Näytetään tekstit, joissa on tunniste Terveisiä perheestä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Terveisiä perheestä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Bloggari löysi onnen perhearkeen tällä yksinkertaisella keinolla

Klikkiotsikot ovat tulleet jäädäkseen - ja pilanneet lopullisesti ennestäänkin vaikean otsikoimisen taiteen. Mutta totta se on! Paljastan otsikon salaisuuden heti alkuun: muutin harrastuskalenteriamme.

Viime syksynä viikko-ohjelmassa oli maanantaina ratsastus, tiistaina uimakoulu ja futis, keskiviikkona futis, torstaina jumppa, lauantaina luistelu ja 1-2 peliä, sunnuntaina futis. Kun taas nyt on maanantaina futis, tiistaina ratsastus, keskiviikkona futis, lauantaina 1-2 peliä, sunnuntaina luistelu ja futis. Ok, pari harrastuskertaa viikossa vähemmän, ajattelet.

Vaan ehei: laitoin kaikki lapset samaan luistelukouluun!

Eli sen sijaan, että kaksi vaatisi ohjelmointia yhden harrastaessa, ne kaikki harrastavat samaan aikaan! Aivan täydellisen nerokasta. Käytiinpä viime sunnuntaina luistelun aikana yhdessä Suurmetsurin kanssa sivakoimassa.

(Kyllä, tilanne vaatii sekä boldausta että huutomerkkejä.)

Talven hiihtosaldo on tuon keikan myötä jo kolmessa kilometrissä.

Tänä sunnuntaina Hitachin peli osui päällekkäin luistelun kanssa, joten minäpä join sitten kahvit jäähallin kahviossa. Lenkkivaatteissa kuitenkin.

Toki Harbi (kolme ja puoli vee) oli jo viime viikolla luistelukoulussa käytyään sitä mieltä, että harjoittelut on harjoiteltu, hän siirtyy jääkiekkoon. Suostui kuitenkin jäälle sen verran ajoissa, että ehdin juomaan koko kupillisen ja lukemaan Sunnuntai-sivut.

Myös toinen harrastus on toisin: sain Barbin ratsastamaan naapurin lapsen kanssa samaan ryhmään. Joten nyt voin laittaa naapuriin viestiä, että "huomennakin menee vähän tiukille - jos en ehdi, Barbi voi tuoda auton avaimet, niin voitte mennä meidän autolla".

Nyt ymmärrätte.
Hevoinen.

Ja sitten on vielä yksi asia, joka ei ole muuttunut. Joka keskiviikko ja sunnuntai tunnen pukuhuoneessa sellaista lämmintä myötätuntoa niitä muita kohtaan, jotka ovat tulossa ohjatusta jumpasta. Kun minä olen tulossa futsal-treeneistä.

Onnen-minä.

Osa arjen helpottumisesta menee tietysti lasten kasvamisen piikkiin, mutta osa johtuu ihan omasta neroudestani. Molempia tarvittiin siihen, että keksin, että voimme mennä hääpäiväillalliselle kello 16 ja vain sijoitella lapset naapureihin leikkimään. Ei vaivalloisia lapsenvahtijärjestelyitä! Ei isovanhempien vaivaamista ja yökyläilyjä!

Hääpäivän iltana huomautin Kyöstille - nahisteltuamme tietenkin päivän mittaan kuten tapoihimme kuuluu - että olemme olleet kymmenen vuotta yhdessä.

- Hyvä alku, Suurmetsuri totesi.

On se vaan, eikö olekin.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Vahingossa vihreä eli polveileva saaga ahtaasta asumisesta

Olemme aloittaneet ihmiskokeen.

Tarina pitänee aloittaa vähän kauempaa, opettavaisella kertomuksella siitä, kuinka ostaa Helsingistä kohtuuhintainen asunto, Hitas. Niin, arvonnan kautta toki, sehän on se helppo tapa: arvontaan osallistuu vain joitakin satoja per myynnissä oleva asunto. Mutta toisella kierroksella tuuri ei riitä. Asunnot eivät juuri tule julkiseen myyntiin, vaan ne diilataan sivulauseissa.

Me olimme onnekkaita. Eräs naapuri tarjosi meille asuntoaan: kävimme katsomassa, juoksimme pankkiin, saimme lainan ja ilmoitimme ostavamme asunnon. Aikamme odotettuamme kysyimme tilannetta, niin olikin myynyt toiselle. Sattuuhan sitä.

Seuraavaksi toinen naapuri sopi ostavansa kolmannen naapurin asunnon, myyvänsä omansa meille. Sovittiin kaupat. Muutamaa päivää ennen h-hetkeä sen kolmannen naapurin uudesta asunnosta löytyi luteita, kaupat peruuntuivat. Tästä pettyneenä päättivät, ettei enää etsi uutta asuntoa - toinen naapuri vaihtaa nyt asuntoja päittään neljännen naapurin kanssa.

Viidennen naapurin ilmoittaessa asunnostaan Hitas-sivustolla - jota otin tavakseni tarkistaa vähintään neljästi päivässä - soitin ja meilasin kiinnostuksestamme tunnin sisään ilmoituksen jättämisestä. Päivässä ilmoitus olikin jo poistettu, yhteydenottojen tulviessa yli vastauskyvyn. Suurmetsuri pääsi kuitenkin myyjän puheille - toisin kuin siis minä - ja puhui ilmeisen kaunopuheisesti maksukyvystämme ja joustavuudestamme. Ehkä lapsistakin. Meille kaikki sopi, kaikki kävi. Lupauduttuamme ostamaan asunnon, kävimme kuitenkin myös katsomassa miltä siellä näytti.

Ja täällä sitä nyt sitten ollaan.

Kolmiossa.

Älkää ymmärtäkö väärin, olen onnessani: sain säilyttää kahdenkymmenen minuutin pyörämatkan töihin, Barbit ja Harbi koulunsa ja päivänkotinsa. Espoolaisesta omakotitalosta haaveillut Suurmetsuri sai veneen ja kuivurin.

Mutta menetin vaatehuoneen, ja jos tarkkoja ollaan, vaatekaapinkin. Minulla on kolme hyllyä lastenhuoneen kaapissa. Lasten leikkihuone sijoitettiin parvisängyn alle. Hävitin kaksi kirjahyllyä - ja ostin yhden uuden - sekä pari kuutiota irtainta. Liikaa jäi.

Kolmen kerroksen väkeä.

Mutta nyt oikeastaan tullaan siihen varsinaiseen pointtiini, pohdittuani Hesarin Mustan Laatikon herättelemänä ahtaasti asumista tänään: tavaran säilytys on ainoa mihin tilaa tarvitsisimme - elämälle meillä on aivan riittävästi tilaa. On mukava olohuone, kahdeksan hengen ruokapöytä ja kaksi vessaa. Pohjaratkaisu, joka mahdollistaa asunnon ympärijuoksemisen.

Ahtaasti asuminen tarkoittaa Tilastokeskuksen nykymääritelmien mukaan sitä että asuntokunnassa asuu "enemmän kuin yksi henkilö huonetta kohti, kun keittiötä ei lasketa huonelukuun".* Siis meidän asuntomme riittäisi kolmelle. Vielä ahtaammalle joudutaan jos tarkastellaan keskivertoasuntoja: Uudellamaalla ihmisillä on keskimäärin kodissaan 37 neliötä per henkilö, koko maassa keskiarvo on hitusen päälle 40 neliötä.

Meillä on kahden hengen koti viidelle.

Tämä kieltämättä selittää edellisen sähkölaskun yhteydessä ihmettelemääni tilastoa, jonka mukaan käytämme sähköä vähemmän kuin keskiverto kahden hengen (kerrostalo)talous. Me, joilla pesu- ja tiskikoneet laulavat päivittäin, ja joiden pistorasioissa yöpyy puhelimia, tabletteja ja läppäreitä koko kerrostalon tarpeisiin. Silti yllämme neliöillämme samaan energian käyttöön kuin ne kaksi ihmistä samoissa neliöissä.

Eli kaiken sen logistisen ihanuuden lisäksi, mitä kotimme tarjoaa, olemme myös vahingossa vähän vihreämpiä.

Sanon sen olevan ideologinen valinta.

* Haluan myös huomauttaa, että vuonna 1975 emme vielä olisi asuneet ahtaasti. (Vasta vuonna 1980. Miten nousukausilaista.)

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Toisenlainen arki

Syysloma. Mikä ihana sana.

Teeskentelin vanhemmilleni, että ekaluokkalaisemme olisi heitteillä syyslomansa ajan, ja koska muut lapset tulisivat kateelliseksi, jos vain yksi pääsisi mummolaan, saattaa puksuttelin koko lauman sunnuntaina Turkuun.

(Kuudeksi päiväksi!)

Sittemmin olen siivonnut (tasolla käynpä-läpi-kaikki-lasten-vaatejemmat), käynyt kahdesti futistreeneissä ja kerran oluella. Suurmetsurin kanssa syömässä ja teatterissa. Tehnyt töitä pitkään, käynyt kirjastossa ja katsonut televisiota. Olen ostanut täysmaitoa juodakseni aamukahvit. Nyt on keskiviikko, ja tuntuu, että elämässäni on niin paljon luppoaikaa, että voin vaikka kirjoittaa sen Internetiin.

Vain kerran olen hätkähtänyt apua-olen-unohtanut-hakea-lapset ja vain vähän päivitellyt sitä millaista voi olla aikuisten arki ilman lapsia. Koska ihmeellistähän tämä on vain siksi, että se on poikkeuksellista.

Tämä arkiretriitti on kuitenkin avannut silmiäni siitä kuinka aikataulutettua ja ahdasta arkemme osin on. Millaisen kontrastin tekee se, että aamupalalla voi lukea lehteä ja keskustella lääkärifirmojen "verosuunnitelusta" eikä juosta puolipukeissa eteisen peilin ja kaatuneiden maitojen välimaastossa. Että voi istuen syödä aamupalaa. On uskomatonta mitä kaikkea voikaan uhrata nopeamman aamun nimissä. Ensin maitokahvin ja sitten koko kahvin. Säästän siinä ainakin minuutin.

Työni on kiinnostavaa ja palkitsevaa (no en vain kehtaa sanoa, että ihanaa!), mutta säläytyy sen verran moneksi projektiksi, etteivät virka-ajan tunnit tunnu aivan riittävän. Ja vaikka asiantuntijana esiintyminen on toki miellyttävää, Hitachi ei kiitä, kun iltatilaisuuksia tulee viikkoon useita. On myös niitä harrastuksia. Mutta melko kunniakkaasti olemme minusta selvinneet tästä vuoroin vanhempana -systeemistä.


Ehtoisa taisi joskus toivoa blogia, jossa kiireinen virkanainen kiiruhtaa päiväkodin pihaan sulkeutumisaikaa vastaan taistellen. Ja sellainen tämä blogi olisi jos sitä kirjoittaisin. (Joskin oikeasti haen lapset - viimeisenä - jo puoli viiden aikaan. En tajua miten muut sen tekevät.)

Arki on silti hyvää. Se lapsellinenkin versio. Osin siksi tämä foorumi ei varmaan enää päivitykään. Ei ole valitettavaa. (Paitsi helsinkiläisistä pyöräilijöistä. Joten pysykää toki kanavalla!)

Mutta loma omassa arjessa. Aijjettä. Parempaa kuin loma.

maanantai 18. elokuuta 2014

Arki 3.0

Niin ikuisesti kuin kotiäiteily iltapäivisin kestikin, lopulta loppui äitiyslomailu ja hoitovapailu. Viime viikolla lähetin lapset kunnan hellään huomaan vailla sen suurempia draaman kaaria. Ehtihän toki kuopus juuri täyttää vuoden ja neljä kuukautta, ollen siten lapsistamme vanhin hoitouran alkaessa. Olisin toki silti saattanut vähän tunnelmoida lapsen hoitoonmenoa näin viimeisellä kerralla, mutta pienen päiväkotiura tuntuu lähinnä ohijuoksulta: parin kuukauden päästähän olemme mitä todennäköisemmin roudaamassa lasten kerhotossuja Kiinaan, jossa omaksunen jälleen kuopuksen täysipäiväisen hoitovastuun.

Kaiken kaikkiaan uusi arkiarki on alkanut varsin hyvissä merkeissä. Esikoinen on viihtynyt esikoulussa erinomaisesti, toivoen ainoastaan myöhempää hakuaikaa. Keskimmäisellä - joka toki tapaa viihtyä aina ja kaikkialla - kaikki on päiväkodissa kivaa ja ruoaksi salaattia. Ja kuopus - raukka, eikö niin - päästää protestihuudon päiväkotiin mentäessä ja pienen nyyhkäyksen haettaessa. Siinä välissä on kuulemma oikein reipas. Niin ja poikkeuksellisen fiksu tietenkin. Kuinkas muuten.

Minä taas, kiitos vain, olen viihtynyt uuden tutkimussuunnitelman parissa niin mainiosti, että alan varmaan pian uskoa sen vakuuttavuuteen muidenkin mielestä. Mutta ei nyt vielä riehaannuta.

Paitsi päivien, arki on muuttunut radikaalisti myös iltaohjelman osalta. Vielä keväällähän kaikki arki-illat olivat enemmän tai vähemmän harrastusaikataulutettuja, mutta nyt olemme Kiinaan muuton verukkeella - ja koska täysipäiväinen päiväkotiarki on alkanut - lopettaneet lasten kaikki ohjatut harrastukset. Ja minunkin harrastukseni ovat jotenkin nuupahtaneet.

Ihan mahtavaa! (Sovitaan, että en sanonut tuota ääneen.)

Jos nyt jostain pitää valittaa, ja pitäähän sitä, niin nukkuminen aiheuttaa haasteita tähän uuteenkin arkeen. Esikoinen on uuden jännän arjen myötä kovin väsynyt iltaisin. Keskimmäinen taas nukkuu päiväkodissa komeat päiväunet, joten nukkumaanmenoaika tulee pari tuntia liian aikaisin. Ja kuopus? Riittänee jos sanon, että kokonaisia yöunia yhä odotellaan.

Yleistä väsymystä varmasti lisää, että ensimmäistä kertaa - ikinä lapsille ja minulle kutakuinkin kahteentoista vuoteen - herätyskello soi joka aamu seitsemän jälkeen. Joudun siis herättelemään lapset unestaan, ja sitten suurimmalla mahdollisella hermopaineella päiväkotiin, se on rentoa. Aina aiemmin päiväkotiaikoina lapset ovat syöneet aamupalan kotona ja menneet päiväkotiin vasta yhdeksän jäljistä, ja kotiaikoina taas olen tehnyt kaikkeni venyttääkseni laiskaa aamua mahdollisimman myöhäiseksi. Mutta nyt kun minä sekä vien että haen lapset päivittäin ja haluan siinä välissä tehdä töitäkin, laskeskelin, että tiukalla aamunaloituksella saisin päivät pidettyä helpommin järjellisen pituisina: sekä lapsille että minulle.

Suurmetsuriparan herätyskello soi yhä neljältä, mutta etäpäivien määrä on kesäloman jälkeen ollut korkeampi kuin aiemmin, eli tiukkaa taitaa tehdä sielläkin suunnassa. Toki etätöiden tekeminen lienee hieman helpompaa kuin kotona on kolmen huutavan lapsen sijaan vain yksi huutava vaimo. Vitsi vitsi, minä mitään huuda. Korkeintaan, että "mennäänkö lounaalle", ja senkin chatti-ikkunaan.

Ensimmäisen päiväkotipäivän lounas: en malttanut lähikauppaa kauemmas. Toisena sentään kävin hakemassa thaini ravintolasta. Ja kolmantena ja neljäntenä. Tänään kokeilin varovasti ruoanlaittoa.

Eli oikein hyvä arki tuli. Pidetään tämä. Ainakin sen pari kuukautta, jooko?

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Kesälomaperinteitä

Kesäloma, kaikkihan tietää miten se sujuu - ainakin someraporttien mukaan: on vain ihanaa ja rentoa ja mökkivarpaita ja jätskiä ja kasvanutta melanoomariskiä.

Meillä on näiden lisäksi ihan oma kesälomatraditio. Se alkaa tuossa kevättalvella, jolloin suurmetsuri pohdiskelee, että tänä vuonna voisi (ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen) pitää ihan oikean kesäloman. Minä riemuitsemaan ja ehdottamaan, että koko heinäkuunko, johon suurmetsuri, että jotakuinkin sillä lailla varmaan, kunnes sitten kesän lähestyessä huomataan, että töitä oikeastaan on ihan kauheasti (enemmän kuin kymmeneen vuoteen), ja johan tässä tulee lomailtua niiden ulkomaanreissujen ajan, ja että kyllä nyt ainakin siitä heinäkuun alusta pitää vähän aikaa töitä jatkaa. Minä sitten jankkaamaan, että kyllä ihmisen täytyy lomaakin pitää ja olisi kyllä kiva sopia vähän menoja etukäteen, ja eikös tämä sovittu jo kertaalleen, jolloin Kyösti taipuu lukitsemaan kalenteriin muutaman viikon lomajaksoon, johon sitten pitää mahduttaa kaikki rentoilu ja mökkeily ja huvipuistoilu ja vuoden sosiaalinen elämä ja urheilu ja vapaa-aika. Tähän liittyy myös toinen traditio, jossa minä henkisesti ranteitani vääntelen, että miten ikinä minä saan mitään lomaa, kun täällä kotia ja lapsia hoidan muutenkin ja mikä sitten lomalla niin muuttuu, ja kutakuinkin riippumatta suurmetsurin liikkeistä, saadaan kahteen ensimmäiseen päivään mahdutettua riita minun oletuksistani siitä kuka saa koskakin nukkua pitkään ja koska on minun vuoroni olla häh.

Tämän rituaalin jälkeen virittyvät aivot kuitenkin hiljalleen lomamoodiin, ja kesävarpaat lilluvat sinilevävapaassa merivedessä ja minäkin ymmärrän, että mitäs sitä niin kauheasti ryntäilemään, valmiissa maailmassa. Ja päiväunetkin on olemassa, ottajaansa odottamassa. Niin saattaapa siinä käydä niinkin, että toisen lomaviikon lopuilla tohtori Hitachi toteaa, että eikös sitä ollut puhetta, että heinäkuun loppuun asti on lomalla.

Söin kesälomalla jäätelön ja laitoin siitä kuvan internettiin.

Niin että lomalla ollaan edelleen. Ja oikein hyvällä ollaankin. Semminkin, että ollaan tehty hienoja reissuja, viime viikosta alkoi likipitäen loman paras vaihe. No se helle tietenkin, ja kiireetöntä kotiaikaa, mutta etenkin esikoisen uimakoulu. Viime vuonna vuorottelimme, mutta tällä kertaa minä olen saanut jakamattomat vientivuorot, mikä tarkoittaa kokonaista tuntia uima-aikaa minulle - maauimalassa - joka päivä kahden viikon ajan! Niin ja on vielä helle!

Niin paljon uimakoulukonseptia olen rakastanut, että hieman valitellen joudun toteamaan esikoisen oppineen tällä kurssilla uimaan. Onneksi hän voi kuitenkin vielä ensi vuonna osallistua 7-vuotiaiden jatkokurssille, minkä jälkeen onkin jo keskimmäisen vuoro olla viisi ja näin siis minä saan uimakouluilla (jos emme muuttamaan erehdy) jopa vuoteen 2021 asti!

Ja jos nyt oikein optimistiksi ryhtyy, niin ehkä sen jälkeen lapset ovat niin isoja, että voin jälleen alkaa harrastaa uintia ilman uimakoulun tekosyytä. Kyllä, niin se varmasti menee. Harrastus nimittäin hiipui joskus esikoisen pikkulapsiaikoina, koska se lohkaisi niin ison aikaa illasta.

(Ajatelkaa, meillä oli joskus yksi lapsi ja pulaa vapaa-ajasta. Hih. Voi niitä aikoja.)

Onneksi on sentään loma.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Salaliittoteoria

Tuleva esikoululainen sai kevään infotilaisuudessa ensimmäisen kotitehtävän.

Lapsen tulee kerätä laatikkoon kesämuistoja, joita saa esitellä ryhmässä elokuussa. Voitte kuvitella miten tärkeänä tämä melkein-jo-koululainen olikaan.

Minun otsalleni nousivat hikikarpalot. Olen varma, että todellisuudessa kotiläksy on vanhemmille. Samalla tavalla kuin ne neuvolan laput, jotka annetaan kahdeksaa kuukautta ennen kuin ne tulee palauttaa täytettynä. Lyön vetoa, että niiden tärkein funktio on vanhempien sitoutuneisuuden tarkastelu.


Ai miksi? Koska unohtunutta lappua ei ole koskaan tarvinnut täyttää uudelleen.

Laputhan tietenkin täytetään hyvissä ajoin ja säilytetään ensimmäiset puoli vuotta työpöydällä päällimmäisenä, kunnes sitten laitetaan hyvään talteen. Etteivät katoa.

Eivät katoa - kotoa.

maanantai 26. toukokuuta 2014

Kohtauksia eräästä lapsiperheestä

Kohtaus 1, jossa feministin sielu lepää

Esikoisen lastentarhanopettaja kehui lapsen antaneen hänelle palautetta. Aikuinen oli viitannut johonkin sanalla poikamainen, jolloin esikoinen oli kääntynyt puuhistaan ja todennut (hyvin rauhallisesti ja opettavaisesti, minulle kuvailtiin)

- Kuule Maija [nimi muutettu], ei ole olemassa juttuja, jotka ovat poikamaisia tai tyttömäisiä.

Aivan juuri näin se on, opettaja oli myöntänyt, jokainen tykkää siitä mistä tykkää. Kyllä siinä äidin sydän oli pakahtua ylpeydestä: lapsihan on kuin ilmetty äitinsä! Eli teoria hyvin hallussa, mutta käytäntö sitten mitä sattuu.

Kohtaus 2, jossa perhe lepää

Mies on viime viikon kääntyillyt tuskissaan vuoteessa. Kuumaa, kuulemma. Mmhm, olen mutissut paksun peittoni alta. Perjantaina ratkaisukeskeinen henkilöhahmomme kantoi kotiin ilmastointilaitteen. (Käytetyn sentään, ja onneksi sen verran kovaäänisen, että sitä ei voi pitää päällä nukkuessa, vaan vain hetken sitä ennen.)

Tehokkaasti laite onkin pienen makuuhuoneemme viilentänyt. (Yhden peiton kanssa pärjää silti, huh.) Eilen siirsimme kuopuksen pinnasängyn huoneeseemme, josko tämänhetkinen huonounisuus* helpottaisi. Siitähän loihe isommat lapset valittamaan, että miksi heidän pitää nukkua kuumassa lastenhuoneessa, hekin haluavat viileään!

Koska televisiosta tuli jotain urheilua ja halusin itsekin nukkumaan, luovutin taisteluitta. Arvaatte varmaan lopputuloksen? Mutta huoli pois, lastenhuoneen lattialle oli varmasti hyvä käpertyä mukavan** penkkiurheilutuokion jälkeen. Ja miehen lohduksi: hän oli jo aiemmin päivällä ajanut kolarin ja porannut käteensä, joten kuumassa nukkuminen tuskin oli päivän murheista suurin.

* Kuopuksella on yksi tiukimmista vaiheista (tm) ikinä. Ei syö, ei nuku, arvatenkin hieman tyytymätön. Hampaita? Miksipä ei? Tai sitten MPR-rokotteen jälkiseuraamuksia tai vain flunssaa ja kuumaa. Yksi lääkäri arvaili enteroakin (toista lasta varsinaisesti tutkiessaan). Tiedä häntä, loppumaan kyllä joutaisi.

** Heräsin (korvatulpat päässä, suljetun oven takana) järjettömään tuuletushuutoon, josta päättelin Suomen voittaneen. Aamulla sitten Facebookista ymmärsin, että peli olikin Putinin tilaama ja tuomarit lahjottu, mikä varmasti onkin ainoa mahdollinen selitys sille, että Suomi saattaisi finaalipelin hävitä. *empaattista nyökyttelyä*

perjantai 16. toukokuuta 2014

Hyviä puolia miehen työmatkaviikossa

Tämä ei ole sitten mitään ironiaa.
  • Ei tarvitse keskustella lastenhoitovuoroista eikä hätäillä oman vapaa-aikansa suorittamisesta.
  • Kääntäen: mikään mitä tekee, ei ole omasta ajasta pois. Voi vaikka imuroida.
  • Keittiön voi siivota silloin kun se sattuu sopimaan. Esimerkiksi kohta.
  • Pärjää koko viikon vailla välikauppareissuja, kun kukaan ei puutu sekundaarisiin vajeisiin jääkaapissa.
  • Pärjää kutakuinkin koko viikon kahdella ruoanlaittokerralla.
  • Käyttää isomman hetken päivän suunnitteluun ja keskittyy sen mukavaksi tekemiseen.
  • Voi vaihteeksi olla se relampi vanhempi, joka ostaa spontaanit jäätelöt.
  • Saa rahoilleen vastinetta, kun vie kolme lasta kuntosalin lapsiparkkiin.
  • Voi hyvällä omallatunnolla pyytää lastenhoitoapua pienimmälle ihan vaan viedäkseen isommat lapset uimaan.
  • Saa jakaa itselleen loputtomasti Arjen sankari -pisteitä.
  • Saa hyväntuulisia viestejä mieheltä, joka on ehtinyt nauttimaankin matkastaan.
  • Se loppuu ensi yönä.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Arkikuva 3/5: Kesän ensimmäinen päivä


Ei tunnu kyllä arjelta tämä. Eikä toki määritelmän mukaan olekaan, vaan pyhä. Kymmenen tuntia ja kaikki ateriat nautittu pihalla. Minä sydän kesä.

Edit 20:25. Muistin haastavasta haasteesta ihan puolet. Mutta korjataan: haastan LQ:n! Sori, nyt pitää juosta terassille.

lauantai 18. tammikuuta 2014

Lasten päivä

Taideteos täältä.

Erään ystäväni äiti jakoi aikoinaan minulle viisautta: aikana ennen videoita, Wäinö Aaltosen museon kahvila oli ykköspaikka viettää väsynyttä sunnuntaita. Siellä sai juoda kahvinsa rauhassa kun lapset olivat nauliutuneet jättimäisen akvaarion eteen.

Toimii yhä, ipadinkin aikakaudella. Akvaarioviihteen lisäksi ison peukun saa lapsille suunnattu opastettu kierros ja korkeatasoinen taidetyöpaja. Turkulaiset huomio: tämä kaikki vielä huomenna!

(Ja se akvaario joka viikonloppu.)

lauantai 28. joulukuuta 2013

Joulun materia


Pikkuveljen tytöiltä perityssä garderoobissa on käytännössä katsoen vain bodyja ja verkkareita, joten satsasin täysillä ja hankin nuorimmaiselle krakan, kauluspaidan ja henkselihousut joulun pyhiä varten. Ja myönnyn oman pröystäilyni edessä: siitä tuli niin söpö, että uudenvuodenlupauksenani on pukea lapsi pukuun vuoden jokaisena päivänä.


- Parempi kaksi lahjaa kuin ei yhtään lahjaa, pohti esikoisemme pukin vierailun aikana, kun serkkulasten lahjapinot jo huojuivat, mutta omassa oli vain kaksi. Sydämestä otti lapsen viisaus, mutta myöhemmin, kun kaikki lahjat oli jaettu ja niitä tullut yli kaksi, esikoinen ihasteli päivän olevan ikimuistoinen ja niin ihanaa, että voisin itkeä! Että ei nyt ihan antimaterialisti kuitenkaan. Mutta ihana on hyvä ja ikimuistoinen myös.

Esikoinen sai koota Lego-taloaan puoli kahteentoista aattoiltana, ja minä jouduin kovasti pidättelemään itseäni, etten liikaa auttaisi. Ehkä sen voi jonain yönä purkaa osiin ja rakentaa salaa uudelleen. Eli nyt aletaan olla kunnon lahjojen äärellä! Kauhistelen kuitenkin noiden pientäkin pienempien osien säilymistä meidän kaaoksessamme, mutta eivätpähän ainakaan vauvan suhteen tuota vaaraa. Eihän noihin pysty edes tukehtumaan.


Myös minun (muutkin) toiveeni toteutuivat moninkertaisesti: en ainoastaan minä vaan koko perhe saimme upeat pipot, aitoa turkulaista käsityötä, ja minä vielä ihan mahtavat hanskatkin. Antimateriapuolella vauva ei lunastanut joululahjatoivettani, mutta sepä ei kuulukaan tämän postauksen aihepiireihin.


Citymarket ei enää myy joulukuusen kynttilöitä! Edessä ovat vakavat ajat kynttilänhamstraajana. (Elävien kynttilöiden ihanuus on yksi syy siihen, miksi omaa kuusta en ole tämän mennessä suunnitellut hankkivani.) Lapsuudenkodissani kuusi kaatui vain kerran ja silloinkin kynttilät sammuivat ilmavirran voimasta, joten turvallisuusriskikin on nähdäkseni turhaan suurenneltu.



Kuusenkynttilässä saa joulun tunnelma materiaalisen muodon.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Sankaritarina

Välillä huomaan sortuvani siihen. Käytyäni kaupassa koko pesueeni kera. Matkustettuani junalla Helsinkiin yksin lasten kanssa. Raahattuani kolmikon sateessa bussilla harrastamaan. Siivottuani. Kylläpä olen sankari, taputtelen itseäni olkapäälle. Olen sankariäiti, kun teen asiat vaikeimman kautta ja selviän kertomaan hassuja anekdootteja.


Mutta kun en minä ollenkaan halua olla sankariäiti. Uskon vakaasti, että itsensä äitiyden alttarilla uhraava nainen saa palkakseen vain kiittämättömät lapset eli vanhuuden omaa uhrautumistaan muistellen. Luovun monista asioista lasteni takia, tietenkin. Mutta enimmäkseen olen mukavuudenhaluinen ihminen ja haluan myös harrastaa omiani, vaikka minulla pieniä lapsia onkin. Mielelläni ottaisin enemmänkin vapaa-aikaa.

Siksi olinkin hieman järkyttynyt, kun mieheni näytti minulle sankariäitikorttia eräässä väsyneessä aamukeskustelussa. Miehen mukaan yritän yli omien voimieni, kun haluan pitää isommat lapset pois päiväkodista. Jos isommat lapset olisivat päiväkodissa, voisin levätä päivisin silloin kuin vauvakin lepää, miehen järkeily kuului. Vauva kun ei oikein vieläkään perusta yöllä nukkumisesta.

Huolestuttavinta kuitenkin oli, että kuulin vastaavani sankariäitiretoriikalla: lasten parasta minä vain ajattelen. Tosiasiassa ajattelen myös aamuja, joita ei tarvitse aikatauluttaa, ja päiviä, jotka sujuvat mukavasti isojen lasten kanssa harrastaen - verrattuna pyjamahiippailuun yksin vauvan kanssa. Vaikka näen valinnassa ehdottomia hyötypuolia, argumentoin tavalla, joka ei anna toisen luulla minun pääsevän liian helpolla. Ja tämä tässä on se aivohäiriö, josta haluaisin eroon. En halua päteä kantamalla mahdollisimman suurta taakkaa.

Koska tunnistin ajatuksen ja epäilen, että väsymys on muutenkin saattanut sumentaa järkeäni, päätin tehdä poikkeuksen ja kuunnella miestäni. Päätöstä edesauttoi esikoisen toistuva kysely siitä milloin hän pääsee takaisin päiväkotiin. Siispä hain ja sain paikan lapselle tämän vanhasta päiväkotiryhmästä. (Entä se muutto Helsinkiin, kysytte. No siinähän kysytte.)

Kun vien esikoisen päiväkotiin, saan rikottua ideaalin kotonahoidetuista lapsista. Mutta samalla huomaan laskevani miten työtaakkani itse asiassa kasvaakin esikoisen muutaman tunnin päiväkotipäivistä. Pitää herätä ja ties mitä. Sisäinen sankariäiti täällä hei! Onneksi myös keskimmäisen hakemus on sisällä kevättä odottamassa. Pääsee siitäkin argumentista.

Samaisessa keskustelussa mies ehdotti, että etkö voisi käyttää blogiyhteisöäsi niiden dogmienne purkamiseen. Tietoisen tasolla nähdäkseni sitä jo teemme. Nauramme epätäydellisyyksillemme, kiroamme vastoinkäymisiämme. Mutta entä se sisäinen ääni, joka haluaa ettei kukaan pääse sanomaan että velttoilen? Miten se vaiennetaan?

Minne pystytetään sankariäitien muistopaasi?

***

Tämä oli ainekirjoitushaasteen neljäs aine. Haastajana toimin minä ja koostepostaus seuraa, mutta kenties vasta tiistaina. (Tahtoo tuo elämä häiritä bloggaamista, pahoittelen.) Samalla nimeän myös seuraavan aiheen antajan. Jos et vinkannut osallistumisestasi haasteen annossa, teehän se nyt!

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Mikä ihmeen välikausi?

Tasaisin väliajoin täällä äitiysblogien valtakunnassa päivitellään mikä ihme on välikausi. Miksi ei puhuta syys- tai kevätvaatteista? Minä voin selventää: välikausivaatteita ei käytetä syksyllä, vaan sinä lyhyenä kautena, joka osuu kesän ja syksyn väliin. (Tänä vuonna Turussa 22.9.-29.9.) 

Syksyn tullen voikin siirtyä jo talvivaatteisiin.

 

Kuvan äidillä yllä tänään: untuvatakki, villapipo, villatumput, paksut sukkahousut ja farkut. Kuvan lapsella äitiyspakkauksen toppapuku ja brändittömät töppöset.


Jaloissa uudenuutukaiset puistokengät (joita en ole aiemmin kehdannut laittaa jalkaan, vaikka mieli on tehnyt). Kengissä luonnollisesti villasukat.
 

Lapsilla toppahousut, toppatakit, talvilakit ja kaulaliinat. Nuoremmalla jalassa Kuomat, vanhemmalla lenkkarit, kun talvikenkiä ei ole vielä hankittu.

***

Mitä minä ihmettelen tasaisin väliajoin on, että mitä ihmettä sitten talvella puetaan? Koska ei minulla varsinaisesti kuuma tullut, vaikka lämpötila nousikin päivän kuluessa kymmeneen. Ei ollenkaan liian lämmin.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Koko perheen harrastus

Laitoin eilen puikoille tyttären joukkuevoimisteluharrastuksen.

Esikoinen aloitti tänä syksynä joukkuevoimisteluun. Viime vuoden hän harrasti balettia. Teoriassa lapsi piti baletista paljon, käytännössä hän kysyi lähes joka viikko, että onko tänään pakko mennä. Hieman yllättävästi arahko lapsi nautti eniten esiintymisestä, ja esityksiin vetoamalla hän meni tunneille. "Täytyy mennä, että osaat sitten esityksessä." Mutta vaikka olenkin sitä mieltä, että harrastaminen opettaa myös sitoutumista ja pitkäjänteisyyttä, en pidä mielekkäänä pakottaa lasta viikosta toiseen harrastukseen jossa tämä ei ihan täysillä viihdy.

Ajattelin, että olisi hyvä kokeilla toista lajia. 

Ongelma 1: Lajin valinta

Eihän viisivuotiaan tietenkään olisi pakko harrastaa mitään, tämä olisi ymmärtääkseni nykyään jopa valistunut valinta. Koska esikoinen ei kuitenkaan ole päiväkodissa, ajattelen, että joku säännönmukainen toiminta, jossa toimitaan ryhmässä omanikäisten kanssa, olisi lapselle hyvästä. Lisäksi ajattelen, että jos lapsi oikeasti kiinnostuu jostain asiasta, hänen on mahdollista tulla siinä todella hyväksi. Ja tunnustan: tässä ajan lapsille jotain mitä en itse ole saanut. Minä olen harrastanut monia asioita, mutta en koskaan ole ollut missään todella hyvä.

Edellytyksenä tietenkin on, että vanhempi osaa ohjata lapsen sellaiseen harrastukseen, jossa tämä viihtyy. (Ja sanotaan nyt tylsä disclaimeri, että tietenkään lapsen ei tarvitse olla tai haluta olla tosi hyvä. Mutta saa mahdollisuuden jos haluaa.)

Balettikokemuksen perusteella tiesin, että esikoinen pitää esiintymisestä (ryhmässä) ja joukkuevoimistelussa on usein esiintymisiä, kisoja. Harrastus rakentuu niiden ympärille. Tämän lisäksi monet hyvät ystäväni ovat olleet joukkuevoimistelijoita, ja monet heidän lapsistaan ovat nykyään. Harrastuksessa oli siis myös lapsen kavereita.

(Ja oman kokemuspiirini pohjalta voin päätellä, että joukkuevoimistelijat menestyvät elämässä hyvin.)

Ongelma 2: Seuran valinta

Millä kriteereillä seura valitaan? Mennään sinne missä on kavereita. Missä on sopivat harrastusajat. Mikä on sopuhintainen. Millä on toivottu taustaideologia.

Viimeksi mainitun merkitys on nykyään varmasti vähäisempi kuin ennen, mutta väitän, että urheiluseurajäsenyyksillä on yhä myös ideologinen perustelunsa. Sillä on väliä onko urheiluseura työväentaustainen vai, no, ei työväentaustainen. Meidän valintamme oli tässä tapauksessa helppo, koska seura, jossa kavereiden lapsetkin ovat, kuuluu toivomaani kategoriaan. Ja lienee myös Turun halvin - koska taustaideologia näkyy vanhempien talkootoiminnassa. Talkootyöllä pidetään harrastustoiminta edullisena ja siten saavutettavampana.

Ongelma 3: Arjen logistiikka

Ja sitten on tietysti se jännitys, että miten mahdutetaan seitsenpäiväiseen viikkoon viisihenkisen perheen harrastukset. (Minä jo luovuin omasta futiksestani toistaiseksi keskimmäisen isä-lapsi-jumpan hyväksi.) Toki meillä lapset ovat vasta pieniä, mutta haluan taata kaikille yhtäläiset mahdollisuudet harrastaa. Ja tässä kohtaa harrastusten talkoohenkisyys voi nousta ongelmaksi. Tokihan kalenteriin mahtuu helposti yhdet luistinkentän valvonnat ja yhdet lahjapaketoinnit kauppakeskuksessa ja muutamat kutomukset seuran joulumyyjäisiin. Mutta tämä kaikki kertaa kolme? Hyvin pian voimme olla tilanteessa, että talkootyötä on pakko alkaa korvata rahalla. Ja riittääkö sitä? No, murehdimme asian kerrallaan.

Nyt hyödynnämme kaikki mahdollisuudet esikoisen jumpan tiimoilta. Jumppaa on kahdesti viikossa, tunti ja vartti kerrallaan. Toinen vanhemmista vie toisella kertaa, toinen toisella, eli molemmat saavat viikottaisen tunnin lenkkiajan - ja me saamme kaksi harrastussuoritusta  perhekalenteriin yhdellä tapahtumalla! Heia heia.

Ja minun suosikkiharrastukseni, ompeluseura, sai juuri täyden mandaatin: toteutanhan siellä jumpan talkoovelvoitetta neulomalla tiskirättejä, joita äitini voi ostaa seuraa tukeakseen. Kaikki voittaa!

maanantai 5. elokuuta 2013

Kulttuurinen arki

Terveisiä täältä Kyprokselta!


Eikun siis arjesta.

Helle jatkui, ja miehen loma puolestaan loppui jo viime viikolla. Silti tuntui, että tänään oli arjen ensimmäinen päivä. Avasin kalenterin, ja totesin että huomenna on kampaaja ja ensi viikolla jo kiirettä: neuvola, rokotetutkimus, hammaslääkäri ja hammaslääkäri. Sommittelin lasten harrastusaikatauluja, ja lähetin miehen töihin kiireistä viestiä, että "Onko se Kiina nyt sitten toteutumassa?" Pitää saada suunnitelmille raamit.

No mikä sitten muuttui? Kaikki muut aloittivat arjen. Facebook täyttyi vähiin käyneistä ennen kuin loppuneista. Päiväkodeista ja salasanojen muisteluista. Ja, ennen kaikkea, arkeen palasi naapurintyttö kenen kanssa esikoinen on viilettänyt aamusta iltaan. Eli:

"Ei oo mitään tekemistä!"

Kävimme kaupungilla syömässä ja leikkipuistossa, mutta pitkä oli päivä ennen kuin kello löi neljä ja viisi ja piha oli taas täynnä elämää. Naapurin teinejä leikittämässä lapsia, aikuisia istuttamassa pihakasveja. Avuliaita käsiä vauvan kanssa sillä aikaa kun minä kävin kuolemassa kauden ensimmäiset futistreenit.

Aamusta viisastuneena buukkasin jo lopuille viikonpäiville leikkitreffejä, ja takaraivossani tykyttää tietoisuus, että arjelle pitää löytää uusi rytmi tämän kesäisen pellossa elämisen sijaan.

Illasta viisastuneena mietimme jälleen kerran, että emme ikinä voi muuttaa.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Päivä kuvissa

07: Rise and shine. Ainakin aurinko.

08: Jos vielä toisella kyljellä.

09: Kesä on hullu, ooo-o.

10: Päiväunilla.

11: Vauvan toinen moodi.

12: Lounas. Ihan salaattia ja kaikkea.

13: Kodinraivaus.

14: Lukutuokio esikoisen (ja kuopuksen) kanssa.

15: Nimiäiskakkua jäi yli.

16: No jos vaikka vähän lisää vesileikkejä.

17: Ensi kerralla pinaattikeitto taas kattilassa.

18: Kansallisbaletti kesäkiertueella.

19: Esikoinen seurasi esitystä, minä muita lapsia.

20: Vauvan nukutus.

21: Päivän lehti.

22: Bloggin' time.

23: Syötön viihdykkeenä Molanders. 

00: Vielä tän jutun luen...

01:56.

03:30.

07: Rise and shine. Ainakin aurinko.

Ja niin edelleen.

(On pitänyt toteuttaa Jennijeen hauska "kuva tunnissa" -postaus jo kauan, ja nyt muistin ottaa kameran valmiiksi vuoteeseen. Päiväksi valikoitui siis melko tapahtumaköyhä normipäivä, mutta onneksi tunti on pitkä aikaväli - jäi ihan valikoitavaksi asti kuvia, että laitanko tiskikoneesta, pyykkikoneesta vai muusta siivouksesta. Tuli samalla dokumentoitua yöheräämisten määrä, kun en ole sitä aiemmin laskeskellut. Kaksi. Ei huono.

Kansallisbaletin kesäkiertue jatkuu muuten tänään Tampereella, huomenna Helsingissä ja 13.6. Kuopiossa. Tsekkaa muut paikat ja ajat tuolta linkistä ylempää!)

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Pieni mies, iso päivä





 






Vauva sai nimen tänään.

Juhlat olivat kauniit: lämpimät ja henkiset. 28 astetta ja saman verran ihmisiä vanhempieni olohuoneessa; isosiskojen kasteelle sai kukin antaa oman merkityksensä. (Esikoinen on ollut pahoillaan, kun meidän nimiäisiämme ei ole seremonioitu kirkossa. Nyt sai itse kastaa pikkuveljen. Pienempi isosisko kuivasi pään.)

Tämä oli myös ehkä jopa odottamattoman merkityksekäs päivä itselle. Toisin kuin aiemmin, vauvan nimi pidettiin salassa juhlapäivään asti - itseltämmekin viimeiselle viikolle. Tämä korosti seremonian merkitystä, nimeämisen kautta vauva otetaan osaksi sukua ja yhteisöä. Meidän perheemme on nyt koossa ja kastemekko pakataan odottamaan tulevia sukupolvia. Millaistakohan on kaivaa se esiin (toivottavasti) parin-kolmenkymmenen vuoden päästä?

"Juuri eilenhän näitä omia lapsia tähän puin." Huh.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Kalaset

Nyt on lapsi sitten juhlittu viisivuotiaaksi. (Härregud! Ja ehkä ihan pikkuisen snif. Synttäreitä edeltävänä iltana lapsi itsekin sanoi haluavansa olla vielä neljä. Tämän tunteen muistan lapsuudesta: vaikka lähtökohtaisesti odottaa malttamattomana olevansa isompi, on se samalla myös vähän pelottavaa.)

Tarhakaverijuhlat, joita jännitin etukäteen, olivat loppujen lopuksi helpommat kuin toiset kaverisynttärit - ehkä siksi koska vierasjoukko oli tottunut toimimaan ryhmänä keskenään. Ohjelmassa oli aasinhäntää, saippuakuplia ja kasvomaalausta, ja pääosin kaikki oli lasten mielestä ihan kiruttavan hauskaa. Sattuipa vielä se kesän ensimmäinen päiväkin ja vauva tosiaan nukkua posotti läpi juhlien. Jättemysigt!

Niissä toisissa juhlissa, joissa oli lapsen valitsemia vieraita meidän vanhempien kavereiden lapsista, rentona emäntänä stressasin kun kaikki ei mennyt tasan käsikirjoituksen mukaan: pari lasta halusi tehdä omiaan ja toiset eivät olisi tulleet leikkeihin lainkaan herkkujen ääreltä. Näissä juhlissa yritin edellä mainittujen lisäksi ohjelmoida vähän hippaa ja sokkoakin, mutta eivät ne oikein ottaneet tulta alleen. Löysivät sitten pihalta madon tai koppakuoriaisen ja puuhasivat sille koko porukan voimin jotain sanktuaaria. Loppu hyvin ja silleen.

Samaisten juhlien alla mies aloitteli hyviä perinteitä noudattaen koemielessä terassin hiontaa, ja suunnitteli rautakauppareissua päiväuniajaksi ("Olisi esikoisen kanssa poissa jaloista"). Tästä vielä kehotin ihan ystävällisesti pidättäytymään, mutta siinä kohtaa kun mies veteli päiväunia minun valmistellessa tarjottavia yhden kitisevän kaksivuotiaan ja yhden itkevän vauvan kanssa, sain kevyen ruumiistairtautumiskokemuksen ja mies ei-niin-lempeän herätyksen.

Toisen kohtauksen olisin saattanut saada kun synttäreiden ajankohtaan osui joku helvetin jääpallo-ottelu. En voinut ottaa juhlapöydästä kuviakaan kuin toiselta laidalta, ettei kuvissa näkyisi, että meillä on telkkari auki lastenjuhlissa. Pahaa tekee edes kertoa. Mutta en sanonut mitään kovin moneen kertaan enkä pahasti.

No, keskityn epäolennaisuuksiin. Sankari itse oli juhliinsa kovin tyytyväinen, ja uskoakseni myös vieraat viihtyivät. Tarinan opetus lienee, että minun pitäisi oppia olemaan rennompi. Mutta ei ollut ihan eka opetus tällä saralla. Enkä opi. 

Cute overload koettiin jälkimmäisillä synttäreillä kun onnitteluyhteislaulun jälkeen yksi kaveripoika lauloi päivänsankarille serenadin: "Mun sy-sy-sydämestä puuttuu palanen ja uu-uu, se on sun näköinen."

Awwwww.

Synttärikakkuna takuuvarma mutasellainen.

Lasten kanssa askarreltu "aasi", joka on eksoottisesti kirahvi. Ei tarvi kertoa, että kirahvilla ei ole tuollaista kuonoa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...