tiistai 31. joulukuuta 2013

Arjen taan postjoulukalenteri: kuvakuu II

Uusi vuosi, vanhat kujeet. 

Ihailen ihmisiä, jotka vuodenvaihteessa luovat - yksityisen tai julkisen - katsauksen menneeseen vuoteen. Minä en siihen pysty, vaan blogista pitäisi luntata mitä olen vuoden aikana tehnyt. Ja sieltä sen voi tutkailla kuka tahansa muukin.

Sen sijaan lupaan julkaista joulukalentereiden jättämää henkistä tyhjiötä täyttämään ja viime huhtikuun tapaan kuvan päivässä - sydestä tai savesta. Näillä kuvauksellisilla keleillä ja vailla odotuksia suurista mullistuksista luvassa on varmasti henkeäsalpaavaa rimanhipomista. Maltan tuskin odottaa!


Menneisyyden minä kirjoittaa tätä postausta eilisessä, ja tällä hetkellä surrannen kuvan diskopallon alla parinkymmenen alle kymmenvuotiaan ja parinkymmenen aikuisen seurassa. Eilisen minä haukkoo vähän henkeä, tämän päivän minä tuskin ehtii. Mutta vaihtuupahan vuosi kuten elämä on hyvä viettää muutenkin - hyvässä seurassa ja lievässä kaaoksessa.

Kiitos tästä vuodesta, se oli kiva!

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Muutto kotona

Kun nyt koko ajan käy ilmeisemmäksi, että asunnonvaihto tulee olemaan meille elämää suurempi operaatio, joka vaatii vielä uuden ulkoisen motivaattorin (ei edes asuinkaupunkimme ole tarkentunut koko syksyn kestäneissä pohdinnoissa), päätin toimia nykyisen asuntomme viihtyisyyden lisäämiseksi enkä vain sitkutella tulevan odotuksessa.

Rymsteeraus linkittyy vauvan (yhä epäonniseen) unikouluun, sillä ajattelin, että vauvan nukkumishuoneen vaihto olisi hyvä toteuttaa samassa rytinässä kuin yösyöttöjen lopetus. Ideaalina kun tietenkin olisi, että lapset nukkuisivat lastenhuoneessa ja me aikuiset emme. Ja entisessä sisustuksessamme pinnasängyn siirto lastenhuoneen puolelle olisi poistanut vapaan lattiatilan kyseisestä huoneesta kokonaan.

Esitin siis miehelle idean makuuhuoneiden vaihdosta: meille pienempi, oven takana*, ja lapsille isompi, johon johtavat kerrosten väliset portaat. (Asunnossamme on tosiaan tasan nämä kaksi makuuhuonetta - seikka, joka aikanaan pakottaa meidät muuttamaan, vaikka emme kaupunkia edes vaihtaisi.) Selvä, sanoi mies.

Ihan pelkällä kalusteiden kantamisella hommasta ei kuitenkaan selvitty. Makuuhuoneessamme oli koko seinän kattava valokuvaripustus, joten seinän uudelleenmaalaaminen oli välttämätöntä. Miksei siis jollain muulla kuin valkoisella, tuumin. Ja vihdoin sain syyn uudelleenmaalata myös vanhan lastenhuoneen tehosteseinän, joka oli alussa tullut väärällä sävyllä maalatuksi.

Edellinen maalauskerta meni tosiaan pieleen, koska himmailin liikaa värejä valitessa; ajattelin, että ne kuitenkin näyttävät tummemmilta isoina pintoina. Nyt sain apua loistavalta myyjältä ("Ihmiset aina kysyvät minulta onko tämä liian tumma, mutta kun minusta ei edes musta ole tumma"), eikä mieskään ollut mukana, niin sain luvan kanssa ostaa kirkkaampaa ja tummempaa.

Lastenhuoneeseen iloinen keltainen. Trendistä huolimatta, haluan väittää itselleni.

Samoilta jalansijoilta on otettu kaikki blogin asukuvat. Silloin tuossa tuolin takana oli siis peili.

Muutto-operaatio oli paperilla pieni, mutta logistisesti hankala, koska tilaa laskea siirreltäviä huonekaluja ei juuri ollut. Ja sekä sänkymme että työpöytämme ovat kooltaan massiivisia. (Niin massiivisia, että olin varautunut korvaamaan työpöytää jollain pukki ja levy -viritelmillä, mutta tämä osoittautui kuitenkin tarpeettomaksi. Hyvä niin.)

Aikaa hommassa vierähti kuitenkin seinien paklaamisineen ja maalaamisineen vaivaiset kaksi päivää, ja mikä hämmästyttävintä: remontti tehtiin kerralla taulujen ripustusta vaille valmiiksi! (Kovin kliiniseltä näyttää ilman niitä, mutta onpahan hyvä valokuvailla. Ja ymmärrätte toki extreme close-upit - en nyt koko huoneita jaksanut alkaa siivota.)

Vanhempien huoneeseen pirteä harmaa! (Kiinteä lamppu on alkuperäisremontin sähkömiehen valitsema. Ajatuksella kunhan nyt jotain. Ajatus, joka ei aina kanna kolmea vuotta.)
"Patinoitunut" työpöytä on seuraava entisöinnin kohde.

Ja kyllä tuli hyvä. Jos vain yhtä helpolla saisi loihdittua vähän lisäneliöitä, niin eihän tästä muuttaisi ikinä.

* Oma huone!, riemuitsi mieskin muuton jälkeen. Eteisen ja vessojen lisäksi huone onkin ainoa, jonka oven voi sulkea. Tuntuu ihan luksukselta, oikeastaan. Vielä kun siellä saisi nukkua. Mutta ehkä jo tämä yö on parempi!

lauantai 28. joulukuuta 2013

Joulun materia


Pikkuveljen tytöiltä perityssä garderoobissa on käytännössä katsoen vain bodyja ja verkkareita, joten satsasin täysillä ja hankin nuorimmaiselle krakan, kauluspaidan ja henkselihousut joulun pyhiä varten. Ja myönnyn oman pröystäilyni edessä: siitä tuli niin söpö, että uudenvuodenlupauksenani on pukea lapsi pukuun vuoden jokaisena päivänä.


- Parempi kaksi lahjaa kuin ei yhtään lahjaa, pohti esikoisemme pukin vierailun aikana, kun serkkulasten lahjapinot jo huojuivat, mutta omassa oli vain kaksi. Sydämestä otti lapsen viisaus, mutta myöhemmin, kun kaikki lahjat oli jaettu ja niitä tullut yli kaksi, esikoinen ihasteli päivän olevan ikimuistoinen ja niin ihanaa, että voisin itkeä! Että ei nyt ihan antimaterialisti kuitenkaan. Mutta ihana on hyvä ja ikimuistoinen myös.

Esikoinen sai koota Lego-taloaan puoli kahteentoista aattoiltana, ja minä jouduin kovasti pidättelemään itseäni, etten liikaa auttaisi. Ehkä sen voi jonain yönä purkaa osiin ja rakentaa salaa uudelleen. Eli nyt aletaan olla kunnon lahjojen äärellä! Kauhistelen kuitenkin noiden pientäkin pienempien osien säilymistä meidän kaaoksessamme, mutta eivätpähän ainakaan vauvan suhteen tuota vaaraa. Eihän noihin pysty edes tukehtumaan.


Myös minun (muutkin) toiveeni toteutuivat moninkertaisesti: en ainoastaan minä vaan koko perhe saimme upeat pipot, aitoa turkulaista käsityötä, ja minä vielä ihan mahtavat hanskatkin. Antimateriapuolella vauva ei lunastanut joululahjatoivettani, mutta sepä ei kuulukaan tämän postauksen aihepiireihin.


Citymarket ei enää myy joulukuusen kynttilöitä! Edessä ovat vakavat ajat kynttilänhamstraajana. (Elävien kynttilöiden ihanuus on yksi syy siihen, miksi omaa kuusta en ole tämän mennessä suunnitellut hankkivani.) Lapsuudenkodissani kuusi kaatui vain kerran ja silloinkin kynttilät sammuivat ilmavirran voimasta, joten turvallisuusriskikin on nähdäkseni turhaan suurenneltu.



Kuusenkynttilässä saa joulun tunnelma materiaalisen muodon.

tiistai 24. joulukuuta 2013

Joulu on taas

Suklaakalenterini näyttää vielä joulukuun yhdeksättä, mutta niin vain kello lyö jo jouluaaton lukemia. Joka vuosi se yllättää.

Tonttulakit etsitty ja irronneet kulkuset ommeltu paikoilleen.

Yllättää siksi, koska saan viettää juhlaa valmiissa pöydässä, eikä kiri kohti joulua siis hengästytä. Joululahjoja olen kutimoinut* pisin syksyä, ja yllätyksekseni jopa päätellyt ajoissa. Paketoinnit viimeistelin tänään, ja nyt mies huutelee vuorostaan alakerrassa lahjapaperin perään. (On se niin viimetinkainen...)

Koska emme vietä joulua kotona, voimme marttojen kulunutta kaappineuvoa mukaellen jättää koko kodin siivoamatta. Sen sijaan saimme joulunaluspäivinä tehtyä pienen remontin miehen loman kunniaksi. (Uusista hienoista seinistä varmasti lisää myöhemmin.)

Se, että meillä ei kotona ole kuusta tai jouluruokia, ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö välittäisi joulusta. Päinvastoin: joulu on lempijuhlani! (Kaikkien muiden juhlien ohella.) Ja meidän joulumme ihan paras! Nautin kuitenkin vapaamatkustajan roolistani niin kauan kuin pikkulapsikiireen varjolla suinkin kehtaan. Ja kotona mennään minimikoristeluin niin kauan kuin lapset sen suinkin sallivat.

Joululahjaksi olen toivonut vauvalta hyviä yöunia ja serkulta pipoa - sitten on onneni täydellinen.

Hyvää joulua! T: Täti-ihminen

* Sanan etymologia täällä - eli siinäpä jo tuli ensimmäinen joululahja: Liinan uusi blogi. Siis Liinan uusi blogi! Menkää sinne. Heippa!

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

On pakko toteuttaa omia valintojaan

Kasper Strömman sanoi oikeastaan jo kaiken olennaisen. Siitä lapsiperheen pakosta autoilla, tietenkin.

Minä vain jäin pohtimaan, että missä kohtaa omista valinnoista ja omasta mukavuudenhalusta tulee pakko. On pakko asua kaukana palveluista, että voi asua mukavasti. Lasten on pakko käydä kaukana koulussa, ja heidän on pakko harrastaa monia asioita. Ja heidät on vielä pakko viedä harrastuksiin autolla. Enkä sano, että jutun perhe valitsee väärin - sanon vain, että he ovat valinneet.

Käyn minäkin marketissa autolla ja vien lapsen yleensä harkkareihin autolla. Ihan puhtaasta mukavuudenhalusta. Ilman autoa käyttäisin enemmän lähikauppaa ja lapsen jumppaseura olisi kenties valittu enemmän sijainnin perusteella. Mutta olisimme yhä vahvasti elossa.

Ja jäin minä vielä sitäkin pohtimaan, että oliko tämä juttu ihan tarkoituksellinen provo Hesarilta - vai ei. Ja kumpi kertoo pahempaa lehden linjasta?

Kohuvauvan yllätysunikoulu

Olen vähintäänkin viimeiset kolme kuukautta sinnitellyt joululoman voimalla. Siis siinä ajatuksessa, että joululomalla minä kääriydyn pehmoisen peiton alle jossain rauhaisassa paikassa ja mieheni hoitaa vauvan yövieroituksen. Männä viikolla, kun sadannen kerran puhuin aiheesta, mies esitti, ettei hän oikeastaan uskonut tällaisen unikoulun voimaan. Ja minä ymmärsin, ettei hän halunnut valvoa niitä vaadittua kolmea yötä.

Niinpä tuossa viime perjantaina, kun vauva tapansa mukaan heräsi ensimmäiselle yösyötölle (siltä ainoalta pitemmältä unipätkältään) kello 00.40, unikoulu sitten alkoi. Vähän vahingossa, kuten meillä tapana on. Olin, yllättävää kyllä, vähän väsynyt, ja kuulin kuinka se vielä väsyneempi mies katsoi alakerrassa telkkaria. Juuri kun olin huutamassa jotain rakentavaa tyyliin on se kumma, että jaksat telkkaria katsoa öisin kun et jaksa vauvaa hoitaa, mies tuli yläkertaan ja alkoi hyssytellä vauvaa.

Puolen tunnin kuluttua minä otin vuoron ja päätin, että nyt on jo lasta huudatettu liikaa; että enää en antaisi rintaa ja tekisi kaikkea tätä vaivaa ja huutoa turhaksi. Mutta sitkeäksi osoittautui lapsi. Hyvin sitkeäksi. Ehkä tämä on sellainen yhden yön kaveri, kannattelin itseäni.

Muutaman kerran vauva torkahti syliini, mutta heräsi välittömästi makuuasentoa yrittäessäni. Tunnin kuluttua hain tuttipulloon vettä ja se kelpasikin ihan hyvin - mutta ei millään tavoin edistänyt nukahtamista tai vähentänyt huutoa.

Kaksi tuntia vauva kesti. Mutta minä voitin!

Ja ihme! Seuraava herääminen hoitui vesipullon kanssa muutamassa minuutissa, samoin seuraava. Neljännen heräämisen aikaan kello olikin jo melkein kuusi ja päätin, että se saa kelvata aamusyötön ajankohdaksi. Siitä nukuimme yhdeksään. Ja ehkä tämä tosiaan oli tällainen yhden yön juttu, mietin tyytyväisenä.

Seuraava yö olikin tavallaan lupaava. Se lupaava osuus oli, että ensimmäisellä heräämisellä vauva huusi vain 20 minuuttia ja rauhoittui hyvin vesipullon kanssa. Se vähemmän lupaava, että näitä heräämisiä oli likimain tunnin välein koko yön.

Viime yö oli yö numero viisi. Siinä ajassa ymmärtääkseni hoituu unikoulu kuin -koulu. Yhteen mennessä vauva oli herännyt kolmesti. Siitä yhdestä valvoimme kolmeen. Minä kiroillen, vauva huutaen. Ja sitten aamupuoli taas rinnalla.

Eli kun aiemmin vauva heräili ja nukkui rinnalla koko yön, nyt hän huutaa alkuyön ja on rinnalla loppuyön. Ja minä nukun vähemmän kuin koskaan.

Niin, ja oli mieskin vielä oikeassa.

***

To be continued... Tai sitten ei. Tällä hetkellä pohdin, että ihan sama mitä pyristelen, eivät nämä minun lapseni nuku ennen kahta vuotta.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Paras ystäväni

Jos et voi kirjoittaa otsikosta, kirjoita sen vierestä. Sillä ohjeella suoritettiin yksi maisterintutkinto, joten eiköhän se kelpaa yhteen blogihaasteeseenkin.

En nimittäin voi puhua yksikössä. Minulla on ollut parhaita ystäviä useita, yhtä aikaa ja peräkkäin. Oletan olleeni myös paras ystävä monelle, mutta parhaankaan ystävyyden ei tarvitse olla toisia poissulkevaa kuten yksiavioisen parisuhteen. Mieluummin vertaisin ystäviä sisaruksiin tai lapsiin - ei niistäkään valita parasta. Minulla on useita tärkeitä, parhaita ystäviä.

Ja tiedän olevani onnekas.

Kerran varhaisteininä, varmaan valitettuani jostain kaveristani, isäni sanoi poikkeuksellisen tiukasti, että ystäviä ei pidä valita. Tarkoittaen että niitä on helpompi menettää kuin saada uusia. Tuolloin, koulun ja harrastusten tukemassa jatkuvassa sosiaalisessa kanssakäymisessä ajatus tuntui kaukaiselta, mutta sen viisaus on kirkastunut myöhemmin. Ystävistä kannattaa pitää kiinni.

Ystävät ovat itse valittu perhe. Ja ruuhkavuosien ystävyys: se on leikkitreffejä, karattuja iltoja, lenkkejä, ompelukerhoja, mökkiviikonloppuja, lounaita, jaettuja kokemuksia ja somekeskusteluita. Se on yhteisiä muistoja ja eläkesuunnitelmia. Tieto tuesta silloin kun sitä tarvitaan. Paras ystävä ei tarkoita samaa kuin lapsena tai nuorena aikuisena. Mutta ei se ainakaan tarkoita yhtään vähempää.


***

Ainekirjoitushaasteen emäntänä tällä kierroksella toimi Leluteekin Emilia, jonka tontilta voi kärkkyä haasteen koostetta ja haasteen seuraavaa osoitetta.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Ite tehhään

Vuoden siivooja heitti haasteella, joka koski itsetehtyjä joululahjoja, mutta kuka nyt joulun yli jaksaa odottaa. En minä. Vastaan siis haasteeseen itsetehdyillä joulukorteillamme. Jos näitä ei arkistoida pysyväisluonteisesti piirongin päälle, niin sitten ei mitään.

Vuosikausia - so. viisi vuotta - olen mennyt joulukorttien kanssa siitä, missä aita on matalin, eli lasten valokuvilla. Ja niin oli suunnitelmani tänäkin vuonna, kunnes avoimessa päiväkodissa lapset askartelivat ilman minun myötävaikutustani kolme korttia lapseen ja laskeskelin, että tässähän ollaan työstetty pakollisista joulukorteista jo hyvä osa. (Kunhan korttien määrä karsittiin aiempien vuosien viidestäkymmenestä viiteentoista. Sori.)

Kotona piti siis askarrella muutama lisää. Lasten kanssa askartelemisessa on se ongelma, että jos haluaa ylläpitää laatustandardeja, joutuu avustamaan, ja sitten onkin riitaa, että missä saa auttaa ja tuleeko tarpeeksi sellaista kuin äiti on visioinut. Ja sitten lapset jo kyllästyvätkin ja yksin saa askarrella sen näköistä, että olisi muka lasten tekemää.

No, hamahelmikorteissa sai esikoinen ihan omakätisesti toteuttaa omat korttiaiheensa, minä tein omani ja keskimmäisen. Idean pöllin Liinalta.



Vielä toinen setti kortteja askarreltiin, tällä kertaa vain keskimmäisen kanssa. Isosiskon askartelusetistä - jonka näette kuvassa - oli tyypilliseen tapaan loppuneet ne itse rannekorun pohjat, kun taas koristeita oli jäänyt ylenmäärin. Ja mikäpä olisi kiitollisempi korttiaihe kuin joulukuusi! Minä leikkasin kuuset, kolmevuotias koristeli. No okei, tuon keltaisen nauhan taiteilin minä - arvasitte varmaan kun oli niin elegantisti sijoiteltu.


 

Täten haastan Liinan näyttämään millaisia niistä alkuperäisistä hamahelmikorteista tuli! Et kai ole voinut olla niin blogiajattelematon, että olisit postittanut fotodokumentoimatta ensin?

torstai 12. joulukuuta 2013

Apua pystyville

Edellisen yksityisen terveydenhuollon ja vakuutusten epäpyhää liittoa koskeneen valitusveisuni jälkeen päätin vihdoin lähteä turistiksi turkulaiseen terveyskeskukseen. Aiheena oli lapsen korvatulehdus ja ajan sai samalle päivälle puolenpäivän aikaan. (Puhelimessa ei tarvinnut edes jonottaa, vaan ystävällinen robotti kertoi vaihtoehdoksi takaisinsoiton.) Kävelymatkaa terveyskeskukseen on meiltä reilu kilometri, aulassa oli hiljaista, lääkäri myöhässä saman verran kuin yksityisenkin lääkäri keskimäärin ja käynti maksoi varsin kohtuulliset nolla euroa.

Niin ja ihmiskokeen nimissä pyysin kurkistamaan myös esikoisen korvat samalla kun siellä oltiin. Samaan hintaan! En keksi ainuttakaan mutisemisen aihetta käynnistä.

Jälkitarkastuksen koittaessa systeemi kuitenkin petti kohdallamme: minulle tarjottin aikaa tammikuun lopulle - kahden kuukauden päähän soittohetkestä, siis. Minulle kerrottiin, että aika olisi pitänyt varata jo diagnoosin saadessa, mutta purnasin, että silloinkin varattuna kaksi kuukautta olisi ollut liian pitkä odotusaika. Vein korvat siis yksityiselle, kas näinhän se käy.

Seuraavalla neuvolakäynnillä, joka sattui olemaan lääkärikäynti, lääkäri katsoi lapsen tiedoista, että olin yrittänyt varata hänelle jälkitarkastusaikaa. (Kyllä, siitäkin jäi merkintä.) Lääkäri valisti minua, että ajanvaraushenkilö oli toiminut väärin: minulle olisi kuulunut antaa akuuttiaika myös jälkitarkastusta varten. Ensi kerralla sanot sinne, että aika on annettava, kuului neuvo.

Tässä tuleekin se ongelmakohta. En ole tottunut siihen, että palveluita pitää vaatia. Oletan, että minulle tarjotaan se mitä kuuluukin, ja jos tarjotaan ei-oota, se tarkoittaa ettei ole. En lähde - en halua lähteä - kinuamaan tai vaatimaan palveluita.

Ilmeisesti pitäisi. Viisi kuukautta vanha Hesarin pääkirjoitusjuttu kummittelee yhä pöyristyttävänä mielessäni. Kolumnissa Suomi on ahneiden hyvinvointivaltio toimittaja Pia Elonen kehuskelee osaavansa vaatia julkiselta hammashoidolta parempaa palvelua kuin muut.
"Puhelimen viereen on syytä varata hoitotakuut, lakikirjat ja muut pumaskat. Vaadin usein ties mitä kirjauksia ja lupauksia omiin tietoihini ja luetan niitä ajanvaraajilla tarpeen vaatiessa. Kerran sain tiskin alta itselleni kaksi koululaisaikaa ikään kuin palkinnoksi siitä, että hoidan hampaani hyvin."
Kerran sain tiskin alta itselleni kaksi koululaisaikaa ikään kuin palkinnoksi siitä, että hoidan hampaani hyvin! Näinkö ihan oikeasti julkisen puolen resursseja jaetaan?

Yksityiset sairaskuluvakuutukset ja työterveyshuolto asettavat ihmiset Suomessa eriarvoiseen asemaan terveydenhuollon suhteen, ja lisäksi vielä tämä: että asiakkaan, potilaan, kaupunkilaisen on osattava itse vaatia tarvitsemansa palvelut. Ottaa selvää, ottaa yhteyttä, vaatia.

Melko helposti tästä voisi päätellä, että ne, jotka eniten apua kaipaisivat, tipahtavat avun piiristä pois. Ja näin myös valitettavasti käy.

Kirkko & Kaupunki -lehden tuore artikkeli lasten korvatulehdusten hoidosta siteeraa THL:n tutkimusprofessoria Ilmo Keskimäkeä:
"Kehittyneistä länsimaista terveydenhoito suosii hyvätuloisia Suomea enemmän vain Yhdysvalloissa ja Virossa."
Viron systeemiä en tunne, mutta Yhdysvaltojen kanssa samaan virkkeeseen joutuminen kuulostaa todella huolestuttavalta. "Kukaan ei ole päättänyt, että terveyskeskukset ajetaan alas," Keskimäki sanoo artikkelissa. "Niin on vain käynyt, koska ohjausjärjestelmä on rikki."

Voisiko joku kuitenkin päättää, että ne ajettaisiin ylös? Että apua jaettaisiin tarveperusteisesti, eikä vain sille, joka osaa vaatia.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Oma arvo

Lapsen harrastuksen joulumyyjäisissä jouduimme hinnoittelemaan käsitöitä. Vitonen minun tekemistäni villasukista tuntuu ihan naurettavan vähäiseltä, mutta entäpä ostajana? Kohtuullista. Ostin yhdet.

Esikoinen ilmoitti jo kotona ostavansa tekemäni huivin, eli sen kohdalla hinta tyydytti minua sekä myyjänä että ostajana. Yllättävää kyllä, tarjouskilpaa ei syntynyt.

Tänään taas järkytyin huomatessani tekemäni leivän olevan menossa vanhaksi. Ja kyllä, ruokahävikki kauhistuttaa minua aina, mutta erityisen syvältä se riipaisi tällä kertaa, kun kyseessä oli omin karhein kätöisini valmistelema limppu. (Käytännöllisestä näkökulmasta voisi ajatella, että taloudellinen hävikki on itseleivotun kohdalla pienempi kuin kaupan leivän. Käytännöllistä näkökulmaa ei käytetä.)


Vaikka esimerkkini ovat kärjistettyjä (joku toinen oikeasti tekee villasukat paljon vähemmillä tunneilla kuin minä - teollisen leivän ja itseleivotun välisestä erosta puhumattakaan), niistä kuultaa läpi, että oman työn (ja oman ajan) arvo on suurempi kuin jonkun toisen.

Mietitään vaikka myöhästymistä: todelliset force majeuret poislukien, myöhästyjä osoittaa, että minun aikani on arvokkaampaa kuin sinun aikasi. Minulla oli tämä tärkeä asia, jonka vuoksi myöhästyin - sinulla taas oli hyvää aikaa odotella minua. Minä en aiemmin myöhästellyt, mutta nykyään kyllä. Ja voihan siitä syyttää lapsia, mutta toisaalta - eivät yllättävät hidasteet lasten kanssa yllätä. Aina voisi alkaa varustautua aiemmin.

Melko itsekästä, kun oikein alkaa miettiä.

***

Eikö ollutkin hienovarainen tapa leuhkia, että olen leiponut leipää? Tällä reseptillä. Ihan huippua! (Saaristolaisleipäkin on huippua, mutta sen reseptiä en uskalla julkaista.)

lauantai 7. joulukuuta 2013

Avoimet ovet

Löysimme sen! Eli se avattiin viimein.

 




Avoin päiväkoti: ihan loistava konsepti.

Avoin tulla ja mennä miten haluaa, lapsille ohjelmallinen tuokio ja joku joka askarrelluttaa Suomen liput itsenäisyyspäivän alla ja joulukortit joulun alla. Lorutuokiot, uudet lelut, leikkiseuraa, aikuisseuraa. Aikaa neuloa. Kuppi kahvia kaupungin laskuun.

Siirsimme äitiyslomabestikseni kanssa viikkotreffimme avoimeen päiväkotiin. Saimme me toki ennenkin juoruta lasten peuhatessa keskenään, mutta nyt lapset varhaiskasvattuvat siinä sivussa. Ei tarvitse enää morkkistella askartelemattomuuksista, vaan lapset saksivat itsensä sisään suomalaiseen kulttuuriin täysin ilman minun panostani.

Meillä (siis minulla, en puhu kaverini puolesta) on myös pakko olla viikossa määrätty määrä ohjelmoitua ohjelmaa, muuten alamme hyppiä seinille. Harrastuksia voi toki haalia, mutta harva sopii kolmelle eri-ikäiselle lapselle ja niitä voi olla vaikea sovittaa kalenteriin tai kurahousujen puntteihin. Avointa julkista tilaa, jossa lapset saavat temmeltää rauhassa, on tarjolla vähän. Kotikyläilyissäkin on oma vaivansa siivoamisineen. Eli tällainen palvelu on kuin luotu minunkaltaisilleni ihmisille. Eikun siis se on nimenomaan luotu minunkaltaisilleni ihmisille.

Ja mahtuu sinne vielä muitakin.

Mainitsinko jo, että minä voin neuloa sillä aikaa kun lapset askartelevat?

Nerokasta.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Ei ollenkaan kornia

(Mitä nyt tuo otsikko.)

Ajattelin nimittäin vähän mainostaa quornia. (Vailla sidonnaisuuksia, luonnollisesti.)

Minä en ole suuri lihankorvikkeiden ystävä - muutaman soijanakin saatan syödä kesässä ja nakkikeitossa, ja joskus harvoin teen makaronilaatikkoa soijafärssiin eli "jauhelihaan". Nyt kuitenkin miehen (kyllästyttyä soijaan ja) ihastuttua quorniin, meille on löytynyt uusi yhteinen suosikki.

Kuvan pöllin pastanjauhannasta - josta siis yksi resepti lisää.

Quorn on (eräästä punahomelajikkeesta valmistettua) sieniproteiinia. (Jos kuulostaa ällöltä, niin mietipä hetki Ross 508:a.) Pakastealtaasta päätellen proteiinista voi valmistaa kaikkia mahdollisia lihankorvikejalosteita, mutta meillä on erityisesti lyönyt läpi quorn bitar, eli kanamaiset vaaleat kuutiot. Quorn-kuutioiden rakenne on miellyttävä ja ne imevät varsin mukavasti kastikkeen makua - toisin kuin esimerkiksi tofu, jonka marinoinnin kanssa saa aina tapella. Siitä plussaa.

Miehen todistuksen mukaan kuutiot ovat kuin kanaa, mutta parempaa: ei ikäviä rustoja. Mutta epäilemättä miehen lausunto saattaa olla vääristynyt johtuen ajallisesta etäisyydestä vertailukohteen syömiseen. Pastanjauhajan mukaan maku on "ehkä jollain tapaa etäisesti kanamainen" (mutta ruoka maukasta).

Mutta no niin. Quornia siis. 

Vihreä quorn-curry

1 sipuli
2 valkosipulin kynttä
pala kesäkurpitsaa
2 porkkanaa (tikkuina)
vihreitä papuja
1/2 chili
pala ananasta
puoli pussia quorn-paloja
2 rkl vihreää curryahnaa (tai pakkauksen ohjeen mukaan)
kookosmaitoa

Pilko ja kuullota kasvikset pannulla.
Lisää valkosipuli, chili ja currytahna.
Lisää joukkoon quorn-palat jäisenä, vihreät pavut ja ananas.
Lisää kookosmaito.
Lisää suolaa jos tarve vaatii.
Tarjoile basmatiriisin kera.


Quorn-pata (pikaversio)

1 sipuli (isoina lohkoina)
2 porkkanaa
valkosipulia
herkkusieniä (isoina lohkoina)
2 tomaattia
tomaattipyrettä tai paseerattua tomaattia
suolaa
mustapippuria
timjamia
quorn-paloja puoli pussia
(Jos olisi ollut avonainen punaviinipullo, olisin lisännyt viiniä.)


Laita kattilan/padan pohjalle pieni tilkka vettä, ja siihen porkkanat ensimmäisenä kypsymään.
Pilko ja lisää joukkoon muut ainekset, viimeisenä jäiset quorn-palat.
Anna hautua Pikku Kakkosen ajan.
Tarjoile esimerkiksi keitettyjen perunoiden tai muussin kera.

Nam nam.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...