Väitös, karonkka ja lapset - 2nd edition

Miehen viimeinen lomapäivä. (Valitin taannoin, että mies kutisti lomansa kolmeen viikkoon, ja hautasin kommentteihin päivityksen, että keskusteltuamme aiheesta hän jatkoi lomaansa kuitenkin heinäkuun loppuun. Huonoa journalismia. Hienoa kesänviettoa.) Arjen alkamisen kunniaksi sallinette muisteloita kesäkuulta, miehen väitöksestä - eli miten minustakin saatiin Rouva Tohtori eikä vain Tohtori.

Vaikka järjestimme kaksi väitöstä ja kaksi karonkkaa samassa taloudessa puolen vuoden sisään, niissä oli lopulta melko vähän yhtymäpintoja. Tosin ihmekö tuo, onhan meillä jääkaapissa eri maidotkin. Erilaisuudestamme kehitin ihan vitsin karonkkapuheeseen. "On ollut jännä huomata, että taloudessamme asuu kaksi hyvin erilaista tutkijaa. Minä olen työteliäs ja tarkka... kun taas sinä sen lisäksi kunnianhimoinen ja päämäärätietoinen." Tottakin vielä.

Yksi merkittävä ero päivän kulussa oli siinä, että vauva oli siirtynyt minun ulkopuolelleni, ja hän pääsi siis kuulemaan väitöstä kantoliinassa. Vastaväittäjä oli lupaillut kahden tunnin tilaisuutta, joten vauva oli tarkkana ja alkoi itkeä juuri kahden tunnin kohdalla. Äänimerkistä huolimatta tilaisuus jatkui vielä yli puoli tuntia, ja minä siirryin takariviin imettämään. Mutta kaiken kaikkiaan tilaisuus sujui ihan mainiosti vauvan kanssa, eikä kukaan ainakaan näyttänyt häiriintyvän kun heijasin vauvaa seisaaltani sivuportaissa. (Paitsi minä, koska olin tietenkin korkokengissä. Au.)

Korva tarkkana isän väitöksessä. Valitettavasti yhden kantoliinan valikoimassani on vain kuosia "hippi" eikä yhtään akateemisen mustaa.

Accessoriet oli sentään kunnossa. Keskimmäisen hääkengissä oli ehkä puolet tyhjää, mutta eipä se kävelyä haitannut.

Esikoiselle oli kova pala hyväksyä, että he eivät tällä kertaa päässeet mukaan iltajuhliin (etenkin koska pikkuveli pääsi - epäreilua!), ja pieneksi lohdutukseksi tästä hain heidät väitöksen jälkeen pikapikaa hoitopaikastaan "väitöskahveille" eli kuohuviinitarjoiluun - tässä sentään molemmat olimme yhteneväisellä linjalla. Tytöt napsivat suklaakonvehteja molempiin käsin ja juoksentelivat huikentelevaisessa sokerinousuissa. Nuorempi valitsi ympärijuoksun kohteeksi erään kunnianarvoisan herraseurueen pöydän ja aina välillä törmäsi tiukasti syleilemään miesten jalkoja. Ensin isäni, sitten kustoksen ja vastaväittäjän.

Bilehyrrä.

Iltajuhlien ajaksi isommat lapset jätettiin Mannerheimin hellään huomaan, ja pikkuveljestä huolehdimme minä, äitini sekä ravintolan henkilökunta; poistuin paikalta puolenyön lähestyessä kun illallinen päättyi ja seurue siirtyi baarin puolelle.

Mies ei siis järjestänyt suureellisia jatkoja kuten minä, ehkä osin siksikin kun minun mahdollisuuteni osallistua juhliin olivat huonot. (Lue: minä en touhunnut miehelle suureellisia jatkoja.) Tässä näyttäytyykin yksi eroatuottavista piirteistä. Minä "vaivihkaa" patistelin miestä juhlien järjestämiseen puoli vuotta ennen väitöspäivän päättämistä, mutta kaikki hoidettiin laitoksen sihteerin kautta, ajoissa mutta viimetinkaan. Mies halusi ensin keskittyä väitökseen. Minä muistan kirjoittaneeni ensimmäisen version kiitoksista vuonna 2009 ja juhlien vieraslista oli valmis kuukausia ennen väitöskirjaa. Murehdin kun pääsin tekemään käytännön juhlajärjestelyitä vasta kolme kuukautta etukäteen.

Ja tältä se näytti ilman mahaa. Ehkä aavistuksen raskausmaiselta, mutta oli siksi varsin armollinen kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen.

Toinen ero liittyy myös tapaamme olla vanhempia. Minä järjestin lapset ennen omaa väitöstäni yöhoitoon vanhemmilleni, jotta en joutuisi sähläämään heidän tarpeittensa kanssa ja ennen kaikkea etten hermostuisi heihin stressissäni. Mies taas halusi lasten olevan kotona, "että on jotain tekemistä". No toki, miehen aamuun ei kuulunut meikkiä ja kampaajaa, kuten minulla, ja aamu saatiin tosiaan helposti kulutettua aamiaisissa ja viisihenkisen seurueen lähtöön valmistamisessa. Sen sijaan juhlien suhteen miehen kanta oli yhtä varma - eiväthän lapset voi olla mukana muodollisessa akateemisessa illallisessa. Ja ihan syystä sekin: lapsemme tuntien joku olisi joutunut heidän kanssaan juoksemaan ympäri ravintolaa, koska he eivät ole sitä tyyppiä, joka istuu neljä tuntia paikallaan piirtämässä. Silti, jatkojen puuttuessa minä pidin surullisena sitä, että lapset eivät päässeet osallisiksi juhlista.

Karonkkapuheissa toistui "ihmettely" siitä, miten olemme saattaneet valmiiksi kaksi väitöskirjaa puolen vuoden sisään ja siinä välissä saaneet lapsen, kolmannen sellaisen. Kuulostaahan se paljolta, mutta tapahtumat eivät toisaalta liity toisiinsa, ja ne on kohdattu arjessa yksi kerrallaan; siksi tätä näennäistä ruuhkaa on vaikea itse päivitellä. Sen sijaan kustoksen puheen maininta siitä, miten "elämä keskimääräisesti muuttuu mukavammaksi väitöksen jälkeen" jäi mietityttämään. Muuttuu miten? Ehkä keskimääräisesti siten, että elämään tulee jotain varmuutta ja vakinaisuutta, mutta toistaiseksi mistään sellaisesta ei ole tietoa.

Silti, aika mukavaa elämä on ollut tähänkin asti, ja jos suunta on vain ylöspäin...? Bring it on, sanon!

Mama, PhD

Itsensä palkitsemisesta

Joskus nelisen vuotta sitten pyörin pienessä aktiivisessa tutkijaäitien keskustelukerhossa. Äitiys ja pitkälti myös tutkijuus olivat minulle uusia identiteetin muotoja, joita sain klubissamme pohtia yhdessä muiden kanssa. Tuskailimme akateemisen maailman vääryyksiä ja jaoimme käytännön vinkkejä siitä miten saimme töitä tehdyksi pienten lasten kanssa.

Tässä porukassa kuulin myös, että on motivoivaa asettaa itselleen joku (kallis) palkinto, jonka hankkii ison urakan valmistuttua. Päätin siis silloin neljä vuotta sitten, että kun väittelen, ostan itselleni nahkalaukun. (Tämän on tarkoitus kuulostaa hillittömän koomilliselta, koska oikeasti en pysty motivoimaan itseäni palkinnoilla. Tai jos joskus asetan tavoitepalkinnon, en kuitenkaan raaski lunastaa sitä hetken koitettua. Mutta jos joku nyt kuvittelee, että väänsin väikkärin nahkalaukunkuva silmissäni, ei toki sekään ole minulta pois.)

No, sen jälkeen olen päättänyt ostaa laukun monessa muussakin tilanteessa. Olen pyytänyt ja saanut lupauksen laukusta lahjaksi mieheltä useampaan otteeseen - minun olisi pitänyt vain valita sellainen. Mutta kun en minä sellaisia kalliita lahjoja halua vastaanottaa! (Saati jos pitäisi jotain yhtä kallista hankkia takaisin.)

Viime vuonna päätin ostaa laukun kunhan saan väitöskirjan esitarkastukseen. No se tietenkin jäi, ja nyt viimein väitöksen lähestyessä vinkkasin toiveesta myös kavereille, ja sitten heti perään luksushaavemorkkiksissani peruin toiveeni. Kaverit kuitenkin vinkkasivat toisille kavereille, ja koko joukko pisti rahansa yhteen ja antoi minulle lahjakortin laukkukauppaan. Nyt se oli siis pakko ostaa.

Tämän näköinen kassi oli kaksi sekuntia kaupassa, ennen kuin lastasin sinne omaisuuteni.

Kröhöm. Hän on nyt sitten Lumi. Yhdellä käynnillä valittu, nelivuotisen teoreettisen pohdinnan jälkeen. Ja ihana silleen ei-ollenkaan-materialistisesti todettuna.

Ainoa mikä meni vähän pieleen on se, että ostin laukun Helsingin huumassani, ja lahjakorttini turkulaiseen laukkukauppaan on siis yhä olemassa. Onneksi vanhempani kaipaavat uutta matkalaukkua. Ja jos vaikka joku muukin jotain...

PS: Pahoittelen kaikilta readerin ynnä muiden vastaavien palveluiden kautta blogiani lukevilta sähläämistäni näiden julkaisuprosessieni kanssa. Olen nyt useamman kerran onnistunut julkaisemaan postausluonnoksen "menneisyydessä", ja harva se kerta löydän jotain korjattavaa jo kerran julkaistusta tekstistä. Onneksi Google Reader lopettaa toimintansa pian, kun tää ei näemmä vain osaa tehdä kerralla oikein.

Väitösreportaasi: Karonkka

Minulta pyydettiin karonkka-aiheista postausta. Ja koska on vaikeaa keksiä yleisinhimillisesti kiinnostavaa kulmaa aiheeseen, edustakoon tämä sitten ihan tällaista kertomusperinnettä.

Lähtökohtaisesti noudatin juhlajärjestelyissä omia neuvojani. Ja koska häistämme on vain vuosi aikaa, oli konsepti käytännössä valmiina. Sama meikkaaja ja kampaaja. Sama pitopalvelu, saman excelin pohjalta (hirveästi liikaa) viinaa Tallinnasta, sama DJ, mutta kylläkin eri juhlapaikka. Ja vaikka tilan tunnelmallisuudessa hävittiin, voin sanoa, että onneksi niin, koska juhlien peruutusprosentti oli harmillisen korkea, ja lopullisella väkimäärällä olisi ollut aika autiota juhlia hääpaikassamme.

Koristeeksi kaivoin häihin kerätyt lasipurkit kellarista - ja pesin. (Nyt odottavat kynttilöineen kellarissa seuraavia juhlia.)

Karonkkaahan sitovat teoriassa aika tiukat konventiot, jotka juontuvat jostain muinaishistoriasta. Tyyliin "vastaväittäjän vaimolle [sic!] lähetetään kukkia kiitokseksi ajasta, jonka vastaväittäjä on viettänyt pois kotoa." No ei lähetetty. (Joku muuten on blogiin eksynyt etsien "väitöslahjaa vastaväittäjälle". Ei ollut mitään sellaistakaan.) Mutta meillä ollaan aika rentoja, ja juhlat saa järjestää melko vapaasti kuten haluaa. Pääasia on, että vastaväittäjälle tarjotaan ruokaa.

Minä pidin kaksiosaisen karonkan, eli virallisen juhlaillallisen pienelle väelle (vastaväittäjä, kustos, ohjaaja, pari lähintä työkaveria ja mies) ja sitten isot jatkot. Karonkka alkoi kuudelta ja jatkot seitsemältä, sillä laskin, että näin ollen molemmissa kohteissa on pääruoka syöty samoihin aikoihin, ja yhdistimme juhlat kahvin ja kakun kohdalla yhdeksän aikaan. Ja tämä sujuikin juuri kuten suunniteltua.

Viralliset juhlapuheet pidettiin karonkan pienessä seurueessa - ja vaikka olisi ollut mukavaa, että kaikki muutkin olisivat kuulleet miten minua kovasti kehuttiin, niin silti uskoisin, että rennompaa oli näin kummassakin kohteessa.

Ja teatraalista minua toki ilahdutti saapua jatkopaikalle, jossa tunnelmavalaistuksessa istui monikymmenpäinen joukko ystäviä, jotka nousivat ylös aplodeeraamaan minulle.

Sitä ennen olin jo narikassa saanut yhden lapsen syliini - lapsemme siis juhlivat jatkojen puolella vanhempieni kanssa, koska näiden neljän kanssa balanssi karonkassa olisi keikahtanut jo melkein perhejuhlan puolelle. Ja jos ihmisenä minua liikutti miten mahtavia kavereita minulla on, äitinä minua ilahdutti miten täydellisesti juhlivat lapset minulla on, vaikka muita lapsia ei paikalla ollutkaan.

Puhe.

Puheen kuuntelua.

Ja sitten loppui kuuntelukin.

Pienempi kulki tomerasti juhlapaikassa käsilaukkuineen ja pupuineen ja kommentoi isän juhlapuhetta - tässä kohtaa kuitenkin esikoisen akusta loppui virta, ja hän nukahti puhuvan miehen syliin. (Jätän nyt arvioimatta syy-yhteyttä miehen puheeseen sen enempää.)

Kello oli kuitekin tässä kohtaa yksitoista ja lähellä juhlapaikkaa asuvat vanhempani poistuivat juhlista lapsiemme kanssa. Täydellinen diili meille, vaikka toki vanhempani olisivat mieluusti saaneet vähän pidempäänkin juhlia.

Mitäpä muuta siitä sanoisin, kysyjille vastaisin. Päivänsankarille tyypillisesti juhlat hujahtivat ohi ilman että puhuin kenenkään kanssa juuri mitään - paitsi vastasin kysymyksiin kuten "Mikä fiilis" ja "Miltä nyt tuntuu". Ja hyvä oli fiilis, hyvältä tuntui. Tanssia en kauheasti jaksanut ja korkokengät riisuessani sain hirvittävän suonenvedon molempiin jalkoihin (joka onneksi laantui kun laitoin korkokengät takaisin). Myös juhlaväki käyttäytyi astetta hillitymmin kuin esimerkiksi häissämme - ehkä juhla koettiin arvokkaammaksi, tai ehkä menoa hillitsi juuri se, etten ollut tanssilattialla ja drinksuja nostelemassa.

Mutta saipahan sitten arvoisensa juhlat, väitös, ja silti ilman pönötystä. Ja kun alkuperäinen kysymys koski lapsia karonkassa, niin ehdottomasti voin suositella tällaista konseptia. Toki olisin viralliseen karonkkakaronkkaankin lapset ottanut jos olisin järjestänyt vain yksiosaisen juhlan. Mutta ehkä minä olen sitten vain ihan Äiti Maa, vaikka muuta väitän. Eli painava mielipiteeni on, että kyllä lapset voivat olla mukana aikuistenkin juhlissa - kunhan niistä huolehtii pääasiassa joku muu kuin itse juhlakalu ja sitten jossain kohtaa korjaa nukkumaan.

Väitösreportaasi: The look (eli juhla-asu raskaana)

Jos (murehtimiseen) käytetyssä ajassa mitataan, taisi juhla-asun löytäminen olla suurimpia väitökseeni liittyviä haasteita. Mistä löytää etiketin mukainen, silti hieno juhla-asu pitkälti raskaalle?

Taannoisten vuosien haaveena oli tietysti hankkia omaan karonkkaan universumin päräyttävin juhla-asu - jota voisi sitten jatkossa aina käyttää muissa komeissa juhlissa. No, kuinka sitten tosiaan kävikään, väitös asemoitiin yhdeksännelle raskauskuulle, joten melko kertakäyttöiseltä tämäkin asu alkoi näyttää, ja siten väheni myös valmiuteni maksaa siitä suuria summia. Samalla sain koltulle vielä lisää haastetta, koska halusin pitää samaa asua sekä päivällä että illalla.

Täällä blogissa minulle vinkattiin raskausjuhla-asuja myyvästä nettikaupasta Malaika, jonka palvelusta minulla on pelkkää hyvää sanottavaa, vaikka tilaamaani mekkoa en sitten päätynytkään pitämään. Se oli teoriassa ihana, mutta epäilen, että olin liian pienivatsainen täyttämään kaikkea sitä helmaa mitä mekossa oli tarjolla. Lisäksi materiaali oli - kaikki mahdolliset mahat mahduttaakseen - joustavaa trikootyyppistä kangasta. So. ei tarpeeksi juhlavaa.

Huom. minulla on myös jalat!

Sovitus reilua kuukautta ennen h-hetkeä. Armeliaan sumuisassa kuvassa.

Tämän nettiostoksen epäonnistumisesta sisuuntuneena (=pakko löytää parempi ennen kuin palautusaika umpeutuu) lähdin eräänä lauantaina kaupungille taistelu-asenteella - kotiin ei palata ilman mekkoa. Ja melkein ostinkin jo Sokokselta ensimmäisen päälleni venyvän trikoorievun ajatuksella "Tämähän ei maksa melkein mitään! [so. 49e]" Mutta juhlavahan se ei olisi ollut.

Eksyin seuraavaksi hienostovaatteita myyvään pikkuliikkeeseen, jossa en muuten varmasti olisi koskaan asioinut, hain rekeistä kaikki pikkumustat, joihin kuvittelin mahtuvani, ja niistä ensimmäinen oli täysosuma. Mikä hassuinta, kyseessä ei edes ole raskausvaate, vaan mekossa on rinnan alla poimutukset, joiden kuuluisi siis kääntyä sisäänpäin. Minä täytin nuo laskokset vatsallani.

In action. Lainassa ystävän jakku.

Valmistajana Day Birger et Mikkelsen - minulle täysin tuntematon merkki, mutta vaikuttaa laadukkaalta kankaalta. Ja ainakaan sitä ei saa pestä, mikä on aina hyvä fiiniyden osoittaja. Hauskaa oli myös, että vaikka olin varautunut maksamaan mekosta vähän enemmänkin, se maksoi tilanteeseen nähden varsin kohtuulliset 125e. Sattuipa näet niin, että oli joulunjälkeisalennusmyyntien viimeiset korinat ja kyseinen leninki -50%.

Illan kengät minulla oli valmiina - täydelliset punaiset Steve Maddeninit vuodelta 2006, joita olen käyttänyt kaikissa suurissa juhlissa siitä lähtien, omat hääni mukaan lukien. Itse väitöksen etikettiin ne eivät kuitenkaan välttäneet, joten ostin, kuten taannoin raportoin, ensimmäistä kertaa ikinä kenkiä netistä.

Luottojuhlakenkäni.

Kuvittelin siis ostavani mustana nuo siniset, mutta olihan näissä uusissa "matalakorkoisissani" vähän korkoa kuitenkin. No, vähemmän kuin punaisissa. Ja uskaltaisin väittää, että juhlakenkätarpeeni on tyydytetty vuosiksi eteenpäin - sen verran hyvä peruskenkä löytyi Vagabondilta tuossa. Ajattomana mustana kiiltonahkana.

Siispä vielä mekko väitöslookissa, mustissa kengissä. (Miinus koru, joka oli väitöslahja ja etiketinvastainen.)

Ja iltalookissa, punaisissa kengissä. Huomaa miten kaula-aukko on muunneltavissa umpinaisesta avonaisempaan. Kyllä on hieno mekko sellainen joka on muunneltavissa.

Eräs juhlien päähenkilö. Ei kinnaa vaatteet hällä.

Ja mikä siis parasta: ei mitään kertakäyttöistä.

PS: Minusta on lahja, että pystyy joka toisessa postauksessa esittämään paheksuvaa kulutuskritiikkiä, ja joka toisessa esittelemään uusia merkkihankintojaan. Ei siihen jokainen pysty.

Reportaasi: ennen ja jälkeen. The PhD edition.

Se on ohi. Väitös siis. Hullu juttu, mitä ei kokonaisuudessaan vielä tajua. Karonkassa yksi ystävä sanoi, että ajattele, huomenna sun ei tarvi enää tehdä väitöskirjaa. Ja niinhän se on. Mutta en minä kyllä ihan vielä tiedä, että mitä muutakaan minä teen. Ehkä pian tajuan, että olen jäämässä kolmen lapsen kanssa kotiäidiksi. Oh lord.

Mutta siis. Kuinka siinä sitten kävikään.

Ennen

Väitös näkyi paria viikkoa ennen lähinnä unissa. Herätessäni yöllä aloin järjestää väitöspäivää, enkä saanut enää unta.

Lektion kirjoitin tapani mukaan hyvissä ajoin. En osannut tarttua myöskään muihin töihin, joten viikon verran lähinnä syljeskelin kattoon. Suunnittelin karonkan paperituotteita, ja viilasin to-do-listoja juhlapaikan henkilökunnalle ja talkooavuilleni.

Viikkoa ennen alkoi mediahässäkkä. Ensin haastattelu paikallisradioon, sitten YLE:n valtakunnan verkkoon, ja sitten YLE:n kakkosen alueuutiset bongasivat jutun. Läpällä heitin taannoin, että puoli yhdeksän uutisissa nähdään, mutta ihan oikeasti niin kävi! Puolitoista sekuntiani julkisuudessa! (Luulen, että juttuni oli jonkun uuden toimittajan tehtäväksi annettu "leikkaa tämä uutinen niin lyhyeksi kuin mahdollista". Aika lyhyeksi sen meinaan sai. Mutta väliäkö tuolla!) Paikallislehdet eri puolilla Suomea kirjoittivat juttuja, vain Helsingin paikallissanomat ei. Hmph.

Paria päivää ennen kirjoitin ohjaajalleni leuhkien mediahuomiostani, ja meninkin kysymään onko "viime hetken vinkkejä". Ei ollut, mutta lektiosta ohjaaja totesi, noin niinkuin ohimennen, että sen pitäisi olla sisällöltään täysin toisenlainen kuin mitä olin kirjoittanut. Tämä siis puolitoista vuorokautta ennen väitöstä, puoli yhdeltätoista illalla.

Seuraavana päivänä järjen äänet miehen ja kollegojen muodossa yrittivät sanoa, ettei ohjeita tarvitse noudattaa, mutta enhän minä sellaiseen pysty. Lisäksi tämän ohjaajan neuvot ovat aina olleet hyviä. Siispä huonosti nukutun yön jälkeen, päivää ennen väitöstä, väännän itku silmässä lektiota uusiksi.

Koska tapanani on valmistella asiat ajoissa, hyperventiloin ajatuksesta, että kirjoitan tämän tärkeän puheen ilman tyypillistä kahden viikon hiontajaksoa. Annoin tekstin luettavaksi myös miehelle, joka sitten chatissa kommentoi sitä oman tieteenalansa täysin toisenlaisesta näkökulmasta, aiheuttaen lähinnä paineita siitä miten torppaan ideat miestä loukkaamatta. Printtasin paperista seitsemäntoista viimeistä versiota. Ja lopulta lähdin suoraan töistä illalliselle vastaväittäjän kanssa, varmana siitä, että ei tämä hyvin mennyt.

Tai kuljin minä Sokoksen kautta, ostin ripsivärin ja laitoin hyllystä hajuvettä. (Pitääkö nyt hippiäideille vakuuttaa, että en minä yleensä raskaana käytä hajuvettä, mutta ryytynyttä olomuotoa oli pakko kompensoida edes jollain.)

Vain vähän ennen

Sinnittelin illallisen vaitonaisena ja puoli yhdentoista aikaan pysähdyin vielä kotimatkalla ulos penkille lukemaan lektion viimeisen kerran läpi. Sen on oltava valmis, päätin. Illalla mietin, että koskaan en sitten "valmistautunut väitökseen", siis niihin kysymyksiin.

Mutta yöstä alkaen suunta kääntyi. Olin järjettömän päivän jälkeen niin järjettömän uupunut, että taisin nukahtaa heti kun sänkyyn menin, puolilta öin. Ja nukuin aamuun. Lapset olivat yökylässä, eli huvittavaa kyllä, kaikista paineista huolimatta väitöstä edeltävä yö taisi olla parhaiten nukuttu yö kuukauteen. Kannattaa väitellä pienten lasten äitinä.

Aamusta saatoin laittaa autopilotille, keskustella meikkaajan kanssa tv-habituksestani ja kampaajan kanssa raskaudesta - hänkin kun kertoi odottavansa vauvaa. Tässä kohtaa päivää oli taas yksi huoli vähemmän: vaikka päivä menisi kuinka huonosti, ainakin näytän hyvältä. (Kunhan vaan joku ottaisi valokuvia.)


Ja sitten

Lektiota lukiessani en uskaltanut katsoa ohjaajaani, kun en kuitenkaan saanut sitä muokattua kuin puoliksi hänen toivomaansa suuntaan. Mutta sitten, vastaväittäjän ensimmäisen kysymyksen jälkeen, helpotus. Jos tämä on keskustelun linja, minulla ei ole mitään hätää.

Jälkeen

Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin se oli ohi. En joutunut lunastamaan suunniteltua taukoani, en joutunut tieteelliseen pinteeseen. Enkä ruvennut itkemään kun vastaväittäjä lausui repliikkinsä "...suosittelen väitöskirjan hyväksymistä..." (Muiden väitöksissä yleensä alan.) Lähinnä ihmettelin kun ensimmäiset tulivat kyynelsilmin onnittelemaan. Että eihän tässä ollut mitään.

Jälkikäteenkin olen taivastellut, että miksi ihmeessä yhteen päivään, siihen parin tunnin show'hun ladataan niin älyttömän paljon. Kirjahan on kuitenkin se mikä lopulta merkitsee mitään, ei väitös. Mutta siihen kaikki kulminoituu, ja muiden silmissä vasta siinä kohtaa oma työ tulee todeksi.

Sain kukkia ja onnitteluita ja tilkan skumppaakin käteen ennen kuin yksi innokas toimittaja halusi haastatella minua (se siis oikeasti istui sen kaksi ja puoli tuntia kuuntelemassa!), ja kun vapauduin, olivat käytännössä katsoen kaikki lähteneet. Otin kukkani ja astuin ulos ja mietin, että kaiken päivän toimittamisen olen delegoinut muille, olen vapaa ja erittäin onnellinen.

Onneksi tiesin ystävieni menneen lounaalle väitöksen jälkeen, joten liityin heidän seurueeseensa yhdelle Virgin Mojitolle ja kuuntelin ylisanoja siitä miten hyvä olin ollut. Ja siihen malliin se päivä sitten jatkuikin. Minun tähtihetkeni ja minun juhlani. Ja osasin jopa nauttia niistä.

Sen seuraavan yön taas valvoin. Kävin läpi jokaisen kysymyksen väitöksestä ja jokaisen päivän vaiheen, puheet ja keskustelut. Kipristelin kaameassa suonenvedossa kouristelevia jalkapohjiani. Ehkä torkahdin hetkeksi, mutta virallinen lausuntoni on, että en. Yhdeksältä tönin miehen hereille, ja kömmin alakertaan keittämään kahvia. Kirkas kevätaurinko paistoi kukkiini.

Kahdeksan vuoden duuni ohi. Ja näyttäisi, ettei se ihan huonosti mennyt.

Tohtoriksi kortistoon

Viime päivinä on muuallakin kuin minun päässäni pohdittu tohtoreita. Etenkin sitä miten tutkimusrahoitusmallit tekevät tohtorikoulutettavista hyvin hyödynnettäviä, toisin kuin tohtoreista, ja sitä etteivät tohtorikoulutuksen antamat taidot ja työelämän odotukset kohtaa. (Ja sitten on tietysti keskusteltu kohu-tohtori Himasesta, mutta Long Playn juttu on ollut liian pitkä että olisin ehtinyt sitä vielä lukea. Vielä!) Vähän liian ajankohtaista, että olisin halunnut hirveän syvälle näihin keskusteluihin uppoutua.

Mutta vähän kuitenkin. Vaikka jutuissa on fokuksessa ollut ns. kovien alojen tohtorikoulutus, niin uskon että myös humanistipuolella tohtoreita pidetään usein väärin koulutettuina työelämään. (Tosin jos tohtoreiden työttömyysaste on 2,4% ja kokonaistyöttömyys 9% hujakoilla, tuntuu, että ei se tohtorius nyt varsinaisesti vaaranna työllistymistä.) Koska minä olen kouluttanut itseni juuri kortistoon äitiyslomalle, haluaisin kiukutella, että on kapea-alaista ajatella, ettei tohtorikoulutuksen läpikäynyt henkilö osaisi enää leikkiä yliopiston ulkopuolella. Väittäisin, että väitöskirjaprojektin läpivieminen antaa taitoja pitkäjänteiseen itsenäiseen projektinhallintaan budjettivastuusta työajansuunnitteluun ja monialaiseen yhteistyöhön, mitkä on aika peruskamaa nykyisessä työelämässä. (Tai sitten tosiaan olen vain vieraantunut siitä.)

Tosin todettiinhan se jo täälläkin, millaisena pölyisenä kammioelämänä tutkijuus nähdään. Virheellisesti, siis, huudahdan!

Yhtenä syynä "tohtoritehtailuun" voidaan nähdä yliopistojen perusrahoitusmalli, jossa valmistuneesta tohtoritutkinnosta saadaan merkittävä summa yliopiston budjettiin. Siihen peilattuna onkin toisaalta melko karua ja henkilökohtaisella tasolla ärsyttävää, että yliopisto ei millään tasolla huolehdi työntekijöidensä palkkauksesta. Minulla esimerkiksi jäi rahoittamatonta aikaa väitöskirjarupeaman loppuun kokonaisen kuukauden verran - eli tervemenoa vain minulle työvoimatoimistoon, mitään määrärahaa ei ole, että minut oltaisiin voitu palkata tuoksi kuukaudeksi. (Projektivetoisessa kovien alojen tutkimuksessa hankkeen johtaja pystyisi kyllä halutessaan paikkaamaan tällaisen työllisyysskuopan.)

Kuten mies sanoo, yliopisto on ainoa työpaikka, jossa työntekijä joutuu itse järjestämään palkkansa - ja maksaa tästä palkasta vielä isoa siivua työnajantajalleen. Siitä ilosta että saa töitä tehdä. Samaa mentaliteettia osoittaa vaikkapa että väittelijä maksaa itse väitöskirjansa painatuksen, ja yliopiston kirjasto myy kirjaa omaan piikkinsä.

Mutta no, minä nyt sitten ehdin jo äitiyslomallekin ennen väitöstä. Ja haluan uskotella teille, ja ennen kaikkea miehelle ja itselleni, että olisin kyllä eri tavalla orientoitunut työllistymiseni edistämiseen, jos en olisi tiennyt jääväni äitiyslomalle. Jotenkin työnhaku seitsemännellä raskauskuulla vain tuntui vähän hassulta. Saati näin yhdeksännellä.

Pieni byrokraattistekninen huvittavahko huomio syntyi työvoimatoimiston lausunnoista: käydessäni ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi, virkailijan mukaan keissi oli aivan selkeä. (Kiitos vuoden 2009 lakimuutoksen - sitä ennen tutkija ei voinut jäädä työttömäksikään.) Silti, virkailija kertoi, päätöksen tekemisessä menee 30 päivää - ja tätä lain asettamaa määräaikaa he eivät pysty pitämään.

Sainkin työvoimapoliittisen päätöksen tilanteestani nelisenkymmentä päivää myöhemmin - samana päivänä kun jäin äitiyslomalle eli työttömyyteeni päättyi. Päätös työttömyyden päättymisestä onnistui kuitenkin samalta viranomaiselta ihan yhdessä arkipäivässä. Nähtäväksi yhä jää, saanko jonkinlaista rahallista korvausta tästä työttömyyspyrähdyksestäni.

Ja todella kiinnostavaa on se, miten työllistyn äitiysvapaan jälkeen.

Väitöksen kauhut

Mitäs sitä öisin pohtisi kun uni ei tule silmään (kun yksi-kaksi lasta kiehnää vieressä, potkii, huutaa tai haluaa vettä): no vaikka lähestyvää väitöstä. Tosin jos ihan rehellisiä ollaan, en pohdi väitöstä, vaan pidän karonkkatoimikunnan kokousta yksinäni. Koska jos miettisin väitöstä, miettisin seuraavia uhkakuvia:

1. En saa nukuttua edellisenä yönä ja olen täydellisen zombi koko päivän.*
2. Tilaisuus on täydellinen nöyryytys enkä osaa vastata mihinkään kysymyksiin.**
3. Naamani turpoaa enkä näytä hyvältä valokuvissa.
4. Naamani punoittaa enkä näytä hyvältä valokuvissa.
5. Osaan vastata kaikkeen, mutta minua ja tilaisuutta pidetään täydellisen triviaaleina.
6. Saan lonkanlaajennuskipuja tahi koen muita loppuraskauden riemuja niin että silmissä pimenee ja puuskutan kaksinkerroin podiumin takana.
7. Tapahtuu tilanne no: 5 ja ajatellaan että kalastelen säälipisteitä ja oikeasti kyseessä on tilanne no: 2.
8. Suuta kuivaa ja tulee vessahätä. Yhtä aikaa.
9. Kukaan ei muista ottaa valokuvia.

Oikeasti pahinta väitöksen näkökulmasta olisi tietysti synnyttää sinä tai edellisenä päivänä, mutta sitä en pidä realistisena skenaariona. Toisin kuin noita ylläolevia.

* Tähän varautuen olen lähettänyt jo lapset mummolaan edeltäväksi yöksi. Että olisi edes jotain unen mahdollisuuksia. Minut tuntien näkymät ovat kuitenkin heikot.
** Tähän en ole uskaltanut edes alkaa varautua. Siis että kriittisesti pohtisin väitöskirjani puutteita ja varautuisin pahoihin kysymyksiin.

Uusi (ulko)näkö!

Hain uudet lasini! Vähän jännitti, kun pokat tuli ehkä hieman nopeaan valittua, ensimmäisestä kaupasta puolessa tunnissa. Mutta siihen olen oppinut: ei ole aikaa kuluttaa ostoksilla, niin valinta tehdään nopeasti. Tyypillisesti tarve on hankintahetkellä myös sillä tavalla akuutti, että ostamista motivoi ajatus "mikä tahansa on parempi kuin nykyinen".

Mutta kyllä tykkään. Tosin linssit ovat niin isot ja puhtaat, että toimivat huonosti silmäpussien peittelyssä, mikä on mielestäni silmälasien yksi tärkeimmistä ominaisuuksista. Mutta pianhan ne taas samenevat. Ja toisaalta pokat ovat niin dramaattiset, että ehkä naamastani ei huomata enää mitään muuta.

En tiedä liekö totuus näin yksinkertainen, mutta vaikuttaisi, että isojen optikkoketjujen hinnat ovat tulleet roimasti alaspäin yhden nimeltämainitsemattoman kansainvälisen halpaketjun saavuttua markkinoille. Maksoin laseista linsseineen euroa vaille kaksisataa, mikä nyt ei mielestäni ole ihan kohtuutonta. Tosin sieltä Specsaversilta olisin saanut kahdet lasit hintaan 149e (tai no, liekö tuo hinta kuitenkaan ohuilla linsseillä vai "tavallisilla" paksuilla, ken tietää), mutta kuka nyt pystyisi kaksia laseja valitsemaan.

(Tosin jos huomioi, että tästä taaksepäin laskettuna olen rikkonut yhdet lasit, kadottanut yhdet (kyllä! oletettavasti jonnekin tänne kotiin), ja esikoinen rikkonut kahdet, eli päässä on viides pari laseja viimeisen viiden vuoden aikana, ei olisi ollut yhtään tyhmä ajatus hankkia kaksia samanlaisia...)

Hintaan sisältyi myös näöntarkastus, ja tämä kyseinen optikko hiukan täsmensi aiemmassa keskustelussa saamaani tietoa näön heikkenemisestä raskausaikana. Kuulemma tätä tapahtuu joillain, mutta ei suinkaan kaikilla. Oma kokemuspohjani kertoo samaa, olenhan samoilla vahvuuksilla elänyt kolme raskautta ja kaksi niiden väliaikaa, enkä missään vaiheessa ole havainnut muutoksia. Ja sama oli näköni nyt kuin niissä kahdeksan vuotta vanhoissa pokissa. (Mutta ehkä nyt käyn tsekkaamassa asian kuitenkin vuoden-puolentoista päästä.)

Ilmeisesti muutos voi kuitenkin olla dramaattinenkin, ja se ajoittuu jonnekin neljännen raskauskuun tienoille. Optikko valitteli että ei kehtaa kysyä naisilta raskaudesta, se kun heti tulkitaan oudosti. Ehdotin, että laittaa lapun seinälle. Tosin on mielestäni outoa jos kysymyksestä joku loukkaantuu. Kysyväthän hammaslääkäritkin - eikä minulle ole tullut mieleen, että se ulkonäkööni liittyisi.

Ainoa huono puoli uusissa laseissa on, että minua ja miestä ei enää erota toisistaan. Paitsi että mies on tummatukkainen ja minä keskivartalolihavampi. Naimanaamat, sanoisi pohjoispohjanmaalainen kaverini.

Kummat on kumman. Toiset on mun.

Eikä tässä vielä kaikki! Vihdoin torstaina pääsen sinne kampaajalle, jonka paniikissa joulukuussa peruin. Looooong overdue, tämä niskatukka.

Niin ja ostin sen mekonkin samalla määrätietoisuudella kuin silmälasit: mukaan lähti ensimmäinen etiketinmukainen, päälle mahtuva juhlamekko, joka sattui vielä olemaan 50% alennuksessa liki puolet halvempi kuin se ensiksi ostamani äitiyssellainen. Kuvia juhlalookista seuraa varmasti, jos ei perästä, niin jälkeenpäin. (Ehhehehe.)

Eli ulkonäköasiat alkavat olla kerrassaan mallillaan! Josko voisi keskittyä välillä muihin.

Kulutusblogista päivää

Taikinanaama listasi tänään kulutushysteriaan toisiaan lietsovien blogimutsien/mutsiblogien musthaveja. Ei mitenkään yllätyksekseni en kovin hyvin sijoittunut testissä - ja miinuspisteitä varmaan tulee siitä etten edes tuntenut kaikkia tuotteita. Silti huomaan, että kuluttamisesta minäkin täällä usein puhun, ostamisesta tai ostamattomuudesta, tavaroista. (Etenkin nyt kun on lehdet jääneet lukematta yleisen kiireen ja stressin takia, on tuo tägi "linjanvetoa" saanut jäädä ihan rauhaan, kun mitään omaa napaa kauempaa en ole maailmasta pystynyt näkemään.)

Mutta, siis, aiheeseen. Itkin jo kerran aiemmin että mistä saan puvun karonkkaan, ja joku tuntematon lukija vinkkasi Malaikan verkkokauppaan. Niin nyt sitten kolme kuukautta kuolattuani yhtä mekkoa, tilasin sen. En ole juurikaan tilannut mitään netistä ja suunnittelin jo sellaista auvoista aitomutsiblogi ihastelupostausta. Mutta mikä antikliimaksi.

Puku on teoriassa tosi nätti, mutta käytännössä - 230 euron käytännössä - enpä tiedä. Tuohon hintaan minun (ja kaikkien muidenkin) pitäisi lentää selälleen ihastuksesta.

Taidan joutua huomenna ostoksille, huonojen odotusten kera. Tähän iso suruhymiö.

Otin kuviakin, mutta taidan julkaista ne vasta jos päädyn pitämään mekon. Kehutte kuitenkin ja teette tästä vielä vaikeampaa.

Fiilaten ja höyläten

Mä fiilaan ja höylään, ja rakastan [pilkkua] vain
Fiilaten ja höyläten [l]uin aamuun asti ain.  

Olen jotenkin mahdoton kirjoittaja. Kirjoitan kyllä nopeasti. Mutta sen ensimmäisen version jälkeen hion ja hion ja hion. Ja hion. Ja sitten vähän hion. Nytkin tätä väitöskirjan "viimeistä hiomista" on ollut tauotta marraskuusta asti. En tiedä montako kertaa olen koko (300-sivuisen) käsikirjoituksen lukenut.

Ja silti piti painon tekemään oikovedokseen tehdä vielä viitisentoista uutta sivua kun virheet hyppivät silmille. Ja siitä uudestakin vedoksesta löysin heti muutaman (joita en vaan enää kehdannut korjauttaa).

Onneksi osaan tehdä - ja noudattaa - myös deadlineja, koska muuten minulla ei valmistuisi mikään. Koskaan.

Aina jossain kohtaa hiomista turhaudun ja mietin, että johan tämä oli tässä - ja sitten huomaan, että jostain puuttuukin puoli sivua tekstiä, tai viittaan täysin vääriin numeroihin, tai sama nimi on luettelossa kahdesti. Ja sitten pelästyn, että jos täällä on tällaista niin mitä muuta täällä vielä onkaan! Ja aloitan alusta. Ja samalla keksin vähän uusia muotoiluja (ja teen uusia typoja), joita voin taas seuraavalla muokkauskierroksella hiukan kääntää toiseen suuntaan.

Olen miettinyt, että jos osaisin toimia toisin: käyttäisin enemmän aikaa kirjoittamiseen ja vähemmän viilaamiseen, syntyisiköhän syvempiä aatoksia. Ja päivitellyt että jos on näin hemmetin pilkuntarkka nylkyttäjä tarkastusvaiheessa, miksi ihmeessä kirjoittaessa syntyy mitä vaan.

(Mieheltä en saa sympatiaa, kun kuulemma kursiivilla kirjoitettua pilkkua ei lasketa virheeksi. Ja kyllä, sellaisia olen laittanut taittajani useampaan kertaan korjaamaan. Tekniikkaan nojaavana ihmisenä hän näkee ongelmakseni sen etten käytä valmiita templaatteja ja viitteenhallintaohjelmia. Minä näen ongelman ytimenä toisiaan huonosti kättelevän hutilouden ja pedanttiuden yhdistelmän.*)

Tai ehkäpä minun pitäisi vain suosiolla suuntautua kustannustoimittamiseen. Sen sijaan arkistoammattilaisen uran saan unohtaa: yksi yllättävimpiä havaintoja tässä viime hetken puristuksessa oli, että en osaa aakkostaa.

Mutta oli miten oli, ystävät ja kylännaiset, nyt se on painossa. Enää ei fiilata, vaan jännitetään mitä muut sanovat. Nyt kun ei enää voi verhoutua keskeneräisyyden anteeksiantavaisuuden taakse. 

Jaiks.

* Tai ehkä kyseessä onkin vain luopumisen tuska. Ei osaa päästää irti niin monen vuoden jälkeen, laskea pesästä. Että pärjääkö se siellä maailmalla? Olenko onnistunut tehtävässäni? Nolaako se minut vai tuoko kunniaa? Ja toisin kuin ihmislapset, tämä ei voi maitojunalla palata kotiin.

Tilanteen nollaus

Kyllä näistäkin viikoista sitten selvittiin, kunnialla joskaan ei uhrauksitta. Mitään en ole harrastanut enkä kavereita tavannut, olen siirtänyt herätyskelloa puoli tuntia aiemmaksi (toki yhä seiskan jälkeen) ja perunut kolmea kuukautta aiemmin varatun kampaajan, koska kahdeksan vuoden projekti oli jälleen kerran muuttunut minuuttipeliksi.

Kuulostaa ehkä pieneltä ja sitä onkin, mutta toverit ei-aamuvirkut ymmärtävät keskimmäisen uhrauksen painoarvon: olen ollut miehen kanssa yksissä seitsemän vuotta, enkä ole koskaan noussut häntä aiemmin aamuisin. Paitsi viimeisen kahden kuukauden ajan. Käyn suihkussa, laitan puurot ja valmistelen vaatteita ennen kuin herätän lapsia. Uskokaa, tämä tapa tulee loppumaan nopeasti.

Peruin myös tästä minuuttiaikataululla laaditusta viimeisestä viikosta yhden työpäivän valvoakseni nukutettujen lasteni unta. (Mutta kun epäilin, että joutuisin muuttamaan ajatustani sairastelemattomuudestamme, niin huomasin etten. Uskon yhä vakaasti että meidän perheessä ei sairasteta. Denial, denial, denial: siinä minuuteni perusta.)

Mutta jotenkin ihmeellisesti kaikki on loksahdellut paikoilleen. Normaalitoimintaani järkevämpänä taktiikkana otin ohjenuoraksi että jokaisena iltana lasten nukahtamisen jälkeen pitää tehdä yksi asia. Yhtenä joulukorttien tilaus, toisena lapsivakuutuksen hankkiminen, kelalaput, joululahjojen hankkiminen, esikoisen vakuutuskorvausten hakeminen (tältä vuodelta, köh) ja niin edelleen. Sellainen mukavan toimelias joulukalenteri.

Eli koska minulla on tapana ahdistua tekemättömien asioiden painosta, tällä taktiikalla sain oikeasti mielettömän kasan rästihommia työstettyä parissa viikossa.

Ja onnekseni jossain kohtaa tajusin, että minun ei tarvitse mennä kauppaan jouluostoksille, koska internet. Viime perjantaina tilatut lahjat jopa tulivat ajoissa postista ja ovat melkein jo paketissakin. (Se oli eilisen puhde, mutta paperi loppui.*) Joulukoristeita en hakenut kellarista mutta jouluvaloja on jopa kahdet (niitä ei koskaan viety kellariin), ja on myös esikoisen maalaama tonttu ja joulukuusi ja saadut joulukortitkin seinällä, niin ei paremmasta väliä.

Niin ja sen väitöskirjan lähetin siis vastaväittäjälle. Tammikuussa alkaa taitto ja vihonviimeisten viilausten tekeminen (sitä vihonviimeistä deadlinea tässä kyllä on ollut jo puoli vuotta, tuntuu). Eli tästä päivästä alkoi melkein kahden loma, mikä tuntuu epäuskottavalta, mutta kai siihenkin pian turtuu.

Se on siili, koska etteköhän tekin ole jo tonttuja nähneet.

Silti suurimpana salaisuutena joulurauhaani on se mainitsemani alisuorittaminen. Meille ei tullut tänä vuonna

- täytettävää joulukalenteria
- joulukorttiaskartelua
- joulukoristeita
- joulukuusta 
- jouluruokia
- joulusiivousta (edellistä kolmea ei toki ole ollut aiempinakaan vuosina)
- joululaulujen kuuntelemista (ei liity aiheeseen, mutta eipähän ehdi leipääntyä niihin ennen joulua)

Ja vaikka nyt kuulostan maailman suurimmalta ankeilijalta, niin huoli pois lapsiparoistani: he saavat viettää sitä ihanaa tunnelmallista lapsuuden joulua mummolassa koko joulun ajan. Saavat hakea tuoksuvan kuusen ja koristella sitä, kuunnella joululauluja, olla syömättä jouluruokaa ja jännittää pukkia. Kaikki se on minustakin ihan ihanaa.

Erityisesti kun sitä ei tarvitse tehdä kotona.

* Edit 23:42: se oli myös tämänpäiväinen duunini mutta paperi loppui taas kesken. Herää kysymys onko mulla sittenkin paljon lahjoja vai ovatko nykyajan paperirullat vain tosi lyhyitä. (Eli kyllä, täysin maailmaatuhoten tiimaripaperilla mennään. Ei tule silkkiliinoihin käärittyjä lahjoja meiltä enkä nyt lapsille ilkeä sanomalehteenkään kääriä vaikka synttärilahjoja usein sillä tyylillä toimitankin.)

Ja tuli muuten mieleen siinä paketoidessani, että olen naapurille kilon sokeria velkaa (oli kaksi viikkoa sitten juhlat) ja että viime jouluna taisimmekin saada heiltä omatekoista viikunakompottia. Eli lisättäköön siihen listaan "asioita joita meillä ei ole" joulumuistamiset naapureille. Ja päiväkodin tädeillekin taitaa olla vähän myöhäistä alkaa keksiä. Nämä eivät siis menneet menneet minkään karsitaan rauhoittumisen nimissä strategian piikkiin, vaan, no, siihen toiseen.

Ota löysin rantein

Raskaana ei saisi stressata, väitetään.

"Korpilahdella eläneen Ida Lintulan mukaan odottavan äidin silmitön suuttuminen saattoi johtaa jopa lapsen mielipuolisuuteen (SKS, tieto vuodelta 1933)." (Duodecim.)

Ja nykytutkimus myötäilee kansanuskomuksia:  "Lapset ovat olleet temperamentiltaan keskimäärin arempia ja itkuisempia, mikäli äidit ovat raskautensa aikana kokeneet olleensa stressaantuneita tai depressiivisiä." (Ibid.)

Viimeistään tästä saa stressin, jos ei muuten ole. (Täti-ihminen, tieto vuodelta 2008).

Siinä, että on raskaana kuormittavassa työvaiheessa on hyvää se, että ei rentouta itseään punaviinillä iltaisin. (Jo pienikin määrä vaikuttaa usein huonontavasti muutenkin huonoon nukkumiseeni)

Huonoa siinä on se, että ei voi rentouttaa itseään punaviinillä iltaisin. (Jo pienikin määrä vaikuttaa usein parantavasti yleiseen elämänasenteeseeni.)

Muita vaikutuksia raskaudella ei juuri ole nykytilanteessani - fakta johon havahdun aina kun joku kysyy miten odotukseni sujuu. Se sujuu ihan itsekseen. Asiat rullaavat sellaisella paineella, että kaikki mikä voi jäädä huomiotta, jää huomiotta. Mutta jos sellaisia listaisi tähän, joutaisi joku kysymään, että miksi en työstä niitä sen sijaan, että päivittelisin blogiin. Eikä niitä kannata toki muutenkaan miettiä.

Ettei tule ressi.

Edistystä!

Mulla on vastaväittäjä ja väitöspäivä! Epävirallisesti, mutta se riittää kyllä (toistaiseksi).

Sain tiedon torstaina puoli neljän aikoihin. Perjantaina kympiltä minulla oli varattuna meikki, kampaaja, jatkopaikka ja pitopalvelu. Meikkaajallani (olen kerran elämässäni käynyt meikkaajalla - hän on siis meikkaajani) ei ollut vielä edes ensi vuoden kalenteria. Olenko maininnut, että tykkään kun asiat on suunniteltu ajoissa?

Minulla on nyt siis öbaut kuukausi aikaa väitöskirjan viimeisille muokkauksille. Ensi perjantaina on ensimmäinen deadline, kun laitan tekstin kielentarkastukseen. Ja sen verran huomaa stressiä, että vaikka (vai koska?) on ollut mukavan rauhallinen viikonloppu, olen oikeastaan koko ajan odottanut, että tulisi maanantai. Eilen, kun menin väkisinjumppaamaan, pohdin, että mieluummin olisin kaartanut työhuoneelle siksi pariksi tunniksi. Menin kuitenkin voimaan pahoin bodypumpiin. (Mulle tulee ihan järkyttävän huono olo niistä selällään tehtävistä liikkeistä. Kerrasta ei usko. Eikä kahdesta. Mutta nyt tein ihan vauvapainoilla ja omia taukoja pitäen. Ja alan uskoa, ettei sovi.)

The aikataulu on siis yhä voimassa! (No se toimittamani kirja on nyt refereekierroksella, eikä ehkä ehdi kauppoihin ennen kuin minä synnärille. Mutta jos väitöksen saa kunnialla hoidettua niin eiköhän muu sälä hanskaudu jotenkin.)

Tuntuu vähän hassulta raportoida näin tarkkaan, mutta kun nyt jo kerran aloitin. Hyvään journalismiin kuuluu kuulemma tilanteiden seuraaminen loppuun saakka. Ja vaikka en journalismia koe harrastavani, usein tajuan avautuneeni jostain asiasta kun tilanne on ns. akuutti, enkä sitten koskaan palaakaan kertomaan, että miten tilanne eteni.

Eli myös:

- Ostimme uuden auton noin kuukausi tämän jälkeen. Ei siis nyt toki uutta, mutta meille uuden.

- Se takki oli hansikaskorissa. Älkää kysykö miten mahtui. (Lenkkarit sen sijaan on yhä kateissa. Ja lapaset taas.)

- Emmekä me montaa päivää olleet ilman Hesaria, nykyään luemme sen vain diginä. Ja käytän muuten enemmän aikaa Hesarin ääressä kuin ennen. Ipadin saa jotenkin ohimennen avattua, toisin kuin paperilehden. Mutta sen verran vanhakantainen olen, että (jopa tilaajille) maksullista hs.fitä en oikein sulata. Tai että ei siellä maksumuurin takana saa ainakaan olla tätä tasoa. (Tai ehkä haluat välttää maksuklikkausta, silloin katso helmi täältä.)

Hermot testissä

Tämä viikko on ollut melkoista hermopeliä. Pärjään siinä huonosti.

Tykkään suunnitella asiat hyvin. Joku kriittisempi voisi sanoa, että käytän enemmän aikaa asioiden suunnitteluun kuin niiden tekemiseen. (Muistan opiskelun alkuaikojen tenttiinlukusuunnittelutaulukoitani - niidenkin tekemisen aikana olisi saanut monta sivua luettua.)

Nyt odotan toista viikkoa vastausta vastaväittäjäkseni pyydetyltä. Sitä ennen odotin pari viikkoa, että häntä kysyttäisiin. Aikatauluni perustuvat oletukselle, että suostuu, mutta rapautuvat pikku hiljaa kun en tiedä mitä tapahtuu. Esitän (professorini kautta tietenkin) joustavaa, mutta todellisuudessa olen paniikissa. Ei ole yhdentekevää, minä päivänä väitös on, koska aikataulurakennelmani ovat korttitaloa herkempää kudelmaa.

Ja, pahimmassa tapauksessa, jos tämä henkilö kieltäytyy, hyppää väitöksen ajankohta äkkiä parilla kuukaudella eteenpäin - mikä minun tapauksessani tarkoittaa ensi syksyyn.

Lisäksi (/siksi?) olen kaameassa flunssassa, mutta en uskalla olla poiskaan töistä. Ja lienee turha kuvitella rentoa viikonloppua - nyt kun perjantai on ohi, tietää se, että edessä on ainakin vielä kolme päivää epätietoisuutta.

Melkein kyllä piristyin tänään, kun löysin tämän mainion sivuston, josta tämänkin sivun kuvat ovat peräisin. Melkein niinkuin vertaistukea, paitsi että minun kärsimykseni on tietysti uniikkia eikä verrattavissa kenenkään muun samanlaisiin oloihin.

Last months before handing the dissertation.

Että hyvät viikonloput vaan sinnekin.

The concept of an academic career.

Paikkailua

Niin on pitänyt taas kiirettä töissä (teen nyt väitöskirjan viimeisiä korjauksia - ei se toinen esitarkastaja ollutkaan ihan niin positiivinen kuin mitä ensi lukemalta ajattelin; se on vaan englantilainen, niin oli ilmaissut kritiikkinsä niin kohteliaasti etten tajunnut), ja iltaisin on pitänyt (nukuttaa lapsia yhteentoista ja) nukkua, että.

Että ei siis ole ehtinyt bloggaamaan.

Mutta toisaalta uutisetkin ovat nyt olleet sitä luokkaa, että eihän niitä jaksa kommentoida, saati oikeastaan edes lukea. Nämä Talvivaarat ja Schubakit ja mitä niitä nyt on. Tekee mieli vaan pistää pää pensaaseen ja pitää siellä kunnes saa tarpeeksi uraania naamariinsa.

No Obama sentään voitti, siitä jonkinlainen plussa.

Hyvää tietokoneaikaa on verottanut myös, että yhtenä iltana jouduin ottamaan tietokoneen sijaan esiin ompelukoneen. Muistatteko, niitä lupauksia joita tekee, vaikka oikeasti ei olisi aikaa mutta kun ei yhdenkään muunkaan käsi nouse?

Eli tonttuhame baletin joulujuhliin tuli, ja hieno tulikin. Ainakin jos katsoo kaukaa ja kaukaahan niitä katsotaan.

Ja kun se ompelukone kerran oli esillä (sitä säilytetään ihan kaapissa asti, joten otan sen esille noin kerran vuodessa; miehen mukaan vähäisen käyttöasteensa perusteella sitä voisi säilyttää kellarissa, mutta sitten en ompelisi milloinkaan) sain myös vihdoin korjattua pikkuisen rispaantuneet raskaushousuni. (Käykö teille näin? Mulle käy aina: jokaisten kaksien äitiyshousujeni vyörätöresori on hajonnut törkeästi.)

Tarkkasilmäinen huomaa, että tuota pystysaumaa on jo käsin korjausommeltu edellisessä raskaudessa. Ja huom: nämä ostettiin vasta edellisessä raskaudessa.

Ajattelin laittaa mustaa resosia päälle, mutta totesin, että miksi suotta.

- Aika hassulta näyttää, kommentoi Neiti Totuus.

Totta. Mutta paidan allahan tuo aina kulkee. Eli eiköhän näillä vielä pari kuukautta mennä, kunnes ovat liian pienet. (Tarinan opetus: raskaushousuja ei kannata ostaa vielä kolmannella kuulla, vaikka se voi tarpeelliselta tuntuakin.)

Ja sitten huutonettiin?

Päiväni tutkijaäitinä

Tämä päivä sopi nerokkaaksi esimerkiksi päivän keskusteluteemaan. Ensin sain yllättäen väitöskirjani esitarkastuslausunnot. Etukäteen aikataulusta! Sähköpostin otsikon nähdessäni olin niin kauhuissani, että piti juosta keittämään kuppi kahvia ennen kuin uskalsin avata lausunnot. Ja epäuskoisina totesin niiden olevan myönteisemmät kuin villeimmissä kuvitelmissani.

Olen siis aikataulussa. Toimittamani kirja(n tämä vaihe) on melkein valmis, ja lähden vielä tällä viikolla Tukholmaan konferenssireissulle. Jonka jälkeen kalenterini on siivottu yksin väitöskirjan korjauksia varten. Korjauksia, joita ei siis tarvinne tehdä älyttömästi, ja voisi kuvitella, että väitöspäiväkin saadaan lyötyä lukkoon lähiaikoina, joten voin toteuttaa itseäni suunnitelmallisena ihmisenä. Palaset loksahtelevat kohdalleen. Minusta voi hyvinkin tulla tohtori ennen seuraavaa äitiyslomaani.

Mutta hyviä uutisia en voinut juhlia samppanjalla, koska ensinnäkin daa-a, ja toiseksi koska tänään oli "äitipäivä". Mahdollistamme siis miehen kanssa toistemme työnteon sekä lasten kohtuulyhyen hoitopäivän siten, että haemme lapset päiväkodista (suurinpiirtein) vuoropäivinä. Ja (suurinpiirtein) vuoropäivinä toinen saa tehdä pidempää päivää. Tänään oli minun hakuvuoroni.

Niinpä juhlistin hyviä uutisia paistamalla (omille ja naapurin) lapsille lettuja ja itsekin söin muutaman seisaaltani hellan ääressä. Lettuhetken jälkeen lapset leikkivät palotyttöjä jostain tuntemattomasta syystä. Tai ehkä siksi, koska palohälyttimemme on melko kovaääninen. Ja sitten tietysti keittön siivousta, värityskirjan värittämistä, puistoilua kuunvalossa, puuroa, taistelua iltapesulla ja pyykinpesua.

Mies saapui yhdeksän aikaan (ei se töissä niin pitkään ollut, vaan kävi katsomassa myös jalkapalloa) ja sai ottaa haltuunsa nukutusvuoron. Minä nautiskelen vielä hetken positiivisista lausunnoista tämän postauksen kautta, ja taidan jatkaa juhliani vielä eilisen Solsidanin jakson merkeissä.

Poikkeuksellisen hyvä työpäivä, normihyvä äitipäivä. Se on hyvä päivä.

Aikataulu sekä todelliset ongelmat

Olipa mahtavaa saada aikaan pientä kuhinaa kommenttiboksissa (ja edelleen vailla happamia anonyymejä). Seuraavaksi aionkin postata aiheista: 1. imetys ja sen merkitys hyvälle äitiydelle, 2. testissä äidinmaidokorvikkeet, 3. rintareppu vai kantoliina, 4. sisarukset päivähoidossa kun äiti vauvan kanssa kotona, sekä 5. kuinka panostaa omaan ulkonäköönsä, ettei mies jättäisi eivätkä lapset joutuisi häpeämään.

Ensin kuitenkin vielä kuumottavammasta aiheesta, nimittäin omasta väitöksestäni! Sillä: minulla on aikataulu.

Aikataulu syntyi siten, että katsoin kalenteria ja totesin, että väitöspäivän suhteen ei ole juurikaan liikkumavaraa – se on helmikuun lopussa. Sitten vain toivotaan, että esitarkastuslausunnot tulevat ajoissa, tarkastajat suosittelevat väittelyluvan myöntämistä, eivätkä vaadi turhan isoja muutoksia. Ja tietysti kaikki muut kuviot kielentarkastuksista taittovedoksiin sujuvat jouhevasti ja vailla viivästyksiä. Niin ja luonnollisesti esitarkastajaksi kaavailtu suostuu esitarkastajaksi juuri tuolla päivämäärällä.

En näe listassa yhtään solmukohtaa, joka voisi pettää.

Tehdäkseni alkuvuodesta vähän jännittävämmän sitouduin toimittamani kirjan (siis sen jonka piti olla valmis jo) osalta aikatauluun, joka tarkoittaa, että tekisin suurennuslasin kanssa viimeistelyeditointeja helmikuun lopussa - yhtä aikaa väitöskirjan kanssa - ja oikolukisin taittovedoksia missään-asennossa-ei-pysty-olemaan -kunnossa maaliskuussa. Nerokasta suunnittelua, sanoisin.

Mutta koska aikataulu ei tule kuitenkaan pitämään – niin kuin ei tähänkään saakka – voisin lyödä vetoa, että huhtikuussa 2013 valitan täällä tihrustaneeni taittovedoksia imetyshöyryistä ja valvomisesta sekopäisenä. En sitten tiedä kumpi vaihtoehdoista on huonompi.

Ja nämä kaikki suunnitelmat on tehty sen vakaan tiedon varassa, että lapseni syntyvät yksitoista päivää yliaikaisina. (Keksikö joku juuri mahdollisen ongelman?)

Mutta siis, koska minulla on vedenpitävä aikataulu, kyselin jo hääpaikkaamme karonkkajuhlapaikaksi, mutta se on buukattu koko helmikuun! Ensimmäinen takaisku suunnitelmassani. Muuten suunnitelmani ovat jo täysin valmiina. Paikan lisäksi tarvitaan pitopalvelu (sama kuin häissä, toivottavasti), juomaa (Tallinnasta, tyttöjen kanssa risteillen, toivottavasti - tosin mies ei ehkä suostu kun niin tehtiin häihinkin), kutsut (kenelle), kampaaja (pliispliispliis toivon, että aika sopii, tiedän vain yhden), meikki (samoin), mekko (paksukaiselle) ja lapsenvahti (se ainoa "vieras" lapsenvahtimme, eli sellainen joka ei saa kutsua juhliin, muutti Helsinkiin).

Huomasitte varmaan, että kahdeksan kohdan juhlanjärjestämislistalla on vain kolme omaan ulkonäkööni liittyvää kohtaa. Sisältäen ehkä suurimman ongelmakohdan, tai oksymoronin, tyylikäs iltapuku 9. kuulla olevalle.

Hääpuku on vaatteena lähtökohtaisesti kertakäyttöinen, ja olin omaan kierrätyspukuuni supertyytyväinen, mutta olin ajatellut, että karonkkamekkooni voisin sijoittaa hiukan enemmänkin, koska siitä tulisi iltapukuni tästä ikuisuuteen. Ja nyt siis joudun senkin hankkimaan vain kertakäyttöiseksi. (Hyvällä tuurilla kaksikertakäyttöiseksi jos miehen väitös osuu samoille nurkille.) Ja toisaalta, liekö kyse edes hinnasta – oletteko joskus nähneet hyvännäköistä iltapukua viimeisillään olevalla? (Ja nyt on turha linkata mihinkään victoriabeckameihin, vaan ihan eläviin ihmisiin.)

Olen hyväksynyt sujuvasti sen, että en voi nostella karonkassa maljoja. Mutta en ole hyväksynyt sitä, että tulen karonkassani olemaan yhtä syvä kuin pitkä.

Voin lohduttautua ainoastaan sillä, että on tässä vähän isompiakin murheita ennen sitä.

Aukko tulevaisuudessa

Minut on (toistuvasti) yllätetty työpaikalla hyvin loogisella kysymyksellä:

- Mitäs sitten väitöksen jälkeen?

- No, ajattelin olla tekemättä mitään puolisentoista vuotta; katsellaan sitten.

Todella vakuuttavaa kunnianhimoisen ammattilaisen puhetta. Mutta eihän minulla tietenkään ole mitään suunnitelmia - enää. Ei ole postdoc-tutkimussuunnitelmaa vireillä, työpaikoista puhumattakaan.

Ihan vielä en halua kuitenkaan julistaa raskaudestani (koska ei sekään oikein kunnianhimoisen tutkijan valinnalta kuulosta). Mutisen siis jotain jatkorahoituksen suunnittelemisesta ja tietokirjasta, jonka aion tehdä väikkärini pohjalta. Ja siihen intouduin tänään oikeastikin hakemaan apurahaa (mikä tavallaan tuntuu tyhmältä, koska en olisi käyttämässä sitä ennen kuin 2014, mutta helpottaisihan se jatkoa jos olisi jotain mihin "palata"...)

Tajuntaani hiipi näitä pohtiessani myös pieni epämiellyttävä tosiasia. Tämänhetkinen rahoitukseni päättyy tammikuun puolessavälissä ja Kelan tukema elämä alkaa helmikuun lopulla. Väliin jää siis reilu kuukausi tulotonta aikaa. Onneksi, mutta myös valitettavasti vain kuukausi: eihän sellaiselle ajalle voi/jaksa/kehtaa hakea mitään apurahaa - ja ehdinkö edes työttömäksi, vai menisikö moinen pätkä karenssissa? Mukavapalkkaiseen työpaikkaan tietysti pääsisi varmasti helposti kahdeksannella kuulla, jos vain viitisi hakea. (Ja joo, äitiysloman aloitusta voi varhentaa, mutta koska edessä on kuitenkin myös hoitovapaajakso, on tämä ele vähän hölmöläisen peitonpidentämistä. Lisäksi tuntuisi vähän hassulta väitellä äitiyslomalla.)

No, isompi aukko odottaa tietysti äitiysloman muodossa. Väitöskaronkasta äitiyslomalle ja aivot naftaliiniin pariksi vuodeksi. Mitäs sitten?

Kaikenlaista.