tiistai 31. tammikuuta 2012

Why fix it if it's broke?


Esikoinen hajotti reipasotteisena yksivuotiaana silmälasini kahdesti. Sarana nätisti poikki, ja optikon vastaus on: "Ei voi korjata, tarvitset uudet". Nyt sama kävi miehen laseille. Samalla vastauksella tietenkin.

Minun on vaikea hyväksyä, että yhteiskunnassamme korjauttaminen on lähes aina vaihtoehtojen ulkopuolella. Jossain toisessa (=köyhemmässä) maassa optikon vastaus olisi varmuudella toinen. Ei voi korjata saranaa? Ei voi vaihtaa toisenlaista saranaa kehykseen? En usko.

Jos korjaaminen on mahdollista, se on liian kallista. Itsekin sortuu ajatteluun "uuden saa halvemmalla". Ihan kelpo digikamerani hajosi: korjausarvio 200 euroa. Tämä taisi olla aika lähellä kameran hankintahintaa viitisen vuotta aiemmin. Ja Ikean muovista yölamppua, jonka korjasin jesarilla, ei taida kauaa pystyä katselemaan.

Tietysti tiedostan, että Suomessa työ maksaa, ja sen pitääkin maksaa, mutta silti tässä on jotain pielessä. Hääpukuni muokkaaja kertoi, että korjaustöiden alv nousi tämän vuoden alusta 9 prosentista 23 prosenttiin. Siinäpä eettisesti kestävä veronkorotus.

Asetelman kääntöpuolena on tietenkin, että tavara on liian halpaa. Korvaavan tuotteen saa halvemmalla, koska tuotantomaissa työ ei maksa mitään.

Mies sai siis uudet lasit, ja optikon jälkeen lapset olivat jo niin kierroksilla ja minä täynnä moraalista paheksuntaa kulutuskulttuuria kohtaan, että karkasin vaateostoksille. (Kauhea ongelma kun joka päivä pitää pukeutua ihmiseksi.)


Suomalaisessa kirjakaupassa ei ollut kauniita paitoja, mutta kylläkin kolme pokkaria kympillä. Kirjaostoksilla minulla on yksi johtoajatus: "Mitä Ina tekisi?" Ian McEwanista osaan tykätä ihan itsekin, ja Snellmanista tai Tiilikasta en muistanut Inalta ainakaan haukkuja kuulleeni, jos en ehkä kehujakaan.

Eli sitten vaan pinoon lukemattomien muiden kirjojen kanssa – koska kirjojen ostaminenhan ei ole turhaa materialismia vaan puhdasta sivistystä. Köh.

maanantai 30. tammikuuta 2012

Muistamisesta. (Kyllä, taas.)

Olen usein valitellut kadonnutta aikaa, eli huonoksi käynyttä muistiani.

Sosiologi Paul Connertonin mukaan elämme paradoksaalisesti samanaikaisesti kertakäyttökulttuurin ja arkistoimisen aikakautta. Keräämme tietoa ja tavaroita arkistoihin, museoihin, kirjastoihin ja tietokantoihin. Meillä on pääsy liian paljoon tietoon, jotta voisimme käsitellä, hallita sitä: tieto arkistoidaan, jonka jälkeen se voidaan unohtaa.
To say that something has been stored, in an archive or a computer, is in effect to say that, though it is in principle always retrievable, we can afford to forget it.
(Paul Connerton, The Spirit of Mourning, 2011, 40)
Saatavilla olevan tiedon määrä kasvoi räjähdysmäisesti internetin myötä, ja sittemmin sen saavutettavuus on lisääntynyt erilaisten kannettavien vekottimien ja älypuhelimien myötä.

Muinaisella 90-luvulla, kun kännykät korvasivat lankapuhelimet, eräs ystäväni kieltäytyi tallettamasta puhelimeensa yhtään numeroa, koska ei halunnut menettää kykyään muistaa kaikkien tuttujen puhelinnumeroita. Ja niinhän siinä eittämättä kävi, lankapuhelinten aikaan muisti ulkoa kymmeniä numeroita, nykyään muistan viisi, joista yksi on omani ja yksi on taksi.

Mutta onko puhelinnumeroiden muistaminen sitten tavoiteltava kyky? Tuskin, ja ihanteellisesti voisikin ajatella, että turhan tiedon unohtamisella teemme tilaa tärkeämpien asioiden muistamiselle. Jotenkin epäilen, ettei asia kuitenkaan ole näin. Sen sijaan ilmiö laajenee: miksi muistaa mitään muutakaan? Sähköinen kalenteri muistuttaa tapaamisista ja facebook kertoo kavereiden syntymäpäivät. Navigaattori muistaa reitit ja kännykkä kertoo missä on lähin Hese. Jos jotain tietoa tarvitsee, aina voi googlata.

Eittämättä muistin käytön lopettaminen liittyy myös tiedon (käsittelyn) ja ajankäytön fragmentoitumiseen. On usein esitetty miten älypuhelimet, sosiaalinen media ja sähköiset viestimet paloittelevat aikaamme. Yritän tällä hetkellä töissä lukea kirjoja, mutta harvoin pääsen sivua loppuun, ilman että saan päähäni ajatuksen, joka pitää kirjoittaa ylös - tai harhauttaa minut kirjoittamaan sähköpostin tai vilkaisemaan facebookin. Pelkään, että jos en välittömästi sillä sekunnilla tee asiaa, en muista sitä enää päästyäni luvun loppuun. (Mikä lienee tottakin.)

Seuraus on kuitenkin se, etten enää sähköpostin (ja facebookin ja parin blogin) tarkistamisen jälkeen enää muista mitä olin lukenut, joten joudun aloittamaan saman sivun alusta, vain keskeyttääkseni lukemisen kahden minuutin päästä uudelleen. Niin, arvatkaas mikä kirja on edessäni auki sivulta 40 - tuli yks ajatus mieleen...

Connertonin mukaan unohtaminen ei kuitenkaan ole vain menetystä, vaan se voi olla hyödyllistä ja jopa tarpeellista yhteiskunnan sopuisan elämän ja yksilön identiteetin muotoutumisen kannalta. Tämä on helppo nähdä: sisällissodan jälkeen yhteiskunnassa pitää pyrkiä myös unohtamaan menneet vääryydet, jotta vihamielisyydet voisi jättää taakse; parisuhteessa kannattaa pyrkiä ainakin turhan yksityiskohtaisella tasolla unohtamaan menneet parisuhteet, jotta voi keskittyä tämänhetkiseen.

Ja kyllähän unohdus suo vapautusta oman historian painolta. Kunhan saisi muistaa sen mitä haluaisi.

torstai 26. tammikuuta 2012

Paperituotteet (eli yhä häistä 2/4)

Yksi häiden vähäpätöisempi osa-alue, johon panostimme (ei niinkään taloudellisesti kuin ajatuksellisesti) olivat paperituotteet. Lähtökohtani oli, että ei askartelua. Ei mitään askartelua. Mustavalkoinen pelkistetty ilmaisu sopi tyyliimme ja näppärä kaaso toteutti kuvankäsittelyohjelmalla netistä pöllimäni löytämäni idean. Kutsut painettiin tai oikeammin printattiin painossa edulliseen kappalehintaan.


(Huomaa myös läpinäkyvät kuoret, jotka miehen (kiinalainen) työhuonekaveri tilasi kiinalaisesta nettikaupasta. Ei siis mitenkään detaljiorientoitunutta ollut meillä.)

Kun kutsu oli suunniteltu, ideaa oli helppo varioida kaikkiin muihin paperituotteisiin: nimikyltteihin, menu/ohjelmalappuihin, ohjeistuspapereihin ja vieraskirjaan.



Menu oli loistava. Ja se maistui yhtä hyvältä kuin kuulosti: mainoslinkkaus tästä sen toteuttajille.

Hääpiiska oli helppo ja maistuva drinkki, suosittelen sitäkin. Drinkki on Cosmic Comic Cafen Sakelta, nimi minulta. Sillä haettiin fiilistä, jota juomalla kuuluu saada: iloista piiskaa tanssilattialle. Ei siis mitään lässyä "Rakkauden nektaria".

(Tuo hieno, mutta lukukelvoton fontti on  muuten Signerica, jonka löysin ilmaiseksi ladattavaksi Dafont-sivustolta. Kuten sanoin, en niin piittaa yksityiskohdista.)

Vieraskirja toteutettiin (rei'itetyillä) irtolehdillä, joita jaettiin pöytiin ja sitten koottiin mappiin.

 

Huumorihauska vieraskirja ohjasi vieraita kirjoittamaan enemmänkin kuin "Onnea!" Tämäkin idea on jostain interwebistä bongattu ja suosittelen sitä lämpimästi omaan tyyliin sopivaksi muokattavaksi.

Tuo kysymys kuuluisasta pariskunnasta oli hauska: ääniä saivat niin Kyllikki ja Johannes Virolainen (he) kuin Brangelina (hehe) ja Sartre ja Beauvoirkin (oih). Vain kerran meitä verrattiin Mattiin ja Merviin, ja sillonkin perusteluna mainittiin samat nimen alkukirjaimet.

Kilttejä meidän vieraat.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Akateemisesta pätkätyöläisyydestä ja vanhemmuudesta

Koti-isä kävi yliopistolla ja tapasi laitoksensa professorin. Tämä kysyi muutaman kohteliaan kysymyksen mukana olevasta lapsesta ja jatkoi: "Kai silti pystyt tekemään tutkimustasi?"

Ja tekeehän se, iltaisin ja öisin. Eikä ole yhtään stressaantunut tai väsynyt koskaan. Eivät deadlinet mene mihinkään, vaikka on isyysloma, sanoo. Ja tottahan se on.

Myös minulta pyydettiin raporttia viime vuoden toiminnastani, "koska olet varmaan työskennellyt äitiyslomallasi". Harmitti myöntää, että olin.

Omasta tutkimuksesta on kovin vaikeaa jäädä lomille. Olkoon sitten kesä tai vauva. Tai ainahan voi ottaa vapaata, mutta kukaan ei edistä töitä sillä aikaa. Ja kun rahoitusta tai palkkaa jaetaan pahimmillaan muutaman kuukauden pätkissä, tuloksia pitää tulla, että seuraavan pätkän saa taas kotiutettua.

Vaikea yhtälö.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Maanantaimietelmiä (ja vaaleista tietysti myös)

Viikonloppu tulee aina väärään aikaan. Juuri kun on viikon aikana saanut koneen käyntiin, tulee viikonloppu ja ajatukset katkeavat; niitä sitten keräillään maanantaisin, samalla motivaatiota huhuillen.

Pitkällä tähtäimellä vapaapäivistä on varmasti myös hyötynsä työtehon suhteen. Sanovat. Minä sanon, että viikonlopussa menee aina maanantai hukkaan.

Mutta hieno viikonloppu oli, ei siinä mitään. Ihan täydellisen velvoitteista vapaa. Pääsin esikoisen kanssa pulkkamäkeenkin - ensimmäistä kertaa tänä talvena, vaikka lumi satoi jo uutenavuotena (älkää kertoko sosiaalitoimelle). Kokeilimme myös hiihtämistä, mutta tällä oli lähinnä huumoriarvoa.

Viikonloppu huipentui tietysti sunnuntai-illan sydänalaa piinaavaan jännitysnäytelmään, että miten ne numerot kallistuvat. Vaikka alunperin pidin ideaalina Haaviston saamista toiselle kierrokselle, niin nyt jo mielessä kummittelee, että entäpä jos...? Olisiko mahdollista...?

Mielenkiintoinen presidentinvaalien toisesta kierroksesta eittämättä tulee: historia ennustaa, että tiukaksi menee vaikka toinen tuleekin vahvasta ennakkosuosikin asemasta.

Kokoomuksen juhlissa nähtiin jo eilen toisen kierroksen kampanjoinnin aloitus, jossa Haaviston edustamia arvoja ulotettiin Niinistönkin taakse. Tavastian juhlia katsellessani taas mietin riittääkö nuorten arvoliberaalien kaupunkilaisten tuki presidentiksi saakka? Kenelle menevät Väyrysen ja Soinin äänet? Soini on väläytellyt tukea Haavistolle, ja sosiaalisessa mediassa kierteli eilen muitakin perussuomalaisten kannatuspuheenvuoroja.

Pekka ojensi kätensä Teuvolle, ojentaako perussuomalainen kätensä Pekalle?

lauantai 21. tammikuuta 2012

Täti-ihmisen täydelliset häävinkit (eli yhä häistä 1/4)

Ensin huoli pois, tästä ei tule hääblogi. Numeroin jäljelläolevat hääaiheiset postaukset numeroin 1–4, sitten se on loppu.

Mutta koska meillä oli niin älyttömän hyvät juhlat (ja koska olen nähnyt millaisista detaljeista oikeissa hääblogeissa keskustellaan), en voi olla suosittelematta konseptiamme eteenpäin. On se niin helppoa kun on hyvä maku ja pistämätön arviointikyky! Vain luontainen vaatimattomuuteni estää hehkuttamasta juhlia enempää.

(Ja vielä tylsä disclaimer, että toimii vain, jos kutsulista koostuu yhtä mahtavista tyypeistä kuin meillä. Sori.)


Eli harkitse näitä: 

1. Talvihäät (tai kevät- tai syksyhäät).
Kesällä on kaikkea kivaa muutenkin. Vältyt tupla- ja triplabuukkauksilta. 

2. Logistisesti helppo paikka (tai hyvät bussikuljetukset).

Ihmiset jättävät auton kotiin ja viipyvät pidempään. 

3. Hyvä ruoka, hyvä juoma. 
Numero kolme listassa, numero yksi tärkeydessä. 


4. Hyvä musiikki. 
Ja tämä ei välttämättä tarkoita bändiä, hyvä DJ toimii aivan yhtä hyvin. Esim. DJ Urho Tulitukka. (Tähän joku ihku sydän.) 


5. Järjestä ohjelmaa ja tarjoilua heti vieraiden sisään astuessa. 
Odottaminen on tylsää. Järjestä vieraille skumppalasi käteen heti ulko-ovella (ja täyttöä siihen). Musiikki soimaan. Myös ohjelma pöydässä helpottaa, kun ihmiset tietävät mitä on tulossa. Hyvä menu nostaa tunnelmaa jo ennen syömistä. 

6. Jos ei taho, ei oo pakko. 
Ei tarvitse olla morsiamenryöstöä, jalanpoljentaa, häävalssia, hääpukua tai kimpun heittoa vaikka äiti/eno/mummo sitä toivoisikin. Häätunnelma ei siitä latistu. Joskus voi tietysti myös joustaa (sanovat, en ole kokeillut). 

8. Istuta ihmiset omiensa viereen.
Ainakin jos olet yhtä vanha kuin minä. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ehdi näkemään edes omia kavereitaan. 

9. Vaikka lapsia olisi vähän, tee leikkinurkka ja hanki lapsenvahti.
Vanhemmat tykkäävät kun saavat kerrankin syödä ruokansa lämpimänä. (Ja lapset juoksevat vähemmän ympyrää.) Koska järjestimme iltajuhlat, kaverit jättivät lapset kotiin, vaikka kaikki kutsuimmekin. 


10. Panosta tunnelmaan, pihistä itsestäsi. 
Juhlat järjestetään vieraita varten. Kun kaikilla on kivaa, myös sinulla on kivaa. Vaikka ei olisi kaiverrettuja morsiuspikareita. 

11. Karkkibuffa ja drinkkibaari. 
Kaikki tykkää. (Minua ei lakkaa hämmästyttämästä miten paljon jengi diggaa karkista.) 

12. Hanki hyvä DJ-pöytä.
Mieskin kokee osallistuvansa.



Entä miten kävi häiden ekologisuuden kanssa? Unohtuiko matkan varrella, miettii kenties joku hippi lukijani.

Kävi vähän niin ja näin. Koristeluihin ei hankittu mitään kertakäyttöistä sälää (paitsi kynttilöitä), eli pöydät koristeltiin eriparisin tuikkukipoin ja hillopurkein. Tilan koristelu kuitattiin valaistuksella, ja siihen olin enemmän kuin tyytyväinen.

Vaatteet tulivat omasta kaapista tai menivät omaan kaappiin hääpukuani lukuunottamatta – ja sehän oli äitini vanhasta puvusta muokattu. Pidin panttilainaamon sormukseni. Eli sillä saralla meni ihan ok.

Kasvispainoitteista menuta tehtiin lihansyöjäystävällisemmäksi kalalla ja hirvellä. Pisteitä ropisi myös turhista paperilapuista pöydissä ja kertakäyttöastioista, joita käytettiin drinkkibaarissa ja yöpalalla. Eli pidemmällekin olisi ekoajatuksen voinut viedä.


Annan itselleni 7 1/2 hyvästä yrityksestä.

torstai 19. tammikuuta 2012

Luottonaama

Pankkikorttitakuuehdot* edellyttävät, että yli 50 euron pankkikorttimaksuissa pitää tarkistaa asiakkaan henkilöllisyys.

Minä ja mieheni saimme pankkilainaa ja ostimme ensimmäisen asuntomme ilman, että kukaan olisi missään vaiheessa kysynyt henkilöllisyystodistuksiamme. Emme olleet aiemmin asioineet kyseisessä konttorissa, eikä miehellä ollut pankissa edes tiliä aiemmin. (Emme kyllä käyttäneet pankkikorttiakaan, eli sinänsä oli vähän ontuva avaus.)

Nyt sattui niin, että pääsimme myös naimisiin henkilöpapereita esittämättä.

Näin luottamusta herättävä naama pitäisi kyllä pistää tuottamaan.

* Hieno sana, itte googlasin. Pankit siis takaavat korttimaksun tilityksen kaupalle, vaikka korttia olisi käytetty väärin, jos kauppa on noudattanut pankkikorttitakuuehtoja. Eli tarkastanut henkkarit.

Gugguu taasen! (Osa II)

Guggenheimsoppa alkaa mennä hämäräksi.

Projektin puuhamies (ja Helsingin kaupungin työntekijä, mikä tuppaa unohtumaan) Janne Gallen-Kallela-Sirén on läheisissä väleissä Guggenheimin säätiön suomalaisjäsenen kanssa; niin läheisissä että rikosoikeuden professorin Matti Tolvasen mielestä suhde pitäisi tutkia lahjuksen antamisen ja ottamisen näkökulmasta.

Sama puuhamies on aloittanut myös yt-neuvottelut Helsingin kaupungin taidemuseossa, ihan siltä varalta, että jos Guggenheim tulee. Tällä ei ole kuulemma mitään tekemistä irtisanomisen kanssa. Eihän yt-neuvotteluilla koskaan ole. (Neuvotteluiden alkuun asti G-K-S vetäytyy lomille, tietysti.)

Mutta, koska G-K-S seuraavissa videoissa kertoo, että alfabeettien aika on ohi, annan videoiden puhua puolestaan. Klikkaa: voit olla jo voittanut!!!!! (Lähetä ensin vain 2 miljoonaa tililleni.)

Tässä Gallen-Kallela-Sirén visioi uutta museota 18.1.2011. (Terveisiä vaan täältä Gutenbergin galaksista!) Ja tässä vielä pidemmin, ihan ufojen kera:


Vielä yksi video: näkemyksiä taidemaailman edustajilta. Professori Silja Rantanen teilaa museosuunnitelman, keskustelemassa myös Kiasman ja Arkkitehtuurin museon johtajat.

Eilen Hesarissa Jussi Pajunen vakuutti miten ne pari hassua miljoonaa euroa, jotka tarvittaisiin tänä vuonna museon perustamiseen, eivät ole mistään muusta pois, vaan budjetissa on aina sen verran korvamerkitsemätöntä rahaa.

There were is mill, there is a road. Vai miten se nyt menikään.
"Suuret hankkeet – kuten Guggenheim-museo – ovat siitä kummallisia, etteivät ne koskaan ole pois mistään eikä keneltäkään. Mutta sitävastoin pienet hankkeet ovat aina." Näin Arja Alho.
Eniten silti kummastuttaa hirveä kiire asiassa. Äkkiä, äkkiä, ennenkuin kukaan huomaa?

Alaviite 20.1. kun mies kyseli mitä tästä vouhkaan. Eli älkää ymmärtäkö väärin, minusta olisi mahtava saada kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu ja Helsinkiin uusi, ajanmukainen taidemuseo. En kuitenkaan näe, että Guggenheim olisi hintansa arvoinen brändi. Miksi aliarvioida suomalaista osaamista niin, että muualta pitää tulla meille museo tekemään? (Ja kaupungin oma taidekokoelma joutaa jonnekin kulttuurihistorialliseksi kuriositeetiksi.)

Lisäksi korpeaa tämä prosessi. Ensin vuoden verran odotellaan raporttia ("Keskustellaan sitten kun raportti on valmis") ja kun raportti on valmis, on yht'äkkiä enää pari viikkoa aikaa päätöksentekoon, ja yt-neuvottelutkin aloitetaan varmuuden vuoksi jo etukäteen. Lisäksi Guggenheim ei ota asiassa pienintäkään riskiä, vaan kaiken taloudellisen vastuun kantaisi Helsinki. Eihän tämä näin voi mennä.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Ruoka ja sen syöminen

Jos vaihteeksi lapsista.*

Taannoin uutisoitiin tutkimuksesta (lähteet aina hallussa) jossa todettiin että lapset, joiden vanhemmat pitävät lapsiaan nirsoina, syövät vähemmän vihanneksia kuin muut. Hienosti syyllistetty, mielestäni. Voisiko kuitenkin olla, että vihanneksista kieltäyvien lasten vanhemmat pitävät lapsiaan nirsoina?

No, enihuu, esikoinen on Kranttu. Ei syö vihanneksia. Nykyään tuntuu, ettei syö mitään vapaaehtoisesti. (Ei syö muuten karkkiakaan. Tai limsaa. Tai kakkua. Häissä oli pahoillaan kun tarjolla ei ollut "edes keksejä". Mielestäni on kunnioitettavaa, että jos ollaan kranttuja niin ollaan sitten joka suhteessa.) Yksivuotiaana söi kaiken mitä eteen annettiin, mutta älyn kehittyessä myös epäluulo on kasvanut samassa suhteessa. Tyttö on kuitenkin koko ajan kasvanut keskikäyrillä eli ilmeisesti se sitten jotain syö.

Kuopuksen kanssa on kuitenkin ollut eri tason ongelmia. Noin nelikuisena painon nousu alkoi hidastua ja neuvolassa kehotettiin antamaan kiinteitä. En antanut ennen puolta vuotta, vaikka neuvolantäti pitikin minua epäillyttävänä ituhippinä. Ajattelin, että maidossa on enemmän energiaa kuin perunassa.

No, ei paino lähtenyt nousuun puolen vuoden jälkeenkään. Ruokaan käskettiin lisätä maitojauhetta ja ruokaöljyä. Lisäsin, ei vaikutusta. Käskettiin lisätä lisää ja lisäsin. Painohuolen takia ostin jopa sitä jauhelihaa – ettei sanottaisi, että ituhippi ei ruoki lapsiaan. Koska syy löytyy aina vanhemmista, mietin onko päivärytmimme sellainen, etten "ehdi" ruokkia lasta tarpeeksi. Teoriaa vastaan puhui se, ettei lapsi syönyt ruokaa tarjottaessa.

Neuvola ohjasi meidät lasten ja nuorten poliklinikalle tutkimuksiin. Siellä todettiin, että jatketaan neuvolaseurannassa.

Osoittaakseni olevani paneutunut äiti, pidin ennen tutkimuksia ruokapäiväkirjaa. Kymmenkuinen lapsi söi vähän, muutamasta lusikallisesta desiin. Ja kuten olen aiemmin jo varmasti usein valittanut, hän ei myöskään koskaan juonut korviketta (tai rintamaitoa pullosta). Kun lopetin päiväimetyksen, hän oli juomatta. Viivytin siis imetyksen lopettamista, koska olin hieman huolissani lapsen nesteen saannista.

Mutta vasta kun äskettäin luovuin päivän viimeisestäkin imetyskerrasta, lapsi alkoi juomaan maitoa kunnolla. Lasista. Ei pullosta, ei nokkamukista. Hän myös syö vain yksin, syöttää ei saa.

Ja yht'äkkiä, noin vuoden ikäisenä, kuopus tosiaan alkoi syödä. Kunnolla alkoikin. Aikuisten annos puuroa, leipä ja puolikas banaania. Lautasellisen keittoa ja leipää. Ja päälle esikoisen lautasellisen keittoa, josta tämä kieltäytyi. Keittiöön saapuessa alkaa huuto ja huitominen, joka loppuu vasta kun käteen antaa ruokaa. Onneksi ruokahalun pilaamista ei tarvitse enää pohtia. Kaikki menee.

Mitä tästä opimme? Ehkä emme mitään. Ehkä sen, että lapset kulkevat omia polkujaan, eikä väkisin vääntämällä tule tuloksia. Ehkä sen, että ei kannata ennustaa tulevaisuutta aiemman käytöksen perusteella. Äkkiä kaikki on toisin.


Mutta on se ilo katsoa kun lapsi syö.

* Näin niitä ohimennen tuossa töiden ja nukkumaanmenoajan välissä, niin tuli mieleen.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Hedonistisen nautinnon takaa

Minun täytyy ehkä muuttaa blogini nimi. Arjestani on nimittäin tullut pelkkää juhlaa.

Aloitan aamuni tällä:


Päätän iltani tämän alla:


Molemmat häälahjoja. Tuon itsetehdyn torkkupeiton alle voi mennä lämmittelemään kun saa kylmiä väreitä miettiesään miten kauhea homma sen tekemisessä on ollut. Suuret kiitokset! Torkkupeiton alla voi myös siemailla Baileysiä, jota löytyy jääkaapista häiden jäljiltä avattu pullo, joka pitää tietysti juoda pois ennen kuin menee vanhaksi. Voi voi.


Hääkukatkin vielä hengissä.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Nomen est omani

Ongelmalliseksi kokemani nimikysymys päättyi odotetusti oman nimen pitämiseen: periaatteelliset näkökannat ajoivat ohi esteettisten. Paljon (ja vähän lisää) melua tyhjästä, siis.

Päätökseen pääsemistä helpotti ajatus, että voi sen vaihtaa myöhemminkin jos siltä tuntuu. Kuten mies hyvin sanoi, on parempi pohtia jatkossakin että olisiko mukava vaihtaa kuin että miksi menin vaihtamaan.

Eli nyt sitä sitten ollaan naimisissa. Pitää laminoida huoneentauluiksi vieraskirjan sivut, joissa avio-onnen toteutumiseksi kerrotaan viisauksia kuten "Vaimo on aina oikeassa. Myös silloin kun on väärässä." Sekä "Kun vaimo huutaa, kannattaa olla hiljaa." Näillä ei voi mennä pieleen.

Juhlat itsessään olivat niin mahtavat, etten osaa riittäviä ylisanoja listata. Niistä siis lisää myöhemmin. Mutta nyt kun minulta on poistunut tekosyy, että "pitää" järjestellä häitä töissä, niin pitänee alkaa töihin. Kröhöm. Siis lakisääteisellä kahvitauolla tämän kirjoitin.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Meidän näköiset häät

Ihmetyttää puhe häistä morsiamen juhlana. Meillä eivät ainakaan hääjärjestelyt olleet mitenkään minun yksityisoikeuteni. Nyt seuraa siis autenttinen (eli miehen chattiviesteistä pöllitty) ja koskettava kertomus hääjärjestelyistä miehen näkökulmasta.

Osa 1
Katsele netistä vuokrattavia CD-soittimia.
Vaimon löydettyä vuokrattavat soittimet, osta sellaiset eBaysta. 

Osa 2
Käy kahdeksassa eri liikkeessä vertailemassa pukuja.
Käy kolme-neljä kertaa uudelleen topkolme-liikkeissä.
Osta puku kahta viikkoa ennen häitä ja tiputa se kuraan kotimatkalla.
Vie puku pesulaan.

Osa 3
Käy kahdeksassa eri liikkeessä vertailemassa solmioita.
Pohdi jos plastron olisi kuitenkin kivempi. Tai rusetti.
Käy kaupoissa uudelleen.
Osta viikkoa ennen häitä satunnaisesta liikkeestä se solmio, jonka ensiksi näet. Mieluiten mahdollisimman kaukaa kotoa. Älä unohda väsynyttä vaimoa tai nälkäisiä lapsia kotiin.

Osa 4
Käy kahdessa Biltemassa ostamassa työpukit DJ-pöytää varten. Muista ennen tätä vaihetta varata viikko työpukkien vertailuun internetissä.

Osa 5
Pyydä bestmania hakemaan telakalta pöytälevy.
Työstä se huolellisesti: hio home pois, pyöristä kulmat, tee kiinnikereiät ja kantoreikä.

Osa 6
Huolestu levysoittimista.
Hanki Biltemasta juomateline sekä ruuvipuristin, johon ripustaa kuulokkeet.

Osa 7
Huomaa hääviikolla, että paita, jota suunnittelit käyttäväsi, on kellastunut. Osta kaksi päivää ennen häitä paita (ja aluspaita ja taskuliina ja kengät).

Osa 8
Varmista vaimolta, että muut juoksevat asiat on hoidettu.

Osa 9
Onnittele itseäsi, kaiken olet tehnyt minkä voit. Muista, että häiden yksi keskeisimmistä keskustelun aiheista ovat työpukit. Älä siis peitä pukkeja liinalla, jottet pilaa häiden tunnelmaa.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Gugguu?

Jos vaihteeksi asiaa.*

Guggenheim-selvitys julkistettiin eilen ja selvityksen myötä meille varmistui, että ne, jotka hanketta kannattivat ennen selvityksen tekemistä, kannattavat sitä yhä: ainakin Jussi Pajunen, Janne Gallen-Kallela-Sirén, Osmo Rauhala ja Helsingin Sanomat.

Tohon se tulis. Haataisen mukaan Uspenskin katedraaliin, J. G-K-S olisi taivaassa. Kuva Helsingin kaupungin sivuilta.






Paitsi pääkirjoituksessa, myös Hesarin uutisoinnissa korostuu positiivisuus hanketta kohtaan. "Taiteilijat innostuivat Guggenheimista," lehti otsikoi. Jutussa esiintyy yksi innostunut taiteilija: Osmo Rauhala. Vihreiden Outi Alanko-Kahiluoma huomauttaa blogissaan, että hänen monisanainen ei-vastauksensa oli Hesarin grafiikassa muuttunut ehdollisen myönteiseksi "Kyllä mutta"-vastaukseksi.

Hankkeessa on positiiviset puolensa - muun muassa se, että taiteesta ollaan kiinnostuneita ja taiteelle haluttaisiin antaa lisärahaa. Ikävää on se, että tässä ei juurikaan keskustella taiteesta vaan turismista. Näyttää myös siltä, että hanketta markkinoidaan turhan optimistisilla arvioilla. Useat tahot, mm. Museoviraston pääjohtaja, epäilevät kävijä- ja tuotto-odotuksia epärealistisiksi.

Kyynikko ja realisti minussa sanookin, että rahat Guggenheimille otettaisiin muulta kulttuurilta pois. (Ja niin sanoo myös kulttuuriministeri Arhinmäki. Blogissaan Arhinmäki sanoo, että rahaa hankkeeseen ei ole.) En myöskään ole vakuuttunut, että lisäpanostus taiteelle on parhaiten hyödynnettävissä juuri McGuggenheimin kautta. Saadaanko 30 miljoonan dollarin lisenssimaksuille oikeasti vastinetta? Voitaisiinko vastaavalla panostuksella saada jotain uutta ja innovatiivista, jotain omaa? Tai kehittää nykyisten instituutioiden toimintaa?

Huolestunut olen myös Helsingin kaupungin taidemuseotoiminnasta. Kaupungin taidemuseon näyttelytoiminta annettaisiin Guggenheimille - miten kävisi muiden osa-alueiden, kuten kokoelmatoiminnan ja taidekasvatuksen? Hesarin mukaan kaupungin kokoelmia esiteltäisiin yhä, mutta ei omissa näyttelytiloissa. Missä siis?

Hesarin pääkirjoituksen mukaan tilaisuutta ei saisi jättää käyttämättä:
Helsingissä toimisi yksi taidemaailman merkittävistä portinvartijoista, jotka määrittelevät, mikä ajassa nousee ja mikä laskee. Museo toisi kansainvälisen kuvataidetarjonnan tänne uudella voimalla ja loisi suomalaiselle kuvataiteelle, arkkitehtuurille ja muotoilulle uudenlaisen tilaisuuden esittäytyä kansainväliselle yleisölle.
En tiedä uskonko siihen, että Helsinki Guggenheim olisi "yksi taidemaailman merkittävistä portinvartijoista". Tai määrittelisikö se mikä ajassa nousee ja laskee? Kyseessä olisi kuitenkin ymmärtääkseni modernin taiteen museo, ja moderni meni jo.

Isoja nimiä varmastikin saataisiin näytteille Helsinkiin, mikä olisi hauskaa, mutta pääsisivätkö suomalaiset Guggenheimin kautta maailmalle? Vai tarkoitetaanko tässä taas niitä turisteja? Ainakin museon näyttelyistä vain osa kuratoitaisiin Suomessa, eivätkä ne välttämättä kiertäisi muissa sivukonttoreissa.

Pääasiallinen huolenaihe eri tahoilla tuntuu olevan raha. (Luonnollisesti.) Ja nyt puhutaan sellaisista summista, joita maallikon (tai ainakaan minun) on vaikea käsitellä. Museon 140 miljoonan perustamiskustannukset (jotka varmasti pysyvät budjetissaan) kuulostaa suurelta, mutta kuulemma Herttoniemen liikenneympyräkin maksoi 100 miljoonaa euroa. Olisivat siellä Hertsikassa sitten odotelleet risteyksessä niinkuin muutkin, niin olisi melkein jo museo meillä.

Guggenheim-säätiölle maksettava lisenssimaksu kerättäisiin suunnitelmassa yksityisiltä sijoittajilta. Niinpä Helsingin Sanomissa on haastateltu Rafaela Seppälää, joka sanoo olevansa valmis lahjoittamaan museolle rahaa, mikäli lahjoituksista tehdään verovähennyskelpoisia kuten lahjoituksista Aalto-yliopistolle. (Ja sittenhän se ei enää olisi yksityistä vaan yhteistä rahaa.)

Ihmeissäni olen jos läpi menee.

Kirsti Ellilä osaa kiteyttää kantansa (toisin kuin minä). Ja jos on enemmän kiinnostunut aiheesta, kannattaa tutustua Otso Kantokorven blogiin. Myös Kantokorpi on puolensa valinnut, mutta ei vailla perusteluita. (Ja tämä mies muuten uskaltaa olla asioista mieltä: vuonna 2009 Kantokorpi väitti Kauppalehden kritiikissään Wäinö Aaltosen museon venäläisen avantgarden näyttelyn teoksia väärennöksiksi. Hurja väite, taideskandaali! Mutta olivathan ne.)

* Eli luin tänään lounaalla Hesaria. Olikin niin tuhti Guggenheim-paketti heti siinä alussa, etten pidemmälle päässyt. Ehkä muuten olisi ollut muutakin asiaa.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Vähiin käy ennen kuin loppuu...


Nimittäin tila meiltä kotoa. Olohuoneemme näyttää siltä kuin olisi Amerikkaan lähdössä.

Eilen suunnittelimme hääpäivää talkooväen kanssa, ja paitsi että nauroin niin että sain kahvia tulemaan nenästä, sain myös pienen jännityksen vatsanpohjaan: ne juhlat on ihan pian!

Tämän jännityksen säälittävä ilmenemä on, että vaikka potkuhousukansalainen vingahti viime yönä vain kerran, minä en enää kello viiden herätyksen jälkeen saanut unta, vaan mielessäni listasin unohtuneita asioita puuhalistalta.

Mutta, se heräsi viime yönä vain kerran! Ja nukahti uudelleen ilman kahden tunnin painiotteita! Jos se tekee tämän toistekin, vähänkö mä aion silloin nukkua! Ja käyttää huutomerkkejä!

Enää odotamme valssilevyä postista ja pitäisi päättää hankinko kukkakimpun vai en. Huomenna on hääpuvun sovitus eli totuus paljastuu silläkin rintamalla.* Niin ja se lappu mihin täytetään sukunimet avioliiton jälkeen pitäisi täyttää.

Tapasimme viime viikolla vihkijämmekin, joka kysyi sukunimen vaihdosta. Sanoin, että en osaa sanoa. Luulisin, että nimet eivät vaihdu, mutta voin vielä muuttaa mieleni.

- Mieli voi muuttua, mutta nimi ei, maistraatin mies veisteli.

Hauska mies - harmi, ettei pidä puhetta.

Tein muuten empiiristä tutkimusta nimiasian tiimoilta - ei mene koulutus hukkaan. Eniro tuntee viisi kaimaani, facebook kahdeksan; etunimelläni ja miehen sukunimellä ei löydy ketään. Enirosta löysin hätkähdyttävästi myös täyskaimani toista nimeä myöten. Se olin minä. Ehkä se menee hukkaan kuitenkin.

* Vaikka sanoin, että en laihduta, niin uudenvuoden vatsatauti antoi niin kivan kick-startin pikku dieetille, että olisihan se ollut synti jättää hyödyntämättä. Olen siis korvannut aterioita suklaalla. Valinnut punaviiniä oluen asemesta. Mitäpä sitä ei kauneuden edestä.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Ja siviilisääty oli?

Tämä ärsytti viime kerrallakin. Päivähoitohakemusta täyttäessäni, nimittäin.

 

Onko päivähoidon tarpeessa oleva lapsi siis naimaton, eronnut vai kenties leski? Ihan oikeastiko tämä oli jonkun mielestä hyvin muotoiltu?

Ja sitten se vakavampi kysymys: miksi tämä monivalinta ylipäätään lomakkeesta löytyy?

Hakemuksessa kysytään "huoltajan" ja "samassa taloudessa asuvan toisen huoltajan, huoltajan avio- tai avopuolison" tiedot sekä tieto yhteishuoltajuudesta (jonkun muun kanssa). Miksi on siis merkityksellistä ovatko "huoltaja" ja "samassa taloudessa asuva toinen huoltaja, huoltajan avio- tai avopuoliso" keskenään aivo- vai avotliitossa. Tai miten vaikuttaa päivähoitopaikan myöntöperusteisiin onko toisen sarakkeen tyhjäksi jättänyt huoltaja naimaton vai leski?

Jos ja kun kerran tieto on välttämätön (koska eihän muuta saa kysyä), niin miksi valintaruudukoita on vain yksi? Entä jos hakemuksen täyttäjä on eronnut ja nyttemmin naimisissa ja yhteishuoltajuuden omaava exä elelee avoliitossa tai sinkkuna. Mikä on silloin lapsen perhesuhteiden tila? Vaadin ruksinpaikkaa "It's complicated".

Pientä mielihyvää tuohtumuksessani saan siitä, että vielä voin ruksittaa lomakkeeseen vastuuttoman "avoliiton". Seuraavalla kerralla pitänee kieltäytyä vastaamasta.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Ei ole miehistä kotiäideiksi!

Ainakaan mun miehestä. Pilaa nimittäin meidän muiden kotiäitien maineen ja marinan. Minä saan nukkua yöni sohvalla* ja lähteä aamulla omia aikojani töihin. Kun tulen töistä kotiin, siellä on siistiä, pyykit on pesty ja viikattu kaappiin, pakastimeen on tehty makaronilaatikkoa, astianpesukone tyhjennetty, roskat viety. Ovat käyneet puistossa ja leikkitreffeillä ja esikoinen on nukkunut päiväunet.

Miten ärsyttävää!

Epäilen ja haluan turvautua seuraaviin väittämiin:

1. Uutuudenviehätystä, ei se kauaa jaksa.

2. Se haluaa vain näyttää minulle, että on se mahdollista elää niin kuin minulle nipottaa. Salaa sisällään ajattelee, että olin ihan oikeassa koko ajan.

3. Katsovat kuitenkin telkkaria kaiken päivää.

Ai että entä miten minä siellä töissä? Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia olen taas todella innostunut: työpäivä tuntuu loppuvan liian lyhyeen ja harmittaa kun perjantaina on pyhä. Ei ole aikaa bloggailla eikä hengailla kahvilla – mikä on kovin harmillista. Että kiitos vain kysymästä, minun puolestani voitaisiin jatkaa näin ikuisesti!

* Tosin yöheräämiset hoidetaan siten, että huutelen sohvalta miehelle, että nyt siellä on taas aika kauan itketty, minkä jälkeen mies nousee. Ajattelin siis ensi yönä tehdä paluun makuuhuoneeseen.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Ensimmäinen päivä

Ensimmäinen työpäivä alkoi juuri niin kuin äidillä (tm) vain voi: molemmat lapset itkevät lohduttomasti, venytän lähtöäni ja juoksen makuuhuoneen ja eteisen välillä, tunnen huonoa omatuntoa lähdöstäni. Onkohan esikoisella kuumetta? Jaksaako mies kun ei saanut nukkua? Ulkona on vielä pimeää, vihmoo lunta ja katson miten vaitonainen mies taluttaa vaitonaista lasta kohti päiväkotia. Tällaista tämä sitten on, pohdin.

Iltapäivällä mies soittaa kysyäkseen jonkin nippelin sijaintia, sitten sanoo, että esikoinen haluaa puhua kanssani.

- No moikka kulta! Mitä kuuluu?
- Voisitko lopettaa. Mulla oli video kesken [isän puhelimessa].
Tuut tuut tuut....

Eiköhän tämä tästä.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Vuosi elämästäni

Vuosi 2011 alkoi ja päättyi samassa pisteessä: kotona. Tämä kuvastaa oikeastaan hyvin männävuotta, joka on ollut aikuisikäni kotikeskeisin. (Onneksi on kiva koti ja kivat lapset ja silleen.)

Vuosi sitten istuin vuoden vaihtuessa kotimme portailla ja katsoin ikkunasta horisontissa paukkuvia raketteja haikeanonnellisissa tunnelmissa. Kädessäni väljähtänyt lasi kuohuviiniä, jolla piti skoolata ennen miehen lähtöä, mutta lähdön hetki meni ohi ennen kuin ehdin paikalle. Uutta oli kaupunki, portaat sekä yläkerrassa nukkuvien lasten lukumäärä.

Tänä vuonna piti olla lastenjuhlia kera paljun ja tortillojen sekä minun vuoroni osallistua aikuistenjuhliin, mutta äkillisesti yllättänyt morsiandieetti päätti toisin. Taianomaisella hetkellä puoliltaöin olin nukkumassa. Onneksi puhdistus jäi lyhyeksi ja iski vain meihin vanhempiin sekä esikoiseen.

Tämän verran poistuimme kotoa uutta vuotta juhlistamaan.

Kulunut vuosi edusti meille uudenlaista elämää, olkoonkin, että muutto ja lapsen syntymä ajoittuivat jo vuoden 2010 lopulle. Onneksi vaikeat päätökset osoittautuivat hyviksi, elleivät erinomaisiksi.

Mies, joka enemmän tuskaili Helsingistä lähtöä, totesi viime kerralla moottoritien päässä Munkkiniemessä, ettei haluaisi heti takaisinkaan muuttaa. Näemmä perinteenvaalijamme kuuluu myös muutosvastarintaliikkeen kantaviin voimiin. (Tosin seuraavaa muuttoa pitääkin harkita tarkkaan. Olen molemmissa yhteisissä muutoissamme ollut yhdeksännellä kuulla raskaana.)

Myös minä olen ollut todella iloinen paluumuuttaja. Elämä on vaan niin paljon helpompaa kun ympärillä on sitä kuuluisaa tukiverkostoa, lastenhoitoapua ja muita samassa tilanteessa olevia. Siinä vaakakupissa eivät Helsingin riennot kauhean paljon paina. Ehkä enemmän jos pääsisi ylipäätään rientämään.

Eikä minulla töihinkään olisi ollut kiire, kuten ensimmäisellä kerralla. Olen oppinut nauttimaan tästä joutilaan elämästä, jossa valtaosa ajasta vietetään verskoissa ja/tai ystävien kanssa kahvitellen ja unenpuutetta valitellen ja elämän suurimpia stressinaiheita on joulukorttien lähettäminen ajallaan.*

Mutta vuoronvaihto sovittiin jo kauan sitten, joten huomenna on ensimmäinen työpäiväni. (Ja hyvä niin, sillä häihin on kaksi viikkoa aikaa. Ehdin vihdoin laittamaan kaikki roikkuvat asiat kuntoon.**)

Siis katse eteenpäin: mitä tuo tullessaan vuosi 2012?

Jos ei maailmanloppua, niin ennustaisin aiempaa kiireisempää arkea, tasapainoilua työn, kodin ja harrastusten välillä. Kuopuksen hoitoonmeno jossain kohtaa, ja sen lisäksi – ei hajuakaan. Minun työsuhteeni jatkuu heinäkuulle, miehen jonnekin lokakuun paikkeille. Ehkä ne jatkuvat, ehkä edessä on jotain ihan muuta. Jotenkin sitä vain luottaa, että kyllä se tästä suttaantuu.

Vuosi on kuitenkin pitkä aika: vaikka se menee yhdessä hujauksessa, niin paljon ehtii tapahtua.

Kuluneena vuonna meistä tuli lapsiperhe. Ja minusta puutarhanhoitoa harrastava, entisöivä, jalkapalloileva, bloggaava perheenäiti.

Yhden lapsen kanssa olimme pariskunta, jolla lapsi. Vaivoin opin kutsumaan itseäni äidiksi – en vahingossakaan "perheenäidiksi". Silloin muinaisina aikoina kaksi vuotta sitten matkustelimme paljonkin (töiden takia enimmäkseen) ja muutenkin uskoin ennen lapsia omaksumaani "kyllä lapsen kanssa voi tehdä mitä vaan" -ideologiaan.

Se virke toimii tosiaan yksikössä. Tai voisi tietysti lastenkin kanssa tehdä mitä vain. Mutta kun ei vaan jaksa vaivautua. Lasten leikkipaikka on nykyään ihan pätevä kriteeri ravintolan valinnassa.

Ja se on mielestäni ihan okei. Hyvä vuosi tämä 2011.

* Viikolla tapaamani lapseton ystäväni hämmästeli lapsellisten kokemaa tarvetta lähettää joulukortteja (ja erityisesti oman lapsen naamalla, tietenkin). Kuulemma joulukortteja tulee vain lapsiperheistä. Hyvä kysymys.

** Lakisääteisillä kahvitauoilla vain, tietenkin!!!!!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...