perjantai 26. helmikuuta 2016

Elämysmatkailua kotikulmilla

Kohta täysi viikko ilman lapsia kotona on ollut hurjaa tykitystä elämysten saralla. Laiska museoitaan luettelee, mutta pakko on mainita viikon erikoisin kokemus tiistailta, jolloin flunssani orasti siihen vaiheeseen, että totesin paremmaksi jättää päivälle suunnitellun hiihtoretken* väliin. Tulin töistä, laskeuduin sohvalle ja avasin television.

Sieltä näemmä tulee muutakin kuin evöäftöhaaaai. Illan saldona oli mökin hirsille repiminen ja dekoistaminen (pahoin pelkään allergisoituneeni sisustamiselle), dramaattisäänisesti selostettu dokumentihko Hans Holbeinista sekä Jennifer Anistonin tähdittämä "romanttinen" "komedia". Siinä maatessani Hitachi väitti, että suomalainen katsoisi keskimäärin kolme tuntia päivässä televisiota. Tarkistaa en viitsi, kun saattaisi mennä juttu hukkaan. Mutta hurja ajatus.

Melkein yhtä jännää oli tänään huonepaossa. Olen ymmärtänyt, että ovat muotia, ja päätin viedä Suurmetsurin syntymäjuhlansa kunniaksi sellaiseen. Ehkä hauskin hetki oli se, kun olin paljastanut Kyöstille syntymäpäiväyllätyksen olevan edessä ja tämä päätteli minun vievän hänet tanssitunnille. Se pettymyksen peittämisen vaiva toisen kasvoilla.

Liikkis.

Mutta oli itse huonekin hauska. (Jos et äiti tiedä, niin se on lukittu huone, missä pitää vihjeiden avulla ratkoa tehtäviä ja päästä ulos, tunnissa.) Itse ehkä olisin kaivannut vähän suurempaa larppausta alkuun, taustakertomuksen esittelyä. Nyt meidät tuupattiin huoneeseen, jonka teema oli lopulta melko yhdentekevä. Numerolukkoja oli paljon ja niiden koodeja piti ratkoa. Kelloja oli vähän, joten ei hajuakaan kauanko aikaa meni mihinkin, mutta arvelisin, että noin 50 minuuttia meni ensimmäisen vihjeen hoksaamiseen. Loppua kohti, kun ajan arvasi olevan vähissä, rupesi jo ihan jännittämään, ja kyllä kelpasi löytää huoneen avain lopulta.

Mutta kuulemma minuuttia yli - pelinohjaaja paljasti, ettei raaskinut keskeyttää meitä kellonlyömällä, koska olimme niin lähellä ratkaisua.

Epäonnistumisesta huolimatta ihan kelpo tapa viettää tunti elämässään. Ja kallis. Ehdottomasti keskivahva suositus!

* Kuvittelin jo, että tänä talvena saisi täyteen kaksi hiihtokertaa, mutta kieltämättä tämän viikon jälkeen toteutuma alkaa näyttää huonolta. Edellisen kerran jälkeen sain pitää kaverilta lainaamani sukset ja kävin ostamassa oikein sauvatkin. Valmiina ensi talveen!

perjantai 19. helmikuuta 2016

Haamuraaja

Olette varmasti nähneet sen meemin, jossa ihanasti sanotaan, että ystävät ovat kuin tähtiä. "Vaikka et aina näkisi niitä, tiedät että ne ovat siellä." Samis, minäkin inhoan sitä! Vaikka on siinä jotain surullistakin, etenkin, kun sitä jaetaan sosiaalisessa mediassa ystävänpäivänä, vakuutellen, että on okei vaikkei ystäviä näekään.

Mutta nyt tämä lähti ihan oudoille poluille aivan alkutelineissä. Anteeksi. Tarkoitukseni oli viihdyttää itseäni blogin parissa näin perjantai-illan kunniaksi, ja itsensä viihdyttäminen ja lukijan viihdyttäminen eivät tunnetusti aina käy ihan käsi kädessä.

Tarkoitukseni oli tietysti sanoa, että blogini on kuin kolminelikymppisen perheenäidin ystävyyssuhteet. Niiden kuvittelee olevan siellä, vaikkei niitä koskaan ehdikään kohdata. Ja on siinä vähän jotain surullistakin: minä nimittäin yhä bloggaan mielessäni. Siksi olikin vähän shokki avata sivusto, ja huomata, että olen viimeksi julkaissut tammikuun alussa.

Haamuraaja.

Olen hieman saanut täytettyä tätä osa-aluetta elämässäni perustamalla työhön liittyvän sometilin - eli paitsi, ettei minun enää tarvitse kätkeä Facesivua, kun joku kävelee huoneeni ohi, minulla on kanava, jossa maanisesti seurata tykkäysten kasvua! Palkitsevaa kuin nurmikon tuijottaminen.

Ei sekään meinaan aina kasva.

Mutta mitenkäs sitä haamuraajaa kutittamaan juuri tänään? No koska hiihtoloma! Siis ensi viikolla. Muistan erään äitibloggaajan, joka töihinpalattuaan piiskasi blogiaan aina perjantai-iltaisin, kertoen, että hurja viikko oli, mutta nyt kädessä siideri ja rauha maassa. Samalla tavalla minä huomaan lipuvani kuvioon, jossa avaan blogin aina lasten kyläillessä mummolassa. Myönnettäköön: hänen tähtensä loistivat vähemmän pilvisellä taivaalla kuin minun. Perjantai tulee joka viikko ja minun lapseni vierailevat mummolassa kerran kvartaalissa. Mutta eivätpäs ole siellä vielä. Eli hah, en siis suinkaa bloggaa vain kertoakseni olevani lapsivapaalla! Tai siis, no, jos unohdetaan tämä sivujuonne.

Mutta yllämainitusta syystä varmaan tämä viikonloppu oli unohtunut kalenterissa tyhjäksi. Tajusin vasta tänään kotimatkalla ratikassa, että herramunjee meillä ei ole mitään ohjelmaa ennen sunnuntaista lastenkotoapäästöä. Kerroin huoleni Suurmetsurille, joka tomerasti kävi järjestämään meille vieraita illaksi. Kävi kuin hiirellä räätälinä: ei tullut koko perhettä, tuli vain sen perheen isä, jonka kanssa Hitachi lähti oluelle. Kakskytprosenttinen suoritus kuitenkin.

En valita toki. Lasten nukahdettua voi aina laskeutua äidin laatuaikaan.* Kävin viettämässä Suurmetsurin lämmittämän saunan, ettei mene tuhlunkiin, totesin etten vieläkään uskalla lukea Lopottia, koska jos sen lukee, sitten se on luettu, ja aloin raapia haamuraajaa.

Tiedätte kyllä, miten hyvän ystävän tuntee siitä, että vaikka olisi pitkäkin väliaika tapaamisessa niin aina voi jatkaa siitä mihin jäi.

Hieno lainaus Lincolnilta sekin.

* Lukekaa tässä sellainen itseironinen ja intertekstuaalinen viite äitijargoniin. Ja jos olette Twitterissä, seuratkaa tiliä Man who has it all. Niin hauskaa, koska niin totta.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...