Paikkailua

Niin on pitänyt taas kiirettä töissä (teen nyt väitöskirjan viimeisiä korjauksia - ei se toinen esitarkastaja ollutkaan ihan niin positiivinen kuin mitä ensi lukemalta ajattelin; se on vaan englantilainen, niin oli ilmaissut kritiikkinsä niin kohteliaasti etten tajunnut), ja iltaisin on pitänyt (nukuttaa lapsia yhteentoista ja) nukkua, että.

Että ei siis ole ehtinyt bloggaamaan.

Mutta toisaalta uutisetkin ovat nyt olleet sitä luokkaa, että eihän niitä jaksa kommentoida, saati oikeastaan edes lukea. Nämä Talvivaarat ja Schubakit ja mitä niitä nyt on. Tekee mieli vaan pistää pää pensaaseen ja pitää siellä kunnes saa tarpeeksi uraania naamariinsa.

No Obama sentään voitti, siitä jonkinlainen plussa.

Hyvää tietokoneaikaa on verottanut myös, että yhtenä iltana jouduin ottamaan tietokoneen sijaan esiin ompelukoneen. Muistatteko, niitä lupauksia joita tekee, vaikka oikeasti ei olisi aikaa mutta kun ei yhdenkään muunkaan käsi nouse?

Eli tonttuhame baletin joulujuhliin tuli, ja hieno tulikin. Ainakin jos katsoo kaukaa ja kaukaahan niitä katsotaan.

Ja kun se ompelukone kerran oli esillä (sitä säilytetään ihan kaapissa asti, joten otan sen esille noin kerran vuodessa; miehen mukaan vähäisen käyttöasteensa perusteella sitä voisi säilyttää kellarissa, mutta sitten en ompelisi milloinkaan) sain myös vihdoin korjattua pikkuisen rispaantuneet raskaushousuni. (Käykö teille näin? Mulle käy aina: jokaisten kaksien äitiyshousujeni vyörätöresori on hajonnut törkeästi.)

Tarkkasilmäinen huomaa, että tuota pystysaumaa on jo käsin korjausommeltu edellisessä raskaudessa. Ja huom: nämä ostettiin vasta edellisessä raskaudessa.

Ajattelin laittaa mustaa resosia päälle, mutta totesin, että miksi suotta.

- Aika hassulta näyttää, kommentoi Neiti Totuus.

Totta. Mutta paidan allahan tuo aina kulkee. Eli eiköhän näillä vielä pari kuukautta mennä, kunnes ovat liian pienet. (Tarinan opetus: raskaushousuja ei kannata ostaa vielä kolmannella kuulla, vaikka se voi tarpeelliselta tuntuakin.)

Ja sitten huutonettiin?

Entä jos käytössä olisi seitsemän elämää?

Olen melko paljon ahdistellut itseäni siitä, että väitöskirjani on venynyt suunniteltua pidempään (koska olen saanut kaksi lasta projektin aikana). Äitiyslomalla jokainen lisäkuukausi tuntui ammatilliselta itsemurhalta, kun taas näin jälkikäteen ajatellen - aivan yhdentekevää jos olisin ollut pidempäänkin.

Joskus viisaudet tulevat yllättäviltä tahoilta: tällä kertaa parikymppiseltä kokoomuslaiselta kauppatieteen opiskelijalta. Tämä kuulostaa varmasti täysin triviaalilta pohdiskelulta, mutta ajatus löi minua päähän vasta aivan nyt ja siksi haluan jakaa ilosanomaa.

Turun ylioppilaslehdessä (1/2012) oli ylioppilaskunnan edustajiston uuden puheenjohtajan haastattelu ja jostain syystä luin sen. Tässä on pakko olla joku johdatus-juttu. Tunnen sen selvästi.

Mikä haluat olla isona, lehti kysyy. Ja Ville Valkonen vastaa: 

Hyvä ihminen. Lisäksi kauppatieteilijän on aina pakko vastata yrittäjä. Haluan olla esimies haasteellisessa tehtävässä yksityisellä puolella, kirjailija tai poliitikko. Uskon, että elämässä voi tehdä monia asioita. Jos elämän jakaa viiden vuoden jaksoihin, käytettävissä on 7-9 eri elämää.

Tuo viimeinen virke pisti miettimään. Jotenkin tunnun jumiutuvan sellaiseen pieneen kehään, jossa ajattelen, että tässä menen nyt kapeaa polkua pitkin johonkin suuntaan. En näe sitä, että suuntaa voi myös vaihtaa, ja kun yksi vaihe on ohi - ja aina ne väistämättä on joskus ohi - se on vain kappale henkilöhistoriaani.

Tai sitten olen vain jämähtänyt henkiseksi teini-ikäiseksi, jonka mielestä 25 30 40 vuoden jälkeen ei enää ole elämää ja siksi kaikki pitäisi saada hetijustnyt.

Valkonen laskee elämiksi tässä yhteydessä työiän. Olen nimittäin nyt jo kuluttanut seitsemän "elämää". Mutta kun kohta suljen elämästäni tämän väitöskirjaluvun (ei ole enää mitää venyttämisen mahdollisuuksia) minulla on edelleen 6-7 työelämää jäljellä. Ellei enemmän - jotenkin en usko eläkeikään, jossa ei tehtäisi töitä.

Huikeaa. Koska onhan viisi vuotta pitkä aika, tavallaan. Jos osaisikin säilyttää jotain nuoren kauppatietelijän optimistista ja olla jämähtämättä "tässä minä nyt olen ikuisesti" -ajatukseen, mitäköhän sitä ehtisi niillä kaikilla elämillään tekemään?