Kunnian himo

Johtunee omasta orientoitumisestani tällä hetkellä, mutta tuntuu, että media kuohuu naisten työssäkäyntiä ja äitiyttä – jälleen kerran: Naiset putoavat ruuhkavuosina työelämän kyydistä, bloggaa Sari Helin. Voiko nainen saada kaiken, kysyy Reetta Räty. (Ei voi, vastaa.) Naisia pidetään työmarkkinoilla yli-ikäisinä jo nelikymppisinä, arvioi professori Seppo Koskinen.* Miten olla uraäiti ja miten ei, pohtivat kanssabloggaajat. 

Olen aina pitänyt itseäni verrattain kunnianhimottomana – olen toki pyrkinyt kaikissa töissäni parhaaseen mahdolliseen suoritukseen, mutta en välttämättä ole kohdistanut toimiani siten, että etenisin tiettyyn suuntaan urallani. Ja jotenkin olen koko ajan pelännyt torpedoivani vähäisetkin työllistymismahdollisuuteni humanistitohtorina** tällä massiivisella lapsien tuotannolla. Siksi vähän itsekin yllätyin kun tulevan työni soveltuvuustestissä vastasin minua haastattelevalle psykologille, että arvioin pysyväni tehtävässä 5-10 vuotta.

5-10 vuotta? Tässä unelmatyössäni? Tajusin, samaan aikaan kun vasta pohdin mahdollisuutta saada työpaikka, että hoitamalla tehtäväni hyvin pätevöityisin tuossa ajassa vielä korkeampien paikkojen hakijaksi. Eli siinä missä olisin voinut tuulettaa, että nyt löysin eläkevirkani (mitä se toki voi olla, ja hyvä työura varmasti olisikin), huomasin että kunnianhimoni syttyi aivan uusiin liekkeihin heti kun sille (ja minulle) annettiin mahdollisuus.

Olen ennenkin kirjoittanut tästä, mutta kotiäitiyden suurin ansa liittyy nähdäkseni siihen henkiseen tilaan, minkä se luo. Kun päivät täyttyvät kodinhoidosta, syntyy äkkiä kuvitelma, ettei enää muuhun pystyisikään. Ja onhan sitä kotona kuitenkin niin tarpeellinen, tarpeellisempi kuin missään muualla. Pikkulapsivaihe menee kuitenkin nopeasti ohi. Kotiäitikuplassa ei pysty uskomaan, vaikka tietäisikin, että sen pikkulapsivaiheen jälkeen aivot ja toimintakyky vapautuvat uudelleen muille asioille.

Sitä paitsi, kotitöiden määrä romahtaa kun ei ole koko päivää kotona tekemässä niitä kotitöitä. (Hallelujaa!)

Omalle kunnianhimolleni aiheuttaa ongelmia tällä hetkellä lähinnä tuleva Kiinan vuosi. Nyt kun en enää ”valmistele jatkotutkimusta”, mikä on ainakin näennäisesti aktiivista toimintaa, saan olla - tai joudun olemaan - kotirouvana ekspattivuotemme ajan. Mietin haluanko viettää (vielä) kahdeksaa kuukautta ihan vain oleskellen. Yritänkö riipiä kasaan jotain tutkimuksen tapaista, etten ihan kokonaan luovuttaisi suunnitelmissa olleesta tutkijanurasta? Vai riittääkö kiinan kielen opiskelu ja kepeä kirjoittelu vuoden (työ)suunnitelmaksi? Osaako sitä vain olla? Ja miltä se sitten näyttää?

Tiedän, että toista vastaavaa taukoa työelämään tuskin (tai ehkäpä: toivottavasti) tulee. Kysymys kuuluu, kuinka kunnianhimoinen sitä sitten haluaa olla.

* Tämä naisten ikäkysymys on erityisen kuohuttava: jutussa pohditaan, että naisten niin sanotut ”neutraalit vuodet” vuodet työelämässä olisivat ikävuodet 35-37. (Kyllä, luit ihan oikein: kolme kokonaista vuotta!) Ehkä on parempi sittenkin suhtautua uuteen työhöni eläkevirkana, jos 5-10 vuoden kuluttua olen jo kehäraakki.

** Tohtoreiden korkeat työttömyysluvut ovat myös - jälleen kerran - nousseet uutiseksi. Suuri akateemisen koulutuksen parjaaja, yrittäjä ja tuotteistaja Jari Parantainen otsikoi näkemyksensä blogissaan objektiivisesti ”Tyhmä kuin työtön tohtori”. Äiti opetti, että ei saa provosoitua kun provosoidaan. Pinnistelen. Ja odotan milloinkohan näen kirjoittajalta tekstit ”Daiju kuin työtön duunari” ja ”Laiska kuin työtön lappilainen”.  Ai miten niin ei noin voi kirjoittaa?

(Ei vaineen: pyydän anteeksi. Tuntuu pahalta kirjoittaa noin edes parodiana.)

Sisustuslehden tyylikästä toimittamista

Olin kampaajalla ilman omaa luettavaa. Aina virhe. Etsin naistenlehtipinosta poissulkevalla menetelmällä luettavaa ja päädyin Dekoon. Valkoiset kodit ja niiden eripariset keittiöntuolit ehkä kyllästyttävät, mutta eivät nosta verenpainettani samassa määrin kuin meikkivinkit ja missitason julkkisten parisuhdehaastattelut.

Tai niin luulin. Kyseinen lehti järkytti kuitenkin - varmastikin naiveja - kuvitelmiani lehdenteon perusteista. Olkoonkin, ettei journalismin kriteerejä ole tarpeen ulottaa julkaisutyyppiin.

Lehdessä esiteltiin kekseliäästi remontoitu helsinkiläiskoti, jossa asuu sisustusstylisti ja -toimittaja, bloggaaja ja yrittäjä Maire Haarla perheineen.

Juttu rakentui perinteisesti asukkaiden omaan kertomukseen, tässä tapauksessa pääosin Mairen.

- Nautimme takkatulesta todella paljon, Maire kertoo.
- Laitoimme hihat heilumaan heti ensimmäisinä kuukausina, Maire kertoo.
- Ehkä lähiaikoina löytyykin se seuraava hoitamisen kohde, vihjaa Maire.

Lopussa oli myös odotustenmukainen viittaus Mairen sisustusblogiin, jonne en nyt tietoisesta valinnasta linkkaa.

- Kun sitä tavallaan olisi toivonut, että jutun olisi kirjoittanut joku muu kuin Maire itse, Täti-ihminen bloggaa.

On pakko toteuttaa omia valintojaan

Kasper Strömman sanoi oikeastaan jo kaiken olennaisen. Siitä lapsiperheen pakosta autoilla, tietenkin.

Minä vain jäin pohtimaan, että missä kohtaa omista valinnoista ja omasta mukavuudenhalusta tulee pakko. On pakko asua kaukana palveluista, että voi asua mukavasti. Lasten on pakko käydä kaukana koulussa, ja heidän on pakko harrastaa monia asioita. Ja heidät on vielä pakko viedä harrastuksiin autolla. Enkä sano, että jutun perhe valitsee väärin - sanon vain, että he ovat valinneet.

Käyn minäkin marketissa autolla ja vien lapsen yleensä harkkareihin autolla. Ihan puhtaasta mukavuudenhalusta. Ilman autoa käyttäisin enemmän lähikauppaa ja lapsen jumppaseura olisi kenties valittu enemmän sijainnin perusteella. Mutta olisimme yhä vahvasti elossa.

Ja jäin minä vielä sitäkin pohtimaan, että oliko tämä juttu ihan tarkoituksellinen provo Hesarilta - vai ei. Ja kumpi kertoo pahempaa lehden linjasta?

Naistenlehdetkö pinnallisia?

Naisvihamielistä panettelua, sanon minä.

 

Vaivuin tänään kevyeen psykoosiin nähdessäni tämän kannen - vieläpä kirjaston kahvilassa, missä en osannut moista valaistumiskokemusta odottaa. Valitettavasti vauva heräsi juuri kun olin tutustumassa tähän polttavan tärkeään aiheeseen. Tunnustan, ja häpeän: mulla todellakin on tukka lytyssä treenin jälkeen. Yleensä jo ennen treeniä!

Ja nyt jäin siis vinkkejä vaille. Miten tästä eteenpäin? Huomenna jumpassa kaikilla muilla on varmasti pöyheämpi tukka kuin minulla! Pitäisikö lopettaa urheilu yksin tein? Pelastaisikohan kestotilaus sporttilookini? Apua!

It's the little things - part II

Turun Sanomissa oli tänään juttu hallituksen ehdottaman kotihoidontuen jaon kustannuksista perheille. Graafissa kerrottiin, että jos toinen vanhemmista tienaa vajaa 3000 euroa kuussa ja toinen 5000, perheen nettotulot pienenevät noin tuhat euroa kuussa, mikäli isä jää kotiin hoitamaan lapsia.

Samassa jutussa Outi Alanko-Kahiluoto kysyy

"Pitäisikö olla kiveen hakattu, että on oikein ja luonnonlaki, että naisen palkka on pienempi kuin miehen?"

Hyvä kysymys.

Lukijan vastuu

Ajattelin, etten sano tästä mitään, mutta. (Yksi suosikkialoituksistani.) Kun onhan tässä jo ehditty keskustella, puoleen ja toiseen. Mutta.

Kun sapettaa tuon Matti Apusen retoriikka. Apunen kirjoittaa (ja ei, en linkkaa):

"Jos hyvinvointivaltiota ei vahdi, se menee mielellään liian pitkälle. Pitää olla mahdollista ottaa myös askel taaksepäin."

Ja hyvinvointivaltiossa pitää ottaa askel taaksepäin, koska Apusen mukaan itsekkäät vanhemmat lomailevat ilman lapsia:

"Etelänmatkan allasbileissä ei ole tilaa lasten tarpeille".

No se on tietysti kamalaa. Ja väitteen tukena on tiukkaa faktaa:

"Esimerkiksi Lohjalla lähes kymmenen prosenttia lapsista lusi päiväkodissa koko vuoden, ilman lomia. Enintään kahden viikon kotilomalle pääsee joka kymmenes lapsi."

Paitsi tietysti jos kysytään Lohjan varhaiskasvatuspäälliköltä.

"Lohjalla oli viime vuonna päivähoidossa yli 2 000 lasta, eikä joukossa ollut ketään, ei yhtään lasta, joka ei olisi ollut ollenkaan lomalla, Lohjan varhaiskasvatuspäällikkö Merja Kuusimurto sanoo. [...]
Noin kymmenen lapsen kohdalla lomapäiviä oli viikosta kahteen eli 5–8 päivää."

"Lomien pitämisestä kertoo myös se, että viime vuonna lapset olivat poissa hoidosta keskimäärin 76 päivää vuodessa. Se on matemaattinen, laskennallinen keskiarvo, joka pitää sisällään myös lasten sairauspoissaolot. Mutta lomakartoitukseen laskimme vain lomapäivät."

Mutta kuinka laajalle leviää tämä pikkuisessa Länsi-Uusimaassa uutisoitu "oikaisu"? Ja vaikka leviäisi, niin pyyhkiikö se pois Apusen luomaa tunteisiinvetoavaa mielikuvaa allasbaarin sikavanhemmista?

Mielestäni on hyvä, että asioista keskustellaan, mutta joku vastuu pitäisi olla myös keskustelun aloittajalla siitä, mihin keskustelu pohjataan. Onhan sekin tietysti ikävää jos lapsi on lomalla päiväkodista pyhien lisäksi vain viikon tai kaksi vuodessa. (Ja tämä tilanne olisi siis puolella prosentilla Lohjan lapsista.) Mutta väitän, että hiukan eri keskustelu syntyisi jos aloitettaisiin tällä faktalla.

Kuusimurto vahvistaa myös minun epäilemääni teoriaa maksuttomien kesäkuukausien kannustavasta vaikutuksesta lasten lomien pituuteen.

"Päivähoitomaksua ei tarvitse maksaa, kun ilmoittaa lomasta etukäteen. Käytäntö on voimassa jo neljättä vuotta ja toimii juuri tarkoitetulla tavalla. Loma-ajat käytetään lasten hyväksi. Ennen joku saattoi tuoda lapsen hoitoon lomalla, kun siitä joutui joka tapauksessa maksamaan."

Eli ehkä se kellokortti tosiaan voisi kannustaa lyhyempiin hoitopäiviin?

Mutta kuitenkin vielä sananen viikonvaihteeksi vanhempainliiton toiminnanjohtajalta Tuomas Kurttilalta: 

"On vaarallista, jos päivähoitoon luodaan häpeän kulttuuria, jossa hyvän vanhemmuuden mittari on päivähoidon pituus."

Ja jos päivähoidon laadussa on puutteita, pitää päivähoitoa parantaa, ei syyllistää vanhempia välttämään päivähoitoa. Tokihan sitä toivoisi, että vanhemmat haluaisivat viettää aikaa lastensa kanssa. Minä myös uskon, että useimmat haluavat. Ja ne, jotka ihan oikeasti eivät - no, ehkä heidän lapsillaan on paremmat olot vaikka sitten siellä päiväkodissa.
 
PS: Olen työpaikalla eli siis melkein niinkuin töissä. Turha siis puhua mistään kalikoista. Vuf vuf!

Aseista riisuva Afrikka-kortti

Alf Rehn ruoti tänään Turun Sanomien kolumnissaan ilmiötä, jota minäkin olen pienessä päässäni hiljaa kironnut, nimittäin kahta toisistaan riippumatonta ilmiötä rinnastavia moralisoijia.

"Pohditaan vaikka tätä hevoslihajupakkaa. Ei kestänyt montaa hetkeä kunnes oikean moraalin valvojat alkoivat muistuttaa meitä miten Afrikassa lapsia kuolee nälkään – usein liittäen mukaan kuvia näistä samaisista lapsista – antaen ymmärtää, että kenelläkään ei ole oikeutta valittaa yllätyslihasta kebabissa kun on pahempiakin kriisejä."

Mielestäni nälkiintyneen afrikkalaislapsen valjastaminen tällaisen "Hei, kamoon kaverit" -tyyppisen argumentin tueksi on paitsi mautonta, myös vaarallista, koska se estää kaiken keskustelun aiheesta. Siksi minäkin olen kironnut kuvia vain hiljaa - koska mitä voi kommentoida sellaisen kuvan yhteyteen? Onhan sanomatta selvää miten eri mittakaavassa ongelmat liikkuvat.

Samanlaista tehokeinoa käytettiin somessa kiertävässä kuvassa joulun alla: rinnastettiin katkerasti itkevä valkoinen lapsi kuvatekstillä "Hän sai väärän värisen ipadin" ja jalat, joihin oli askarreltu tyhjistä vesipulloista kengät. Jos haluna oli viestittää, että kulutusjuhla on mennyt överiksi, ei siinä mitään, sen viestin allekirjoitan kyllä. Mutta tämän kuvan levittäjältä odottaisin, että on ohjannut koko perheen lahjabudjetin jonkun köyhän maan lasten kengittämiseen. Jos ei, saanko ihan vähän syyttää tekopyhyydestä?

Ja onhan niitä muitakin hyviä kaikki vasta-argumentit tappavia kaukaisia vertauksia. Kuinka usein kommenttina suomalaiseen tasa-arvokeskusteluun saa argumentin, että "Täällä sentään on naisten asiat tosi hyvin verrattuna [lisää kaukaisen maan nimi]." Tai ekopiperrykseen, että "Kiinan teollisuuden saastuttamisessa ne todelliset ongelmat ovat."

Niinpä. Ei kannata valittaa mistään, eikä ainakaan yrittää vaikuttaa mihinkään, koska aina jollain muulla on asiat huonommin. Eikä sillä niin väliä, ettei kukaan yritä vaikuttaa myöskään niihin kaukaisempiin isompiin ongelmiin.
 
PS: Siitä tasa-arvosta, kun joskus tulee ehkä napistua työn ja äitiyden yhdistämisen vaikeudesta. Hesarissa [maksumuuri] nimittäin uutisoitiin tänään* miten Yahoo haluaa vähentää etätyöntekoa. Jutussa kerrottiin, että firman toimitusjohtaja Marissa Mayer palasi töihin kaksi viikko synnytyksen jälkeen. "Hän myös ra­ken­nut­ti työ­huo­neen­sa yh­tey­teen las­ten­hoi­to­huo­neen omal­la kus­tan­nuk­sel­laan."

Että mitäs sitä oikeastaan valittamaan suomalaisena työssäkäyvänä äitinä. Right?

* Huomatkaa siis, olen lukenut kaksi sanomalehteä!

Lastenkasvatuksesta ja maalaisjärjestä

En ole pystynyt kirjoittamaan viime päivinä mitään, koska Pudonneissa omenoissa keskustellaan. (No okei, sekin vaikuttaa, että on vähän väsyttänyt iltaisin. Ja että STD käski katsomaan telkkaria, ja siitä vinkistä kannattikin tehdä vaari.) En myöskään ole pystynyt jatkamaan Liinan avaamaa lastenkasvatuskeskustelua. Kun jostain syystä tällä kertaa aloin kiusallisella tavalla tiedostaa, miten vähän asiasta tiedän. (Mikä minua harvoin hidastaa.)

Tiedon puute ei myöskään tarkoita etteikö minulla olisi vahvoja mielipiteitä. Hyvä omakohtainen esimerkki on imetys (joka ei toki ole kasvattamista per se, mutta lastenhoitoa nyt kuitenkin): esikoista odottaessani muistan yhden ystäväni kysyneen aioinko imettää kuusi kuukautta. Hämmennyin, koska imetyksen keston määrittäminen ei ollut käynyt mielessänikään. Myöhemmin kuulin neuvolasta, että tätä suositeltiin, ja suositusta noudatin, koska sittemmin aiheesta näkemäni perustelut ovat kuulostaneet hyviltä. Joku voisi jopa sanoa, että olen ollut melko fanaattinen aiheesta. (Omalla kohdallani, muiden tekemisiin en välitä puuttua.) Niin fanaattinen, että kerrassaan pöyristyin kun toisen lapsen kohdalla turkulaisessa neuvolassa minulle useaan otteeseen suositeltiin kiinteiden aloitusta neljän kuukauden iässä. (Täällä tosiaan niin suositellaan.)

Perustan siis järkkymättömät mielipiteeni satunnaisille lausunnoille tai syvimmillään Hesarin tutkimusuutisointeihin. Tuoreena esimerkkinä tällaisesta tiedon pintaraapaisusta on vanhemmat kasvattavat tytöistä alisuorittajia -uutinen, jolle on helppo nyökytellä ja miettiä, että täytyypä kiinnittää omiin kannustamisen tapoihin huomiota, ja ohittaa se fakta, että uutinen on vain muutaman virkkeen kärjistys yksittäisen tutkimuksen tuloksissa, joka kuitenkin antaa ymmärtää, että tässä on tarkkailtu vain yhtä muuttujaa ja että otantana on ollut viisikymmentä amerikkalaisperhettä. (Tätä aihetta pohdiskeli aiemmin tänään Rouva R.)

No niin, mutta tällaisia ihminen (so. minä) lukee ja poimii niistä omaa vallitsevaa näkemystään tukevia väitteitä. Lastenkasvatusoppaiden lukematta jättäminen ei minulla pohjaakaan siihen, ettenkö uskoisi niiden sisältävän mahdollisesti arvokasta tietoa, vaan laiskuuteen. Ja ehkä hieman pelkoon, että oppaat osoittaisivat nykyiset mallini monella tapaa turmiollisiksi lapsille, ja koska en kuitenkaan oikeasti muuttaisi tapojani, joutuisin vain painiskelemaan aiempaa suurempien tunnontuskien kanssa.

Vaikka eihän se mikään ylpeilyn aihe ole, tällainen tietämättömyys. Katja Lahden tämänpäiväisen kolumnin ydintä sivuten, voisi ajatella, että lastenkasvatus on kenties merkittävintä mitä teemme. Ja kuinka paljon siihen lopulta älyllisiä voimavarojaan panostaa? Aika moni uskoo omaan maalaisjärkeen.

Maalaisjärjen ongelmana tietysti on, että se ei tarkoita mitään. Jonkun maalaisjärki sanoo, että ei pieni kuritus ole ennenkään lapsia vahingoittanut, ja jonkun toisen maalaisjärki sanoo, että pojat luonnostaan tykkäävät autoista. Kolmannen maalaisjärki kertoo, että perhepeti luo lapselle turvallisen lapsuuden.

Ja sitä paitsi miksi maalaisjärki? Maalaisjärki kertonee ihmiselle, ettei kannata laittaa kättä sudenloukkuun ja että lehmää ei kannata lähestyä takaapäin (tai ehkä kannattaakin - minulla ei oikeaa maalaisjärkeä juuri ole).

Itsellä tärkein lastenkasvatuksen perusta on varmasti oma lapsuus: sitä pyrkii toistamaan tapoja, joiden kuvittelee olleen hyviä, ja olemaan toistamatta niitä, joiden ei. Sitä paitsi harvoin sitä pysähtyy tietoisesti valitsemaan tekemisiään, ja jos joskus pysähtyykin, niin kuinka johdonmukaisesti niitä sitten pystyy noudattamaan tässä arjen suorittamisessa. Niinpä.

Mutta silti, harvassa asiassa me olemme niin suuria asiantuntijoita kuin tässä lastenkasvatushommassa. Ja kolmenkymmenen vuoden päästä katsotaan miten kävi. Meidän ansiostamme ja ennen kaikkea varmasti meistä huolimatta.

No ei siinä kauaa kestänyt...

...että Kataisen toiveesta äitien nopeammasta paluusta työelämään päästiin keskustelemaan kotihoidon tuen leikkaamisesta.

"Pienten lasten vanhemmille tarkoitettua kotihoidon tukea pitää leikata, esittää Elinkeinoelämän keskusliitto EK. Jos haluaa parantaa [naisten] asemaa, niin pitää miettiä kotihoidon tuen kestoa", lausuu Hesarissa EK:n edustaja Vesa Rantahalvari.

Eli, naisten asemaa pitää parantaa rajoittamalla heidän vaihtoehtojaan.

Helsingin Sanomat kertoo, että kotihoidon tuen tulevaisuutta pohditaan peruspalveluministeri Guzenina-Richardsonin asettamassa työryhmässä, joka selvittää "kotihoidon tukea saavien asteittaista siirtymistä työelämään" - ja vieläpä vuoden loppuun mennessä, eli nopealla aikataululla.

Ylempänä lainattu Rantahalvari on työryhmässä, mutta kuten provokatiivisen uutisoinnin ja otsikoinnin logiikkaan kuuluu, tuen leikkaamisen suunnittelu kiistetään alempana uutisessa.

"Kotihoidon tuen kesto ei ole ollut vielä esillä. Lähtökohtaisesti työryhmä ei ole olemassa sitä varten, että tukea leikattaisiin", työryhmän puheenjohtaja Sinikka Näätsaari sanoo.

Näätsaaren mukaan vahvimmin harkitaan kotihoidon tuen laajentamista osittaisena myös sellaisille vanhemmille, joiden lapsi on päivähoidossa. Samalla päiväkodeissa siirryttäisiin "tuntilaskutukseen", koska se tekisi osa-aikaisen päivähoidon houkuttelevammaksi. Näitä tavoitteita on äkkiseltään vaikea vastustaa. Mutta muutokset eivät ole helppoja, koska se vaatii useiden lakien muuttamista.

Elinkeinoelämän keskusliitto näyttäytyy jutussa varsin sympaattisena toimijana. Rantahalvari nimittäin varottaa, että joustoa ei saa tehdä vanhemmille liian houkuttelevaksi.

"Pitää varoa, että ne, jotka nyt ovat kokopäivätyössä, eivät valu osa-aikatyöhön", Vesa Rantahalvari sanoo.

Jäämme odottamaan selvitystä mielenkiinnolla.

Hyvä vai huono uutinen?

Tämän päivän aivomadoksi jäi parin rivin uutinen Turun Sanomista.

A: Hyvä uutinen: Lisää Bumgeniuksia ihmisten kaappeihin! (Tehdas oli juuri laajentamassa Kiinan kasvaviin tarpeisiin vastatakseen. Ne kiinalaiset ja niiden jääkaapit...)

B: Huono uutinen: Ei kai räjähtelevät tehtaat hirveän hyvä juttu ole. Kuolonuhreja yksi, ja entä ympäristövaikutukset?

C: "Uutinen": "Japanilaislehti varoitti." "Voi johtaa pulaan." Pelkkää sivuntäytettä, ja sitäkin aika vähän.

Itse kallistuin A:sta B:n kautta C:hen. Ehdoton ehkä! (Harmi että juuri sulkivat kuntavaaliehdokaslistat kun (jälleen) löysin sisäisen poliitikkoni.)

Ihmisiä ne on oikolukijatkin

Tai siis olivat, silloin kun sellainen ammattikunta vielä tunnettiin.

Kuva kaapattu Lehtilehdestä.

Netissä leviävä linkki ei kerro alkuperäislehteä, mutta sen verran on jäänyt tuota nimiriviä näkyviin, että lähteeksi paljastuu Tuurissa ilmestyvä mainoslärpäke Ykköset! Voi vain kuvitella millaisella miehityksellä tällaista mainoslehteä painetaan. Eikä Törnävä-salillakaan taida olla palkattua tiedotushenkilökuntaa.

Samantyyppinen uutisointi ei valitettavasti ole tavatonta isommissakaan lehdissä, vaan tiedotteet julkaistaan sellaisinaan.

Eräs ystävä taannoin ehdotti duunia mainoslehtijuttujen kirjoittajana - duunina olisi siis ollut muotoilla firman tuotteita mainostavia tekstejä lehtijuttujen näköiseksi. Sellaisena ne kuulemma menevät lehtiin suoraan, ja ymmärrettävästi markkinointikulut jäävät minimaaliseksi näkyvyyteen nähden. Tämä tuntui eettisesti jotenkin arvelluttavalta ja varmaan esitinkin sen verran moraalisia varauksia sekä korkean hintapyynnön, että homma kuivui kasaan.

Tarinan toinen opetus, minkä itse olen ottanut ohjenuoraksi kauan sitten, on että missään teksteissäni en käytä muotoiluja [tarkista tämä viite!] tai [jatka tästä vielä] vaan olen siirtynyt wordin työkaluihin, jotka pitävät nämä huomiot poissa leipätekstistä. Joskus aina kuitenkin tulee kiire sitä send-nappulaa painaessa.

Tähän joku naseva loppulause.

Ihan tavallista punavihreää hikoilua

Erehdyin lukemaan Ihan tavallisia asioita -sivustoa. Somessa jo kiertäneiden paolocoelhomaisten viisauksien ohella kuvittelin presidentti Niinistön asettaman nuorten syrjäytymisenestoprojektin sivuilta löytyvän jotain konkreettisempaakin sisältöä. Mutta ei.

"Ei ole vain yhtä syytä siihen, miksi elämän tapahtumat joskus karkaavat käsistä. Vain harvoin edes jälkikäteen tiedämme, miksi on käynyt niin kuin on käynyt. Jotain tiedämme: apua ja tukea tarvitseva voi olla sinun lapsesi, lapsenlapsesi, sisaresi, veljesi, naapurisi tai ystäväsi. Me kaikki olemme osallisia. Ihan tavallisten asioiden, arkikeinojen, avulla me aikuiset voimme yhdessä tehdä lasten ja nuorten arjesta turvallisempaa."

Vertailun vuoksi, THL (mikä tässä yhteydessä tarkoittaa tutkittua tietoa) sanoo näin:

"Syrjäytyminen on prosessi, josta tunnetaan monia tärkeitä altistavia ja suojaavia tekijöitä. Altistavia tekijöitä ovat esimerkiksi maahanmuuton tai köyhyyden tuoma erillisyyden kokemus, vanhemman päihde- tai mielenterveysongelmat tai poikkeuksellisen ankara kasvatus. Suojaavia tekijöitä ovat muun muassa läheiset lämpimät ihmissuhteet kasvuympäristöissä tai onnistuminen koulunkäynnissä. Näihin prosesseihin voidaan vaikuttaa."

Yksi keskeinen pointti, mikä Ihan tavallisia asioita -selfhelpissä menee pieleen on se, että siinä suljetaan silmät Suomen räikeältä jakautumiselta hyväosaisiin ja huono-osaisiin. Jos Elin­kei­no­elä­män val­tuus­kun­nan joh­ta­ja Matti Apunen ojentaa kätensä kummilastaan kohti (kuten hän Hesarin pääkirjoitussivulla tänään neuvoo meitä kaikkia tekemään), hän tuskin kohtaa siellä syrjäytymisvaarassa olevaa nuorta. Syrjäytymisvaarassa ovat ne nuoret, joilta tuo kättäojentava tukiverkko puuttuu (ks. THL yllä).

Monet sivuston arkiset neuvot paljastavat kenelle vinkit on tarkoitettu. "Ihan tavallisiin" ei selkeästi kuulu päihde- tai mielenterveysongelmaisia, saati lastenhakkaajia. Sivusto neuvoo esimerkiksi "tolkkua törsäämiseen":

"Helpolla ja ansiotta saatu laiskistaa. Seurauksena on tyytymättömyys ja tyhjyyden tunne. Älä anna nuorelle liikaa rahaa, tavaraa tai herkkuja. Se opettaa ajattelemaan, että kaikki aina vain tulee jostain automaattisesti. Jos nuori omaksuu tällaisen asenteen, hän ei ehkä opi hankkimaan elantoaan työllä."

Kummalle tämä neuvo sopii, keskiluokkaisen perheen rahalla poissaoloaan paikkaavalle äidille vai toimeentulotuella sinnittelevälle päihdeongelmaiselle yksinhuoltajalle? (Sori räikeä kärjistys.) Ja kumman lapsi oikeastaan olikaan suuremmassa syrjäytymisvaarassa?

Henkilökohtainen on poliittista, julistivat feministit aikoinaan. Rakenteellisista ongelmista ei voi tehdä yksilötason ongelmia, joita paikataan lukemalla lasten kanssa kasvikirjaa - ei, vaikka niistä rakenteellisista ongelmista kärsivät ovatkin yksilöitä. Lastensuojelun asiakkuus periytyy, usein jopa kolmanteen sukupolveen, kertoi Hesari tällä viikolla. (Mikä tietysti kertoo myös siitä, ettei lastensuojelu nykymuodossaan onnistu tavoitteessaan.)

Apunen isällisesti neuvoi meitä punavihreitä marisijoita ottamaan rauhoittavat päiväunet ja kokoamaan sen aikana ajatuksensa. Apunen halusi puolustaa hanketta, jota hänen sanoillaan kritisoidaan "hol­hoa­vaksi, alen­tu­vaksi, se­tä­mäi­seksi, oi­keis­to­lai­seksi, tar­pee­ttomaksi ja nau­ret­ta­vaksi" käyttäytymällä holhoavasti, alentuvasti, setämäisesti ja naurettavasti. Vankka veto.

Apunen toivoo myös aitoa kansanliikettä.

"Ken­ties myös yli­ver­tai­suut­taan hi­koi­le­vat blo­gis­tit ym­mär­tä­vät, et­tä työ­ryh­män esiin nos­ta­ma yh­tei­söl­li­syys ei ole vain juo­ni ra­han sääs­tä­mi­sek­si."

Mutta kun ei ymmärrä.

Ihan tavallisia asioita -sivustolle voi jättää myös oman vinkkinsä. Aktiivinen kansalainen Kaisa Kangas jätti seuraavan:

"Voimme äänestää päättäjiä, jotka ovat valmiita lisäämään resursseja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen - siis esimerkiksi käyttämään yhteiskunnan varoja nuorille suunnattujen mielenterveyspalveluiden parantamiseen. Monissa tapauksissa tarvitaan ammattiauttajan apua."

Vastaus tuli Sakari Huovisen nimissä: "Ihan tavallisia asioita -tiimi" katsoi, että ehdotusta ei voi julkaista "koska niin lainsäädännölliset, taloudelliset kuin hallinnolliset rakenteet eivät kuulu presidentin toimivaltaan." (Aika harva vinkki sivulla muuten kuuluu suoraan presidentin toimivallan alle.) Ja vastaus jatkuu: "Ammattiauttajia todella tarvitaan nyt, mutta eikö olisi hyvä, jos niitä tulevaisuudessa tarvittaisiin vähemmän, kun ei olisi niin paljon ongelmiakaan."

No se olisi kyllä todella hyvä. Poistetaan toki loputkin tukirakenteet - sen sijaan "Voimme auttaa esimerkiksi ikkunanpesussa." Ja "Voimme järjestää työpaikalla tutustumiskierroksen ja mehujuhlat työntekijöiden perheille." Ja vielä "Voimme neuvoa, miten oikea ystävä toimii ja miten ei."

Sakari Huovinen, joka ilmeisesti siis toimii Ihan tavallisia asioita -hankkeen tiedottamisessa (onhan hän väitellytkin pörssitiedottamisesta) toimii myös Sauli Niinistön ja Hjallis Harkimon perustaman Tukikummit-säätiön hallituksessa. Tukikummit kanavoi yksityisten ihmisten tekemiä lahjoituksia nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi Kirkon diakoniatyön kautta.

Ja siinä ei toki ole mitään vikaa - on hienoa, että korkeilla palleilla istuvat ihmiset (hallituksessa myös Sari Baldauf ja Björn Wahlroos) antavat aikaansa ja arvovaltaansa hyväntekeväisyydelle. Hyväntekeväisyys ei kuitenkaan pysty korvaamaan eikä kattamaan hyvinvointiyhteiskunnan perusteita. Sen hämärtämisessä Ihan tavallisia asioita menee metsään.

Siksi punavihreä marina, Matti.

PS: 21:40. Lue myös kiukkuisempi punavihreä marisija.

Gugguu?

Jos vaihteeksi asiaa.*

Guggenheim-selvitys julkistettiin eilen ja selvityksen myötä meille varmistui, että ne, jotka hanketta kannattivat ennen selvityksen tekemistä, kannattavat sitä yhä: ainakin Jussi Pajunen, Janne Gallen-Kallela-Sirén, Osmo Rauhala ja Helsingin Sanomat.

Tohon se tulis. Haataisen mukaan Uspenskin katedraaliin, J. G-K-S olisi taivaassa. Kuva Helsingin kaupungin sivuilta.

Paitsi pääkirjoituksessa, myös Hesarin uutisoinnissa korostuu positiivisuus hanketta kohtaan. "Taiteilijat innostuivat Guggenheimista," lehti otsikoi. Jutussa esiintyy yksi innostunut taiteilija: Osmo Rauhala. Vihreiden Outi Alanko-Kahiluoma huomauttaa blogissaan, että hänen monisanainen ei-vastauksensa oli Hesarin grafiikassa muuttunut ehdollisen myönteiseksi "Kyllä mutta"-vastaukseksi.

Hankkeessa on positiiviset puolensa - muun muassa se, että taiteesta ollaan kiinnostuneita ja taiteelle haluttaisiin antaa lisärahaa. Ikävää on se, että tässä ei juurikaan keskustella taiteesta vaan turismista. Näyttää myös siltä, että hanketta markkinoidaan turhan optimistisilla arvioilla. Useat tahot, mm. Museoviraston pääjohtaja, epäilevät kävijä- ja tuotto-odotuksia epärealistisiksi.

Kyynikko ja realisti minussa sanookin, että rahat Guggenheimille otettaisiin muulta kulttuurilta pois. (Ja niin sanoo myös kulttuuriministeri Arhinmäki. Blogissaan Arhinmäki sanoo, että rahaa hankkeeseen ei ole.) En myöskään ole vakuuttunut, että lisäpanostus taiteelle on parhaiten hyödynnettävissä juuri McGuggenheimin kautta. Saadaanko 30 miljoonan dollarin lisenssimaksuille oikeasti vastinetta? Voitaisiinko vastaavalla panostuksella saada jotain uutta ja innovatiivista, jotain omaa? Tai kehittää nykyisten instituutioiden toimintaa?

Huolestunut olen myös Helsingin kaupungin taidemuseotoiminnasta. Kaupungin taidemuseon näyttelytoiminta annettaisiin Guggenheimille - miten kävisi muiden osa-alueiden, kuten kokoelmatoiminnan ja taidekasvatuksen? Hesarin mukaan kaupungin kokoelmia esiteltäisiin yhä, mutta ei omissa näyttelytiloissa. Missä siis?

Hesarin pääkirjoituksen mukaan tilaisuutta ei saisi jättää käyttämättä:

Helsingissä toimisi yksi taidemaailman merkittävistä portinvartijoista, jotka määrittelevät, mikä ajassa nousee ja mikä laskee. Museo toisi kansainvälisen kuvataidetarjonnan tänne uudella voimalla ja loisi suomalaiselle kuvataiteelle, arkkitehtuurille ja muotoilulle uudenlaisen tilaisuuden esittäytyä kansainväliselle yleisölle.

En tiedä uskonko siihen, että Helsinki Guggenheim olisi "yksi taidemaailman merkittävistä portinvartijoista". Tai määrittelisikö se mikä ajassa nousee ja laskee? Kyseessä olisi kuitenkin ymmärtääkseni modernin taiteen museo, ja moderni meni jo.

Isoja nimiä varmastikin saataisiin näytteille Helsinkiin, mikä olisi hauskaa, mutta pääsisivätkö suomalaiset Guggenheimin kautta maailmalle? Vai tarkoitetaanko tässä taas niitä turisteja? Ainakin museon näyttelyistä vain osa kuratoitaisiin Suomessa, eivätkä ne välttämättä kiertäisi muissa sivukonttoreissa.

Pääasiallinen huolenaihe eri tahoilla tuntuu olevan raha. (Luonnollisesti.) Ja nyt puhutaan sellaisista summista, joita maallikon (tai ainakaan minun) on vaikea käsitellä. Museon 140 miljoonan perustamiskustannukset (jotka varmasti pysyvät budjetissaan) kuulostaa suurelta, mutta kuulemma Herttoniemen liikenneympyräkin maksoi 100 miljoonaa euroa. Olisivat siellä Hertsikassa sitten odotelleet risteyksessä niinkuin muutkin, niin olisi melkein jo museo meillä.

Guggenheim-säätiölle maksettava lisenssimaksu kerättäisiin suunnitelmassa yksityisiltä sijoittajilta. Niinpä Helsingin Sanomissa on haastateltu Rafaela Seppälää, joka sanoo olevansa valmis lahjoittamaan museolle rahaa, mikäli lahjoituksista tehdään verovähennyskelpoisia kuten lahjoituksista Aalto-yliopistolle. (Ja sittenhän se ei enää olisi yksityistä vaan yhteistä rahaa.)

Ihmeissäni olen jos läpi menee.

Kirsti Ellilä osaa kiteyttää kantansa (toisin kuin minä). Ja jos on enemmän kiinnostunut aiheesta, kannattaa tutustua Otso Kantokorven blogiin. Myös Kantokorpi on puolensa valinnut, mutta ei vailla perusteluita. (Ja tämä mies muuten uskaltaa olla asioista mieltä: vuonna 2009 Kantokorpi väitti Kauppalehden kritiikissään Wäinö Aaltosen museon venäläisen avantgarden näyttelyn teoksia väärennöksiksi. Hurja väite, taideskandaali! Mutta olivathan ne.)

* Eli luin tänään lounaalla Hesaria. Olikin niin tuhti Guggenheim-paketti heti siinä alussa, etten pidemmälle päässyt. Ehkä muuten olisi ollut muutakin asiaa.

Lihaa pöytään, osa II

Uusimmassa Imagessa (12/2011) oli ihanan provokatiivinen kasvissyönnin vastainen kirjoitus. Kirjailija Joonas Konstig lyö kasvissyöjiä nerokkaasti heidän omalla argumentillaan, eettisyydellä. Teksti on raikas "epäkorrektin" sanomansa vuoksi, onhan Konstigin edustama karppaaminen varmastikin useammin epäeettisenä pidetty valinta – ainakin kaltaisteni humanistihippien joukossa.

Valitettavasti argumentaation taso jää matalaksi. Ja kenties koska Konstig kokee tulevansa altavastaajan asemasta, keitos kiehuu pahasti yli.

Ensimmäisenä perusteluna Konstig käyttää aina lyömätöntä argumenttia "näin on aina tehty". Seuraavaksi kirjoittaja tekee kasvissyöntiä naurunalaiseksi 1800-lukulaisilla aatteilla, vetoaa vuodelta 1928 olevaan kahden hengen lihansyöntiä puoltavaan kokeeseen, harhautuu ristiretkelle soijaa vastaan ja lopettaa päättelyketjunsa omiin kuvitelmiinsa:

"Minä olen oppinut tuntemaan hurskaan vegetaristin. Häntä särkee eri paikoista, hän sairastelee taajaan, hänen vatsansa oireilee, hänen ihonsa on nuorena kalpea ja vanhana harmaa, silmäkuopat tummat, hiukset hamppua. Hän on väsynyt, vihainen ja katkera, hän ajautuu ajoittain masennukseen. Maailma näytää jatkuvasti epäreilummalta paikalta."

Huikea väite. En tunne Konstigia, mutta Imagen teksti on vihainen ja katkera. Ja siinä maailma kasvisyöjähippien salaliittoineen näyttää kovin epäreilulta paikalta.

Konstigin viittaama amerikkalainen koe lihansyönnin puolesta (1928) on tieteellisyydeltään samaa luokkaa kuin Super Size Me. Siinä kaksi antropologia söi vuoden ajan pelkkää lihaa, ja heidän terveytensä todettiin kokeen jälkeen yhtä hyväksi – ellei paremmaksi – kuin alussa.

Mitä koe todistaa, jos mitään, on että lyhytkestoinen lihan suurkulutus ei ole vaarallista elimistölle. Se ei kuitenkaan todista, kuten Konstig näyttää toivovan, että lihan syömättömyys olisi ihmiselle vaarallista. Konstig pilkkaa kasvissyöjien "sokeaa uskoon yhteen tahoon" argumentaationsa tukena. Kuitenkaan Konstig ei pysty viittamaan yhteenkään tahoon, joka puoltaisi hänen väitettään kasvissyönnin vaaroista.

Kunnon provokaattorina Konstig käyttää faktoja valikoiden.

Konstigin mukaan suomalainen söi viime vuonna 19 kiloa naudanlihaa, ja toteaa, ettei kahdeksan vuoden kasvissyönnillään "säästänyt kuin puolikkaan lehmän".

Parempi tilasto olisi ollut, että suomalainen söi viime vuonna yli 76 kiloa lihaa. (Hain lihatilastoni Lihatiedotuksen sivuilta, en siis eläinsuojeluhippien). Siipikarjan kulutus oli 18 kiloa, eli Konstig säästi kahdeksassa vuodessa myös aika monta kanaa.

Varmasti tahallinen, argumentaatiota kärjistävä virhe on myös vegetaristin kuvaaminen vegaanina. Vegetaristihan saa Konstigin peräänkuuluttamia aminohappoja maidosta ja kananmunasta.

Jaan Konstigin näkemyksen siitä, että ihminen on kehittynyt lihansyöjänä, ja pidän ideaalina ravintomallina sekasyöntiä – en karppausta, en vegaaniutta. Henkilökohtaisesti pitäisin mielekkäänä kohtuullista lihan käyttöä. Kohtuus on kuitenkin nykytilanteesta kaukana: yksin joulukinkkujen kulutus viime vuonna oli 7 198 000 kiloa. Toista kiloa per naama – kun lasketaan myös vauvat, tofuhipit ja muslimit jakamaan taakkaa.

Jaan Konstigin näkemyksen myös siitä, että maailman ympäristöongelmat aiheutuvat enemmän väestönkasvusta kuin lihansyönnistä. Mutta kasvava lihaasyövä väestö kuormittaa enemmän kuin kasvava idunpurijoiden joukko.

Allekirjoitan myös toiveen, että herkkiä nuoria ihmisiä suojeltaisiin kaiken sortin fanaatikoilta. En suosittelisi kaksitoistavuotiaalle vegaaniutta. En liioin karppaamista.

Konstig aloittaa ja päättää juttunsa metsästykseen. Riista on minunkin kriteereilläni eettisesti kelpoa ravintoa, mutta sen kulutus Suomessa on muutaman prosentin luokkaa. Lihansyönnin eettisyyttä ei siis voi perustella riistansyönnin eettisyydellä. Ja jos nyt leikkimielisesti ajateltaisiin, että kaikki suomalaiset ryhtyisivät karppaamaan, niin miten heille kaikille saataisiin tarpeeksi riistaa? Kahden kilon vuosikulutuksesta määrän pitäisi nousta lähemmäs sataa. Loppuisi hirvet äkkiä.

(Luomunkin mahdollisuudet ovat rajalliset: Lihantuottajien mukaan "Luomuliha on vaihtoehto perinteisen lihantuotannon oheen, mutta perinteisen tuotannon korvaajaksi siitä ei ole." Luomueläin kasvaa hitaammin, syö enemmän ja sen rehu vaatii enemmän peltoalaa. Liian kallista.)

Tehotuotannolle, jolla katetaan noin 98% kulutuksesta, Konstig osoittaa kahdeksan sanaa: "Ei epäilystä, etteikö lihan tehotuotantoon liity rumia epäkohtia". Huomioitu, jatketaan.

Minun valintani on vähentää lihan tehotuotantoa kieltäytymällä lihasta kokonaan ja lapsilleni pyrin ostamaan luomua tai riistaa. Korostan sanaa pyrin, jossa piilee osasyy omaan kieltäytymiseeni – vain harvoin voin valita mitä lihaa saan: kaupassa kyllä, en kylässä, päiväkodissa, koulussa tai ravintoloissa.

Joonas Konstig kuulostaa katkeralta todetessaan, ettei yksikään eläin tai ihminen kiittänyt häntä kasvissyöjävuosiensa aikana. Kiitos Joonas niistä vuosista, teit hyvin!

Liha tottelee rahaa

Kävin tänä syksynä jauhelihaostoksilla ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen ja järkytyin: 400 gramman pakkaus maksoi pari hassua euroa. Luomuhylly oli surkean pieni, ja siinä 400 gramman pakkaus maksoi vain pari hassua euroa enemmän.

Lapsikin järkyttyi: "Äiti, tuohan on lihaa! – Syödään se heti!"

(Ja niin syötiin, molemmat pieniruokaiset lapset kaksi lautasellista.)

Hesarin sunnuntaisivuilla* oli kaksi ajatuksia herättävää artikkelia: siankasvatuksesta ja energiantuotannosta. Molempia yhdisti yksi tärkeä ulottuvuus: raha ja kuluttajien käyttäytyminen.

Sikafarmari valitteli, että viljan hinta nousee, mutta sianlihan ei. Haastateltu isäntä esitti (hieman kärjistäen), että sikafarmarit eivät saa ammatistaan tarpeeksi tuottoa, jotta voisivat huolehtia eläintensä hyvinvoinnista.

Uudenlaiseen energianjakomalliin siirtymisessä asiantuntijat olivat yhtä mieltä siinä, että muutos tapahtuu vain mikäli kuluttajat hyötyvät siitä taloudellisesti – näkyvästi ja välittömästi.

Uskon tähän täysin, hinta määrää. Hesarin taannoisessa moraalikyselyssä 60% suomalaisista piti moraalittomana eläinten tehotuotantoa halvan lihan saamiseksi. Vertaamalla marketin broilerisuikalehyllykön kokoa siihen luomuhyllyyn voi päätellä, että enemmän kuin 40% kuitenkin ostaa tehotuotettua halpalihaa oikein mielellään.

(Ja tunnustan minäkin syntini: ostan halpalihaa pilttipurkeissa ja ravintoloiden lastenannoksissa. Välillisesti päiväkotiruokailussakin. Esikoinen oli kasvis-kalaruokavaliolla päiväkoti-ikään asti, jolloin ruokavalioon lisättiin Helsingin kaupungin kasvisruokavalion mukainen kana. Nykyään molemmat lapset ovat sekasyöjiä, mikä toteutuu lihansyöntinä etenkin kodin ulkopuolella.)

Valtaosa ihmisistä (allekirjoittanut mukaanlukien) kannattaa varmastikin luomua ja lähiruokaa ja reilua tuotantoa ja kaikkea kivaa teoreettisella tasolla, mutta harva on valmis maksamaan niistä yhtään enempää – vaikka olisi varaakin.

Komppaan siis sikafarmaria: lihan hinnan pitäisi nousta näkyvästi ja välittömästi. Jos liha olisi riittävän kallista, ehkäpä kuluttajat kurvaisivat myös sinne soija- ja paputuotteiden hyllyväliin. Ja jos eivät, niin ainakin saataisiin tuotantoeläinten oloja parannettua. Koska siihenhän lisääntynyt tuotto sitten käytettäisiin, eiks niin?

En viitsi kuvittaa sikatilakuvilla, mutta tässä season's greetings possulasta: joulukinkkurulla. (Kuva täältä.)

* Luin sunnuntaisen Hesarin eilen illalla – blogini on siis tosi melkein ajan hermolla. Pian luen sen viimekuisen Imagenkin. Meille tulee muuten päivittäin kaksi sanomalehteä, joista luen ehkä joka neljännen. Melko ekologista.

Suuri päivähoitokeskustelu

Hesari avasi jälleen päivähoitokeskustelua. On hyvä, että päivähoidosta keskustellaan, mutta miksi minusta tuntuu, että Helsingin Sanomissakin ääneen pääsee vain Keltinkankaalainen koulukunta ja Bowlbyn kiintymyssuhdeteoriaan pohjaavat näkemykset, joissa ei päästä äidin hoivavastuun vaatimisesta eteenpäin.

Salamatkustaja jo penäsi isiä, "toissijaisia hoitajia", barrikadeille. Erja Rusanen kommentoi jutussa:

"Olen sitä mieltä, että äidit ovat lapselle tärkeimpiä tietyssä vaiheessa, mitä nykyään yritetään jotenkin hämärtää. Vuosittain vain pieni osa väestöstä saa lapsen. Jotenkin tuntuu, että kaikki ovat sen lapsen suhteen jaolla. Lopulta ne muutamat vuodet ovat aika pieni aika naisen elämässä."

Tämä piti lainata kahdestakin syystä:
1. On tosiasiain "hämärtämistä" sanoa, että isä voi olla tasavertainen/tärkein vanhempi lapselle? Auts.
2. Mitä tarkoittaa olla "lapsen suhteen jaolla"? Ihan oikeasti, mitä tarkoittaa, kun en tajua?

No, pisteet Rusaselle, että esittää myös kehitysehdotuksia päivähoitoon, koska "kaikki eivät voi tai halua olla pienten lasten kanssa kotona". Mutta että omahoitaja, joka sitoutuisi lapseen hänen viisivuotispäiväänsä asti? "Ajattelin vuonna 2014 muuttaa Tampereelle, niin enpä voi ottaa enää uusia omahoidettavia. Sori."

Uskon kyllä, että päiväkotijärjestelmässämme on paljon parantamisen varaa, niin lasten kuin työntekijöidenkin näkökulmista. Mutta niitä ei ratkaista syyllistämällä äidit kotiin. Jos vaikka tuplattaisiin päivähoidon budjetit niin saataisiin ehkä tarpeeksi ja kunnolla palkattuja ihmisiä töihin. Mutta tämä on toki yhtä epärealistinen ratkaisuehdotus kuin Rusasen sitoutumisvaatimus.

Kuten huomaatte, täällä koira ulisee kun kalikka kalisee, eli tuskailen kun päätökset kuopuksen päivähoitourasta pitäisi saada lyötyä lukkoon ja olen kotiinsyyllistymisen rajamailla. Esikoisen kanssa aloitus oli helpompaa kun hoitopaikkana oli ihana kahdeksan lapsen ryhmis, nyt vaihtoehtona on vain jättipäiväkoti isoine ryhmineen. Ja valitettavasti olen nähnyt miten pihalla saa lapiosta huolella päähän ennen kuin yksikään hoitaja on paikalla. Miten sinne tuollaisen pienen, nyyh nyyh ja voi voi.

Kampa mukaan, tytöt (eli sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta, osa II)

Hiljan uutisoitiin tukholmalaispäiväkodista, jossa ei erotella lapsia tytöiksi ja pojiksi vaan heitä kutsutaan keksityllä pronominilla "hen". Itse en koe mielekkääksi salata tai ohittaa lapsen biologista sukupuolta, mutta haluan taistella sukupuoleen perustuvaa stereotyyppistä luokittelua vastaan – mihin jo olen viitannutkin. En yksin tyttöjen kohdalla, vaan yhtä lailla luokittelu vahingoittaa poikia, joiden roolit ovat, jos mahdollista, vielä tyttöjä kapeammat. On ihan ok olla poikatyttö, mutta entäpä tyttöpoika?

Esikoinen aloitti päivähoidossa alle puolitoistavuotiaana: ryhmässä, jossa oli ainoa tyttö. Ensimmäiseksi hänelle näytettiin "se toinen" leikkihuone, se jossa oli kotileikkitavarat. Tokihan hän tyttönä leikkisi kotia. Ja oppi hän sitä leikkimään.

Videoimalla päivittäisiä toimintoja päiväkodeissa Naisasialiitto Unioni on havainnut, että päiväkodeissa

"Päiväkodin henkilökunta auttaa pukeutumisessa hanakammin poikia kuin tyttöjä [...]
Pojat saavat ohjatuissa leikkituokioissa ajoittain jopa kaksinkertaisen määrän huomiota [...]
tyttöjen kanssa puhutaan enemmän ja pojat saavat vastauksiksi lyhyempiä kommentteja [...]
Vastaavasti tyttöjä käytetään pikkuapulaisina viemään ja tuomaan esineitä tai pitämään pienemmille lapsille seuraa – he joutuivat kantamaan enemmän vastuuta kuin pojat [...]
Tyttöjen pitää jo siivota siinä vaiheessa, kun pojat vielä leikkivät."

Ks. myös Kirsi Hölttä samasta aiheesta Lapin Kansassa.

Nyt uudessa päiväkodissa päivän paikallaolijat jaotellaan sukupuolen mukaan (vaaleansiniselle ja -punaiselle taululle tietenkin). Ja vain tyttöjen vanhempia pyydetään tuomaan kampa hiusten selvittämiseksi. Poikien suurta määrää pidetään selityksenä sille, että "menoa ja vilskettä riittää".

Ja nyt disclaimer, että en tarkoita näillä esimerkeilläni moittia lapsemme mukavia ja varmasti ammattitaitoisia hoitajia, vaan kuvaamaan sitä miten läpisukupuolittunut ajattelumme ja myös kasvatusjärjestelmämme on jo ihan sieltä alkuvaiheista. Esitin pohdintani aiheesta nykyisessä päiväkodissa ja minulle vakuutettiin, että ihan samat säännöt koskevat kaikkia.

Miksi sitten taistelen näitä perinteisiä luokitteluita vastaan?

Haluaisin kasvattaa lapsistani vahvan itsetunnon omaavia itsenäisiä ihmisiä. Usein prinsessaroolit eivät ole sellaisia – tai Hello Kitty: eihän sillä ole edes suuta jolla puhua! Haluaisin kasvattaa tyttöni muuksi kuin kodinhengettäriksi, jotka huolehtivat pojista (miehistä). Toki annan isosiskolle pikkusiskoon kohdistuvia "hoivatehtäviä" ja pyydän/vaadin esimerkiksi oman huoneen siivoamista. Mutta haluaisin uskoa, että teettäisin samat tehtävät myös pojalla.

Valitettavasti en taida koskaan tulla tietämään osaisinko olla tasapuolinen äiti eri sukupuolen lapsille. Eli helppohan se on huudella, right?

Huutiksesta uutinen

Project Maman nerokas Katja pisti äitiysvaatteet myyntiin napakalla myyntipuheella:

"Polarn o Pyretin musta lepakkotunika (L) & leggarit (M)
Näissä voi leikkiä normaalia. Mutta eihän ne silti hämää ketään. Leggareissa vähän nukkaantumista havaittavissa, varsinkin hanurissa, mutta sillähän ei ole mitään väliä, kun leggareissa ei hanurin kuulu näkyä. Ja raskaana sitä (=hanurin näkymistä) kannattaa muutenkin välttää."

Jopa mies, joka ei ole facebookissa, kaikkien "nettihittien" kehdossa, linkkasi mulle ilmoituksen. Oli bongannut sen Ilta-Sanomista, jonka mukaan ilmoitusta on jaettu facessa 5000 kertaa. Ilmoitus on myös päässyt toiseen keltaiseen lehteen.

Huuto.netin ilmoituksessa oli äsken katsoessani 108 "kysymystä myyjälle", jotka nopean vilkaisun perusteella kaikki pyysivät blogiosoitetta. Kuulemma aihetta on käsitelty myös vauvapalstalla, jonne en enää nykyään jaksa mennä – edes linkkiä tähän hakeakseni. Kaiken tämän seurauksena (ennestäänkin suositun) blogin kävijäluvut ovat räjähtäneet kattoon.

Minun tarkoituksenani ei ollut lainkaan välittää kävijäluvuista, mutta silti tuo kävijätilasto kummasti vetää puoleensa. Ei enää viittätoista minuuttia kuuluisuutta vaan nettihitiksi facebookiin. Heh. Ehe?

**

Toinen facebookissa kiertänyt nettihitti viihdytti meitä eilen. Kokeile ihmeessä, jos et vielä ole!

Ohjeistettua aivopesua

Olen kyseenalaistanut motiivejani aloittaa blogin pito. Kai joskus ennenvanhaan olisin puhunut ajatuksiani suoraan ihmisille, mutta kun muita aikuisia nykyään harvoin tapaa.

Onneksi tämänpäiväisessä Turun Sanomissa todelliset motiivini paljastuivat Jouni Tossavaisen kirja-arvion yhteydessä (Sivullisia, Like 2011).

"Pirstaloituneen informaatioärsykekulttuurin lievealueilla kukoistavat blogit. Ne ovat yleensä [siis sentään vain yleensä, toim. huom.] huomionhakuista teeskentelyä, jossa kirjoittaja tarjoaa fantasiaminänsä heurekat nettiyhteisön ihasteltavaksi. Blogit saattavat täyttää kirjoittajansa jonkinmoista, yhteisöllistäkin terapiantarvetta, mutta eivät juuri jätä vastavuoroisuudelle tilaa. Tietysti palautetta saa lähettää, mutta senkin pystyy tarvittaessa deletoimaan. Kysehän on siis puhtaasti manipuloinnista ja ohjeistetusta aivopesusta."

No niin, tervetuloa siis vaan manipuloitumaan! Täti-ihmisen aivopesu on avoinna.