Kunnian himo

Johtunee omasta orientoitumisestani tällä hetkellä, mutta tuntuu, että media kuohuu naisten työssäkäyntiä ja äitiyttä – jälleen kerran: Naiset putoavat ruuhkavuosina työelämän kyydistä, bloggaa Sari Helin. Voiko nainen saada kaiken, kysyy Reetta Räty. (Ei voi, vastaa.) Naisia pidetään työmarkkinoilla yli-ikäisinä jo nelikymppisinä, arvioi professori Seppo Koskinen.* Miten olla uraäiti ja miten ei, pohtivat kanssabloggaajat. 

Olen aina pitänyt itseäni verrattain kunnianhimottomana – olen toki pyrkinyt kaikissa töissäni parhaaseen mahdolliseen suoritukseen, mutta en välttämättä ole kohdistanut toimiani siten, että etenisin tiettyyn suuntaan urallani. Ja jotenkin olen koko ajan pelännyt torpedoivani vähäisetkin työllistymismahdollisuuteni humanistitohtorina** tällä massiivisella lapsien tuotannolla. Siksi vähän itsekin yllätyin kun tulevan työni soveltuvuustestissä vastasin minua haastattelevalle psykologille, että arvioin pysyväni tehtävässä 5-10 vuotta.

5-10 vuotta? Tässä unelmatyössäni? Tajusin, samaan aikaan kun vasta pohdin mahdollisuutta saada työpaikka, että hoitamalla tehtäväni hyvin pätevöityisin tuossa ajassa vielä korkeampien paikkojen hakijaksi. Eli siinä missä olisin voinut tuulettaa, että nyt löysin eläkevirkani (mitä se toki voi olla, ja hyvä työura varmasti olisikin), huomasin että kunnianhimoni syttyi aivan uusiin liekkeihin heti kun sille (ja minulle) annettiin mahdollisuus.

Olen ennenkin kirjoittanut tästä, mutta kotiäitiyden suurin ansa liittyy nähdäkseni siihen henkiseen tilaan, minkä se luo. Kun päivät täyttyvät kodinhoidosta, syntyy äkkiä kuvitelma, ettei enää muuhun pystyisikään. Ja onhan sitä kotona kuitenkin niin tarpeellinen, tarpeellisempi kuin missään muualla. Pikkulapsivaihe menee kuitenkin nopeasti ohi. Kotiäitikuplassa ei pysty uskomaan, vaikka tietäisikin, että sen pikkulapsivaiheen jälkeen aivot ja toimintakyky vapautuvat uudelleen muille asioille.

Sitä paitsi, kotitöiden määrä romahtaa kun ei ole koko päivää kotona tekemässä niitä kotitöitä. (Hallelujaa!)

Omalle kunnianhimolleni aiheuttaa ongelmia tällä hetkellä lähinnä tuleva Kiinan vuosi. Nyt kun en enää ”valmistele jatkotutkimusta”, mikä on ainakin näennäisesti aktiivista toimintaa, saan olla - tai joudun olemaan - kotirouvana ekspattivuotemme ajan. Mietin haluanko viettää (vielä) kahdeksaa kuukautta ihan vain oleskellen. Yritänkö riipiä kasaan jotain tutkimuksen tapaista, etten ihan kokonaan luovuttaisi suunnitelmissa olleesta tutkijanurasta? Vai riittääkö kiinan kielen opiskelu ja kepeä kirjoittelu vuoden (työ)suunnitelmaksi? Osaako sitä vain olla? Ja miltä se sitten näyttää?

Tiedän, että toista vastaavaa taukoa työelämään tuskin (tai ehkäpä: toivottavasti) tulee. Kysymys kuuluu, kuinka kunnianhimoinen sitä sitten haluaa olla.

* Tämä naisten ikäkysymys on erityisen kuohuttava: jutussa pohditaan, että naisten niin sanotut ”neutraalit vuodet” vuodet työelämässä olisivat ikävuodet 35-37. (Kyllä, luit ihan oikein: kolme kokonaista vuotta!) Ehkä on parempi sittenkin suhtautua uuteen työhöni eläkevirkana, jos 5-10 vuoden kuluttua olen jo kehäraakki.

** Tohtoreiden korkeat työttömyysluvut ovat myös - jälleen kerran - nousseet uutiseksi. Suuri akateemisen koulutuksen parjaaja, yrittäjä ja tuotteistaja Jari Parantainen otsikoi näkemyksensä blogissaan objektiivisesti ”Tyhmä kuin työtön tohtori”. Äiti opetti, että ei saa provosoitua kun provosoidaan. Pinnistelen. Ja odotan milloinkohan näen kirjoittajalta tekstit ”Daiju kuin työtön duunari” ja ”Laiska kuin työtön lappilainen”.  Ai miten niin ei noin voi kirjoittaa?

(Ei vaineen: pyydän anteeksi. Tuntuu pahalta kirjoittaa noin edes parodiana.)

Aukko tulevaisuudessa

Minut on (toistuvasti) yllätetty työpaikalla hyvin loogisella kysymyksellä:

- Mitäs sitten väitöksen jälkeen?

- No, ajattelin olla tekemättä mitään puolisentoista vuotta; katsellaan sitten.

Todella vakuuttavaa kunnianhimoisen ammattilaisen puhetta. Mutta eihän minulla tietenkään ole mitään suunnitelmia - enää. Ei ole postdoc-tutkimussuunnitelmaa vireillä, työpaikoista puhumattakaan.

Ihan vielä en halua kuitenkaan julistaa raskaudestani (koska ei sekään oikein kunnianhimoisen tutkijan valinnalta kuulosta). Mutisen siis jotain jatkorahoituksen suunnittelemisesta ja tietokirjasta, jonka aion tehdä väikkärini pohjalta. Ja siihen intouduin tänään oikeastikin hakemaan apurahaa (mikä tavallaan tuntuu tyhmältä, koska en olisi käyttämässä sitä ennen kuin 2014, mutta helpottaisihan se jatkoa jos olisi jotain mihin "palata"...)

Tajuntaani hiipi näitä pohtiessani myös pieni epämiellyttävä tosiasia. Tämänhetkinen rahoitukseni päättyy tammikuun puolessavälissä ja Kelan tukema elämä alkaa helmikuun lopulla. Väliin jää siis reilu kuukausi tulotonta aikaa. Onneksi, mutta myös valitettavasti vain kuukausi: eihän sellaiselle ajalle voi/jaksa/kehtaa hakea mitään apurahaa - ja ehdinkö edes työttömäksi, vai menisikö moinen pätkä karenssissa? Mukavapalkkaiseen työpaikkaan tietysti pääsisi varmasti helposti kahdeksannella kuulla, jos vain viitisi hakea. (Ja joo, äitiysloman aloitusta voi varhentaa, mutta koska edessä on kuitenkin myös hoitovapaajakso, on tämä ele vähän hölmöläisen peitonpidentämistä. Lisäksi tuntuisi vähän hassulta väitellä äitiyslomalla.)

No, isompi aukko odottaa tietysti äitiysloman muodossa. Väitöskaronkasta äitiyslomalle ja aivot naftaliiniin pariksi vuodeksi. Mitäs sitten?

Kaikenlaista.

Entä jos käytössä olisi seitsemän elämää?

Olen melko paljon ahdistellut itseäni siitä, että väitöskirjani on venynyt suunniteltua pidempään (koska olen saanut kaksi lasta projektin aikana). Äitiyslomalla jokainen lisäkuukausi tuntui ammatilliselta itsemurhalta, kun taas näin jälkikäteen ajatellen - aivan yhdentekevää jos olisin ollut pidempäänkin.

Joskus viisaudet tulevat yllättäviltä tahoilta: tällä kertaa parikymppiseltä kokoomuslaiselta kauppatieteen opiskelijalta. Tämä kuulostaa varmasti täysin triviaalilta pohdiskelulta, mutta ajatus löi minua päähän vasta aivan nyt ja siksi haluan jakaa ilosanomaa.

Turun ylioppilaslehdessä (1/2012) oli ylioppilaskunnan edustajiston uuden puheenjohtajan haastattelu ja jostain syystä luin sen. Tässä on pakko olla joku johdatus-juttu. Tunnen sen selvästi.

Mikä haluat olla isona, lehti kysyy. Ja Ville Valkonen vastaa: 

Hyvä ihminen. Lisäksi kauppatieteilijän on aina pakko vastata yrittäjä. Haluan olla esimies haasteellisessa tehtävässä yksityisellä puolella, kirjailija tai poliitikko. Uskon, että elämässä voi tehdä monia asioita. Jos elämän jakaa viiden vuoden jaksoihin, käytettävissä on 7-9 eri elämää.

Tuo viimeinen virke pisti miettimään. Jotenkin tunnun jumiutuvan sellaiseen pieneen kehään, jossa ajattelen, että tässä menen nyt kapeaa polkua pitkin johonkin suuntaan. En näe sitä, että suuntaa voi myös vaihtaa, ja kun yksi vaihe on ohi - ja aina ne väistämättä on joskus ohi - se on vain kappale henkilöhistoriaani.

Tai sitten olen vain jämähtänyt henkiseksi teini-ikäiseksi, jonka mielestä 25 30 40 vuoden jälkeen ei enää ole elämää ja siksi kaikki pitäisi saada hetijustnyt.

Valkonen laskee elämiksi tässä yhteydessä työiän. Olen nimittäin nyt jo kuluttanut seitsemän "elämää". Mutta kun kohta suljen elämästäni tämän väitöskirjaluvun (ei ole enää mitää venyttämisen mahdollisuuksia) minulla on edelleen 6-7 työelämää jäljellä. Ellei enemmän - jotenkin en usko eläkeikään, jossa ei tehtäisi töitä.

Huikeaa. Koska onhan viisi vuotta pitkä aika, tavallaan. Jos osaisikin säilyttää jotain nuoren kauppatietelijän optimistista ja olla jämähtämättä "tässä minä nyt olen ikuisesti" -ajatukseen, mitäköhän sitä ehtisi niillä kaikilla elämillään tekemään?