maanantai 26. joulukuuta 2011

Iltahupia

Huh huh. Sitten rauhoitutaan joulunvietosta.

Ennustan tulevaisuutta melkoisella tarkkuudella (huilunsoittoa ei ollut, salaatti jätettiin unohtamatta, kiukkukohtaus pidettiin), mutta ennätyssuuri osallistujamäärä ja omien lasten kohtuullisen haastavasti hallittava kombo ruokapöydässä, väkijoukossa ja (pienemmän osalta) jatkuvassa loukkaantumisvaarassa teki tästä joulusta aiempia hektisemmän ja väsyttävämmän.

Kollektiivista väsymystämme kuvastaa että koko perhe, niin huonosti nukahtava minä kuin totaalikieltäytyjäesikoisemmekin, nukkui tänään päiväunet. Ja kas, palasimme elävien kirjoihin.

Vaikka pyhät siis oikeastaan jo menivät ja oikeat aikuiset joutuvat huomenna töihin, ajattelin jakaa muutaman suosikkihauskuutusblogeistani illan iloksi. Jos ei tämän niin jonkun muun.

1. Tarjoiluehdotus

Teddypunkkari ottaa elintarvikepakkausten "tarjoiluehdotukset" (eli kuvat, joilla tuotteita mainostetaan, mutta jotka sisältävät muutakin kuin pakkauksen sisältöä) kirjaimellisina tarjoiluehdotuksina. Hän laatii kuvista mahdollisimman uskolliset tosielämän toisinnot ja raportoi miltä maistui.

Valkosipulisipsien tarjoiluehdotus oli suolainen.
Kannattaa lukea ekasta postauksesta uudempiin päin. Huutonaurua.

2. Photoshop Disasters

Okei, kaikki tiedämme, että kuvia fiksaillaan lehtiin ja mainoksiin. Mutta kuinkakohan paljon näitten tuunareita nolottaa? Ja hei, eikö kukaan oikeasti katso mitä sinne lehteen painetaan?

Käsi kädessä kuljemme taloon autioon...

3. The "blog" of "unnecessary" quotation marks

No ei se nyt totta puhuen niin ilo ollut.

Vasta tästä "blogista" opin, miten "taajaan" ja miten "väärin" lainausmerkkejä käytetään "Amerikassa". Puoli huumoria piilee "sarkastisissa luennoissa".

Ja lisättäköön vielä blogimaailman ulkopuolelta Ei menny niinku Strömsössä, joka saattaa "ehkä äidilleni" olla uusi juttu.

Kuin itse olisin tehnyt.

Koska Tarjoiluehdotus päivittyy niin harvoin, ja nämä muut ovat enemmän yhden illan juttuja kuin jotain joiden päivittymistä jaksaisin seurata, kaipaan uutta luettavaa. Hyviä vaihtureita, anyone?

perjantai 23. joulukuuta 2011

Rauhaisaa joulua!

Odotettavissa huomenna:


- Paniikkilähtö hautausmaalle.
- Keskustelua eri parkkipaikkojen paremmuudesta toisiinsa nähden, hautausmaaliikenteen päivittelyä.
- Kävelyreitin varrella olevan isäni luokkakaverin haudan osoittaminen.
- Miehen sedän haudan etsimistä.
- Paniikkilähtö joulurauhan julistukseen, väkijoukon läpi puskemista.
- Kymmeniä halauksia, lasten kasvun ihastelua, joulukorttien jakoa.
- Joulurauhan julistuksen kuulematta jättäminen.
- Viime hetken stressitunnelmat vanhempieni luona.
- Kattausjärjestelmän historian kertaaminen ja sen ylivoimaisuuden toteaminen.
- Joulukuusen kynttilöiden sytytys, lasten varoittelua.
- Kahdenkymmenen hengen jouluateria. Yhteislaulua.
- Lasten syömään maanittelua.
- Lämminhenkistä naureskelua äitini aloittamalle laululle Jänis istui maassa.
- Perunalaatikon koostumuksen kehuskelua.
- Salaatin unohtaminen kylmähuoneeseen (valinnainen).
- Joulupukin odotusta ja vitsailua Esson baarista, jossa joulupukki oli nähty matkalla Helsingistä joulunviettoon kolmisenkymmentä vuotta sitten.
- Lasten itkua. Joulupukille laulamisen suostuttelua ja siitä kieltäytymisiä.
- Serkkutytön huilunsoittoa.
- Sutkauksia Stockmannin pukista.
- Alkon pakettien suurieleistä noutamista.
- "No kylläpäs minä olen ollut kiltti tänä vuonna," repliikin toistelua.
- Pukkina toimivan serkkutytön poissaolon päivittelyä.
- Paperin repimistä, riemunkiljahduksia, punoittavia poskia.
- Lahjapaperin syömistä, repliikki "Kyllä tuon ikäiselle paperit ja narut ovat kiinnostavampia kuin itse lahjat."
- Lahjojen ihmettelyä, kiittelyä, vieraiden hyvästelyä.
- Taputtelua miten hyvin päivä taas menikään, vaikka väkeä oli näin paljon.
- Lahjoilla leikkimistä, lahjapapereiden siivoamista.
- Kiukkukohtaus (valinnainen).
- Nukkuvien lasten autosta kotiin kantaminen.
- Olut tai lasi portviiniä miehen kanssa, ylläolevien tapahtumien naureskelua.


Eräs viisas ystäväni neuvoi aikanaan, että puolisoa valitessa kannattaa etsiä orpo: ei tulee riitaa pyhien vietosta. Orpoa ei osunut kohdalle, mutta kilpailevaa sukujoulua ei onneksi ole miehen puolelta tarjolla. Niinpä joulua saa viettää turvallisesti vuosi toisensa perään saman kaavan mukaan. Ainoa muuttuja on kasvava väkijoukko juhlassa – ja surulliset poisjäämiset.

On helppo rakastaa joulua kun sen saa viettää vapaamatkustajana. Saan täyden joulusetin laatikoineen, yhteislauluineen ja joulupukkeineen – mutta vain kahdeksi päiväksi. Meillä kotona ei ole kuusta, ei koristeita, ei joululauluja; ei mieletöntä nostatusta, joka saisi lapset ja aikuiset hyppimään seinille ennen joulua. Tästä osaan nauttia, aina vielä yhden joulun kerrallaan.


Ihanaa ja stressitöntä joulua kaikille lukijoilleni! Toivottavasti saatte viettää sitä mieluisalla tavalla – oli se sitten yksin kirjan ja punkkulasin äärellä tai villinä pyörivässä sirkuksessa.


Kuvat ja lisää perusperhejouluja täältä ja täältä.

torstai 22. joulukuuta 2011

Lihaa pöytään, osa II

Uusimmassa Imagessa (12/2011) oli ihanan provokatiivinen kasvissyönnin vastainen kirjoitus. Kirjailija Joonas Konstig lyö kasvissyöjiä nerokkaasti heidän omalla argumentillaan, eettisyydellä. Teksti on raikas "epäkorrektin" sanomansa vuoksi, onhan Konstigin edustama karppaaminen varmastikin useammin epäeettisenä pidetty valinta – ainakin kaltaisteni humanistihippien joukossa.

Valitettavasti argumentaation taso jää matalaksi. Ja kenties koska Konstig kokee tulevansa altavastaajan asemasta, keitos kiehuu pahasti yli.

Ensimmäisenä perusteluna Konstig käyttää aina lyömätöntä argumenttia "näin on aina tehty". Seuraavaksi kirjoittaja tekee kasvissyöntiä naurunalaiseksi 1800-lukulaisilla aatteilla, vetoaa vuodelta 1928 olevaan kahden hengen lihansyöntiä puoltavaan kokeeseen, harhautuu ristiretkelle soijaa vastaan ja lopettaa päättelyketjunsa omiin kuvitelmiinsa:
"Minä olen oppinut tuntemaan hurskaan vegetaristin. Häntä särkee eri paikoista, hän sairastelee taajaan, hänen vatsansa oireilee, hänen ihonsa on nuorena kalpea ja vanhana harmaa, silmäkuopat tummat, hiukset hamppua. Hän on väsynyt, vihainen ja katkera, hän ajautuu ajoittain masennukseen. Maailma näytää jatkuvasti epäreilummalta paikalta."
Huikea väite. En tunne Konstigia, mutta Imagen teksti on vihainen ja katkera. Ja siinä maailma kasvisyöjähippien salaliittoineen näyttää kovin epäreilulta paikalta.

Konstigin viittaama amerikkalainen koe lihansyönnin puolesta (1928) on tieteellisyydeltään samaa luokkaa kuin Super Size Me. Siinä kaksi antropologia söi vuoden ajan pelkkää lihaa, ja heidän terveytensä todettiin kokeen jälkeen yhtä hyväksi – ellei paremmaksi – kuin alussa.

Mitä koe todistaa, jos mitään, on että lyhytkestoinen lihan suurkulutus ei ole vaarallista elimistölle. Se ei kuitenkaan todista, kuten Konstig näyttää toivovan, että lihan syömättömyys olisi ihmiselle vaarallista. Konstig pilkkaa kasvissyöjien "sokeaa uskoon yhteen tahoon" argumentaationsa tukena. Kuitenkaan Konstig ei pysty viittamaan yhteenkään tahoon, joka puoltaisi hänen väitettään kasvissyönnin vaaroista.

Kunnon provokaattorina Konstig käyttää faktoja valikoiden.

Konstigin mukaan suomalainen söi viime vuonna 19 kiloa naudanlihaa, ja toteaa, ettei kahdeksan vuoden kasvissyönnillään "säästänyt kuin puolikkaan lehmän".

Parempi tilasto olisi ollut, että suomalainen söi viime vuonna yli 76 kiloa lihaa. (Hain lihatilastoni Lihatiedotuksen sivuilta, en siis eläinsuojeluhippien). Siipikarjan kulutus oli 18 kiloa, eli Konstig säästi kahdeksassa vuodessa myös aika monta kanaa.

Varmasti tahallinen, argumentaatiota kärjistävä virhe on myös vegetaristin kuvaaminen vegaanina. Vegetaristihan saa Konstigin peräänkuuluttamia aminohappoja maidosta ja kananmunasta.

Jaan Konstigin näkemyksen siitä, että ihminen on kehittynyt lihansyöjänä, ja pidän ideaalina ravintomallina sekasyöntiä – en karppausta, en vegaaniutta. Henkilökohtaisesti pitäisin mielekkäänä kohtuullista lihan käyttöä. Kohtuus on kuitenkin nykytilanteesta kaukana: yksin joulukinkkujen kulutus viime vuonna oli 7 198 000 kiloa. Toista kiloa per naama – kun lasketaan myös vauvat, tofuhipit ja muslimit jakamaan taakkaa.

Jaan Konstigin näkemyksen myös siitä, että maailman ympäristöongelmat aiheutuvat enemmän väestönkasvusta kuin lihansyönnistä. Mutta kasvava lihaasyövä väestö kuormittaa enemmän kuin kasvava idunpurijoiden joukko.

Allekirjoitan myös toiveen, että herkkiä nuoria ihmisiä suojeltaisiin kaiken sortin fanaatikoilta. En suosittelisi kaksitoistavuotiaalle vegaaniutta. En liioin karppaamista.

Konstig aloittaa ja päättää juttunsa metsästykseen. Riista on minunkin kriteereilläni eettisesti kelpoa ravintoa, mutta sen kulutus Suomessa on muutaman prosentin luokkaa. Lihansyönnin eettisyyttä ei siis voi perustella riistansyönnin eettisyydellä. Ja jos nyt leikkimielisesti ajateltaisiin, että kaikki suomalaiset ryhtyisivät karppaamaan, niin miten heille kaikille saataisiin tarpeeksi riistaa? Kahden kilon vuosikulutuksesta määrän pitäisi nousta lähemmäs sataa. Loppuisi hirvet äkkiä.

(Luomunkin mahdollisuudet ovat rajalliset: Lihantuottajien mukaan "Luomuliha on vaihtoehto perinteisen lihantuotannon oheen, mutta perinteisen tuotannon korvaajaksi siitä ei ole." Luomueläin kasvaa hitaammin, syö enemmän ja sen rehu vaatii enemmän peltoalaa. Liian kallista.)

Tehotuotannolle, jolla katetaan noin 98% kulutuksesta, Konstig osoittaa kahdeksan sanaa: "Ei epäilystä, etteikö lihan tehotuotantoon liity rumia epäkohtia". Huomioitu, jatketaan.

Minun valintani on vähentää lihan tehotuotantoa kieltäytymällä lihasta kokonaan ja lapsilleni pyrin ostamaan luomua tai riistaa. Korostan sanaa pyrin, jossa piilee osasyy omaan kieltäytymiseeni – vain harvoin voin valita mitä lihaa saan: kaupassa kyllä, en kylässä, päiväkodissa, koulussa tai ravintoloissa.

Joonas Konstig kuulostaa katkeralta todetessaan, ettei yksikään eläin tai ihminen kiittänyt häntä kasvissyöjävuosiensa aikana. Kiitos Joonas niistä vuosista, teit hyvin!

Itsenäinen nainen, toinen painos

Jos mahdollista, toisikko osoittaa jopa suurempaa itsenäisyyttä kuin esikko. Olen itseäni korottaen ajatellut, että kuopus oppi nopeasti syömään itse, koska minä en ehtinyt syöttää tarpeeksi tehokkaasti huomioni jakaantuessa kahden välillä. Nukahtamaan itsekseen, koska kukaan ei ollut nukuttamassa. Liikkumaan, että pysyisi toisten perässä.

Eilen aamulla kuopus (vuoden ja kaksi viikkoa) söi yksin aamupuurolautasen tyhjäksi (sillä aikaa kun minä maanittelin ja kiristin esikoista syömään omansa), tiputti lusikan lattialle ja lähti kiipeämään pöydälle (ok, myönnetään, tässä kohtaa puutuin asiain kulkuun ja siirsin hänet lattialle), konttasi olohuoneeseen, kiipesi nojatuolille ja avasi telkkarin. Jos ei olisi tuota esikoista huollettavana, niin eihän minua tarvittaisi enää mihinkään.

Puhe ei kuitenkaan kuulu kuopuksen varhaisten taitojen joukkoon. Kapeaan sanavarastoon kuuluu kolme sanaa: "oho", "kakka" ja ä:llä alkava ääntely, jonka romanttisempi hahmo voisi tulkita äidiksi. Ohosta saa melkoisen variaation merkityksiä, joten ilmeisesti tarvetta laajemmalle sanavarastolle ei ole ollut.

Kakkaa lapsi on muutaman kerran hokenut vessanhädän hetkellä, mutta olen pitänyt sitä sattumana.* Tänään rupattelin puhelimessa pienen leikkiessä (yksin tietenkin), kunnes hän lähti konttaamaan kohti ovea, kääntyi kynnyksellä, katsoi minua ja sanoi "kakka". Ja olihan sitä, housuntäydeltä.

Laiska äiti tekee lapsesta neron?

* Lupaan etten ota kakkajuttuja tavaksi. Eli toivotaan, että kuopus oppii lisää sanoja.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Linja-autossa ompi tunnelmaa

Nyt loppui vapaamatkustajuus! Hankin bussikortin – kuukausisellaisen – ensimmäistä kertaa aikuisella iällä. Olen ylioppilasjuhlista lähtien asunut keskustassa/lähellä töitä/tehnyt töitä kotona/ollut nippusiteillä kiinni lastenrattaista, niin etten ole sellaista tarvinnut.

Nyt työmatkaa kertyy 3,02 kilometriä ja talvipyöräilyyn en pysty. Mutta mikä vapauden tunne tuli tuon bussikortin kukkaroon sujauttamisesta: vajaa kaksi viikkoa niin meikä-täti köröttelee joka aamu omalla bussilla töihin omaan työhuoneeseen. Ei parkkihuolia, ei skrapaamista, ei haittaa pienet samppanjalounaat. Ja tosiaan siinä työpaikassa saa myös lounastaukoja toisin kuin tässä.

Kerrankin Turussa julkiset palvelut myös oikeasti palvelevat (minua). Omaperäisesti nimetty bussikortti Fifty-fifty maksaa saman verran kuin tavallinen kuukausikortti, mutta jos ei jonain kuukautena matkusta koko kuukausimaksun edestä, raha jää arvona kortille. Nerokasta!
"Kortti sopii erityisesti niille, jotka eivät käytä bussia päivittäin, mutta haluavat silti mahdollisimman edullisia matkoja."
Kukapa ei?
Kuva täältä.

Ai miten kuva liittyy aiheeseen?

No tietenkin siten, että Googlen kuvahaku tarjosi sitä hakutermille "Turun bussi". (Olen kuullut, että blogeja pitää kuvittaa, ettei ole niin tylsää.) Eli tässä lentokenttärealityn "aina hyväntuulinen Aki [joka] asuu Turussa, josta hän käy päivittäin töissä Helsinki-Vantaalla. Matka taittuu bussilla – unisukat jalkaan ja taival voi alkaa. Aki on kaikkien mielestä maailman ihanin työkaveri."

Unisukat. Ei huono idea.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Ai mää vai?

Peiliminäni särkyi tänään. Olen kautta linjan väittänyt, että en ole detaljiorientoitunut ihminen mitä häihin tulee – ja sitten löydän itseni neuvottelemasta vartin verran ompelijan kanssa, että millaiset rintaruusukkeet lasten mekkoihin tulee. Ja nytkin kun virkkeen tähän kirjoitan, niin eihän se kuulosta minun elämältäni lainkaan. En minä neuvottele.

Mutta siis: olin ompelijalla sovituksessa ja hääpukuni ahdistaa minua tavoilla, joilla ei pitäisi.* Se on teoreettisella tasolla kiva ja kaunis, joo, mutta se ei imartele vartaloani. En halua joutua olemaan vahvassa humalassa (vain) todistaakseni häävieraille, että en ole viidennellä kuulla raskaana.

Objektiivisesti tarkastellen tiedän kyllä, että en ole ylipainoinen. Päinvastoin, kuntosalin vaaka näytti suureksi yllätyksekseni eilen samaa lukemaa kuin ennen raskautta. Mutta kun en näytä siltä lukemalta. Siksi yllätyin. Ilmeisesti olen nilkoista ja ranteista merkittävästi kevyempi kuin aiemmin.

Puku ei kuitenkaan ole vielä valmis, joten minulla on kolme vaihtoehtoa:
1. Mennä itkemään ompelijalle ja paljastaa olevani turhamainen bridezilla. Mutta paljoakaan ei liene tehtävissä kun vanhaa pukua tässä muokkaillaan.
2. Odottaa seuraavaan sovitukseen ja toivoa, ettei se ollutkaan huono. Olen kyllä hyvä huijaamaan itseäni, mutta sovitus on neljä päivää ennen häitä.
3. Hävittää maha kolmessa viikossa. Ja minä en laihduta.
4. Hankkia uusi leninki. 
Tuo viimeinen on täysin teoreettinen vaihtoehto. Sitä ei siksi lasketa.

* Kuten että näen tarpeelliseksi avautua siitä julkisesti. Voi minua. Olenko yksi heistä?

maanantai 19. joulukuuta 2011

Leg godt!

Kuusivuotias veljenpoika tuli joululomalle Suomeen ja vanhempieni luona kaivettiin pikkulegot esiin, tietääkseni ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun minä olen niillä lakannut leikkimästä.

Eikä muuten mennyt kauaa kun kaupungin pohja oli laadittu, sairaala, poliisilaitos ja huoltoasema rakennettu – autoja ja helikopteri löytyi laatikoista valmiiksi koottuina.

Onneksi paikalla oli muita aikuisia katsomassa lapsiani, jotka leikkivät serkkunsa kanssa.

Olen minä pikkuisen innostunut siitä joulua odottavasta Duplo-sairaalastakin, mutta vielä pari vuotta niin päästään leikkimään ihan vakavissaan.

Tällaisia rakentelin lapsena kun asuimme messuhallissa.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Viikonloppuidylliä

Kävin meikkaajalla toteamassa, että edes diplomikosmetologi kera Blascon Jussin ei saanut näitä silmäpusseja kadotettua. Niihin auttaa vain uni tai kuolema. Ja jos sitä ensimmäistä ei ala kuulua, jälkimmäinen on varmasti kohta ovella.

Mutta en ole ainoa, joka perheessä kärsii väsymyksestä. Esikoinen on nukkunut öisin huonommin, minkä seurauksena kateissa ollut (mutta ei ikävöity) ystävämme Iso Kiukku on palannut iltahetkien vieraaksi.

Perjantaina tilanne kärjistyi, kun kylässä tarjottuun jauhelihaan oli sekoitettu syömäkelvotonta materiaalia kuten herneitä ja maissia. Ruokailu meni pelleilyksi, ja koska periaatteena on, että turhilla ei uhkailla, jouduimme lähtemään kotiin. Tämä ymmärrettävästi ennestään kohensi lapsen mielialaa. Epäilen, että kuuloni vaurioitui kotimatkalla pysyvästi.

Mies joko luki ajatuksen suoraan kasvoiltani tai sitten hänkin oli lukenut Salamatkustajan päivityksen: hän ei päästänyt minua lähtemään kauppaan. 

Toista tuntia myöhemmin, kun tyttö oli hieman rauhoittunut ja istui iltapuurolla, lapsi kertoi, että

- Siinä itkiessäni tuli mieleen, että en kuulu tähän perheeseen. (Tai niin luulin hänen sanovan. Nyyhkytyksestä oli hieman vaikea saada selvää.)

Minun sydämeni särkyi lausunnosta ja vakuuttelin, että tietenkin lapsi kuuluisi aina tähän perheeseen. Vaikka kuinka paljon kiukuttelisi tai vaikka äiti hermostuisi ja huutaisi, niin aina kuuluu perheeseen!

- Ei vaan en halua kuulua tähän perheeseen. Haluan kuulua mamman ja pappan perheeseen. Siellä on kivaa.

Mitäköhän kymmenen vuoden päästä?

maanantai 12. joulukuuta 2011

Nomen est problem

Joitain pieniä yksityiskohtia tammikuisiin häihin liittyen on vielä auki. Kuten se, vaihtaisinko sukunimeä.

Miehen nimen ottamisen puolesta puhuu kaksi seikkaa: 

1. Nimi on kauniimpi ja myös harvinaisempi kuin omani. 

2. Lapseni ovat sen nimisiä.

Nimen vaihtamista vastaan puhuu useampikin näkökulma, mutta tärkeimpinä:

1. Se on mieheni nimi.

2. Se ei ole minun nimeni.

Ensimmäinen kohta viittaa tässä tietenkin miehen nimen ottamisen patriarkaaliseen perinteeseen, johon en halua sitoutua. Koen (kuten huomaatte) tarvetta selitellä, kun edes pohdin nimenvaihtoa ja väitän, etten pohtisi, ellei nimi olisi omaani viehättävämpi. Haaveilin myös yhteisestä, uudesta sukunimestä, mutta se ei enää tällä aikataululla onnistu. Nykyisille tavoilleni uskollisena selvitin asiaa maistraatista vasta kun se oli jo liian myöhäistä.

Toinen kohta viittaa siihen, että vaikka nimeni on tusinatavaraa, olen ehtinyt rakentaa identiteettiäni sen varaan jo vuosikymmeniä. Nimenvaihdosta seuraisi myös käytännön vaivaa. Ajokorttini on voimassa vuoteen 2046 ja nyt joutuisin vaihtamaan pirtsakan 18-vuotiaan kuvani tipahtaneeseen kolmekymppiseen naamaani. Kukaan korvaamattoman tärkeä tuikituntematon ala-astekaveri ei enää löytäisi minua interwebistä. Tähänastiset julkaisuni eivät yhdistyisi minuun myöhemmällä tutkijanurallani.

Seuraavaksi taas argumentoin itseäni vastaan, että jos tosiaankaan en välitä perinteistä, olen vapaa valitsemaan myös perinteen mukaisesti enkä ainoastaan sen vastaisesti. Enkä tiedä onko nimeä vaihtaniden ystävieni identiteetti muuttunut nimen myötä ainakaan ulkopuoliselle näkyvin tavoin. Amerikkaan mennessä ei enää tarvitsisi täyttää kuin yksi tullikaavake. Tähänastiset julkaisuni eivät yhdistyisi minuun myöhemmällä tutkijanurallani.

Olen taitava väittelemään itseni kanssa, ja väsytystaistoa käytäneen hääpäivään asti. Hyviä uusia argumentteja keskusteluihini, puolesta tai vastaan?

perjantai 9. joulukuuta 2011

Home sweet home

Eli luku, jossa Täti paljastaa olevansa kiireinen ja nuuka porsas.

Hain jääkaapista iltapalaksi jugurttia, sellaista maustamatonta, terveellistä. Sekaan vähän muroja ja banaania. Paitsi, että ei ollut banaania niin sokeria – sellainen maustamatonhan nyt on ihan kamalaa. Hetkisen koitin pohtia, milloin purkki oli avattu, mutten muistanut (– mikä on aina hyvä merkki.) Tapana ei ole kuitenkaan heittää ruokaa pois.

Eli eikun lapioimaan. Suoraan purkista tietysti. Ja nopeasti, ettei esikoinen ehdi keittiöön, sille on varattu puuroa ja haluaisi kuitenkin tätä. Loppumetreillä havaitsen isovarpaankynnen kokoisen homepalleroisen purkin reunassa.


Ajattele homejuustoa, ajattele homejuustoa, ajattele homejuustoa. (Ajattele sitä umpihomeista leipää, jota söit muinoin Pietarissa etkä siitäkään sairastunut.) Ajattele huomista päivää, jolloin voit huuhdella kaikki pöpöt tallinnalaisella mojitolla. Moro!

torstai 8. joulukuuta 2011

Liha tottelee rahaa

Kävin tänä syksynä jauhelihaostoksilla ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen ja järkytyin: 400 gramman pakkaus maksoi pari hassua euroa. Luomuhylly oli surkean pieni, ja siinä 400 gramman pakkaus maksoi vain pari hassua euroa enemmän.

Lapsikin järkyttyi: "Äiti, tuohan on lihaa! – Syödään se heti!"

(Ja niin syötiin, molemmat pieniruokaiset lapset kaksi lautasellista.)

Hesarin sunnuntaisivuilla* oli kaksi ajatuksia herättävää artikkelia: siankasvatuksesta ja energiantuotannosta. Molempia yhdisti yksi tärkeä ulottuvuus: raha ja kuluttajien käyttäytyminen.

Sikafarmari valitteli, että viljan hinta nousee, mutta sianlihan ei. Haastateltu isäntä esitti (hieman kärjistäen), että sikafarmarit eivät saa ammatistaan tarpeeksi tuottoa, jotta voisivat huolehtia eläintensä hyvinvoinnista.

Uudenlaiseen energianjakomalliin siirtymisessä asiantuntijat olivat yhtä mieltä siinä, että muutos tapahtuu vain mikäli kuluttajat hyötyvät siitä taloudellisesti – näkyvästi ja välittömästi.

Uskon tähän täysin, hinta määrää. Hesarin taannoisessa moraalikyselyssä 60% suomalaisista piti moraalittomana eläinten tehotuotantoa halvan lihan saamiseksi. Vertaamalla marketin broilerisuikalehyllykön kokoa siihen luomuhyllyyn voi päätellä, että enemmän kuin 40% kuitenkin ostaa tehotuotettua halpalihaa oikein mielellään.

(Ja tunnustan minäkin syntini: ostan halpalihaa pilttipurkeissa ja ravintoloiden lastenannoksissa. Välillisesti päiväkotiruokailussakin. Esikoinen oli kasvis-kalaruokavaliolla päiväkoti-ikään asti, jolloin ruokavalioon lisättiin Helsingin kaupungin kasvisruokavalion mukainen kana. Nykyään molemmat lapset ovat sekasyöjiä, mikä toteutuu lihansyöntinä etenkin kodin ulkopuolella.)

Valtaosa ihmisistä (allekirjoittanut mukaanlukien) kannattaa varmastikin luomua ja lähiruokaa ja reilua tuotantoa ja kaikkea kivaa teoreettisella tasolla, mutta harva on valmis maksamaan niistä yhtään enempää – vaikka olisi varaakin.

Komppaan siis sikafarmaria: lihan hinnan pitäisi nousta näkyvästi ja välittömästi. Jos liha olisi riittävän kallista, ehkäpä kuluttajat kurvaisivat myös sinne soija- ja paputuotteiden hyllyväliin. Ja jos eivät, niin ainakin saataisiin tuotantoeläinten oloja parannettua. Koska siihenhän lisääntynyt tuotto sitten käytettäisiin, eiks niin?

En viitsi kuvittaa sikatilakuvilla, mutta tässä season's greetings possulasta: joulukinkkurulla. (Kuva täältä.)

* Luin sunnuntaisen Hesarin eilen illalla – blogini on siis tosi melkein ajan hermolla. Pian luen sen viimekuisen Imagenkin. Meille tulee muuten päivittäin kaksi sanomalehteä, joista luen ehkä joka neljännen. Melko ekologista.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Uskon asioita

Olen vähän tylsä: muistutan lasta toistuvasti että satuolennot ovat satuolentoja. Mielikuvitusjuttuja ruokin, mutta samalla muistuttelen, että ne ovat vain mitä ovat: mielikuvitusta. Jos tyttö sängystä huutelee pelkäävänsä mörköä (joskus se on mörkö, joskus pimeä, joskus ilmoitustaulu), en sano, että "älä huoli, möröt eivät tule tänne" vaan "älä huoli, mörköjä ei ole olemassa".

Puheeni taitaa kuitenkin olla vain sanahelinää, sillä tyttö on lohdutellut itseään toteamalla, että "ei hämähäkkejä ole olemassa".

Olenkin tainnut antaa lapselle liikaa vastuuta hahmojen fiktiivisyyden tajuamisesta.

Esimerkiksi hammaspeikot meillä seikkailevat – jotenkin se on tuntunut käyttökelpoisemmalta käsitteeltä kuin kariesbakteeri. Mutta olen kuvitellut, että kun ne hammaspeikot, joita sanomme hyppivän suusta ulos, ovat ilmiselvästi näkymättömiä, olisi niiden olemassaolo itsestäänselvästi kyseenalaista lapsenkin mielestä.

Näin joulukuun koitettua en enää ole varma.

Meillä nimittäin tonttu täyttää joulukalenterin. (Enemmän kuin lapsen huijauksena, olen pitänyt tätä yhteisenä leikkinä.) Luulin jo jääväni kiinni kalenterin täytöstä, kun yhtenä päivänä saavuimme kaupasta kalenterintäytteet kassissa ja lapsi säntäsi yläkertaan tarkastamaan päivän yllätystä.

Pienen hiljaisuuden jälkeen kuului kuitenkin portaista ääni:

- Entä jos se tonttu on vieläkin siellä?

Urhea äiti pelasti tilanteen, ja lupasin käydä edeltä katsomassa josko tonttu olisi jo toimittanut asiansa. Oli se.

Keskustelimme sitten tonttujen ontologiasta: miksi ne ovat niin nopeita ja näkymättömiä. Ehdotin, että ehkä siksi kun ne ovat satuolentoja.

- Kyllä tontut on totta. Niinkuin joulupukki.

- Samalla tavalla totta kuin joulupukki, myönsin.

Meidän perhejoulussamme vierailee tosiaan pukki. Joka vuosi, vaikka lapsia ei olisi ollut paikalla yhtään. Viime vuonna, kuten monena aikaisempanakin, pukinnaamarin takana juttuja veisteli parikymppinen serkkutyttöni.

- Joulupukilla on sukkahousut, huomioi tyttö isälleen.

Uskoa hahmoon, saati kokemaansa kauhua, tämä pieni detalji ei heikentänyt.

- Ei tullut setäpukkia, tuli tätipukki, tyttö totesi jälkikäteen.

Tämä avomielisyyden taso kun saataisiin pidettyä.

torstai 1. joulukuuta 2011

Kiire on kuin eläkeläisellä

Viittasin edellisessä postauksessa tervaskantoiseen isoisääni, jonka kalenterikäsityksiä tapasin joskus nuorna ihmisenä naureskella. Tiistaina ei käy kun on parturi, keskiviikkona lääkäri ja torstaina pitää mennä kauppaan. Kahden lapsen kotiäitiys on karulla tavalla opettanut, että yksi tapahtuma päivässä on tosiaan usein ihan liikaa riittävästi.

Erotuksena eläkeläisyyteen (voisin kuvitella), myös puhelimessa hoidettavien asioiden suorittaminen on sula mahdottomuus: päivällä puheluita säestää kahden koväänisen ja puhelinta repivän hahmon hilpeä kuoro, illalla on kiire harrastaa ja seuraavan kerran asian muistaessani klo 21.30 ovat useimmat virastot jo kiinni.

Ja jos vielä sen pienen joutoaikansa haluaa käyttää asioista valittamiseen, sanotaan nyt vaikkapa blogissa, eikä niiden toimittamiseen, niin normaali-ihmiselle hyvin pienet ja hyvin helposti toteutettavat asiat alkavat näyttää vaikeilta.

Eilen, marraskuun viimeisenä, sain aikaiseksi etsiä joulukalenterin sisältävän joulutavaralaatikon kellaristamme. Se oli pinottu miehen rakastaman pahvilaatikkokokoelman syvyyksiin, jota tutkin "Ei siellä ole kuin tyhjiä" -ohjeistuksen saattelemana. Nyt olisi vartti aikaa kehittää kalenterin ensimmäiseen luukkuun jotain tuotetta, ja kaapin kaikki pikkurusinapurkit näyttivät olevan avattuja.

Lähiviikkoihin mahtuu – sen joulukalenterin täytön lisäksi – yhdet yksivuotissyntymäpäiväfestivaalit, yksi deadline, joka on onneksi viimeinen työjuttu tällä äitiyslomalla ja tänä vuonna, kaikki joululahjat, ja lähes kaikki hääjärjestelyt. Eilen vein lapset hoitoon, jotta "pääsin" ostoksille, maanantaina vietimme koko perhe laatuaikaa ostoskeskuksessa.

Ostoskeskuksessa tuhlasin aikaani kolmessa sormusliikkeessä kyselemässä timanttien alkuperää, jota on "siis ihan tosi vaikea tarkkaan tietää". Tiedettiin, että "mitään veritimantteja ne ei kyllä ole". Kotimaisia timantteja "ei varmaankaan" kuulu valikoimiin (!), mutta korut on kyllä tehty kotimaassa. Keväällä kun edellisen kerran katselin sormuksia, kuulin, että kyseisen liikkeen kaikki timantit tulivat Belgiasta. Niinpä. Ja kaikki cittarin banaanit tulevat Vantaalta, Keskon keskusvarastosta.

Oikeastaan tää mun nykyinen sormukseni on ihan hieno. Ja eikös naistenlehdissäkin tykätä kun tavaroilla on tarina? Tällä sormuksella on: joku osti tai sai sen, vei sen sitten panttilainaamoon. Ja minä ostin sen sieltä.

Yksi asia listalta pois, kas näin se käy! Ja sitten hakemaan joulukoristelaatikosta joku tonttu kalenteriyllätykseksi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...