Fiilaten ja höyläten

Mä fiilaan ja höylään, ja rakastan [pilkkua] vain
Fiilaten ja höyläten [l]uin aamuun asti ain.  

Olen jotenkin mahdoton kirjoittaja. Kirjoitan kyllä nopeasti. Mutta sen ensimmäisen version jälkeen hion ja hion ja hion. Ja hion. Ja sitten vähän hion. Nytkin tätä väitöskirjan "viimeistä hiomista" on ollut tauotta marraskuusta asti. En tiedä montako kertaa olen koko (300-sivuisen) käsikirjoituksen lukenut.

Ja silti piti painon tekemään oikovedokseen tehdä vielä viitisentoista uutta sivua kun virheet hyppivät silmille. Ja siitä uudestakin vedoksesta löysin heti muutaman (joita en vaan enää kehdannut korjauttaa).

Onneksi osaan tehdä - ja noudattaa - myös deadlineja, koska muuten minulla ei valmistuisi mikään. Koskaan.

Aina jossain kohtaa hiomista turhaudun ja mietin, että johan tämä oli tässä - ja sitten huomaan, että jostain puuttuukin puoli sivua tekstiä, tai viittaan täysin vääriin numeroihin, tai sama nimi on luettelossa kahdesti. Ja sitten pelästyn, että jos täällä on tällaista niin mitä muuta täällä vielä onkaan! Ja aloitan alusta. Ja samalla keksin vähän uusia muotoiluja (ja teen uusia typoja), joita voin taas seuraavalla muokkauskierroksella hiukan kääntää toiseen suuntaan.

Olen miettinyt, että jos osaisin toimia toisin: käyttäisin enemmän aikaa kirjoittamiseen ja vähemmän viilaamiseen, syntyisiköhän syvempiä aatoksia. Ja päivitellyt että jos on näin hemmetin pilkuntarkka nylkyttäjä tarkastusvaiheessa, miksi ihmeessä kirjoittaessa syntyy mitä vaan.

(Mieheltä en saa sympatiaa, kun kuulemma kursiivilla kirjoitettua pilkkua ei lasketa virheeksi. Ja kyllä, sellaisia olen laittanut taittajani useampaan kertaan korjaamaan. Tekniikkaan nojaavana ihmisenä hän näkee ongelmakseni sen etten käytä valmiita templaatteja ja viitteenhallintaohjelmia. Minä näen ongelman ytimenä toisiaan huonosti kättelevän hutilouden ja pedanttiuden yhdistelmän.*)

Tai ehkäpä minun pitäisi vain suosiolla suuntautua kustannustoimittamiseen. Sen sijaan arkistoammattilaisen uran saan unohtaa: yksi yllättävimpiä havaintoja tässä viime hetken puristuksessa oli, että en osaa aakkostaa.

Mutta oli miten oli, ystävät ja kylännaiset, nyt se on painossa. Enää ei fiilata, vaan jännitetään mitä muut sanovat. Nyt kun ei enää voi verhoutua keskeneräisyyden anteeksiantavaisuuden taakse. 

Jaiks.

* Tai ehkä kyseessä onkin vain luopumisen tuska. Ei osaa päästää irti niin monen vuoden jälkeen, laskea pesästä. Että pärjääkö se siellä maailmalla? Olenko onnistunut tehtävässäni? Nolaako se minut vai tuoko kunniaa? Ja toisin kuin ihmislapset, tämä ei voi maitojunalla palata kotiin.

Ai mää vai?

Peiliminäni särkyi tänään. Olen kautta linjan väittänyt, että en ole detaljiorientoitunut ihminen mitä häihin tulee – ja sitten löydän itseni neuvottelemasta vartin verran ompelijan kanssa, että millaiset rintaruusukkeet lasten mekkoihin tulee. Ja nytkin kun virkkeen tähän kirjoitan, niin eihän se kuulosta minun elämältäni lainkaan. En minä neuvottele.

Mutta siis: olin ompelijalla sovituksessa ja hääpukuni ahdistaa minua tavoilla, joilla ei pitäisi.* Se on teoreettisella tasolla kiva ja kaunis, joo, mutta se ei imartele vartaloani. En halua joutua olemaan vahvassa humalassa (vain) todistaakseni häävieraille, että en ole viidennellä kuulla raskaana.

Objektiivisesti tarkastellen tiedän kyllä, että en ole ylipainoinen. Päinvastoin, kuntosalin vaaka näytti suureksi yllätyksekseni eilen samaa lukemaa kuin ennen raskautta. Mutta kun en näytä siltä lukemalta. Siksi yllätyin. Ilmeisesti olen nilkoista ja ranteista merkittävästi kevyempi kuin aiemmin.

Puku ei kuitenkaan ole vielä valmis, joten minulla on kolme vaihtoehtoa:

1. Mennä itkemään ompelijalle ja paljastaa olevani turhamainen bridezilla. Mutta paljoakaan ei liene tehtävissä kun vanhaa pukua tässä muokkaillaan.

2. Odottaa seuraavaan sovitukseen ja toivoa, ettei se ollutkaan huono. Olen kyllä hyvä huijaamaan itseäni, mutta sovitus on neljä päivää ennen häitä.

3. Hävittää maha kolmessa viikossa. Ja minä en laihduta.

4. Hankkia uusi leninki. 

Tuo viimeinen on täysin teoreettinen vaihtoehto. Sitä ei siksi lasketa.

* Kuten että näen tarpeelliseksi avautua siitä julkisesti. Voi minua. Olenko yksi heistä?

Jaa, se olisi sitten ensi vuosi

Postilaatikkoon tipahti liiton terveisinä kalenteri ensi vuodelle. Tämä pisti harmittamaan ja jännittämään. Harmittamaan, koska olisin halunnut sellaisen kivan Moleskinen kalenterin. Jännittämään, koska se tarkoittaa, että ensi vuosi on jo ihan lähellä.

Ensi vuoden lähestyminen jännittää siksi, että tuolloin koittaa minun töihinpaluuni. (Täysipäiväiseksi siis.) Mikä jännittää siksi, että sitten tämä "ikimuistoinen vauvavuosi" on taas kulunut loppuun ihan huomaamatta ja edessä on ihan hullu työvuosi. Pelottaa selviänkö siitä, saanko duunia valmiiksi, osaanko ollenkaan.

Vuodenvaihde valittiin ihan Kela-teknisistä syistä eli tuolloin on viimeinen mahdollisuus miehen aloittaa isyyskuukautensa. Nyt tuntuu, että se tulee vähän liian pian. Joku voisi sanoa, että ainahan se tulee liian pian, mutta en ole samaa mieltä: minusta ei ole vuosikausiksi kotiinjääjäksi. Johtuuko sitten työkuvioiden ahdistavuudesta vai kotona olemisen lokoisuudesta näin toisella kertaa, että minkäänlaista hinkua töihinpaluuseen ei vielä ole. Varmaan molemmista.

Nyt siis olen sellainen parjattu äiti, joka ei halua antaa isälle osuutta lapsenhoitovuoroista. Ja meillä kun mies ei suorastaan anellut saada jäädä kotiin, vaan aloite tuli minulta, niin on vähän noloa olla perumassa sitä...

Mutta jos vaikka kuukauden vielä... Pari pientä viikkoa niin sitten olen valmis lopettamaan. Ihan yksi päivä vain. Ihan pikkuisen enemmän vain? Jooko?