Näytetään tekstit, joissa on tunniste Täti-ihminen muistelee. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Täti-ihminen muistelee. Näytä kaikki tekstit

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Viimeinen vauvavuosi

Päivät hitaasti, vuodet nopeasti: eläkeläisen ajankulku on erityisen totta näin kotiäitinä. Kuinka monesti olen aamulla tuijottanut kelloon ja laskenut tunteja nukkumaanmenoon. Tai kello neljältä pohtinut, että mitenkään en jaksa enää kuuteen. Ja sitten noin vain on kulunut vuosi, onko se mahdollistakaan?

En edes yritä tehdä tilinpäätöstä vuodesta, sillä ihmettelen itsekin mitä on tapahtunut. Valokuva-albumin ajattelin tehdä, samasta syystä. Videointi ei ole minulle ominaista, mutta silti vähän järkytyin, kun huomasin, että kuopuksesta on tasan yksi vauvavideo: kesäkuun 23. päivältä, jossa nauratamme juuri nauramaan oppinutta kaksikuista. Videon taustalta kuuluu keskimmäisen katkera huuto ja ulina. Siinähän se vauvavuosi kiteytettynä. Video itse selittää miksi niitä ei ole. Mutta eipä niitä ole keskimmäisestäkään: mies siirsi tuon vauva-ajan videot läppärille, poisti ne kamerasta, ja, no, arvannette mitä sille läppärille sitten tapahtui. Aivan. 

Kuten olen monesti toitottanut, tämä kolmas äitiysvapaakierros on ollut ensimmäinen, jolloin en ole tehnyt nimeksikään töitä. Siksi vuosi on ollut uskomattoman stressitön - ja myös siksi, että olen ollut arjessani niin uskomattoman kiireinen, että stressaamiselle ei ole tuntunut löytyvän aikaa. Olen osannut nauttia äitiyslomasta, mutta myös nukkunut niin järjettömän huonosti, että muu ei olisi ollut mahdollistakaan. Nyt vuoden rajapyykin tultua täyteen (ja vanhempien lasten aloitettua osapäiväisen päivähoidon) mieleen hiipii myös huolta omasta työllistymisestä ja kotona velttoilusta. Onneksi sentään nukun yhä huonosti.

Kolmas äitiysvapaakausi on yllättänyt pääosin eri tavoilla kuin kuvittelin yllättyväni. Olen ollut enemmän yksin vastuussa lapsista kuin aiemmin ja olen viettänyt enemmän öitä yksin kolmen kanssa kuin taannoin keskimmäisen vauvavuonna. Saati esikoisen, jolloin varmasti olisin täydellisesti kieltäytynyt ajatuksesta miehen työmatkaamisesta kahden tunnin päähän sekä viikottaisista etäöistä. Miehen isyysvapaat olivat myös lyhyemmät kuin koskaan ennen.

Tilannetta tasapainottamaan olen saanut lastenhoitoapua vanhemmiltani enemmän kuin ennen, ja kuopuksen viikottaiset yökyläilyt isovanhempiensa luona pahimpana valvomiskautena vuodenvaihteen tienoilla säästivät uskoakseni yhteiskunnalle paljon rahaa mielenterveydenhoitokuluissa. Olen myös varmasti itse harrastanut enemmän kuin aiempina vauvavuosina: olen pitänyt tiukasti kiinni omista vapaahetkistäni, ennen kaikkea urheillen, mutta myös ystäviä tavaten. 

Viime viikonloppu - vauvavuoden päättävä - oli aikataulutukseltaan jotenkin kuvaava. Perjantaina mies yöpyi Helsingissä, joten valmistelin kuopuksen syntymäpäiväjuhlat kaupassakäymisineen ja leipomisineen yksin lasten kanssa. Mies saapui lauantaina puoli kahdelta, vieraat kahdelta. Puoli viideltä minä lennähdin ulos ovesta etukäteen pakatun kassin kanssa futisjoukkueeni saunailtaan: juoksimme leppoisan kympin lenkin (sanamuoto, joka ei ole ollut minulle mahdollinen koskaan aiemmin), saunoimme, söimme hyvin, joimme viiniä ja suunnittelimme lottovoittoa. Aamuviideltä havahduin unen ja valveen välisestä koomasta miehen selkäkramppiin ja kuuden aikaan nousin pakkaamaan tavaroita esikoisen jumppakisoihin (minkä piti olla miehen tehtävä). Särkylääkkeen voimin mies vei lapsen kisoihin, mutta siirtyi sen jälkeen päivystyksen kautta lihasrelaksanttien kanssa vuoteeseen ja minä kaitsin loput lapset kisahallille, sen jälkeen virpomaan, puistoon ja saunaan. 

Nukkumaan mennessä tiesi taas eläneensä. Mutta sujuu se arki siis. Ja jos on täyttä, niin sitä tärkeämmältähän ihmisistä tapaa tuntua.

Konteksti on kaikki: käytössä nämä ovat ihan superhienoja. Ehkä voimme dreijata pyhäastiaston.

Raskauden alkuvaiheissa pyörittelin mielessäni kolmea suurta ongelmaa: asumista (kotiimme emme mahtuisi), uraa (jota ei koskaan tulisi) ja lastenhoitoapua (jota ei ainakaan koskaan tulisi). Kuten tunnettua, asuntoa emme ole vaihtaneet, ura vei miehen Helsinkiin ja on minulle yhä suuri tuntematon ja lastenhoito ei lopulta osoittautunut ongelmaksi lainkaan. Niin ja se lasten huomioiminen? No, ainakin koen laiminlyöväni lapsia tasapuolisesti.

Ongelma, jota en tuolloin osannut sanallistaa, mutta johon sopeutuessa on mennyt yllättävän kauan, on suurperheellisen identiteettiin asettuminen. Siihen, että hymyillen otan vastaan hyväntahtoiset ihmettelyt siitä, että ovatko kaikki nämä sinun (kun tottuneesti haen lisää käsipaperia Citymarketin kahviosta pyyhkiäkseni pöydälle kaatuneet kaakaot kauppareissun venähdettyä kahvitaukoa vaativaksi). Näen sen piilotetun kauhun kysyjän sarveiskalvoilla, mutta en koe tarvetta selitellä. Huikentelevainen lapsiluku ei enää nolota.

Onhan se paljon. Mutta paljon se antaakin.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Äiti internetissä

Osui silmiini juttu "muistatko ajan ennen internetiä" (jota en tietenkään klikannut, koska eihän nettijutuista lueta kuin otsikot), ja mietin, että muistanhan minä, mutta mahdankohan tajuta muutoksen syvyyttä.

Vaikkapa tiedonhaku yleisesti ja tarkemmin ottaen akateemisen tutkimuksen saavutettavuus on muuttunut internetin myötä joksikin, mitä en oikeastaan osaa edes aiempaan verrata. Vaikka kyllä meille 90-luvun opiskelijoille vielä opastettiin paksujen puhelinluettelotyyppisten hakemistojen käyttöä akateemisista julkaisuista. Ei tullut niille enää väitöskirjavaiheessa käyttöä.

Juuri tällä hetkellä kuitenkin sosiaalinen media nousee minulla esiin keskeisimpänä muuttujana. Ja tältä osin suhteeni internetiin on hypännyt uusiin ulottuvuuksiin parin viime vuoden aikana, vaikka olenkin somessa elänyt jo vuodesta 2007. (Ja sitä ennen kerran tsätännyt irkissäkin. Mutta se oli Jyväskylässä, niin en tiedä lasketaanko sitä.) Tuntuu hullulta ajatella, että vielä nykyistä puhelinta ostaessani kinasin mieheni kanssa nettipaketin ottamisesta. (No uskoin miestä, ja otin - vaikka maksankin siitä pöyristyttävän vitosen kuussa.)

Ja tämä tapahtui lokakuussa 2012. (Tiedän ajankohdan, koska yritin eilen ostaa uutta puhelinta kuopuksen käsiteltyä tämän yksilön kosketusnäytön auts-kosketusnäytöksi. Tällä kertaa ymmärsin olla kinaamatta miehen kanssa siitä tarvitsenko nopeampaa 4G-yhteyttä, mutta kävi ilmi, että kytkyliittymäsopimukseni sitoo minut 3G-verkkoon vielä lokakuuhun 2014 ellen sitten maksa itseäni irti sopimuksesta. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin olla ostamatta ehjää puhelinta.)

Samana vuonna hankin pokkarikameran ja naureskelin erään kameran toiminnolle, että kuvia voi langattomasti lähettää kamerasta tietokoneelle. Ei muuten paljoa naurata enää. Miten kätevää se olisikaan!

Vitosella puhelimeni tuo siis maailman minulle. Luen Facebookista tuttujen kuulumisia, sähköpostilla kuulen ystävien elämästä ja Twitteristä seuraan uutiset. (Jos luen Hesarin, sekin tapahtuu netin kautta.) Blogeissa liikutun, viihdyn ja viisastun. Ja toiseen suuntaan: Facebookissa marisen turhia, Twitterissä esitän fiksua, chatissa päivittelen päivän tapahtumat ja blogissa avaudun äitiaiheista, kuten internetistä. Valtaosa sosiaalisesta elämästäni siis siivilöityy tuon pirstoutuneen lasin läpi (mitä nyt blogin kirjoitan öisin pöytäkoneelta).

En kuitenkaan osaa haikailla internetiä aikaan, jossa sitä ei ollut. Dramaattisena ihmisenä pidän esimerkiksi siitä dramaattisuudesta, mitä oli maailman toiselle puolelle lähdössä 16-vuotiaana, kun kotiin soitettiin rätisevä puhelu kerran viikossa ja kaverit kierrättivät paperikirjeitä kädestä käteen. Ei ole nykyään lähteminen kuten ennen.

Kiitollinen saa olla myös kännykkäkameroiden ja internetin puuttumisesta nuoruusvuosien riennoista. Vaikka ehkeivät nykynuoret siitä aikuisena välitä. Maailma on toinen.

Sitä kuitenkin ihmettelen, kun jostain muistan lukeneeni [tutkimuksesta, jonka otanta oli varmaankin 42 ohiolaista perheenäitiä, kuten näissä tapaa olla], että ihmiset - tai vanhemmat tai ohiolaiset kotiäidit - katsovat puhelintaan keskimäärin 6,5 minuutin välein.

Että niin harvoin.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Paluu teinivuosiin

Pelaamme futista vanhalla yläasteellani. Vuoron alkaessa odotin kummia väristyksiä tyttöjen pukuhuoneesta, mutta ei mitään. Petyin vähän. Joko tunnemuistini on sekin huono tai sitten yläasteen liikunta ei vain ollut minulle niin kaameaa kuin usein mehustellaan.

Koulu ei myöskään tunnu muistojani pienemmältä, mutta näyttää kyllä enemmän maineensa veroiselta.

Oliko siellä tällaista jo tuolloin? Ei kai sentään, huudahdan kulttuurikaapuani leyhytellen.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Mitä tänään syötäisiin?

En tiedä montako kertaa elämässäni olen joutunut perustelemaan kasvissyöntiäni. Monta. Hyvin harvoin olen kuitenkaan kertonut todellista syytä.

Lyhyesti vastaus kuuluisi, että kalanpäiden takia. Pidempi versio kuuluu seuraavasti.

Kesällä 2002 olin vapaaehtoistyössä Mosambikissa. En minkään virallisen organisaation kautta, vaan eräällä toisella reissulla tapaamani kanadalaisen tuttuni matkassa. Hän opiskeli lääketiedettä ja vietti kesän lääkärinä mosambikilaisen pikkukaupungin alkeellisessa sairaalassa; minä satuin osaamaan sekä portugalia että englantia ja oikeutin sillä oleskeluni sairaalan apuna toimivassa kanadalaisrahoitteisessa keskuksessa. Tuliaisina vein puoli rinkkaa kertakäyttöhansikkaita.

Olin matkustanut köyhissä maissa ennenkin, mutta nyt asemani oli toinen. Minä, kaksi kanadalaispoikaa, keskuksen johtaja sekä amerikkalainen Peace corpsin vapaaehtoinen paikallisessa koulussa olimme kylän ainoat mulungot. Kun kävelin kadulla, lauma lapsia seurasi perässäni. Olin äärimmäisen tietoinen toimistani peilatessani omia tottumuksiani paikalliseen todellisuuteen.

Vahvemmalla idealismilla varustetut kanadalaisystäväni olivat tietysti kasvissyöjiä jo valmiiksi. Toisin kuin meillä, Mosambikin maaseudulla lihavuus oli merkki hyvinvoinnista, ja nuorten lääkärinalkujen laihuus, saati kasvissyönti, oli paikallisin silmin absurdia. Meille tarjoiltiinkin, majoitusmaksua vastaan, joka päivä lihaa.

Ruokalistamme oli tulostettu aterointipaikkamme seinälle, ja sieltä sen huomasivat paikalliset nuoret, joiden kanssa tein HIV/AIDS-aiheista näytelmää koulussaan esitettäväksi. Lista oli heille puhdasta scifiä ja minua hävetti, että minulle se oli arkipäivää.

Pääsin mukaan myös keskuksen järjestämään koulutuspäivään kauempana maaseudulla. Lounaalla osallistujat, jotka olivat kävelleet tapaamiseen jopa tuntien matkan päästä, ottivat lautaselleen niin korkean kasan riisiä kuin mitä fysiikan lait soivat sillä pysyvän, ja sen kostukkeeksi kalakastiketta, jota keskus tarjosi. Niin, arvaatte, nyt pääsemme niihin kalanpäihin.

Minä sain lautaselleni kalanpäitä, kaksi tai ehkä kolmekin. Sain, koska olin arvovieras ja päät paikallisen mittapuun mukaan suurinta herkkua. Katsoin kalanpäitä lautasellani, katsoin ahnaasti syövää vierustoveriani, mutta en pystynyt. En pystynyt syömään niitä päitä, mutta en myöskään kehdannut näyttää nirsouttani ja tarjota kalanpäitä vierustoverilleni. Kävin heittämässä kalanpäät vaivihkaa puskiin, ja totesin, että ehkä minun ei tarvitse syödä lihaa lainkaan, jos minulla on varaa nirsoilla sen suhteen mistä moni vain haaveilee.

Enkä ole syönyt.

Tiedän, että maailman nälänhätä ei johdu siitä, että ruokaa tuotettaisiin liian vähän, ja tiedän, että  kasvissyöntini on korkeintaan symbolinen ele länsimaisen ruoantuhlauksen alttarilla. Kalan olen myös sittemmin palauttanut ruokavaliooni, koska riski kalanpäiden kohtaamisesta lautasellani on kaventunut ja koska olen uudelleenmääritellyt perusteluitani tehotuotantoon ja luonnonvaroihin tukeutuen. Lihasta kieltäytyminen on kuitenkin minulle tärkeä ele sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Tingin kulutukseni määrästä, jotta tuotannosta riittäisi useammalle - samalla säästäen luonnonvaroja ja eläimellisestä kärsimystä.

Eli siksi ei syödä tänäänkään lihaa.

Herkullista kasvisruokaa mosambikilaisittain: matapá riisin kera.
***

Tämähän oli tietenkin ainekirjoitushaasteen kolmas kierros, ja Tuulista-blogista voit seurata haasteen koontia sekä seuraavaa aiheen antajaa (joka päivittyy myös tuohon sivupalkkini logoon).

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Minusta tulee isona


Neiti ja äiti. Tämä on vauvakirjaan dokumentoitu vastaukseni kysymykseen mikä minusta tulee isona. Tavallaan se on vähemmän katkaisin-kylkiluuni-kun-nauroin-niin-paljon-hauskaa nyttemmin, kolmen lapsen äitinä. Nuorempana tapasi olla.

Neiti tarkoitti tietysti hienoa neitiä (mikä on kohtuullisen hauskaa yhä), mutta yhtä kaikki tarina järkytti lestadiolaista ala-asteen opettajaani: haaveilinko aviottomasta lapsesta! Vaikka niitähän sitten sain, kaksi. Onneksi aikana, jolloin au-lapsen käsite on kadonnut arkikielestä ja opettajakin lienee jäänyt eläkkeelle.

Äiti ei kuitenkaan nähdäkseni ole se mitä minusta isona tuli.

Myöhempinä vuosina olen uskoakseni vastannut kysymykseen ainakin sanoilla eläinlääkäri, hevostenhoitaja, arkkitehti ja näyttelijä. Yhä niinä varhaisempina vuosinani määrittelin itsenäisyyspäivän tietämillä, että presidentin vaimoksi en ainakaan halua, koska siinä joutuu niin koviin kättelyhommiin. Muunlainen kättelyjärjestys ei tullut kahdeksankymmenluvun lapselle mieleen.

(Tätä kirjoittaessani huomaan, että paljon on maailma muuttunut sitten minun lapsuuteni. Tuojan kiitos.)

Päämäärätietoisuus ei ole ollut vahvin ohjaava tekijä elämässäni. Lukion opinto-ohjaajan kanssa käydyt keskustelut päättyivät tuloksettomina - osin siksi, että lobotomiaa hyvänä masennuslääkkeenä suosittelut psykanope ei 19-vuotiaan minun mielestäni ollut maailman vakuuttavin elämän polulla ohjaaja, osin siksi koska olin päämäärätiedoton 19-vuotias. Koulun jälkeen pitikin vuoden verran pohdiskella omaa alaa, millä tarkoitan tehdä töitä ja matkustella, ja seuraavan vuoden jälkeen vaihtaa pääainetta. Sille tielle viimein jäin, gradusta liu'uin jatko-opiskelijaksi ja prosessi kruunattiin keväällä kuvainnollisella tohtorinhatulla.

Näinä päivinä on kulunut viisitoista vuotta yliopistoon kirjautumisestani. Olen tehnyt erilaisia töitä opiskelujeni ohessa ja luonut jonkinlaista uraa alallani äitiyslomieni ohessa. Silti kysymys "mikä minusta tulee isona" on yhä ajankohtainen. Mutta toisin kuin lapsena, pitää aikuisen, perheellisen ihmisen ymmärtää tilanteensa realiteetit.

On pakko vastata, että en tiedä.

Melko varmaa on se, että minusta ei tule yhtä määriteltyä nimikettä kantavaa ammatti-ihmistä, vaan työurani tulee koostumaan peräkkäisistä tai päällekkäisistä palasista erilaisia työtehtäviä. Niiden voisi kuvitella sisältävän kirjoittamista, tutkimista, asiantuntijatehtäviä - mitä ikinä niillä tarkoitetaankin - ja kenties opettamista, yliopistolla ja toivottavasti myös sen ulkopuolella. Yhä jatkuvassa visiottomuudessani toivon unelmieni työn löytävän minut.

Kun nyt ensin tietäisi missä kaupungissa ja maassa asumme vuodenvaihteessa. Saati silloin kun olisin valmis palaamaan töihin.

Niin, ammattiinhan kysymyksellä viitataan. Ja kun pohdin elämääni muilta osin, huomaan olevani juuri niin iso kuin haluankin olla. Kaikkien perheenjäsenten jatkuvaa onnellisuutta voi tuskin kutsua tulevaisuudensuunnitelmaksi. Muut ylittäväksi toiveeksi kyllä.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Ei ole aikaa

Paljonko vapaa-aikaa ihminen tarvitsee, että "olisi aikaa"?

Kuva täältä.

Matkalle lähtiessäni viime viikolla kohtasin ensimmäisenä iltana sen huumaavan vapaudentunteen: minulla on aikaa! Ompelin takkiini napin, putsasin jugurtin (?) takin hihansuusta, viilasin kynnet ja nypin kulmakarvat. Kaikki tehtäviä, joihin menee kenties minuutti, mutta joihin arjessa "ei ole aikaa". (Eli kyllä, tykkään arjessani näyttää siltä kuin kaivautuisin aamuisin roskiksesta.)

[Toisaalta huomaan olevani kummallisissa tilanteissa se, jolla "on aikaa". Kun harrastajaporukassa kukaan ei halua olla jotain duunia tehtäväkseen, en pysty käsittelemään tilannetta, vaan koen että minun on se tehtävä. Että kai minulla nyt aina sen verran on aikaa. Tästä haluaisin oppia pois - samoin kuin haluaisin oppia myöhästymään. Mutta se on eri tarina, jos ehkä aikaan liittyykin.]

Siellä laivalla - jossa on vain aikaa, koska mitään tekemistä ei ole - muistelin nuoruuden reppureissuja. Kun ei enää tarvinnut "nähdä" tai "tehdä" mitään, matkakaverini kanssa (usean päivän ajan luonnollisesti) nypimme säärikarvoja pinseteillä. Kenties täydellisen joutilaisuuden huipentuma. Muistan myös tylsyydessään lähes transsiinvaivuttavia bussimatkoja, jolloin tunteja ja tunteja yksinkertaisesti tuijotin ikkunasta ulos ja spekuloin elämälläni. (Bussissa en pysty lukemaan ja tämä oli aikaa ennen ipodeja ja ipadeja, vanh. huom.) Silloin oli aikaa.

Mutta kiire on helppo tehdä. Viime viikkoisellakin matkalla huomasin äkkiä tulevani kiireiseksi. En osannut lintsata konferenssista ja toisaalta halusin nähdä museoita ja käydä kahviloissa. (Matkakertomusta myöhemmin - kunhan on aikaa.) Iltaisin olin raastavan valinnan edessä, että lukeako vaiko nukkua. Molempia ei ehtinyt. Valitsin pääsääntöisesti unen.

Ja nyt voin kuulkaa rakkaat kanssakärsijät kertoa, että huikealta tuntui se kun laittoi herätyksen päälle ja puhelimen näytöllä luki "Aikaa herätykseen 10 tuntia 45 minuuttia" - ja tiesin, ettei minua kukaan tällä välillä herättäisi. (Nyt vietän pienen hiljaisen hetken kaikille kateuden kohahduksille.)

Sanotaan, että nukkua ei voi varastoon, ja paluu arkeen alkoikin heti maanantaiaamulla, kun Viking Linen matkustajapolitiikan mukaisesti minut julmasti herätettiin kello 06:15 (laivan saapuessa satamaan 07:35). Ja paluuni jälkeen olen luonnollisesti ollut yövuorossa. Mutta silti väitän, että tuollainen muutaman päivän oma aika ja akkujen lataaminen on ehdottoman tärkeää ihmisen selviämiselle.

On niitä, jotka kirkkain silmin väittävät, että äiti ei tarvitse eikä saa tarvita omaa aikaa lasten ollessa pieniä. Annettakoon heidän pitää teesinsä, mutta minä sanon, että lyhyitä irtiottoja tarvitaan usein - oli se sitten kävelylenkki tai harrastus - ja pidempiä irtiottoja edes joskus.

Olen ollut omalla lomalla (jollaiseksi, kuten huomaatte, työmatkat lasketaan) viimeisen viiden vuoden aikana kolmesti. Niin ja miehen kanssa yhdessä häämatkalla! Nyt laskeskelen, että 2015 varmaan taas pääsen. Koskaan ennen ei ole aika ollut niin arvokasta kuin nyt - monellakin tasolla.

Ja ehkäpä, kuka ties, se että on nuorena saanut viettää täysin ketäänpalvelematonta bussinikkunastaulostuijottamisaikaa - ehkä sekin isommassa mittakaavassa auttaa jaksamaan tässä vähän tiukemmassa arjessa.

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Valokuvien muisti (eli yhä häistä 4/4)

Lupasin taannoin, että häiden jälkeiset hääpostaukset jäävät neljään. Siitä neljännestä piti tulla kuvallinen ihastelu juhlista, mutta sellaisen tekeminen osoittautui mahdottomaksi ja aiheesta valittamisen jätin väliin, koska toivoin, että se lakkaisi minua harmittamasta ajan kuluessa.

Ei ole lakannut.

Mutta miten minua voi harmittaa kun häämme olivat mielestäni - ja tietysti kohteliaitten kavereittemme kehujen mukaan - ihan täydellisen onnistuneet? Kun se ainoa asia, joka epäonnistui, oli tämän täydellisyyden dokumentaatio.

Olen yrittänyt kyseenalaistaa ongelman suuruuden. Yritän järkeillä, että juhlat olivat juuri sellaiset kuin olivat, riippumatta siitä onko niistä olemassa ainuttakaan kuvaa. Mutta kun kadehtien katson toisten ihmisten valokuvareportaaseja tai postin kiitoskorttien mukana tuomia otoksia meistä vieraista, en voi olla miettimättä, että juhlan ihanuus korostuu ajan myötä sitä esilletuovien valokuvien kautta. Valokuvat tulevat ensisijaisiksi muistoiksi - ja luovat sellaisia myös niille, jotka eivät itse ole hetkeä kokeneet tai ovat liian pieniä muistaakseen. Joiden haluaisi myös tietävän.

Ja minä kun vielä yritin valokuvaukseen panostaa. Tietäen, kuinka vaikeaa vierailta on ruinata valokuvia (nimim. en itse ikinä saa lähetettyä), halusin varmistaa, että juhlat on dokumentoitu hyvin. Otimme siis ammattivalokuvaajan, mutta. Kaverin kaveruus riitti suositukseksi ja saimme sitä myötä myös hiukan alennusta hinnasta.

Tähdensin etukäteen, että haluan jokaisesta juhlavieraasta kuvan. "Ei tuota ongelmaa," kuvaaja vastasi. Hän kuvaa myös koristeet, ruokapöydät, tilan, kaiken. Juhlapaikalla oli määrä ottaa myös meistä joitakin miljööpotretteja. Nämä kaikki jäivät toteutumatta.

Sain kuvia koko juhlista viiden tunnin ajalta noin kaksisataa kappaletta. Ja vieraitakin oli jo 130. Ei osunut ihan jokainen kuvaan, ei lähellekään. Myöskään jazzduostamme ei tullut yhtään otosta, eikä upeista kynttiläasetelemista. Lapsistamme on kuvia aivan muutama, eikä yhtään sellaista, missä minä esiintyisin samassa kuvassa lasteni kanssa. Noin esimerkiksi.

Jälkikäteen, kun mitään ei enää ollut tehtävissä, kuvaaja sanoi, että "Näin käy usein, kun on paljon vieraita." (Vain pieni ero lausunnoissa...) Mutta vaikka kuinka asiaa pohdin, en ymmärrä miten voi olla vaikeaa ottaa pöydissä istuvista ihmisistä kuvia siten, että jokainen tulee kuvattua. Vastaus: siten että ei liiku häätilassa.

No, olen sittemmin haalinut kuvia vierailtamme, jotka ovat niitä kiltisti lähettäneetkin. Mutta eihän taso ole tietenkään sama kuin ammattikuvaajalla. (Eli sanottakoon, että hyviä kuvia otti. Sen mitä otti.) Ja silti on ihmisiä, jotka eivät ole vahingossakaan osuneet yhteenkään kuvaan.

Sain mielipahani lievitykseksi ilmaiseksi vedoksia studiopotreteista, mutta en ole lohduttunut. Perhepotrettia ei ole tullut laitettua seinälle enkä myöskään ole halunnut tehdä hääalbumia. (No okei, en ole tehnyt mitään albumeita sitten esikoisen kuvakatsausten 2008 ja 2009 jälkeen, mutta se ei tietenkään liity asiaan.)

Harmittaa niin vietävästi. Mutta ehkä jos saisin sen kuva-albumin tehtyä, voisin leikkiä, että valitsin siihen ne kaksisataa parasta kuvaa. Ja ehkä yksikin hyvä riittää tunnelman ikuistamiseen. Sellaisia on.

Tunnelmakuva koristeluista juhlavieraan kamerasta.

Ja toisaalta - on niitäkin juhlia, joissa hääpari on kuvattavana puolet ajasta. Jos nyt hakemalla haetaan jotain positiivista, niin ainakin keskityimme hetkessä elämiseen, emme sen taltioimiseen.

Eli sanokaa nyt, että olen naurettava. Jos vaikka tästä mielettömästä first-world traumastani alkaisin toipua.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Äidiltä tyttärelle

Kesäisin on kepeämmät uutisaiheet.


Kuten festarit. Joskin henkilökohtaisella kiinnostavuustasolla nousee huippuluokkaan, että olen ollut festareilla ja vieläpä nähnyt siellä uudelleen 1900-luvun parhaan bändin. Uudelleen pitää ehdottomasti mainita, koska se pieni ilo tässä keski-ikäisyydessä on, että voi sanoa nähneensä myös Pulpin ensimmäisen Suomen keikan vuonna 1996. 

Molemmat keikat olivat täyttä rautaa.


Uutta tämän vuoden Ruisrockissa oli se, että vein myös esikoisen haistelemaan festaritunnelmaa. (Sunnuntaina alkuiltapäivästä se ei ihan kauhean pahasti haissut.) Annoin itselleni koko pussillisen superäitipisteitä siitä, että poljin esikoisen kaatosateessa katsomaan Frontside Ollieta! (No okei, vielä superimpi mutsi olisi ostanut ihan liputkin, kun taas meidän tyttö joutui tyytymään aidan takaa fiilistelyyn. Yritin diilata lasta parin kaverin mukaan festarialueelle, mutta nämä eivät ihan ehtineet varhaiseen kello kahden ajankohtaan.)

Vaikka ei se lapsi olisi tuonne tajunnut itse pyytää ja aina toppuutellaan, ettei lapsille mitään ihmeellisiä elämyksiä tarvitse tarjota (tätä perustelua käytin, kun valitsimme jättää väliin Astrid Lindgren Världin 100 euron lippuineen tämän kesän Ruotsin-matkalla) niin ajattelen, että onpahan hänellä faktaa, jolla lesoilla vuoden 2028 kesäfestareilla.

Kuten minä.

Muistan aina mainita, että olin Ruisrockissa vuonna 1991 kun Nirvana esiintyi siellä. (Tosin toisena päivänä katsomassa Bryan Adamsia.) Saa nähdä käyvätkö meidän teinarit keskenään festareilla 14-vuotiaana, mutta niin kauan kun huolivat lähden mielellään kaveriksi.


(Täytyy vain toivoa, että alkavat pitää paremmasta musiikista.)


Ja kyllä: toisina päivinä on hyvä myös päästä festareille myös ilman lasta.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Berliner Erinnerungen (hassu kieli tuo saksa ja mahtoikohan mennä edes oikein)

Mies lähti viime yönä sinne mataronmatkalleen Berliiniin. Nyt kaikki peukut pystyyn, että juoksee huomenna matkansa alle neljään tuntiin: haluan iloisen miehen sieltä kotiin. Eli tsemppiä kultsi!

Itse aloin iltapuhteiksi muistella omaa Berliinin-matkaani marraskuussa 2009. Matka on historiallinen siksi, että se oli tuohon asti pisin poissaoloni kotoa esikoisen synnyttyä: hän oli puolitoistavuotias ja minä matkalla viisi yötä (työmatka, mutta erittäin vähävelvoitteinen). Viisi yötä poissa kotoa, ja vieläpä hotellihuoneessa, jossa ei ollut televisiota eikä nettiyhteyttä. Luin kirjoja, joita olin onneksi pakannut monta. Mikä autuus! Päivisin harhailin kaupungilla, kävin gallerioissa, söin ja join mitä halusin, kun halusin. Sain ehkä muodikkaimman tukanleikkuuni ikinä. Tapasin vanhan ystävän vaihtariajoilta. Sellaista luksusta, joka oli pari vuotta aiemmin ollut vielä arkipäivää (paitsi tietysti se muodikkain hiustenleikkuu, joka on ainutkertainen) ja josta nyt vain kaiholla haaveilen.

Yhdeksän kuukauden päästä nuorempi on puolitoista. Jotenkin epäilen, ettei samanlainen irtiotto odota minua vielä silloin.

Mutta Berliini, upea kaupunki!







Loppuun vielä hieno Berliini-aiheinen kappale, joka liittyy ihan toiseen aikaan elämässäni. On olemassa biisejä, jotka pitää vain kuunnella lujaa. Tämä on sellainen. Ei mikään maratonkirittäjä, mutta eipä se mies taida täältä juoksumusiikkiaan ottaakaan.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Tuoksuja ja tunteita

Puutarhani toinen tomaatti on kypsynyt ja minulla on petetty olo. Ihanan väkeväntuoksuinen kasvi tuotti mitäänsanomattoman makuisen hedelmän (tai marjan). Kuvittelin, että itsekasvatettu olisi väistämättä myös voimakkaan makuinen.

Tomaatti on itselleni yksi haastavimmista heviosaston tuotteista – avokadot, mangot, appelsiinit ja muut eksoottisemmat jätän yleensä suosiolla ostamatta, koska laatu on niin heikkoa, mutta tomaattien kanssa on pakko yrittää. Suuren osaa vuodesta saa ostaa vain: 1. epäeettisiä, 2. epäekologia ja 3. mauttomia yksilöitä. Usein näistä kohdista toteutuu 2-3.

Espanjalaisia tomaatteja en haluaisi ostaa niiden epäilyttävien viljelyolosuhteiden vuoksi. Tomaatin viljely Suomessa talvella on taas ekologisesta näkökulmasta järjetöntä. Ja molemmat vaihtoehdot ovat täysin mauttomia.

Loppukesästä saa ihania, maukkaita, kotimaisia tomaatteja, mutta entä muu aika vuodesta? Lanttua ja naurista? Siihen on minulla vielä matkaa.

***

Tomaattiin liittyy myös isoja muistoja. Isovanhempani viljelivät perunaa, porkkanaa, sipulia, herneitä, avomaankurkkua – mitä nyt tavataankaan viljellä – sekä kasvihuoneessa tomaatteja. Muistan porkkanoiden ja perunoiden noston ilon, marjojen napsimisen pensaista, mutta ennen kaikkea tomaattikasvihuoneen kostean lämmön ja huumaavan tuoksun.

Puutarha ei ollut ihan pieni vaan meidänkin perheemme eli pitkälti "oman maan" vihanneksilla. Äitini säilöi vihreitä tomaatteja ja keitti itse ketsuppia. Kaupan ketsuppia en muista meillä koskaan olleen, enkä siitä koskaan ole suuresti oppinut välittämään.

Yksi tärkeä kappale lapsuudestani päättyi kun isovanhempani myivät tuon talon pappani sairauden vuoksi. Melko pian muuton jälkeen hän kuoli.

En syönyt tomaattia vuosiin, niin kaukana kaupan tomaatit olivat pappan tomaateista. Ja kauas jäivät omanikin.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Mona Lisa, Edin ja Vedin

Olen sikäli onnekas (ja onnellinen) ihminen, että lapsuuteni suuriin traumoihin luetaan kuviolaastarit. Tai siis tietysti niiden puute. Äitini on kyllä, myöhemmän valitukseni kuultuaan, kompensoinut traumaani ostamalla minulle Peppi Pitkätossu -laastareita (vaikka sanoin, ettei se silloin kaksvitosena ollut ihan sama) ja, kuten arvata saattaa, omat lapseni on pilalle hemmoteltu kuviolaastareiden osalta. Äitini toimesta. Meillä kotona on vain tavallisia laastareita tai vielä pahempaa, metrilaastaria. Laastaroidessa kerron opettavaisesti, miten ei minunkaan nuoruudessani mitään kuviolaastareita ollut. Tukkikuorma selässä hiihdettiin kouluun kesät talvet, ihonväriset laastarit varpaissa.

Toinen asia, mitä olen surrut, on mielikuvitusystävien puute. Ja tästä en voi syyttää edes vanhempiani vaan vain oman mielikuvitukseni köyhyyttä. Onneksi voin kuitenkin elää haaveitani lasteni kautta. Meillä on nimittäin Mona Lisa.

Mona Lisa on kulkenut esikoisen matkassa jo useita kuukausia. (Ei yllättäne, jos sanon, etten ihan tarkkaan muista milloin kuulimme Mona Lisasta ensimmäisen kerran.) Kotioloja ei tästä korkeakulttuurisesta nimenvalinnasta ole kiittäminen vaan vanhempieni jääkaappimagnettia. Mona Lisa on isompi, taitavampi, ja saa tehdä monenlaisia asioita, joita esikoinen ei vielä saa. Usein hän vain kulkee mukana. Tänään hän juoksi auton rinnalla ja hyppäsi kyytiin, esikoisen viereen istumaan.

Tänään matkassa kulkivat myös harvemmin tavatut pikkuveli ja isoveli Edin ja Vedin. ("Se on vähän vaikea lausua: veedin.") Taisi olla myös kaksi sen nimistä koiraa. Ja/tai kissaa. ("Koska kissat on mun mielestä ihanimpii.") Pyysin joskus kertomaan tarinan minulle muistiin kirjoitettavaksi, mutta "ei sitten enää muista sitä". No en muista minäkään enää kotiin päästyä. Pitää varmaan nauhoittaa tämä elämä.

torstai 1. syyskuuta 2011

Going up the memory lane, eli kuinka bloggaaja lähti etsimään omaa muistiaan

Uudessa Imagessa (8/2011) toimittaja Anu Partanen kertoo tyhmentymisestään: "Ajattelen aina muuta kuin mitä olen tekemässä, ja siksi en muista mitään, mitä olen tehnyt. En tosin muista juuri mitään muutenkaan." Minun on kuitenkin vaikea uskoa – sori vaan, Anu – tämän olevan aivan totta, sen verran tarkka ja pureva yhteiskuntakriitikko kirjoittaja on. Sen sijaan Partanen olisi saattanut kuvailla minua.

Huono muisti on vaivannut minua aina: hyvä koulumenestys selittynee kohtalaisella lyhytmuistilla, mutta pitkäaikaiset muistot haalistuvat nopeammin kuin Mosambikista taannoin hankkimani batiikkitaulut – ja ne haalistuivat aika nopeasti. Minä olen aina se, joka ei muista yhteisiä ikimuistoisia muistoja, ja onpa minun väitetty varastaneen toisten muistoja. Tiedä häntä, voi olla tottakin.

Tähän kun lisätään niin kutsuttu imetysdementia ja kolme ja puoli vuotta jatkunut unenpuute, menneet kuukaudet vain hajoavat mielestäni, enkä tavoita enää yhtään niistä hassunhauskoista jutuista, jotka piti kirjoittaa sinne vauvakirjaan sitten kun ehtii.

Myönnän, että olen myös arka "muistelemaan", mikä ei varmaankaan auta asiaa. Harvoin esimerkiksi katselen vanhoja valokuvia tai lähden aktiivisesti muistelemaan vanhoja aikoja – kenties siksi, että muistoihin liittyy myös haikeutta menetetystä ajasta, johon en halua itseäni päästää. Kuitenkin etenkin lasten myötä tarve muistaa on korostunut. Kuka muistaa minun lasteni lapsuutta, ellen minä?

Anu Partanen kertoo ihmisistä, jotka ovat kehittäneet omaa muistiaan, ja erilaisista tekniikoista tähän. Paras kaiketi oli tietokoneen ja muiden multimedialaitteiden sulkeminen, ja jatkuvan facebook-päivitysten virran seuraamisen lopettaminen. Se kuulosti liian työläältä, joten tällainen ulkoinen muisti saa kelvata. Kenties uskaltaudun jonain päivänä avaamaan niitä kuva-arkistojakin.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...