Lapset ja nykytaide

Suutarin lapset vihaavat kenkiä, niinhän sitä sanotaan. No, minun lapseni ovat syyttään joutuneet alistumaan keskivertoa enemmän museokäynneille, ja tästä syystä usein esittävät vihaavansa niitä. 

(Nopea leikkaus kuvaan, jossa olemme juuri käyneet Taidehallin lastensunnuntaissa ja HAMissa ja Barbit itkevät, että kolmanteen museoon, ei vielä kotiin, kolmanteen museoon!) Kyllähän te ymmärrätte. Lähteminen aina vaikeaa.

Mutta kävipä sitten viime perjantaina, että nappasin lapset uimaretkelle ihan naurettavan myöhään. Sitä se valo tekee. Vielä pari kuukautta sitten totesin päiväruoan jälkeen, että eipä tässä enää mitään kannata, kohta on nukkumaanmenoaika.

(Saahan lapsiperhekontekstissa sanoa "naurettavan myöhään", jos idea saatiin puoli seitsemältä ja autossa oltiin kello 19.08? Hyvä.)

Niin ja tietenkin normaalioloissa menisimme ratikalla, hip. huom.

(Voisikohan koko blogipostauksen sulkeistaa?)

Mäkelänrinteen retki oli kahdessa mielessä onnistunut: saimme kerättyä esikoisen sinne aiemmin unohtamat uikkarit ja lapset oppivat uutta sanastoa minun jättäessäni sormen auton oven väliin. Yhdessä mielessä epäonnistunut: allasosasto oli remontissa.

Olimme takaisin autossa 19.40, melko vähin ideoin: mihin mennä kolmen lapsen kanssa tähän aikaan, ettei koko säätö olisi ollut aivan turhan vuoksi?

No tietysti Kiasmaan!

Koska oveluus on yksi äitien tärkeimpiä taitoja, en kysynyt haluavatko lapset museoon, vaan haluavatko he pitsistä rakennettuun huoneeseen. Totta kai ne halusivat.

 

Seuraa virallinen suositus: jos ei ole lasten kanssa kauheasti tullut käytyä museossa ja miettii miten siellä voi käyttäytyä, Ernesto Neton näyttely on erittäin matalan kynnyksen näyttely aloittaa.

Voisin suositella lämpimästi myös tuota iltakahdeksan saapumisaikaa, koska meidän lisäksemme museossa oli noin kolme muuta asiakasta. Lastentapahtumat, joita kaikki museot nykyään harrastavat, ovat mahtavia tekosyitä raahata lapset museoon askartelemaan, mutta saattavat aiheuttaa tinnitusta.

Visiitin kruunasi neljännestä kerroksesta avautunut näkymä museon seuraavaksi aukeavaan näyttelyyn: Choi Jeong Hwan muovi-installaatiohässäköintiin, joka siis aukesi yleisölle eilen.

 

Todellakin tullaan uudelleen.

 

 Ehkä kahdeksalta.

Elämysmatkailua kotikulmilla

Kohta täysi viikko ilman lapsia kotona on ollut hurjaa tykitystä elämysten saralla. Laiska museoitaan luettelee, mutta pakko on mainita viikon erikoisin kokemus tiistailta, jolloin flunssani orasti siihen vaiheeseen, että totesin paremmaksi jättää päivälle suunnitellun hiihtoretken* väliin. Tulin töistä, laskeuduin sohvalle ja avasin television.

Sieltä näemmä tulee muutakin kuin evöäftöhaaaai. Illan saldona oli mökin hirsille repiminen ja dekoistaminen (pahoin pelkään allergisoituneeni sisustamiselle), dramaattisäänisesti selostettu dokumentihko Hans Holbeinista sekä Jennifer Anistonin tähdittämä "romanttinen" "komedia". Siinä maatessani Hitachi väitti, että suomalainen katsoisi keskimäärin kolme tuntia päivässä televisiota. Tarkistaa en viitsi, kun saattaisi mennä juttu hukkaan. Mutta hurja ajatus.

Melkein yhtä jännää oli tänään huonepaossa. Olen ymmärtänyt, että ovat muotia, ja päätin viedä Suurmetsurin syntymäjuhlansa kunniaksi sellaiseen. Ehkä hauskin hetki oli se, kun olin paljastanut Kyöstille syntymäpäiväyllätyksen olevan edessä ja tämä päätteli minun vievän hänet tanssitunnille. Se pettymyksen peittämisen vaiva toisen kasvoilla.

Liikkis.

Mutta oli itse huonekin hauska. (Jos et äiti tiedä, niin se on lukittu huone, missä pitää vihjeiden avulla ratkoa tehtäviä ja päästä ulos, tunnissa.) Itse ehkä olisin kaivannut vähän suurempaa larppausta alkuun, taustakertomuksen esittelyä. Nyt meidät tuupattiin huoneeseen, jonka teema oli lopulta melko yhdentekevä. Numerolukkoja oli paljon ja niiden koodeja piti ratkoa. Kelloja oli vähän, joten ei hajuakaan kauanko aikaa meni mihinkin, mutta arvelisin, että noin 50 minuuttia meni ensimmäisen vihjeen hoksaamiseen. Loppua kohti, kun ajan arvasi olevan vähissä, rupesi jo ihan jännittämään, ja kyllä kelpasi löytää huoneen avain lopulta.

Mutta kuulemma minuuttia yli - pelinohjaaja paljasti, ettei raaskinut keskeyttää meitä kellonlyömällä, koska olimme niin lähellä ratkaisua.

Epäonnistumisesta huolimatta ihan kelpo tapa viettää tunti elämässään. Ja kallis. Ehdottomasti keskivahva suositus!

* Kuvittelin jo, että tänä talvena saisi täyteen kaksi hiihtokertaa, mutta kieltämättä tämän viikon jälkeen toteutuma alkaa näyttää huonolta. Edellisen kerran jälkeen sain pitää kaverilta lainaamani sukset ja kävin ostamassa oikein sauvatkin. Valmiina ensi talveen!

Kuinka rakennetaan nousujohdanteinen päivä

Tähän tarvittaisiin klikinsäästäjä. Vastaus on, että jos aloittaa aamun, kuten minä tein, mikä tahansa päivä on nousujohteinen. Kerron kuitenkin.

Tätä aamua olin osannut kammota jo kaukaa. Barbilla kahdeksan kouluaamu, ulkona 25 astetta pakkasta [niin luulin, taisi olla vain 20] ja Suurmetsuri-parka siellä Havaijilla. Minussa ja Barbissa on se yhteinen piirre, että meitä stressaa vietävästi myöhästyminen. Ja Harbissa on se piirre, että hän on Aurinkokuninkaan iässä. Ja Hänen Korkeutensa ei herännyt tänään huvittuneena.

Alku näytti lupaavalta: sain itseni ja Barbin ylös ajoissa, ilman, että Barbi ja Keisari heräsivät. Söimme aamiaisen, ja kello oli juuri sopivasti, että loput lapset ylös, vaatteisiin, ja matkaan. [Älkää nyt naurako, olisihan se voinut mennä niin.] Mutta Aurinkokuningas halusi, että isä [Hitachi siis - voi olla vaikeaa pysyä kärryillä kaikkien näiden kummien kutsumanimien kanssa] nostaa sängystä. Tässä kohtaa en enää lyönyt vetoa ehtimisemme puolesta. Annoin olla, lohduttelin, houkuttelin, yritin harhauttaa, ja lopulta kiskoin huutavan Keisarin sängystään. Mutta kuten kaikki sitä yrittäneet tietävät: kaksivuotiasta, joka ei anna pukea, on kutakuinkin mahdoton pukea vain yhden aikuisen voimin. Tahtoikäinen riisuu toisesta päästä, minkä toisesta ehtii pukea. Tavallaan hyvä, että pakkasta oli se mikä oli, jälkikäteen olisi voinut kuitenkin nolottaa jos olisi vienyt päiväkotiin huutavan ja alastoman lapsen.

Tässä vaiheessa kouluunehtimisen tiesi jo toivottomaksi, joten hetken yritin lähettää Barbia matkaan yksin. Ja lopulta, kutakuinkin koulun kellojen soidessa, kun annoin Keisarin heittää viidesti puetun vaatteen lastenhuoneeseen ja hakea toisen, se kelpasikin, ja sain pukea Hänen Korkeutensa. Elämä hymyili, kunnes lähetin Keisarin painamaan hissin nappia. Perässä tullessani huomasin, ettei tämä ollut sitä painanut, ja tilasin hissin.

Pudistelette päätänne, kuulen: kolmen äiti ja noin käsittämättömän osaamaton.

Aurinkokuningas huusi pulkassa koko matkan kouluun. Ja koulussa, kun kannoin hänet kolmanteen kertoakseni opettajalle, että myöhästyminen ei ollut Barbin syy.

Seuraava deadline oli puurotarjoilun päättyminen päiväkodissa. Hänen Korkeutensa huusi koko matkan pulkassa päiväkotiin.

Kas, huomatkaa, draaman kaari kääntyy tässä: juuri tässä kohtaa alkaa nousujohteisuus. Me nimittäin ehdimme ennen ruokakärryn poisviemistä. Ja - siksi viisas sentään olen - koska minulla ei ollut aamupalavereja sovittuna, saatoin jäädä Keisarin kanssa rauhassa rauhoittumaan, eikä tarvinnut jättää lasta huutavana muiden hoteisiin.

Kuvittelin vastoinkäymiseksi sitä, että ratikka meni nenän edestä ja jouduin kävelemään metrolle. Mutta työpaikalle päästyäni [vannoin matkalla, etten tee töitä lainkaan, tuijotan vain ruutua ja juon kahvia] luin Twitteristä, että sporat seisoivat liikkumatta Hakaniemen torilla. Ja siinä minä olin, kahvia juomassa koneeni ääressä.

Aloin tehdä töitä.

Iltapäivällä hain lapset ilman tarvetta hoputtaa kohti seuraavaa rastia, pulkkailimme hetken pihalla, söimme verrattain sivistyneesti, meille tuli Mannerheim, lähdin pelaamaan futista [hävisimme] ja kun tulin puoli kymmeneltä kotiin kohtaamaan minua odottavat lapset, liian ylikierroksilla nukkuakseen - arvaatteko, arvaatteko?! - ne nukkuivat jo!

Kiitin hoitajaa, talletin hänen numeronsa puhelimen pikavalintaan [jostain syystä en ole vuosiin tilannut lastensuojelua kotiin], otin jääkaapista Pommacia, nostin jalat pöydälle, ja no, tässä minä nyt kirjoitan teille.

Ajatelkaa: jos ei välittäisi pienistä myöhästymisistä, eihän tässä olisi ollut lainkaan draamaa. Niin että onneksi sitä jaksaa välittää, tulee elämään sellaista kivaa säpinää ja pöhinää. Ja onnellinen loppu.

Mitä tekis?

Suurmetsuriparka joutui eilen lähtemään Havaijille. Ja koska minulla alkoivat tänään työt arviolta kolmen kuukauden pituisen joululoman jälkeen, mutta koulu jatkuu vasta torstaina, lähetin sydämeni alla kasvaneet isovanhempilaan ja jäin yksin ikävöimään. En taida tietää mitään ikävämpää kuin olla yksin kotona. Paitsi ehkä joutua Havaijille tammikuussa.

Kuten kaikki edes karkealla tasolla elämäntilanteeni jakavat ymmärtävät, oman ajan käytön maksimointi vaatii mitä tarkinta suunnittelua, jotta rentoutuminen tulee mahdollisimman täysipainoisesti suoritettua.

Uhkaava rentoutumisstressi on kuitenkin vältetty muutamilla ajankohdan aiheuttamilla reunaehdoilla:
- On niin kylmä, ettei tarvitse urheilla.
- Syksyllä väliin jääneet teatterikappaleet eivät pyöri näillä päiväyksillä.
- Ainoa ei-lastenelokuva, josta olin kuullut, oli joku sota-aiheinen, missä esiintyy tähtiä, enkä välitä sotaelokuvista.
- Museoihin kannattaa mennä vasta keskiviikkona, koska se on pyhäpäivä, ja pyhäpäivä kuulostaa hyvältä hetkeltä mennä museeon.
- Kauppaankin voi mennä pyhäpäivänä, museon jälkeen, sillä lapset tulevat vasta keskiviikkona.

Vietin siis illan jatkamalla eilisiltaista siivousmaratoniani. Lapsiperhekodin siivoushan on tunnetusti meditatiivista työn tulosten hauraan hetkellisyyden tuottaman kirpeänsuloisen tunteen vuoksi.

Ja kuten aina sanotaan, ei ne suuret surut, vaan ne pienet ilot. Tänään olen vilpittömästi ja sydäntä läikähdyttävästi ilahtunut muun muassa kun heräsin (1) kellon soittoon (2) ja saatoin torkuttaa kahdesti, vailla kiirettä, (3) juoda aamukahvin maidolla [joka on normiaamuista poistettu liian hitaana prosessina] ja (4) lukea samalla puhelimesta päivän lehteä; (5) jättää sängyn petaamatta [mistä suurmetsuri napisee], (6) viedä roskat ulosmennessäni [koska käytössäni oli kaksi kättä] ja (7) olla ihan älyttömän aikaisin töissä.

Töissä olin (8) suunnittelematta liki kuuteen (9) ilman paniikkia tai huonoa omaatuntoa ja (10) ratikassa leikittelin mahdollisuudella mennä silti vielä teatteriin. Kotimatkalla (11) piipahdin kaupassa ja ostin (12) vain (13) sienirisottoainekset, mutta (14) söinkin improvisoitua avokadopastaa (15) vaihtamallani valkoisella pöytäliinalla ja (16) luin samalla puhelimesta Kuukausiliitettä.

(17) Hyllytin kesähatut ja (18) paritin lasten sukat.

(19) Bloggasin.

Aijjettä.

Joulun ihme

Lupasin kai palata kalenteriasiaan, ja nyt kun puolet kalenterikuukaudesta on eletty, voin todetta: niin pitkälle niin hyvä. Vain kerran tonttu on unohtanut täyttää kalenterin yöllä. Enkä ole sortunut Tigeriin ostoksille. Purkkapussiaamuna herätti pientä vastustusta havainto, että meillä oli jo samaa purkkaa kotona. Mietin kannattaisiko yhyttää tarkistamaan: ei meinaan ollut.

Enää. Mutta ei takerruta yksityiskohtiin.

Barbi, joka päätti joululahjatoivelistansa toiveeseen tietää kuka on joulupukkina tänä vuonna, on hauskasti vielä solahtanut yhteiseen leikkiin. Siten, että kun hän toivoi alkukuusta kalenteriin ilmestyvän Babylips-huulirasvaa (en ole googlannut tuotetta, mutta ilmeisesti tällainenkin hittiasia on olemassa), käskin hänen kirjoittaa tontulle. Lapsi kirjoitti toiveen paperille ja toiselle puolelle viestin "Onko äiti pakko leikkiä? Vastaus ruutuun, kiitos." Vastasin ruutuun, että "on" ja hymiön perään, mistä kuulemma jäin kiinni, sillä tontut eivät käytä hymiöitä.

Harva se aamu Barbit yrittävät käräyttää minut tonttuudesta. Tutun kynän käytöstä, käsialasta, vanhoista joulukoristeista (jotka ne, herraisä, muistavat kahden vuoden takaa). Ja aivan suotta, myönnänhän auliisti kysyttäessä. Tai no, ainakaan en väitä, etten olisi. Minulla kun on vähän kahtiajakautunut suhtautuminen lapsille valehtelemiseen.

Mutta mukava silti on ollut huomata, että kun lahjuksista on kyse, toteaa vähän isompikin lapsi, että parempi uskoa ainakin varmuuden vuoksi. Vähän kuten Suurmetsurin eräs ystävä lapsien kastamisesta. Mutta se on eri tarina se.

Kalenteri toimii myös kaksisuuntaisena viestintävälineenä. Piparienleivontapäivänä tonttu toivoi itselleenkin piparia, ja sai kaksikin. Ja eräänä aamuna ihan pyytämättä euron maalarinteippiin kirjoitettujen terveisten kera. Mielestäni ihan kohtuullista, vaikka lieneekin tontun omasta käsilaukusta löydetty.

Mutta tarkoitushan oli kertoa joulun ihmeestä.

Noh, olimme eilen Barbin kanssa katsomassa Barbin jumpan joulunäytöstä, ja päätin sen jälkeen olla ihana nostalgisia lapsuusmuistoja tarjoava äiti ja viedä heidät katsomaan Stockan jouluikkunoita. Perinne se on uusikin perinne. Nälkäisinä ja vähän väsyneinä puskin lapsia iloisella joulumielellä tungeksivan väkijoukon läpi ikkunoiden luo.

- "Mä vihaan näitä ikkunoita," totesi Barbi.

Lähdimme sitten. Ymmärsin vähän myöhemmin, että kiinalaisista väkijoukoista traumatisoitunut lapsi ei vielä(kään) kestä käsitellä väenpaljouksia, edes sitten suomalaisia versioita väenpaljoudesta.

Olin ajatellut piipahtaa kirjekuoria ja kotiin ruokaa samalla kun olemme kaupungilla, mutta jopa minä järkytyin väkimäärästä, joka yhdessä kaupassa yhtäaikaisesti vaelsi. Ajatus, että siellä olisi pitänyt tehdä ostoksia, oli jopa vielä kauhistuttavampi kuin ajatus jouluostosten tekemisestä ylipäätään.

Suunnistimme siis suoraan Stockmannin pizzeriaan, ja kelasin mielessäni mihin ihmeeseen yrittäisimme seuraavaksi mahtua, olisihan ravintola takuuvarmasti tupaten täynnä. Mutta saapuessamme poistui juuri eräs perhe, ja pääsimme suoraan pöytään.

Toden totta: joulun ihme!

Jouluostokseni ovat yhä täysmääräisesti tekemättä. Siinä ei ole ihmettä eikä poikkeusta.

Leluteekki heitti haasteella etsiä Bloglovinista kymmenen postausta ilman joulumieltä. Ei ollut sitten tämäkään!

Toisenlainen arki

Syysloma. Mikä ihana sana.

Teeskentelin vanhemmilleni, että ekaluokkalaisemme olisi heitteillä syyslomansa ajan, ja koska muut lapset tulisivat kateelliseksi, jos vain yksi pääsisi mummolaan, saattaa puksuttelin koko lauman sunnuntaina Turkuun.

(Kuudeksi päiväksi!)

Sittemmin olen siivonnut (tasolla käynpä-läpi-kaikki-lasten-vaatejemmat), käynyt kahdesti futistreeneissä ja kerran oluella. Suurmetsurin kanssa syömässä ja teatterissa. Tehnyt töitä pitkään, käynyt kirjastossa ja katsonut televisiota. Olen ostanut täysmaitoa juodakseni aamukahvit. Nyt on keskiviikko, ja tuntuu, että elämässäni on niin paljon luppoaikaa, että voin vaikka kirjoittaa sen Internetiin.

Vain kerran olen hätkähtänyt apua-olen-unohtanut-hakea-lapset ja vain vähän päivitellyt sitä millaista voi olla aikuisten arki ilman lapsia. Koska ihmeellistähän tämä on vain siksi, että se on poikkeuksellista.

Tämä arkiretriitti on kuitenkin avannut silmiäni siitä kuinka aikataulutettua ja ahdasta arkemme osin on. Millaisen kontrastin tekee se, että aamupalalla voi lukea lehteä ja keskustella lääkärifirmojen "verosuunnitelusta" eikä juosta puolipukeissa eteisen peilin ja kaatuneiden maitojen välimaastossa. Että voi istuen syödä aamupalaa. On uskomatonta mitä kaikkea voikaan uhrata nopeamman aamun nimissä. Ensin maitokahvin ja sitten koko kahvin. Säästän siinä ainakin minuutin.

Työni on kiinnostavaa ja palkitsevaa (no en vain kehtaa sanoa, että ihanaa!), mutta säläytyy sen verran moneksi projektiksi, etteivät virka-ajan tunnit tunnu aivan riittävän. Ja vaikka asiantuntijana esiintyminen on toki miellyttävää, Hitachi ei kiitä, kun iltatilaisuuksia tulee viikkoon useita. On myös niitä harrastuksia. Mutta melko kunniakkaasti olemme minusta selvinneet tästä vuoroin vanhempana -systeemistä.

Ehtoisa taisi joskus toivoa blogia, jossa kiireinen virkanainen kiiruhtaa päiväkodin pihaan sulkeutumisaikaa vastaan taistellen. Ja sellainen tämä blogi olisi jos sitä kirjoittaisin. (Joskin oikeasti haen lapset - viimeisenä - jo puoli viiden aikaan. En tajua miten muut sen tekevät.)

Arki on silti hyvää. Se lapsellinenkin versio. Osin siksi tämä foorumi ei varmaan enää päivitykään. Ei ole valitettavaa. (Paitsi helsinkiläisistä pyöräilijöistä. Joten pysykää toki kanavalla!)

Mutta loma omassa arjessa. Aijjettä. Parempaa kuin loma.

Se on päätelty!

"Veera Välimäen suunnittelema Neon Beast pääsi vihdoin osaksi vaatekaappiani," kirjoitti eräskin Liina tuossa pari kuukautta sitten. Ymmärtäisitte hauskuuden tuon "vihdoin" kohdalla, jos paljastaisin, että minä aloitin saman huivin kudintapuuhat ennen mainittua Liinaa.

Selittelynä mainittakoon, että viittä vaille valmis kutimustyö jäi rannalle Kiinan-pakkaamisen toisella kierroksella: sillä, jolla mukaan halutuista tavaroista karsittiin 90 kiloa kaikkein tärkeintä.

Virhearviointeja tulee aina silloin tällöin tehtyä.

Kun vanhempani pakkasivat täydennysvarustuksia tullessaan luoksemme kyläilemään, en epäröinyt.

Aloitin siis kenties kutomisen ennen Liinaa, mutta hän on täydellisen vastuussa projektista. Väkisin lahjoi minut neonkeltaisella langalla, vielä postitti Turkuun. (Sellainen se on!) Hyvän viikon käytin pohtien huivin värejä (netistä! eihän värejä näe oikein valokuvasta), koska en halunnut yhtä räikeää yhdistelmää kuin itse ohjeessa. Mutta olisi ehkä sittenkin pitänyt luottaa ammattilaiseen: kaksi harmaatani olivat luonnossa arvioituna liian lähellä toisiaan, eikä huivin raidoitus siten pääse täysin oikeuksiinsa. Lisäksi en tajunnut, että harmaat olivat sekavärisiä ja keltainen tasavärinen (solidi, kuten ammattilaiset sanovat). Sopivat yhteen tyylikkäästi kuin Tupu, Hupu ja Pentti.

Mutta onhan se silti aika ihana. Kun itse tekee saa sellaista kuin tulee.

Huivin myötä rikoin monta virstanpylvästä kutojan urallani: ensimmäinen ostoresepti (jonka Liina minulle suomensi ja selvensi chatissa kädestä pitäen), ensimmäinen luksuslanka (en tainnut aiemmin edes ymmärtää, että on olemassa 25 euron lankakeriä. Paitsi että eiväthän ne mitään keriä olleet vaan vyyhtejä. Ja keriminen: sepä vasta lystiä olikin!) Samalla tästä tuli heittäen myös kallein omistamani huivi.

 

Valitettavasti tuo Liinan alun lausunto ei ihan päde kohdallani: lähetän huivin takaisin vanhempieni mukana Suomeen. En uskalla riskeerata pakkaushommia paluun hetkellä, enkä halua myöskään pilata huivia Wuhanin harmaassa ilmassa. Kehtaa sitten liihotella tuo kaulassa tulevassa kulttuuritädin roolissani.

Mitä mä Liina seuraavaksi kudon?

Kesälomaperinteitä

Kesäloma, kaikkihan tietää miten se sujuu - ainakin someraporttien mukaan: on vain ihanaa ja rentoa ja mökkivarpaita ja jätskiä ja kasvanutta melanoomariskiä.

Meillä on näiden lisäksi ihan oma kesälomatraditio. Se alkaa tuossa kevättalvella, jolloin suurmetsuri pohdiskelee, että tänä vuonna voisi (ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen) pitää ihan oikean kesäloman. Minä riemuitsemaan ja ehdottamaan, että koko heinäkuunko, johon suurmetsuri, että jotakuinkin sillä lailla varmaan, kunnes sitten kesän lähestyessä huomataan, että töitä oikeastaan on ihan kauheasti (enemmän kuin kymmeneen vuoteen), ja johan tässä tulee lomailtua niiden ulkomaanreissujen ajan, ja että kyllä nyt ainakin siitä heinäkuun alusta pitää vähän aikaa töitä jatkaa. Minä sitten jankkaamaan, että kyllä ihmisen täytyy lomaakin pitää ja olisi kyllä kiva sopia vähän menoja etukäteen, ja eikös tämä sovittu jo kertaalleen, jolloin Kyösti taipuu lukitsemaan kalenteriin muutaman viikon lomajaksoon, johon sitten pitää mahduttaa kaikki rentoilu ja mökkeily ja huvipuistoilu ja vuoden sosiaalinen elämä ja urheilu ja vapaa-aika. Tähän liittyy myös toinen traditio, jossa minä henkisesti ranteitani vääntelen, että miten ikinä minä saan mitään lomaa, kun täällä kotia ja lapsia hoidan muutenkin ja mikä sitten lomalla niin muuttuu, ja kutakuinkin riippumatta suurmetsurin liikkeistä, saadaan kahteen ensimmäiseen päivään mahdutettua riita minun oletuksistani siitä kuka saa koskakin nukkua pitkään ja koska on minun vuoroni olla häh.

Tämän rituaalin jälkeen virittyvät aivot kuitenkin hiljalleen lomamoodiin, ja kesävarpaat lilluvat sinilevävapaassa merivedessä ja minäkin ymmärrän, että mitäs sitä niin kauheasti ryntäilemään, valmiissa maailmassa. Ja päiväunetkin on olemassa, ottajaansa odottamassa. Niin saattaapa siinä käydä niinkin, että toisen lomaviikon lopuilla tohtori Hitachi toteaa, että eikös sitä ollut puhetta, että heinäkuun loppuun asti on lomalla.

Söin kesälomalla jäätelön ja laitoin siitä kuvan internettiin.

Niin että lomalla ollaan edelleen. Ja oikein hyvällä ollaankin. Semminkin, että ollaan tehty hienoja reissuja, viime viikosta alkoi likipitäen loman paras vaihe. No se helle tietenkin, ja kiireetöntä kotiaikaa, mutta etenkin esikoisen uimakoulu. Viime vuonna vuorottelimme, mutta tällä kertaa minä olen saanut jakamattomat vientivuorot, mikä tarkoittaa kokonaista tuntia uima-aikaa minulle - maauimalassa - joka päivä kahden viikon ajan! Niin ja on vielä helle!

Niin paljon uimakoulukonseptia olen rakastanut, että hieman valitellen joudun toteamaan esikoisen oppineen tällä kurssilla uimaan. Onneksi hän voi kuitenkin vielä ensi vuonna osallistua 7-vuotiaiden jatkokurssille, minkä jälkeen onkin jo keskimmäisen vuoro olla viisi ja näin siis minä saan uimakouluilla (jos emme muuttamaan erehdy) jopa vuoteen 2021 asti!

Ja jos nyt oikein optimistiksi ryhtyy, niin ehkä sen jälkeen lapset ovat niin isoja, että voin jälleen alkaa harrastaa uintia ilman uimakoulun tekosyytä. Kyllä, niin se varmasti menee. Harrastus nimittäin hiipui joskus esikoisen pikkulapsiaikoina, koska se lohkaisi niin ison aikaa illasta.

(Ajatelkaa, meillä oli joskus yksi lapsi ja pulaa vapaa-ajasta. Hih. Voi niitä aikoja.)

Onneksi on sentään loma.

Pyöräkärry kaupungissa: Plussat ja miinukset

Vuosi sitten olimme miehen kanssa sormi hiirellä ostamassa pyöräkärryä, kunnes vielä kerran aloimme pohtia kärrylle tulevaa käyttöä. Kuopus oli parikuinen, eivätkä koko perheen pyöräretket olisi viime kesänä onnistuneet. Ja kuka nyt ensi kesästä tietäisi. Otimme sormen hiireltä.

Pari viikkoa sitten saimme tuolloin katselemamme Croozerin lainaan (koska sen omistajilla puolestaan on pieni vauva, eikä juuri nyt kärrylle käyttöä - ei siis kaupallisia yhteyksiä tässä(kään) postauksessa) ja olen aktiivisesti pohtinut menopelin hankkimisen kannattavuutta. Juuri meidän tilanteessamme.

Teknisiltä ominaisuuksiltaan kärry on nähdäkseni moitteeton:
- Kiinnitysmekanismi on helppokäyttöinen (kunhan mies ensin asensi tarvittavan prikan pyörään), mutta varman oloinen.
- Aisan kääntösäde on kattava, kärry rullaa hyvin ja kyyti on tasaista ja ymmärtääkseni miellyttävää.
- Viisipistevöissä lapset pysyvät hyvin aisoissa (eikä nukkumisasentokaan ole ihan huonoin).

Juhannusaaton kevyissä vetimissä.

Tilan puolesta kärry on myös riittävä:
- Meidän kaksi nuorimmaistamme mahtuvat kyytiin mainioisti, mutta alle metrinen keskimmäinen näyttäisi olevan lähellä maksimimittaa. Ensi vuonna polvet siis jo kunnolla koukussa.
- Tavaratilaan mahtuu piknik-kamat, neljän hengen päällysvaatteet, meikäläisen käsilaukku, jalkapallo ja manduca, eli kevyesti keskivertoperheen viikonloppuostokset.

Käyttömukavuuden osalta joudun valitettavasti antamaan myös miinusta, mikä liittyy enimmin kaupunkiajoon.
- Pelkään tukkivani liikenteen. Leveillä kevyen liikenteen väylillä, kuten jokirannassa, meno on ihan huoletonta, mutta kun ajamme kaupungissa - joko siten, että esikoinen ajaa jalkakäytävällä ja minä ajoradalla, tai siten, että ajamme molemmat pyörätiellä - tukin joko yhden autokaistan tai sitten koko pyörätien. Epäilen siis aiheuttavani vaaratilanteita leveällä, hitaalla kuljetuksellani. (Ongelma olisi pienempi kaksilapsisessa perheessä; nythän ajan kärryineni kuusivuotiaan kaupunkipyöräilyvauhtia.)
- Olen liikkeellä ilman vaunuja. Matkat eivät ole ongelma, mutta perilläoloajat ovat: yksivuotiaalle haluaisi rattaat, jotta sen voisi edes ajoittain sitoa aloilleen - jos vaikka kaipaa käsiä kolmevuotiaan kanssa. Tai muutenkin. Ensi vuonna tämä ongelma olisi pienempi. Ja vielä ensi kesänä kärrylle olisikin käyttöä, mutta seuraavana varmasti jo keskimmäinenkin saa polkea omaa pyöräänsä.
- Pakkautumisen vaiva. Kypärät, lasten vyöttämiset ja avaamiset, pyörän lukitsemiset ja avaamiset - tähän tuhraantuu yllättävän monta hetkeä, etenkin jos vaihtaa paikkaa useamman kerran reissun aikana. Ongelma on toki vastaava myös autoillessa, eli tässä mielessä bussi vetää voiton helppoudellaan.
- Ylämäissä polkeminen muuttuu aika äkkiä reisitreeniksi. Sehän on tietysti kiireisen kotiäidin elämässä pelkkä plussa.

Oma juhannus-look. Tarakalla olisi vielä yksi paikka vapaana. Aaahahahaha.

Summaan, että mainio vekotin, mutta käyttö jäisi meidän perheessämme varmaan melko vähäiseksi: kärry on optimivalinta jos matkustamme hyvällä säällä ilman aikatauluja alle viiden kilometrin päähän (jotta esikoinen jaksaa polkea myös kotiin). Niitä leveitä kevyen liikenteen väyliä pitkin. Kesälomapeli siis. (Päiväkotikuljetuksiin emme tarvitse menopelejä, koska matkaa on kortteli, ja harrastuksiin... no, niihin on yleensä aina kiire tai menee liian myöhään tai [lisää tähän hyvä tekosyy].)

Jos asuisi vähän enemmän haja-asutusalueella, juuri päiväkotikuljetuksiin vehje olisi täydellinen. Siihen sitä ovat käyttäneet kärryn oikeat omistajatkin: kärryllä lapsi hoitoon, kärry päiväkodin pihaan parkkiin ja itse pyöräillen töihin. Nerokasta.

Parasta televisiossa

Olen katsonut viimeiset kolme iltaa televisiota. Koska Twitter käski.

Selitän. Katson televisiota hyvin vähän. (Tietenkin, kaikkihan niin sanovat, ja jos katsovat, niin korkeintaan iranilaisia taide-elokuvia ja A-talkia. Tarkennettakoon siis, että en katso tv-ohjelmia läheskään joka viikko, televisiosta tuskin koskaan.) Seurauksena ja varmasti myös osittaisena syynä on se, että en lue ohjelmatietoja - ja sen olen karvaasti oppinut, että jos tv:n avaa sattumanvaraisella hetkellä, sieltä tulee aivan varmasti pelkkää kuraa. (Sen sijaan internetissä on vain puhdasta laatua liikenteessä!) Jonkun pitää siis tulla erikseen kertomaan minulle mitä katsoa.

Taannoin se oli kanssabloggaaja STD, joka kertoi, että Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin on loistava. Vallan linnaketta kehui puolet kavereistani ja Solsidania samoin. Niin ja sitten oli tietenkin Silta. (Josta katsoin toisenkin kauden, vaikka ensimmäisen kauden loppu oli mielestäni kauhea fiasko.) Näistä suosituksista olen ollut äärimmäisen onnellinen.

Edelliset iltani on saanut Teeman uudelleenlähettämä Kuolleista palanneet, jota Twitterissä on siis hehkutettu. (Ja kyllä, ymmärrän, että minulle mainostetaan: seuraan Yle Teemaa, joka uudelleentwiittaa kaikki sarjaa kehuvat twiitit.) Se täyttää ainakin kaksi kolmesta vaatimuksestani hyvälle tv-viihteelle, jotka ovat että sarjan tulee olla

1. katsottavissa valitsemallani hetkellä, eli käytännössä Yle Areenalla (no on meillä joku tallentava digivehje, mutta en ole koskaan vaivautunut käyttämään sitä)
2. kohtuullisen pituinen (joskin kohdan kolmen toteutuessa toivon tietenkin kohtuutonta) ja
3. loistava.

Valitettavasti "loistavaan" Kuolleista palanneet ei taida päästä. Se on kyllä "ihan hyvä". Sekä "vähän liian pelottava" yksin öisin katsottavaksi. Plussaa kuitenkin ranskalaisuudesta, eli tekstitettyä keskustelua seuratessa syntyy illuusio siitä, että lukioranskalla selviäisin hengissä - jos nyt en alikulkutunnelipuukottajasta, niin hyvänpäivänkeskustelusta. Mutta katsonen loppuun.

Televisiokanavan tietoisuuteeni nostama random-tyyppien kehu ei siis täysin vastannut luotetuilta tahoilta tulleita katsomissuosituksia. Kavereiden suosituksissa pysymisessä onkin vissi etu paitsi ajantuhlauksen suhteen myös tärkeältä sosiaaliselta kannalta, kuten kuusivuotias (jälleen kerran) on jo ymmärtänyt.

- Mun pitää aina katsoa Karvinen. Istun ruokapöydässä Veikon [nimi muutettu] vieressä ja Veikko katsoo Karvista. Sitten me keskustellaan siitä.

Tältä kannalta tietysti pitäisi katsoa Putousta ja Vain elämäätä - ja lätkää - jotka niin ikään toistuvasti täyttävät somefiidini. Mutta ne eivät (onneksi) täytä vaatimusteni alkeitakaan, joten saan pysytellä ignooraavassa ignoranssissani.

Yllätyksellinen postaus, jossa bloggari huomioi vuodenajan vaihtuneen

Laitoin aurinkoisen päivän kunniaksi terassia oleskelukuntoon myyntikuvia varten.

- Laitatteko asuntoa myyntiin, kysyi naapuri.

 

Kenties läpinäkyvää on siis pihan puunaukseni, mutta myynnin verukkeella sain kuin sainkin pihan kesäkuntoon ennätysaikataulussa.

Kesäpihan kunniaksi kevään ensimmäiset saippuakuplat!

Vapaus koitti myös puoli vuotta vaunuissa päivystäneelle kuopukselle.

Ja tietysti ensimmäiset terassikahvit perjantaisen illallisvierailun ylijäämäherkuilla.

Voihan ilo, elämä ja aurinko sentään, kyllä sitä synkkää talvea taas riittikin!

Olympialaisista ja maailman parhaasta passikuvaajasta

Olen niin kovasti odottanut, että joku haastaisi minut kertomaan seitsemän sekalaista asiaa, mutta ei. Itse joutuu bloggausaiheensa keksimään. Ja kun illat on tullut notkuttua Twitterissä, ja silmille vyöryy Ukrainaa ja lesbot suihkussa, niin tyhjältä alkaa tuntua oman iltapalansa puiminen. Pirkko Ruohonen-Lerneristäkin tuli avauduttua jo Saaralassa - pahoitteluni siitä.

Olympialaisethan ovat tietysti pinnalla ja kovasti olen koittanut tänä vuonna suhtautua kisoihin silleen positiivisen välinpitämättömästi, mutta vaikeaa on ollut. Ja tässä välissä koen asiakseni ilmoittaa, että Liina kirjoitti jo aiemmin tänään mukaantempaavasti ja kivasti olympialaisista, eli jos yhtään tykkää kisoista ja vaikka ei tykkäisikään, niin mieluummin kannattaa mennä sinne!

Mene jo!

No, oma vikasi. Kun urheiluhan nyt on toki ihan kivaa, ainakin jos sitä harrastaa itse, eikä ole koko viikkoa melkeinflussassa, niin en vain ymmärrä sitä sotaisaa nationalismia, mitä urheiluun on pakko tuupata. Erityisen irvokkaalta se kuulostaa, kun naapurissa ollaan oikeasti jo sodan partaalla.

Tuomas Enbuske, joka on suuri Twitter-viihdyttäjäni, vaikka (koska?) olen eri mieltä hänen kanssaan likipitäen kaikesta, on kaiken urheiluhuuman keskellä sitkeästi tuonut esiin urheiluun liittyvää turhaa nationalismia:

"Urheilulogiikalla fanittaisin Kari Peitsamoa enemmän kuin Radioheadia, koska Kari Peitsamo on suomalainen."

Minä tykkäsin, että se oli hyvin sanottu se.

En minä ihan oikeasti noin jännästi kolmella puikolla neulo, mutta kun toinen käsi piteli kameraa, niin vapaa puikko tupsahti tuohon.

Jopa kirjastossa olisi ollut tänään jääkiekon kisakatsomo, ja avarakatseisena äitinä kysyin lapsilta, että haluavatko katsoa ja halusivathan ne. Mutta kun esikoinen tajusi, että peli tulikin televisiosta, niin emme sitten jääneet. Sen sijaan kirjastontäti luki satutuokiossa lapsille satuja (vain minun lapsilleni, koska kaikki muut maassa katsoivat lätkää) ja minulla onnentytöllä olikin kudin mukana kassissa! Taas tuli useampi rivi siihen viime vuoden joululahjapipoon!

Tänään oli muutenkin erityishieno päivä, sillä kävin lasten kanssa passikuvassa, ja löysin vahingossa maailman parhaan passikuvaajan. Paitsi että kuvaaja onnistui ottamaan lapsista ilmeikkäät, mutta asialliset kuvat, hän "pensselillä vetäisi" kadoksiin meikämandoliinon mustat silmänaluset "Muuttaa ei saa mitään, mutta itsestään korjaantuvat asiat voi häivyttää."

Korjaantuvat! Nämä alukset! Hah! Sanoinhan, että maailman paras!

(Punainen lanka juttuun tuli tuossa pipossa.)

Vuoroin vanhemmissa

Tänään oli hyvä päivä. Ja pitää varmaan heti alkuun antaa sarkasmivaroitus: tuo äskeinen ei ollut sarkasmia.

Nousin puoli seitsemältä. (No se ei kyllä ollut päivän hyvä osuus.) Kahdeksan jälkeen herätin miehen ja painuin takaisin untuvavällyihin. (Se oli. Oikein hyvä.) Mies herätti puoli yhdeltätoista, lähti hiihtämään. Minä laitoin itselleni kahvin, vauvan päiväunille ja lounaan tulille. Hiihdon jälkeen mies kävi huikkaamassa ovelta moikat ja lähti pelaamaan futsalia. Vauva nukkui pitkät unet ja me muut rakensimme legoja.

Kun mies kotiutui harrastekierrokseltaan, minä lähdin lenkille. Bleue kirjoitti tänään, miten täytyy välillä pysähtyä saadakseen tilaa ajatuksille. Minä näemmä tarvitsin yksinäisen juoksulenkin, jolloin kylmästä tokeennuttuani sain pitkään mieltäni kaihertaneita suunnitelmia loksahtelemaan paikoilleen ja kevättä järjestykseen. Pieniä työajatuksia. Ja kuten bloggaajat tapaavat sanoa: siitä lisää sitten myöhemmin.

Juoksuharrastukseni on jo itsessään erityisen palkitsevaa: koska en usko pitkäjänteisyyteeni tämän tapaisissa projekteissa, joka ikinen kerta kun saan itseni lenkille, koen suurta onnistumisen tunnetta. Tänään, miinus viidessä asteessa, juoksin myös henkilökohtaisessa pakkasennätyksessäni. Kyllähän monet sanovat, ettei kylmässä ole paha juosta. Mutta en minä heitä usko: hehän juoksevat kylmässä! Eli itsensä ylitys siinäkin, kelpaa läpsiä itseään olalle.

Kerrassaan nostattavan lenkin ja pikaisen päiväruoan jälkeen lähdin ompelukerhoon, joka onkn parasta mitä ihmisille noin keskimäärin voi sunnuntaina tapahtua. Sain miehen pipon puikoille: tällä kertaa ohjeen mukaan ja ohjeenmukaisella langalla. Sain myös suklaakakkua ja kahvia. Ja autossa kuunnella itsevalitsemaani musiikkia. Neroutta toisensa perään.

Kotiinpäästyäni mies ehdotti, jos hän vielä kävisi pelaamassa vähän pipolätkää. Kokosimme lasten kanssa viimeiset legot, söimme iltapuurot ja mies palasi ennen yhdeksää ottakseen kopin nukutuksista.

Hyvä päivä.

Joku saattaa kauhistella perheen yhteisen ajan puutetta, mutta ei hätää: se ruksittiin pois työjärjestyksestä jo lauantain puolella! Samoin kuin lasten luistelut ja pulkkamäet. No niin, nyt saa jatkaa kauhistelua.

***

Todettakoon vielä, että oli tietoinen päätös lopettaa sudeksi kokemani tammihaaste. Ei pidä kuormittaa omaa pitäisi-listaansa liikaa, niin voi keskittyä olennaisiin. Saa tilaa ajatella.

Ite tehhään

Vuoden siivooja heitti haasteella, joka koski itsetehtyjä joululahjoja, mutta kuka nyt joulun yli jaksaa odottaa. En minä. Vastaan siis haasteeseen itsetehdyillä joulukorteillamme. Jos näitä ei arkistoida pysyväisluonteisesti piirongin päälle, niin sitten ei mitään.

Vuosikausia - so. viisi vuotta - olen mennyt joulukorttien kanssa siitä, missä aita on matalin, eli lasten valokuvilla. Ja niin oli suunnitelmani tänäkin vuonna, kunnes avoimessa päiväkodissa lapset askartelivat ilman minun myötävaikutustani kolme korttia lapseen ja laskeskelin, että tässähän ollaan työstetty pakollisista joulukorteista jo hyvä osa. (Kunhan korttien määrä karsittiin aiempien vuosien viidestäkymmenestä viiteentoista. Sori.)

Kotona piti siis askarrella muutama lisää. Lasten kanssa askartelemisessa on se ongelma, että jos haluaa ylläpitää laatustandardeja, joutuu avustamaan, ja sitten onkin riitaa, että missä saa auttaa ja tuleeko tarpeeksi sellaista kuin äiti on visioinut. Ja sitten lapset jo kyllästyvätkin ja yksin saa askarrella sen näköistä, että olisi muka lasten tekemää.

No, hamahelmikorteissa sai esikoinen ihan omakätisesti toteuttaa omat korttiaiheensa, minä tein omani ja keskimmäisen. Idean pöllin Liinalta.

Vielä toinen setti kortteja askarreltiin, tällä kertaa vain keskimmäisen kanssa. Isosiskon askartelusetistä - jonka näette kuvassa - oli tyypilliseen tapaan loppuneet ne itse rannekorun pohjat, kun taas koristeita oli jäänyt ylenmäärin. Ja mikäpä olisi kiitollisempi korttiaihe kuin joulukuusi! Minä leikkasin kuuset, kolmevuotias koristeli. No okei, tuon keltaisen nauhan taiteilin minä - arvasitte varmaan kun oli niin elegantisti sijoiteltu.

 

Täten haastan Liinan näyttämään millaisia niistä alkuperäisistä hamahelmikorteista tuli! Et kai ole voinut olla niin blogiajattelematon, että olisit postittanut fotodokumentoimatta ensin?

Hyvä viikonloppu

Perjantaina puolen päivän aikaan istuin junassa yksin, neuloin pipoa esikoiselle ja pohdin, että tästä voi tuskin viikonloppu enää parantua. Mutta se parani! Jo perjantaihin mahtui kiireetön käynti Ateneumissa, innostuneita keskusteluita, mahdollisia yhteistyökuvioita, siikaa ja sienivaahtoa Sundmanilla ja shampanjaa Kämpässä.

Sunnuntai-ilta taas päättyi futisjoukkueemme vierasmatsiin, jossa - mikä ei kuulkaa harmittanut ollenkaan - tein kolme maalia (kun peli päättyi 2-3). Tai oikeammin ilta päättyi rauhalliseen saunomiseen ja bloggaamiseen vauvan unihengitystä kuunnellen. Näiden väliin taas mahtui ensilumen ihastelua - sitä tuli ainakin milli -, yövieraita, köyhiä ritareita, kaupunkireissuja ja kutomista. Niin ja noin seitsemän tuntia unta.

Laskeskelin, että jos nukkuisin edes joskus yli tunnin pätkiä, elämäni olisi kutakuinkin täydellistä. Nyt se on erittäin hyvää.

Sanoinko jo erittäin hyvää?

Viikonloppu oli loistava, koska siihen sisältyi riittävästi suunniteltua ohjelmaa, ja siksi lopun ajan saattoi viettää ilman paineita mistään. Helmasyntini on, että lataan viikonloppuihin hirveästi odotuksia, koska arkisin ei ehdi mitään. Ja kuten kaikki ymmärtävät, liioissa odotuksissa voi vain pettyä.

Mutta nyt kun elämänpiirini on alkanut taas laajentua, huomaan miten paljon siitä nautinkaan. Kuopus oli Helsinginreissuni takia ensimmäistä kertaa useamman tunnin vanhempieni hoidossa. Jo nyt seitsemän kuukauden iässä! Aidosti kuvittelin, että helposti vierähtäisi toista vuotta ennen kuin saan kaikki kolme lasta yhtä aikaa hoitoon, lähinnä varmaan koska olin aikoinaan niin sidottu tuttipullosta kieltäytyvään tosikoiseen. Mutta vanhempieni mielestä nuorimmainen on oikein helppo tapaus - ja millään muulla ei juuri väliä olekaan.

Ensi viikolla onkin edessä piknik-risteily pallomeressä, toimittamani kirjan julkkarit sekä teatterireissu ystävien kanssa - kuohuviiniä ja verkkosukkahousuja! Parit puuroraivarit menevät tuossa välissä ihan heittämällä.

Tätä postausta voisi pitää kauheana lesoiluna, mutta sovitaanko, että se oli vain positiivisuusharjoitus? Sitä toista lajia olen harjoitellut ehkä jo riittävästi.

Vailla punaista lankaa

Jonotin tänään tunnin Robinin nimmaria paikallisessa ostarissa. Vieläpä omasta vapaasta halustani; tahdon opettaa fanittamaan, huomaan. Esikoinen oli kovasti jännissään ja pikkusiskokin jonotti urheasti tärkeän asian vuoksi. Nimmarin jälkeen kysyi "Mennäänkö me nyt katsomaan sitä Robinia?" 

Vauvalle syötin tänään Aurajuusto-tiramisua. Voin kertoa, että ihmisvauvan ilme oli muikea, ja päärynäsoseet tippuivat suoraan ruokalapulle tämän lusikallisen jälkeen. Eihän siinä korkattukaan kuin maito, sokeri, suola, kaakao, kahvi ja karies yhdellä kertaa. Silti, parempi näin, jos miettii että vaihtoehtoisesti olisin laittanut omaan suuhuni siitä toisesta lusikasta Hippin nuudelia ja kinkkua. Huh.

Välittömästi tämän jälkeen lapsi, oletettavasti kakun buustaamana siis, sai niin sanotusti jalat alleen, eli yhdisti tähän asti puujalkana raahaamansa oikean jalan menomeininkeihin ja alkoi kontata. Kirjaan tänne, etten vauvakirjaa suotta töhri.

Herkkulakko: yltiöyksityiskohtainen loppuraportti

Jotkut viettivät lihatonta lokakuuta, minä osallistuin Onian herkkulakkoon. (Ja toivoisin muuten alullepanijalta tarkempaa raporttia, jookos kookos?)

Kuukauden kestävä kieltäytyminen herkuista saattaa kuulostaa yksiviivaiselta, mutta ei ole sitä jos on varustettu minunkaltaisellani saivartelevalla luonteella. Vietin puoli kuuta pohtien kysymystä mikä on herkku. Onko herkku jotain mikä ylittää tietyn sokeri-, rasva- tai suolapitoisuuden? Vai onko herkku vain jotain mistä pitää erityisen paljon? Jos syön turkkilaista jugurttia marjoilla, onko se herkku? Entä jos lisään päälle sokeria? En pidä irtokarkeista, eli voisinko syödä niitä herkkulakkoni aikana? Tai miksi söisin? Oliko haasteen ideana syödä terveellisesti vai ruokaa, josta ei niin välitä? Ja terveellinen avaakin taas ihan kokonaan uuden ongelmavyyhdin.

Ainoa tapa ratkaista ongelma oli tukeutua Onian määritelmään, joka kuului "ei karkkia, ei kahvileipää, ei suklaata, ei sipsiä tai snäksejä - poikkeuksena ovat kyläillessä tarjotut herkut". (Joskin tästäkin jäin pohtimaan kahvileivän tarkempia määreitä. Päättelin ilmaisun viittaavan makeisiin herkkuihin, ei juustoleipiin, joita pidän kyllä herkullisina.)

Ja näin se sitten meni:

1. päivä: Harvoin olen pohtinut niin paljoa herkkuja kuin tänään. Vältän kuitenkin niiden syömisen voimallisella ruoansyömisellä. Huomaan puistossa takkini taskussa jemmasuklaata. Syötän lapsille. Illalla teen iltapalaa.
2. päivä: Kauaa ei tarkkaavaisuus kestä, sillä syön työkaverin läksiäisissä epähuomiossa täytekakkua. Jälkikäteen tajuan virheeni, vaikka Onian määrittelemissä sallituissa puitteissa liikutaankin. Päätän skarpata.
3. päivä: Mies tekee iltapalaksi lettuja. En osaa päättää kuuluvatko ne haasteen piiriin: syön voileipää.
4. päivä: Kylässä tarjotaan korvapuusteja. Vieläpä kansainvälisen korvapuustipäivän kunniaksi. Siis juhlapyhä, suorastaan. En ota. Huomaan toisen takkini taskussa jemmasuklaata. Joko olen todella suklaariippuvainen, koska kätken suklaata kaikkialle, tai sitten olen todella välinpitämätön suklaan suhteen, koska jätän suklaajemmani koskemattomiksi. Jätän yhä.
5. päivä: Jälleen kylässä ja pöydässä uunituoretta kakkua ja suklaata. Jätän ottamatta ja tunnen itseni epäkohteliaaksi idiootiksi. Illalla teen lapsille popcorneja leffailtaan, ja vasta jälkeenpäin pohdin, että kah nepä olisivat myöskin olleet kiellettyjen listalla. Siinä meni taas kourallinen epäonnistumista.
6. päivä: Kieltäydyn jäätelöstä (kotona), munkista (uimahallissa), ja letuista (kotona, niitä taannoispäiväisiä). Kutomuskerhossa otan kakkua, koska sovimme kollektiivisesti, että kyseistä kaukkua ei voinut laskea herkuksi. Vegaaninen raakakakku ilman sokeria tai jauhoja on minun nähdäkseni pelkkää terveyttä. Vihannes, ehkä.
7. päivä: Liekö haasteen ensimmäinen päivä, kun minulle ei tarjota herkkuja. Tarjoan kyläilevälle vieraalle suklaata. Itse jätän välistä.
8. päivä: Äitini tulee kahville ja tuo pullaa. En syö. Lapset syövät ja hyvä niin, kun ei lounas niin maistunutkaan. Eiku siis!
9. päivä: Mies käy ruokakaupassa ja ostaa kolme pussia sipsiä. Ei sentään normisetti, vaan tarjouksessa. "Sinussa on ollut hyvää juuri se, ettet harrasta mitään kuureja," mies sanoo. Fiksu mies. Jään toiveikkaaksi josko jotain hyvää olisi silti vielä jäänyt.
10. päivä: Raskaan päivän jälkeen totean henkisen suolatasapainoni olevan niin pahasti järkkynyt, että vaaditaan joko sipsejä tai sitten Maldonia suoraan suoneen. Syön puoli kourallista sipsejä. Ne maistuvat oikein hyvältä. Ensimmäinen virallinen repsahdus. En ota lisää.
11. päivä: Menemme viikonlopuksi kyläilemään kavereiden luo, mutta en maistele itse viemiämme sipsejä enkä suklaata. Juustoja kylläkin.
12. päivä: Fazerin kahvilassa unohdan taas hetkellisesti herkkulakon, ja jätän munkin ostamatta vain koska lasken saavani puolet keskimmäisen munkista. No, okei, vähän hinnankin takia. Tästä ei seuraa repsahdusta, koska ennen syöntivuoroani muistan taas lakon. Koska munkin kuorrute on syöty ja loppumunkki hyvin läämätty, ei ole vaikeaakaan kieltäytyä. Kahvinkylkiäissuklaan jaan lapsille.
13. päivä: Sujautan ravintolan laskun yhteydessä tuodun Fazerin sinisen taskuun odottelemaan parempia aikoja.
16. päivä: Synttärit! Ystävä lapsineen kyläilee päivällä ja tuo korvapuusteja, minulla on jo pannari uunissa. Juhlimme pannarilla, hillolla, jätskillä ja korvapuusteilla. Hyvä synttäri! Illaksi mies on junaillut yllätysjuhlat (iiiih!): muutaman vieraan ja erinomaisen kakun. Syön kakkupalani, keskimmäisen kakkupalan ja esikoisen kakkupalan. (Onneksi tapaan leikata pieniä kakunpaloja.) Loistava synttäri!
17. päivä: Tiukka päivä: maassa vai jumalattoman suussa? Eli pakkohan sitä kakkua on rääppiä, roskiin menisi muuten. Iltapalakakusta tulee paha olo. Jätän kuitenkin tasoittavat sipsit syömättä ja mietin, että ei tämä makea kuitenkaan niin ole minun juttuni.
18. päivä: Eli maahan menee, kakku. Synti ja häpeä.
20. päivä: Äitini syntymäpäivä. Syön ravintolassa lapsen syömättä jääneen jäätelön (niinkin näemmä voi käydä). Jumalattoman suu voittaa tällä kertaa. Miehen kotiintuomaa pullaa en syö.
22. päivä: En ota ravintolassa jälkkäriä vaikka mieli tekee. Ja kauppaan on tullut Geisha-keksejä! Mitä neroutta! 
23. päivä: Äitini tuo pullaa. En ota. 
25. päivä: Täydellisen unettoman yön jälkeisissä otan iltapäiväkahvillani suklaata. Palan, toisen ja lopulta yhdellä istumalla koko patukan. Ajattelen, että tosi dramaattista, kunnes tarkistan, että  Geisha-patukassani on suklaata vaivaiset 37 grammaa! Huijausta, sanon minä. Mutta lievä paha olo tuostakin määrästä tulee. Ostan kauppareissulla pari patukkaa lisää seuraavan päivän juoksutankkausta varten.
26. päivä: En muista pakata suklaita mukaan, enkä niitä kaipaa. Mutta päivän tekosyynä toimii kotibileet! 1990-luvulla tämän porukan kotibileet tarkoittivat, että jokainen leipoi kakun ja ne myös syötiin. Vuodet ovat näemmä vähentäneet kakunkulutusta, kun taas vyötärö on kasvanut yhdellä jos minullakin. Hyvin mystistä! Söin vain banaanikakkua ja mutakakkua. Kahdesti.
27. päivä: Ompelukerhossa teen korjausliikkeen ja jätän kakut ja jäätelöt syömättä.
31. päivä: Totean, että mies on saanut yksin viimeisteltyä lähestulkoon kolme Kartano-pussia: otan iltasella viimeisen kourallisen. Takintaskussani on yhä jemmasuklaata.

Itse leivottu leipä: se on herkku!

Havaintoja:

1. Olen jatkuvasti makean äärellä

Kuvittelin pullan tahi suklaan syömisen olevan minulla paljon harvinaisempaa, mutta huomaan olevani asian ytimessä lähes päivittäin. Myös lapset syövät herkkuja useamman kerran viikossa - joskaan karkkipäivänä ei välttämättä yhtään sen todennäköisemmin kuin muina päivinä. En kuitenkaan ole herkkujen äärellä yksin, eli tilanne selittyy ilmeisesti myös kuvittelemaani vilkkaammalla sosiaalisella elämällä. Sitä en pidä pahana. 

2. Iltapäivän sudenhetki vaatii makeaa

Kotiäidin tiukin heti - ainakin jos päivää viettää kotona sairaiden lasten kanssa - koittaa alkuiltapäivästä. Kahdelta on päivää takana jo seitsemän tuntia, ja edessä on neljä ennenkuin toinen käsipari ja niiden välissä kulkeva mies palaavat kotiin. Kaikki muuttuu astetta raskaammaksi ja tuntuu kuin voisi helposti nukahtaa seisaalleen: tämä on se hetki jolloin keitän kahvin ja otan palan (okei, kaksi) suklaata kaapista. Mutta näemmä sudenhetkestä noustaan yhtälailla pelkällä kahvilla. Onko jatkuva kieltäymysharjoitus kuitenkaan tarpeen? Tuskin.

3. On muitakin iltapaloja kuin sipsit

Laitoin monena iltana itselleni iltapalaa tai söin jopa lämmintä ruokaa illalla. Siitä tulee kylläinen eikä yhtään paha olo! Niinä iltoina, kun en jaksanut lasten nukahdettua kävellä alakertaan, en syönyt mitään. Alkukuusta olin tietoisesti syömättä sipsejä, mutta loppukuusta en välttämättä muistanut vaihtoehtoa. Oi katso, riippuvuus katkesi!

4. Minulla ei ole vaakaa

No olen minä tämän havainnut ennenkin. Mutta täten en pysty sanomaan oliko sipsittömyydellä mitattavia tuloksia. Silmämääräisesti arvioiden vyötärönseutu on saattanut kaventua, tai sitten ei. Housut eivät nyt varsinaisesti putoa vielä.

5. Ruokavaliotani voi parantaa myös pysyvästi

En ottanut haastetta täydellisenä kieltäytymisharjoituksena, vaan annoin periksi kun siltä tuntui. Ja muutaman kerran kun unohdin. Kuten Iines kommentoi kuureja haasteen aloituspostauksessani "jossain vaiheessa yleensä havahdun miettimään, ettei mun ole pakko". Minäkin mietin, että minun ei ole pakko väkisin kiusata itseäni, enkä kiusannut: valtaosalla kerroista kieltäytyminen ei tuntunut pahalta.

Pysyväksi tavaksi voisinkin täten ottaa - iltapalan tekemisen lisäksi - hetken pohdinnan ennen tarjotun makean syömistä. Sosiaalinen herkuttelu jokaisena viikonpäivänä on nimittäin minusta turhan paljon: kun en minä siitä makeasta niin välitäkään. Vai miten se nyt meni?

Lapsiperhetoimintaa Turussa: Kupittaan keilahalli

Suunnitelmani sekä selvitä hengissä tulevasta kaamoskaudesta että tehdä se jotenkin miellyttävästi perustuu aktiiviselle toimintakalenterille. Tähän asti olemme arkipäivisin käyneet lähinnä puistossa ja tavanneet kavereita, mutta nyt syyskuun alusta käynnistyy todellinen arjen aikataulutus ja harrastustoiminta!

Maanantai on päivistä ankein, joten tänään heti reippaasti lähetin miehen polkemaan sateessa töihin, pakkasin kolme lasta haalareihin ja autoon ja vein meidät Kupittaan keilailuhalliin katsomaan kun eläkeläiset keilaavat. Suunnitelmani on viedä lapset sinne ainakin kerran tai ehkä kahdesti viikossa.

Tai jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin suunnitelmanani oli viedä meidät avoimeen päiväkotiin, joka Turun kaupungin nettisivujen mukaan "toimii Kupittaan urheiluhallissa osoitteessa Kupittaankuja 1. Sisäänkäynti keilailuhallin kulmalta." Yritin tulkita "keilailuhallin kulman" mahdollisimman laveasti ja kävimme lasten kanssa toteamassa kaikkien ovien olevan yhtä suljettuja. Arvattavasti, sivulla mainituista puhelinnumeroista ei vastattu. Keilahallin kassalla minua kuitenkin palveli ystävällinen ihminen, joka varmisti myös urheiluhallin vahtimestarilta, ettei tällaisesta toiminnasta ole mitään tietoa. Ja kyllä, nettisivu on päivätty 19.8.2013, ei esimerkiksi 1.4.

No, lapset ovat siitä kiitollisia viihdytettäviä, että ohjattu leikkituokio voidaan ihan sujuvasti vaihtaa keilailun katseluun. Ainakin jos kyytipojaksi lupaa jäätelön. Mutta koska tässä ei vielä ihan koko suunniteltu aika taittunut, jatkoimme matkaa kaupungin tarjoamaan maksuttomaan ulkohoploppiin, Seikkailupuistoon.

Kerrankin puistossa ei tarvinnut jonottaa keinuihin! Syyskuu oli kadottanut muut leikkijät ja tuonut lätäköt, joista ehdin vain varoittaa keskimmäistä, että älä nyt ast ja sitten lähdimme kotiin vaihtamaan kuivia kenkiä.

Illemmalla sain puhelun päiväkodista, siitä kiitos. Tilojen remontti on kuulemma alkanut tänään, ja toiminta alkanee lokakuussa. Lupasivat päivittää tiedon vielä nettiinkin. Sitä ennen ehditään varmaan käydä läpi vielä mikä on paikko.

Kesän loppu*

Jos puhelimeni säätiedotussovellukseen on uskominen, eikä siihen ole, niin tämä oli viimeinen kesäinen päivä tähän intiaanikesään. Sen kunniaksi vein isommat lapset uimaan uimahalliin (kun kerran kenties viimeistä kertaa olisi tarjennut maauimalassakin).

Kuva lähipuistosta ensimmäisenä "kesän viimeisenä päivänä" elokuun alkupuolella.

Eilen söimme jo syksyn ensimmäisen jäätelön syötyämme niin monta kesän viimeistä jäätelöä, ettei se enää tuntunut uskottavalta. Vaikka yhtä epäaidolta kuulostaa termi syysjäätelö.

Olenkin pohtinut, että mitä loppujen lopuksi palvelee se, että kesällä relataan kaikista säännöistä: syödään jäätelöä ja joustetaan nukkumaanmenoajoista. Kun elämä tuntuu leppoisalta, tehdään kaikkea mukavaa. Ja kun tehdään kaikkea mukavaa, tuntuu elämä leppoisalta. Ja sitten pimeänä talvena, kun on muutenkin vaikeaa ja hiki nousee pelkästä haalareiden pukemisen ajattelemisesta, pidetään viimeiseen asti kiinni kaikista nipoista säännöistä. Kurjuuden maksimointia. (Jos haluat sanoa, että "ei se lomakaan tuntuisi lomalta jos ei olisi arkea välissä" niin minä vaadin todisteita, sillä en usko.) Mutta näinhän sen on oltava, koska muuten tulee hammaspeikko ja paha karma jos liikaa ruvetaan ilottelemaan. Eli kivan syksyinen asenteen olen jo saanut päälle!

Koska "lapsuuden kesät" on myyttisiin mittasuhteisiin kasvanut käsite, on jotenkin huikea ajatus, että tämä kesä on varmaankin ensimmäinen, josta esikoinen tulee muistamaan asioita aikuiseksi saakka. Muistaakohan lapsi loputtomat pihaleikit vai sen, kun joutui muita aiemmin paimennetuksi kotiin? Muistaako leppoisan lauleskelevan äidin vai sen, joka sadatta kertaa käskee, kun nyt ei vaan kerta kaikkiaan jaksaisi tuota pelleilyä?

Minä tulen varmasti muistamaan tämän kesän pihastamme. Yhteisöstä ja idyllistä, jota jo aktiivisesti ikävöin, vaikka poismuutosta ei ole minkäänlaisia todellisia suunnitelmia. Ja tietenkin vauvakesänä - kotiäitiyden kesänä par excellence. (Tällä hienolla fraasilla toivottavasti hämärretään se, etten onnistunut keksimään mitään kuvaavia anekdootteja virkettäni tukemaan.)

Lähestyvä syyskuu tuo mukanaan paitsi nyt ihan oikeasti sen syksyn ja arjen, niin myös Arjen takaan kaksivuotissynttärit! Nämä kaksi vuotta ovat opettaneet minulle ihan älyttömästi. Esimerkiksi sen, että blogilla kannattaisi olla nimi, jota voi taivuttaa virkkeessä.

Blogin syntymäpäiväjuhlaa vietetään siis tulevana sunnuntaina Liinan alullepaneman ainekirjoitushaasteen merkeissä. (Vielä ehtii mukaan! Vielä ehtii vaikka perustamaan blogin, jonka nimeä voi taivuttaa!) Aine kuuluu osuvasti otsikolla Minusta tulee isona - osuvasti koska on niin sanotusti pikkuisen päällä tämä kyseinen dilemma. No, ikuinen itsensäetsimisaika äitinä ja ihmisenä on varmasti omiaan blogistille. Omanapaisen tekstin tuotanto taattu.

* Tekijänoikeuskorvauksia tämän omaperäisen aiheen jatkokäytöstä voi osoittaa allekirjoittaneelle.

Kikati kikati

Esikoisella on ensimmäistä kertaa kaveri yökylässä. Eihän niitä raaski komentaa nukkumaan millään! Kummasti mielen sopukoita kutittelee muisto yökyläilystä, miten jännää, miten hauskinta!

Uunissa on perheen aikuisten päivän ensimmäinen lämmin ateria kesäkurpitsa al parmigiano al forno alla Ehtoisa emäntä (johon epäortodoksisesti lisäsin purkillisen kuohukermaa mozzarellanlisäysvaiheessa - näytti kuivuvan kasaan paistokseni). Työn alla banaanikakku huomisiin kemuihin.

Ennen illallista mies lähti vielä roudailemaan levyjä paikalliseen soittojuomalaan, harrastaakseen huomenna pitkästä aika levynsoitantaa.

Yökyöpeleitä, tänään.

(Usein tuntuu, että juttuni taipuisivat parhaiten Facebookin muotoon, mutta arastelen tilin avaamista. Ensinnäkin sitten minulla olisi käsissäni toinenkin media, jonka päivittämisestä saisin murehtia, ja toiseksikin, äitini pitäisi liittyä Facebookiin.)