten alle, mutta sitä skenaariota minun oli vaikea pelätä nähtyäni ne huimat parin sentin kinokset, mitä katolla oli jäljellä. Mutta sääntöjä siis rikottiin, ja siitä ei Turun Linnan vahtimestari tykkää.)

- Ehkä sillä oli kiukkupäivä.
- Taisi olla.

Mutta parempi kiukkupäivä vahtimestarilla kuin meillä. Sano.

Edit 18.3. Mies kävi lukemassa postauksen ja syytti misinformaatiosta, niin suotakoon hänellekin  puheoikeus. Linkkaamani Bonnie Tylerin biisin nimi on todellisuudessa Holding out for a hero.

Dramaattiset raskausoireet

Minulla oli lapsena reikä sydämen kammioiden välissä. Jollain tasolla tuo lienee umpeutunut, ja siitä on jälkikaikuna vain pieni sivuääni, jonka terveydenhuollon ammattilaiset kuulevat jos siitä tietävät. Esikoista odottaessani minut laitettiin kuitenkin erityisseurantaan - kävin sydänfilmissä ja sikiö ultrattiin erikoislääkärin toimesta (vaikka muistaakseni minulle sanottiin, ettei vika ole liiemmin edes periytyvää sorttia). Mutta tulipahan tutkittua.

Pian näiden tutkimusten jälkeen matkustin Australiaan konferenssireissulle miehen kanssa ja tämä sai keuhkoputkentulehduksen. Muutamaa päivää myöhemmin myös minä aloin oirehtia hostellissamme: tunsin outoa kuristavaa kipua rinnassa, kuin vanne olisi kiristänyt sydämen ympärillä. (Näin mielestäni kuvaillaan myös jotain sydänoireita, en nyt lähtenyt googlailemaan.) No, mieheni diagnoosin perusteella minullekin arvioitiin kauhkoputkentulehdus, ja sain antibiootit.

Koska minua oli hiljan muistutettu sydämeni tilasta selitin sydänhistoriaani ja kokemaani olotilaa, jolloin ystävällinen aussilääkäri selitti, ettei asiaa pysty tutkimaan jälkikäteen: kun kohtaus seuraavan kerran tulisi minun pitäisi ambulanssilla mennä sydänfilmiin. Tarkoituksella ylidramatisoi, oletin. Enkä siis mennyt, vaikka sydämenahdistus jatkuikin.

Omituinen kipu jatkui harvahkolla frekvenssillä koko loppuraskauden, mutta hiipui kai sen jälkeen. En muista että olisin kiinnittänyt huomiota sen katoamiseen. Se vain loppui.

Kunnes pari vuotta myöhemmin olin raskaana taas. Tällä kertaa kuvailin kummallisia sydänoireitani neuvolalääkärille, joka totesi, että minua närästää.

Jep.

Diagnoosi oli suorastaan naurettava kokemilleni oireille, mutta ostin kuitenkin Rennietä. Ja se auttoi. Kröhöm.

Tuli vaan mieleeni kun jälleen viime viikolla koin tätä viiltävää rintakipua. Mutta nyt vasta yli kolmenkympin kiekkuvilla raskausviikoilla. (Tällä kertaa ei tosin auttanut kaksikaan Rennietä. En silti tilannut ambulanssia.) Muutenkin kyllä tämä raskaus on ollut vähäoireisempi kuin aiemmat, ja lapsi vähäliikkeisempi. Jopa siinä määrin, että ilman tuota (toki liian pieneksi kutsuttua) vatsaani olisi vaikea uskoa raskauteen lainkaan.

Olen muuten kerran aiemminkin aikuisena hakeutunut lääkärille sydäntä kuristavan tunteen vuoksi, parikymppisenä. Lääkäri ehdotti diagnoosiksi sydänsuruja. Harvoin olen kokenut itseäni niin ylenkatsotuksi. Mutta kai minua sitten silloinkin närästi.

Että mikä oli tarinan opetus?

1. Närästäessä ei välttämättä tule suuhun närää. Tämän kun olisin tiennyt.
2. Potilaan kuvaillessa oireitaan (dramaattisella sydänhistorialla), voi lääkäri päätyä moneen eri tulkintaan.

Hyvä bisnes

Lapsivakuutukset ja yksityiset lääkäriasemat, nimittäin.

Olen vaahdonnut lapsivakuutuksista ennenkin, mutta ajatus realisoitui taas tänään, kun kävimme näyttämässä kuopuksen korvia Mehiläisessä. (Tulehdushan siellä oli. Viime viikolla oli kaksi kuumepäivää ja tällä viikolla tämä. Ollaan päästy siis ihan oikeaan lapsiperhesairastelukierteeseen. Nytpä sitten tunnen senkin.)

Koska molemmilla lapsilla on aina ollut tulehdus tasatahtiin, pyysin lääkäriä katsomaan myös esikoisen korvat, vaikka ne eivät näkyvästi märkineetkään. Tietyllä tasolla ymmärrän, että ei haluta antaa perhekävijöille kaksi yhden hinnalla -tarjousta, mutta laskutuksen mittakaavaa en ymmärrä. Yhteensä käyntimme kesto oli aika tarkkaan 15 minuuttia (näistä esikoisen tutkimus kesti ehkä kolme), ja lääkäri veloitti meiltä kaksi 20 minuutin tutkimuskäytiä - yhteensä 176 euroa.

No, mitä väliä?! - meillähän on vakuutus (minkä lääkäri toki varmisti).

Mutta jokaisen euron me vakuutuksenottajat maksamme korkeiden vakuutusmaksujen muodossa.

***

Bonuksena tuotevertailua (eli pidätän oikeuden pieneen jakomielisyyteen: samaan aikaan haukun lapsivakuutuksia ja mainostan toimijoita kentällä). Ei sponsoroitu.

Esikoisen lapsivakuutus on Aktiassa. Korvauksia hakiessa pitää liittää mukaan kaikki kuitit sekä sairauskertomus, ja selvittää sairauden kulku kirjallisesti. Omavastuu 52e maksetaan per diagnoosi, eli jos vaikkapa korvatulehduksen tarkastuskäynnillä diagnosoidaan tenniskyynärpää, menee tästä käynnistä uusi omavastuumaksu. Korvauspäätöksessä menee noin kuukausi. [Tosin nyt googlatessani nykyhintoja huomasin ehtojen muuttuneen: omavastuu on 10%, mutta kuitenkin vähintään 160e per hakukerta.]

Kuopuksen lapsivakuutus on Tapiolassa. Kulut kirjataan netissä korvauspalveluun vailla mitään selityksiä tai lausuntoja. Kuitit säilytetään itsellä, jos niitä joku sitten kyselee. Omavastuu on 100e per vuosi sairasteluiden määrästä riippumatta. Korvauspäätöksessä menee muutama päivä. [Tosin koska eilen hain ensimmäistä kertaa ikinä Tapiolasta korvauksia, en vielä osaa sanoa millainen on palveluiden todellinen sujuvuus, mutta sujuvalta ainakin kuulostaa.]

Korvausehtoja todellisten ongelmien osalta en nyt lähtenyt vertailemaan. Mutta tällaiselle peruskorvaflunssaperheille: mitä enemmän aikoo sairastaa, sitä mukavampi on Tapiolan vakuutus.

Kun nyt aiheesta aloitin

...niin johan alkoi vakuutukset kannattamaan. Ihan yhdellä lääkärikäynnillä. Pöydällä odottaa kuopuksen vakuutusmaksulasku 265 euroa sekä kustannusarvio tuubituksesta 1100 euroa - per tyttö. Vaikka kai se julkinenkin korvat tuubittaisi, eikö? Jos ei nyt ehkä ihan kahden päivän varoitusajalla joulunalusviikolla.

Esikoinen ei ottanut uutista hyvin. "Ei enää puhuta niistä korvajutuista." No ei puhuta. Ainakaan ennen huomista.

Vannon ja vakuutan

Täytin lapsivakuutushakemuksen kolmoselle. Parempaa tahtoani vastaan.

Ristiriita syntyy siitä, että näen lapsivakuutuksen julkisten palveluiden nakertamisena. Niiden yleistyessä syntyy kehä, jossa vakuutus pikkuhiljaa tekee itsestään pakollisen. Jos jokainen joka vähänkin kynnelle kynenee ottaa lapsivakuutuksen, voidaan julkisista perusterveyspalveluista leikata yhä enemmän. Ja vaikka Amerikka onkin hieno ja iso maa, sikäläistä terveydenhoitosysteemiä en Suomeen ottaisi.

Vielä Helsingissä asuessamme soitin kerran neuvolaan kysyäkseni miten menetellä päästäkseni näyttämään lapsen ihottumaa lääkärille.

"Eikö teillä ole vakuutusta?" aloitti kunnallinen terveydenhoitaja. Kun myönsin, hän selitti miten työlästä erikoislääkärille olisi kunnallisen kautta päästä, ja minä uskoin ja menimme yksityiselle. Ja sinne kiertoon olemme rahamme sittemmin laittaneet. Tosin, kuten tuossa todettua, laskutettavaa vakuutuksesta ei juuri ole ollut.

Esikoisen kohdalla tätä jo tuskailin, mutta päädyimme kuitenkin lapsivakuutukseen - en täysin muista perusteluitamme, mutta luullakseni järkeilimme, että jos vauvalla olisi syntyessään joku haastava sairaus niin vakuutus voisi helpottaa kaikkien elämää.* Vakuutuksen voisi sitten tämän riskin rauettua irtisanoa. (Ja todellinen vitsi tässä logiikassa lienee se, että jos sairaus menee todella haastavaksi, hoito siirtyy kuitenkin julkisten palveluiden puolelle. HUSiin se yksityinen ihotautilääkärikin meidät muuten lähetti, kun ei keksinyt nokkosrokon aiheuttajaa.)

No, onneksi ei ollut, mutta vakuutus on silti voimassa yhä. Ja tässä tulee se todella ongelmallinen kohta, sanottakoon vaikka kohtalo- tai taikauskoisuus, jota en tietenkään oikeasti myönnä omaavani. Kun järjellä ajatellen voisi todeta, että jonkinlainen tapaturmavakuutus olisi meidän kohdallamme ihan riittävä vaihtoehto - ne harvat (kopkop) korvakäynnit voisi sitten maksaa ihan suoraan lääkärille kierrättämättä maksua vakuutusyhtiön kautta - niin jossain takaraivossa kytee irrationaalinen pelko, että jos sen nyt irtisanoo niin kyllä sitten jotain tapahtuu. Ja kun se vakuutusmaksukin pikkuhiljaa laskee vuosien myötä, niin taloudellinenkaan kannuste irtisanomiseen ei enää ole niin suuri. Eli ehkä katsomme taas "vielä tämän vuoden".

(Ja kyllä, ei kotivakuutustakaan pidetä sen takia, että saisi joka vuosi sieltä omat maksunsa takaisin korvauksina, tai siksi, että olisi todennäköistä että koti palaa, vaan riskien jakamiseksi. Jos se palaa, ei oma maksukyky riitä mitenkään. Terveydenhuollon saralla tuo riskien jakaminen hoituu kuitenkin myös veronmaksun kautta. Vielä.)

* Ja seuraaville lapsille se on pitänyt ottaa, koska, no, on vaan sitten pitänyt toimia samoin.

Fiksatut identiteetit

Mainitsin tuossa edellisessä postauksessa termin "flunssakausi" aivan kuin se olisi osa normaalia elämäämme. Ei ole (ollut).

Uhosin lokakuun alussa että jos en käy jumpassa viidesti kuussa, vedän tilanteesta johtopäätökseni kuten politiikot konsanaan. No, lokakuussa kävinkin viidesti ja sitten marraskuussa kaikki yhden kerran ja joulukuussa en vielä kertaakaan. Kiireen, laiskuuden ja huvittamattomuuden lisäksi käyntejä on estänyt puolet mainituista kuista kestänyt flunssa. Marraskuussa oli omansa, nyt joulukuussa uusi.

Ja miehellä sama.

Lapsilla taas diagnosoitiin lokakuussa korvatulehdus: esikoisella elämänsä toinen (nelivuotiaana) ja kuopuksella ensimmäinen (kaksivuotiaana). Marraskuun kontrollikäynnillä havaittiin ärhäkkä, märkivä korvatulehdus, ja nyt joulukuun kontrollikäynnillä saimme kotiinviemisiksi diagnoosin alkavista liimakorvista. Kahden viikon päähän kontrolli ja harkintaan tuubitus.

Siis meillä?

Kun eiväthän meidän lapset sairasta. Niinkuin emme me vanhemmatkaan.

Esikoisen ensimmäinen korvatulehdusdiagnoosi tehtiin viime keväänä ja silloin, kuten nytkin, muun tutkimuksen yhteydessä. Tulehduksiin ei ole kummallakaan lapsella liittynyt kipua, kuumetta, tai mitään havaittavaa oireilua. Nyt jälkeenpäin osaan yhdistää kuopuksen satunnaisen kaatuilun sekä valituksen kovista äänistä korvatulehduksen oireiksi.

Eli kysymys herää onko esikoinen sairastanutkin elämässään oikeasti kahdeksankymmentä korvatulehdusta, joita ei vain koskaan ole havaittu, koska ne ovat oireettomia. Vai onko kyseessä sittenkin se päiväkoti - päiväkoti, jonka superresistentit virukset tunkevat myös meidän perheemme aiemmin hyvän immuniteetin läpi? Meillä vanhemmilla varmasti stressi, huonostinukkuminen, -syöminen ja liikunnan puute ajavat elimistön ottamaan vastaan jokaikisen vastaantulevan pöpön.

Mutta jotenkin en osaa hyväksyä ajatusta; minun on hyvin vaikea identifioitua uuteen rooliini "korvalasten" äitinä. Ja tuntuu hurjalta ajatella, että tähän asti niin terveiden lasten korvat pitäisi tuubittaa vain muutaman tulehduksen jälkeen. Mutta lääkärimme lohdutti, että hänen esikoisellaan tarvittiin tuubitukseen vain yksi korvatulehdus - yksi joka ei millään parantunut.

No, eräs ystävä - kolmen lapsen äiti - tuossa juuri pohdiskeli miten vaikeaa on päästä eroon lapsettoman ihmisen identiteetistä.

Kai se pitää hyväksyä, että asiat voivat muuttua.