Lapset ja nykytaide

Suutarin lapset vihaavat kenkiä, niinhän sitä sanotaan. No, minun lapseni ovat syyttään joutuneet alistumaan keskivertoa enemmän museokäynneille, ja tästä syystä usein esittävät vihaavansa niitä. 

(Nopea leikkaus kuvaan, jossa olemme juuri käyneet Taidehallin lastensunnuntaissa ja HAMissa ja Barbit itkevät, että kolmanteen museoon, ei vielä kotiin, kolmanteen museoon!) Kyllähän te ymmärrätte. Lähteminen aina vaikeaa.

Mutta kävipä sitten viime perjantaina, että nappasin lapset uimaretkelle ihan naurettavan myöhään. Sitä se valo tekee. Vielä pari kuukautta sitten totesin päiväruoan jälkeen, että eipä tässä enää mitään kannata, kohta on nukkumaanmenoaika.

(Saahan lapsiperhekontekstissa sanoa "naurettavan myöhään", jos idea saatiin puoli seitsemältä ja autossa oltiin kello 19.08? Hyvä.)

Niin ja tietenkin normaalioloissa menisimme ratikalla, hip. huom.

(Voisikohan koko blogipostauksen sulkeistaa?)

Mäkelänrinteen retki oli kahdessa mielessä onnistunut: saimme kerättyä esikoisen sinne aiemmin unohtamat uikkarit ja lapset oppivat uutta sanastoa minun jättäessäni sormen auton oven väliin. Yhdessä mielessä epäonnistunut: allasosasto oli remontissa.

Olimme takaisin autossa 19.40, melko vähin ideoin: mihin mennä kolmen lapsen kanssa tähän aikaan, ettei koko säätö olisi ollut aivan turhan vuoksi?

No tietysti Kiasmaan!

Koska oveluus on yksi äitien tärkeimpiä taitoja, en kysynyt haluavatko lapset museoon, vaan haluavatko he pitsistä rakennettuun huoneeseen. Totta kai ne halusivat.

 

Seuraa virallinen suositus: jos ei ole lasten kanssa kauheasti tullut käytyä museossa ja miettii miten siellä voi käyttäytyä, Ernesto Neton näyttely on erittäin matalan kynnyksen näyttely aloittaa.

Voisin suositella lämpimästi myös tuota iltakahdeksan saapumisaikaa, koska meidän lisäksemme museossa oli noin kolme muuta asiakasta. Lastentapahtumat, joita kaikki museot nykyään harrastavat, ovat mahtavia tekosyitä raahata lapset museoon askartelemaan, mutta saattavat aiheuttaa tinnitusta.

Visiitin kruunasi neljännestä kerroksesta avautunut näkymä museon seuraavaksi aukeavaan näyttelyyn: Choi Jeong Hwan muovi-installaatiohässäköintiin, joka siis aukesi yleisölle eilen.

 

Todellakin tullaan uudelleen.

 

 Ehkä kahdeksalta.

Joulun ihme

Lupasin kai palata kalenteriasiaan, ja nyt kun puolet kalenterikuukaudesta on eletty, voin todetta: niin pitkälle niin hyvä. Vain kerran tonttu on unohtanut täyttää kalenterin yöllä. Enkä ole sortunut Tigeriin ostoksille. Purkkapussiaamuna herätti pientä vastustusta havainto, että meillä oli jo samaa purkkaa kotona. Mietin kannattaisiko yhyttää tarkistamaan: ei meinaan ollut.

Enää. Mutta ei takerruta yksityiskohtiin.

Barbi, joka päätti joululahjatoivelistansa toiveeseen tietää kuka on joulupukkina tänä vuonna, on hauskasti vielä solahtanut yhteiseen leikkiin. Siten, että kun hän toivoi alkukuusta kalenteriin ilmestyvän Babylips-huulirasvaa (en ole googlannut tuotetta, mutta ilmeisesti tällainenkin hittiasia on olemassa), käskin hänen kirjoittaa tontulle. Lapsi kirjoitti toiveen paperille ja toiselle puolelle viestin "Onko äiti pakko leikkiä? Vastaus ruutuun, kiitos." Vastasin ruutuun, että "on" ja hymiön perään, mistä kuulemma jäin kiinni, sillä tontut eivät käytä hymiöitä.

Harva se aamu Barbit yrittävät käräyttää minut tonttuudesta. Tutun kynän käytöstä, käsialasta, vanhoista joulukoristeista (jotka ne, herraisä, muistavat kahden vuoden takaa). Ja aivan suotta, myönnänhän auliisti kysyttäessä. Tai no, ainakaan en väitä, etten olisi. Minulla kun on vähän kahtiajakautunut suhtautuminen lapsille valehtelemiseen.

Mutta mukava silti on ollut huomata, että kun lahjuksista on kyse, toteaa vähän isompikin lapsi, että parempi uskoa ainakin varmuuden vuoksi. Vähän kuten Suurmetsurin eräs ystävä lapsien kastamisesta. Mutta se on eri tarina se.

Kalenteri toimii myös kaksisuuntaisena viestintävälineenä. Piparienleivontapäivänä tonttu toivoi itselleenkin piparia, ja sai kaksikin. Ja eräänä aamuna ihan pyytämättä euron maalarinteippiin kirjoitettujen terveisten kera. Mielestäni ihan kohtuullista, vaikka lieneekin tontun omasta käsilaukusta löydetty.

Mutta tarkoitushan oli kertoa joulun ihmeestä.

Noh, olimme eilen Barbin kanssa katsomassa Barbin jumpan joulunäytöstä, ja päätin sen jälkeen olla ihana nostalgisia lapsuusmuistoja tarjoava äiti ja viedä heidät katsomaan Stockan jouluikkunoita. Perinne se on uusikin perinne. Nälkäisinä ja vähän väsyneinä puskin lapsia iloisella joulumielellä tungeksivan väkijoukon läpi ikkunoiden luo.

- "Mä vihaan näitä ikkunoita," totesi Barbi.

Lähdimme sitten. Ymmärsin vähän myöhemmin, että kiinalaisista väkijoukoista traumatisoitunut lapsi ei vielä(kään) kestä käsitellä väenpaljouksia, edes sitten suomalaisia versioita väenpaljoudesta.

Olin ajatellut piipahtaa kirjekuoria ja kotiin ruokaa samalla kun olemme kaupungilla, mutta jopa minä järkytyin väkimäärästä, joka yhdessä kaupassa yhtäaikaisesti vaelsi. Ajatus, että siellä olisi pitänyt tehdä ostoksia, oli jopa vielä kauhistuttavampi kuin ajatus jouluostosten tekemisestä ylipäätään.

Suunnistimme siis suoraan Stockmannin pizzeriaan, ja kelasin mielessäni mihin ihmeeseen yrittäisimme seuraavaksi mahtua, olisihan ravintola takuuvarmasti tupaten täynnä. Mutta saapuessamme poistui juuri eräs perhe, ja pääsimme suoraan pöytään.

Toden totta: joulun ihme!

Jouluostokseni ovat yhä täysmääräisesti tekemättä. Siinä ei ole ihmettä eikä poikkeusta.

Leluteekki heitti haasteella etsiä Bloglovinista kymmenen postausta ilman joulumieltä. Ei ollut sitten tämäkään!

Arkikuva 4/5: Aamutoimet

Yksi uppoutuu Areenaan, toinen testailee samalla full armia. Pertsaa mennään.

Mukaan haastan Ehtoisan (emännän), sieltä kaukomailta.

Ennen vanhaan

Olenko minä jo iso? kyselee keskimmäinen toistuvasti. Koska minä en enää pelkää joulupukkia?

Ensi jouluna, vastaan. Tai: Et sinä kyllä pelännyt joulupukkia viime joulunakaan. Sitten käydään läpi missä asioissa hän on jo iso, missä asioissa pieni. Riittävän iso käydäkseen isojen lasten jumpassa, mutta ei - ei vielä niin iso, että saisi toiveensa mukaisesti kävellä sieltä yksin kotiin.

- Koska minä sitten olen niin iso?
- Sitten kun menet kouluun; koululaiset saavat kävellä yksin.
- Koska minä olen koululainen?
- Neljän vuoden päästä.
- JESSSSSSSS!

Uskomattomalta kuulostaa, että tuonikäisenä isoveljeni sai kävellä kolikkokukkaron kanssa lähikauppaan ostamaan leipää. Tuore leipä kun tuli vasta iltapäivällä.

Nykyään lähikaupassa olisi tutun kaupantädin sijaan äkkiä poliisi ja lastensuojelu. Mutta tuoretta leipää saa tietysti mihin aikaan tahansa.

Ainekirjoitushaasteen kuudennen kierroksen heitti ilmoille Kukkavarvas. Omani palautettiin vähän myöhässä ja ohimennen, ihan kuin ennen vanhaan.

Kauppaleikki

Kaikki alkoi siitä kun järjestyksen ystävänä tunnettu mieheni osti kauppareissulla muovisen säilytyslaatikon. Tähän voi laittaa vaikka leluja tai vaatteita, hän esitteli, ja jätti laatikon ruokaostosten myötä keittiöön.

Muutamia päiviä laatikkoa keittiössä katseltuani sattui yhtä aikaan tyhjenemään jauhopussi ja kahvinpavut, ja keksin, että vihdoin voin toteuttaa useasti suunnittelemani kauppaleikin. Hämmästyin ja vähän kauhistuinkin sitä miten valtavan arsenaalin elintarvikepakkauksia pystyi keräämään yhdessä päivässä. Maito- ja mehupurkit pesuun ja teipillä kiinni, jugurttipurkkien kannet liimalla paikoilleen ja sipsi- ja sokeripusseihin rypistettyä sanomalehteä sisälle. Lelujen luksusluokkaa heti.

Ainoa ongelma on pakkausten keräämisen lopettaminen. Tämä voi tulla meidän kauppaleikkiin! keksivät lapset lähes päivittäin tyhjien pakkausten äärellä. Säännöksi laadin, että tuotteet eivät saa ylittää laatikon tilavuutta, kannen pitää mahtua kiinni.

Esikoinen askarteli hintalaput ja lastenhuoneeseen rakennettiin hyllyt laatikoista ja tuoleista. Seuraavana sadepäivänä voisi askarrella leikkiin rahaa, kätevästi kopiokoneella kuten avoimessa päiväkodissa. Vaikka kortillahan meillä ostokset useimmiten maksetaan. Ei niihin sadan euron sipseihin oikein muuten olisi varaakaan.

Kauppa oli kalliihko.

Vauva mukana ostoskärryissä -

koska kaupassa käyvät äidit. Tietenkin.

Kassa.

Se laatikko.

Hashtag "tätä on odotettu"

 

Lapset pihalla ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen.

Hanki se on pienikin hanki

Kaapit auki II

Kuivakaapista meiltä löytyy muun muassa muumikeksejä.

Kuva on kuukauden takaa, kun ulkona tarkeni vielä tuossa asussa, ja sisään saattoi piipahtaa muina agentteina. Ensin otin kuvan, sitten estin keksinsyömisen, ettei jekku osoittautuisi liian kannattavaksi. Rusinapaketin annoin kyllä yritteliäisyydestä.

Kuivakaapista löytyy myös sipsejä. Joita pilkistää näemmä myös leipäkorin takaa. Alatte ehkä ymmärtää.

Tuskaiset siirtymävaiheet

Leluteekin Emilia oikeastaan kirjoitti jo tämän ajatuksen tyhjentävästi, joten lue sieltä.

No, jos nyt yhä olet täällä, voit teeskennellä ettet lukenut.

Ja ennen kuin aloitetaan, vietetään vielä pieni hiljainen hetki äitiysblogille, jossa ei puhuta pissasta ja kakasta.

***

Noin.

Sitten heti asiaan. Keskimmäisestä on yhtäkkiä tullut iso. Mikä ei sinänsä yllätä, tulihan hänestä isosisko. Lapsi vitsailee, vaatii, tavuttaa sanoja, pelleilee, kiipeilee ja menee kaikkiin huvipuistolaitteisiin mihin viisivuotiaskin.

Ja kulki näihin päiviin asti vaipoissa.

Tämän myöhäisyys on painanut minua, mutta koska talvella oli niin huono hetki aloittaa, niin vaipoista luopumisen projekti on odottanut kesää. (Saara, joka vihdoin perusti oman blogin, ihmetteli missä tätä kesävaipattomuutta voi niin kätevästi toteuttaa. No esimerkiksi lähipuistossa, jos ei hävetä kävellä kotiin housuttoman lapsen kanssa.)

Kuten Emilia siis oivasti kuvaili, monien uusien asioiden lanseeraaminen on eniten kiinni vanhemman mukavuudenhalusta tai jännityksestä uuden edessä. Helpompihan olisi pitää lapsi tukevasti vaipassa kuin miettiä tuleeko vahinko väärässä paikassa.

Aika nopeasti ollaan kuitenkin päästy vaiheeseen, jossa lapsi ilmoittaa itse vessahädästä - joskus ajoissa ja toisinaan liian myöhään. Ja onhan tässä hieno uusi aika edessä, kun vain siirtymävaiheen yli jaksaa houkutella lasta ajoissa potalle vaikka yhtään ei ole hätä ja sietää seuraukset nipotuksesta lipsumisessa.

Aivan kuten unikouluissa: urakan palkintona olisi paremmat yöt, mutta ensin pitäisi sinnitellä se kolmesta useampaan yötä siirtymävaihetta eli heräilyä ja huutoa. Harvoin on sellainen hetki, että tällä viikolla haluan valvoa.

Toinen iso siirtymä, joka on kokeilussa, on päiväunien poisjättö keskimmäiseltä. Tässä hyötynäkökulma on vähän kiikun kaakun. Toisaalta voitamme "omassa ajassa" iltaisin jos kaikki lapset nukahtavat yhdeksältä eivätkä vaihtelevasti puoli yhteentoista mennessä - toisaalta minä menetän sen ainoan rauhallisen hetken ja hengähdystauon päivän aikana.

Tämä kokeilu alkoi vähän yllättäen. Pari päivää sitten jätin keskimmäisen terassille rattaisiin nukkumaan - kuten aina - ja siirryin vauvan kera lueskelemaan esikoiselle yläkertaan. Kuulin ulkoa huutelua - kuten yleensä - ja seuraavaksi tepastelua olohuoneesta. Lapsi oli kavunnut viisipistevöistä, avannut ulko-oven ja tullut sisään.

En aio kokeilla lähteekö se joskus toiseen suuntaan.

Tämän jälkeen päivälepo siirtyi lastenhuoneeseen - sillä seurauksella, että kukaan ei nukahda. Mutta iltanukahtaminen on aikaistunut, ja vaikka keskimmäinen onkin vähän turhan väsynyt illan viimeiset tunnit, uskoisin, että tämä tasaantuu kunhan uusi rytmi normalisoituu.

Sitä paitsi - miten paljon helpompaa onkaan toteuttaa erilaiset retket ja seikkailut, kun aikataulut eivät rajaudu vain kymmenestä kahteentoista ja kolmesta eteenpäin. Vauva kun nyt nukkuu ihan omia aikojaan, ihan missä vaan. Muumimaailma, Särkänniemi, Junibacken, täältä tullaan!

Keskimmäisen varpaat keväällä 2012, ennen pinnasängyn hylkäämistä. Siinä oli muuten siirtymä, joka ei ole kannattanut edes keskipitkällä tähtäimellä - sängystä karkailu on jatkunut tähän päivään.

Vertailu lasten välillä on tarpeetonta, mutta moni tällaisista siirtymistä on tapahtunut esikoisella nuorempana kuin toisella, ja kuvittelisin, että tämä heijastelee osin myös meidän vanhempien aktiivisuutta.

Nyt olisi sitten kolmannen kanssa mahdollisuus skarpata alusta asti. Olenkin tässä pohtinut, pitäisikö jättää tutti kokonaan pois, kun ei se siitä oikein perusta (ja ovat hukassakin olleet jo monta päivää). Säästyisi sitten vierottamisen ongelmilta myöhemmin.

Kakkosta emme koskaan saaneet totutettua tuttipulloon, mikä rajoitti minun elämääni varsin konkreettisesti. Tämän hyvin tietäen ja muistaen, en ole saanut vieläkään aikaiseksi aloittaa pullokoulutusta kuopukselle.

Miksikäs tätä toteuttamaani vanhemmuusideologiaa sopisi parhaiten kutsua? Helppousvanhemmuus? Matala-aita-vanhemmuus? Laiskuusvanhemmuus? No en nyt sentään laiska ole.

Ahkeruudelta rajoittunut korkeintaan.

Isän poika

Vauva hymyilee vain isälleen. Tai jos ei ehkä vain isälleen, mutta aina sille. Tai no jos ei tietenkään aina, niin ainakin useammin kuin minulle.

Vatsanväännehymyjä, sanon. Mies saa hyvin syötetyn lapsen hetkeksi köllöttelemään vatsalleen, kun taas huudon tullen lapsi palautetaan minulle.

Vauvanhoitovastuu on meillä selkeästi jaettu: se on minun. Ehkä iloiset hymyt johtuvatkin tästä. Vauva ilahtuu kun kahdesti päivässä näkee minuutin ajan jotain muutakin naamaa kuin minun. Tai ehkäpä vauva ei näe minun naamaani ollenkaan - minä vain höökään hoitotoimenpiteitä enkä pysähdy lepertelemään edes sen kahden minuutin vertaa. Voi voi.

Mutta tällä kertaa ei ollut tarkoitus valittaa kotitöiden epätasaisesta jakautumisesta. Ja kokolailla sama jako on ollut aiemminkin. Esikoisen kohdalla kiukuttelin epäreilua työnjakoa; nyt taas se, että saan hetkittäin hoitaa vain vauvaa, lasketaan vapaahetkeksi. Mies hoitaa iltaisin oman osionsa isompien tyttöjen kanssa, ja hänen lenkkiaikansa on venähtänyt ysin lähdöstä jopa yhteentoista. Minä taas käyn kävelylenkeilläni superteknisissä urheiluasuissani tai bileissä* vauvan kanssa. Tiedän kyllä kaivavani omaa kuoppaani toteamalla, että on vain helpointa pitää vauva itselläni koko ajan. En ole ottanut rintapumppua edes esille, eikä pulloa ole tarjottu lapselle kertaakaan. Kas näin petaan itselleni kotivuoroa koko vuodeksi.

Ihan kohta muuten vauvan ikää ei enää lasketa viikoissa vaan kuukausissa - voitteko ymmärtää? Sanoisinko jopa, että "miten aika rientää!" Mutta en enää itke hormonihuuruissani vastasyntyneen perään. (Vauvan ensimmäisestä elinviikosta vahvin muistikuva jäänee siitä, että tuskailin miten en tule muistamaan sitä.) Vauva on ihana juuri nyt. Uutuutena myös hereilläolo! Jopa puoli tuntia niin ettei syö eikä itke. Ihan hassua.

Myös maistraatin määrittelemä deadline lähestyy. Ensi viikon puhdelistalle kuuluukin käsitöitä: pitäisi kirjailla isän pojan nimi kastemekkoon. Sitä ennen pitäisi siis keksiä vauvalle nimi. Päätä sinä, sanoo mies, ja lobbaa omia suosikkejaan. Suuri viikko edessä. Mutta tämä päätös on kyllä siitä kiitollinen, että ajan kanssa nimestä tulee aina oikea. (No, okei, on sitä harhavalintoihinkin törmätty, mutta ei omalla kohdalla.)

Äitini ompelema kastemekko vuodelta 1975. Uskomaton suoritus, huomioiden, että käsityölahjani ovat häneltä perityt.

Helman viidestä nimestä kaksi ylintä on minun kirjailemiani. Itsekeksityin pistoin - kun nyt mainitsin käsityötaidoista...

* Kyllä: olin eilen bileissä! Koskaan ei ole juhlia, ja sitten kun on, niin ei jaksaisi mennä, mutta kun menee kuitenkin, on tosi kivaa. Aina sama virsi. Vaikka ei siellä virsiä laulettu, vaan, kuten sanoin, oli kivaa. Harmi kun niitä juhlia on niin harvoin...

Et niinku...

- Äiti?
- No?
- Et niinku voinks mä ottaa purkan?

- Äiti? ...Äiti? ...Äiti?
- No?
- Et niinku mikä päivä huomenna on?

Näin alkaa dialogi meillä ehkä kolmesataa kertaa päivässä. Esikoinen ei voi puhutella minua suoraan. Ei vaikka katsoisin häntä silmiin. Vaikka hän ilmiselvästi tietäisi minun kuulevan. Hänen pitää sanoa "Äiti?" ja minun pitää vastata "No?" ennen kuin päästään asiaan. Tai asiaan ja asiaan - seuraavakin repliikki alkaa sanoilla "Et niinku..." (Ja jos vaikka mies sanoo minun kanssani yhtä aikaa "No?", esikoinen toistaa äiti-pyyntönsä niin monta kertaa kunnes minä vastaan yksin ja selkeällä äänellä "No?")

Puolet keskusteluistamme on turhia täytesanoja. Mutta ohi ei pidä lapsen asia menemän, se varmistetaan.

Toinen kiinnostava puhetapa löytyy lapsen leikeistä bestiksensä kanssa:

- Jooko, et tää menis nyt talliin.
- Jooko, et se sanois et tuu sääkin.
- Joo. Tuu sääkin. Jooko, et se sit tulis.
- Joo.
- Jooko, et tän nimi olis Multanen.
- Jooko, et tänki nimi olis Multanen.
- Jooko, et ei.

Minä sen sijaan muistan, että minun lapsuudessani leikit neuvoteltiin toisin:

- Nyt tää pistäis tän mekon.
- Joo, ja sit nää menis tänne juhliin.
- Ja sit nää menis tanssimaan.

Jos haluaisi sukupuolityypittää, voisi pohtia miksi tyttöjen roolileikeissä neuvottelu on niin keskeisellä sijalla, kun taas poikien vastaavissa leikeissä käydään niin sanotusti suoraan asiaan. Ninjat eivät neuvottele.

Mistä nämä puhetavat tulevat? Ja, ennen kaikkea, millaisiin rooleihin ne lapsia ohjaavat?

Jooko et sit tää makais tässä ihan muina roolimalleina?

Reipasta vai tyhmää?

Veteen piirretty viiva, sanoisin.

Viikko sitten järjestettiin esikoisen baletin kevätjuhlanäytös, johon menimme tietysti koko perheen voimin. Jälkeenpäin tuli mieleen, että joku ehkä ei olisi ottanut kolmeviikkoista konserttisalityyppiseen tapahtumaan. Mutta tosiaan vasta jälkeenpäin.* Toki poistuin salista vauvan huutaessa, mutta toisten riemuksi tulin aina takaisin.

Viikkoa aiemmin olimme jo olleet kuopuksen jumpan kevätjuhlissa. Temmellystapahtumassa ei toki kukaan voinut erityisesti häiriintyä meistä, mutta vauvan herkkä sielu saattoi. Ymmärrän nyt olevani sellainen parjattu äiti-ihminen, joka ei ymmärrä pysyä kotoa lapsen ja muun yhteisön parhaaksi.

Toinen harhaisuuden hetki iski lapsen synttäreiden kohdalla: viime vuonna meillä oli esikoisen syntymäpäiväfestareilla kolme kattausta, mutta ei tarhakavereita - vaikka lapsi on ollut kutsuttuna monissa tarhakaverijuhlissa. Tänä vuonna meillä järjestetään myös tarhakaverijuhlat. Koska esikoinen on nyt lopettanut hoidossa, tuntuu tärkeältä ylläpitää kontaktia niihin lapsiin, ja annoin kutsua kaikki, jotka lapsi halusi. Tämä tarkoittaa kahdeksaa lasta - meidän lasten lisäksi. (Huokaisin ihan vähän salaa kun kaikki eivät pääsekään.)

Paitsi tietysti juhlavalmisteluiden mahduttaminen päiväohjelmaan, vähän jännittää tuollaisen laumatapahtuman kaitseminen. Tai siis niille lapsille pitäisi kai olla jotain ohjelmaa, jotta eivät ihan riehu. Hankin jo ison pahvin. Siihen voi piirtää aasin. Joo. Ja vauva saa vain sitten luvan nukkua juhlien aikaan.

Ja sitten vielä tämä:

Ylitinko nyt itseni äitinä ja kasvattajana - vai alitinko? Ostin lapselle toivomaansa kiinalaista muovikrääsää. Käytettynä, mutta silti. Periaatteista viis, nyt tähdätään materialla saavutettavaan lapsen onnellisuuteen lyhyellä tähtäimellä. Ja onnelliseksi se tulee, päätellen ilmeestään kun tänään näki lahjansa tuossa pöydällä. (En sitten älynnyt korjata sitä takaisin piiloon valokuvaussessioni jälkeen viime yönä - en minä omasta mielestäni ole näin aivoton.)

Mutta palatakseni lahja-asioihin: kun nyt vauhtiin pääsin, niin harkitsen lisäksi lapsen haaveilemia korkokenkiä. (Kyllä, sellaisia myydään viisivuotiaille.) Oliko se niin, että jos lapsena ei anneta olla prinsessa, niin aikuisena haluaa? Vai ollaanko nyt yksikaistaisella tiellä kohti missihaaveita?

* Ja kokemus ei mitenkään estä minua suunnittelemasta, että menisin viikon kuluttua kuuntelemaan Satua Ars Novaan...

Sadepäivän virikeosuus

Sai tähän puoli tuntia menemään.

Perinteitä kunnioittaen

 

Sukupuolisensitiivisyydestä tinkien.

Onneksi lapsista polvi söpönee.

Ennen tuntia

Kaksi plus kaksi on helpompaa

Siis kahden lapsen kanssa: kun ne ovat yli kaksivuotiaita niin oikeasti alkaa helpottaa.

Meillä on vanhemmuus pitkälti vuorotoimintaa, eli yksin olemme saaneet kahden lapsen kanssa arkea hallita koko kaksilapsisuuden ajan, mutta nyt äkkiä se onkin jo ihan helppoa. Voi mennä uimahalliin kun molemmat pysyvät kellukkeilla sen verran pinnalla etteivät heti ole hukkumassa. Voi lähteä bussilla kaupungilta kotiin ilman vaunuja, koska molemmat jaksavat kävellä sen pari korttelia - ja molemmista vieläpä se bussilla matkustaminen on ihan sairaan siistiä. Voi toisinaan jopa istua hiukan aikaa ruokapöydässä yhtä aikaa lasten kanssa. Siinä maidonpyyhkimisen välissä. (Voi laittaa ruokaa muutakin kuin mikrossa, koska lapset eivät kehitä itseään hengenvaaraan sen puolituntisen aikana.)

Molemmat saa hiljaiseksi suklaalla. Molemmat voi lähettää lauantai-aamuna katsomaan televisiota, tai vielä parempaa, leikkimään omaan huoneeseensa.

Eli ihan sopiva hetki siis nostaa vähän lisää kierroksia. Kun kaksi palloa pysyy ilmassa, otetaan kolmas.

**

Aina välillä muistan, että tämän blogin piti olla jonkinlaista muistin luomista näistä vuosista. Tänään kuopus sanoi virkkeen "[oma nimi tähän] ei halua syödä hernekeittoa." Mies kysyi, että koska se alkoikaan puhua, kesällä? No eipä kyllä ole hajuakaan. Joskus syksyn mittaan, pitempiä lauseita vasta lähempänä kahta vuotta. Sanavarasto on iso ja puhuu kokonaisia lauseita; osaa nähdäkseni lausua kaikki kirjaimet, myös r:n ja s:n. Laskea kahdeksaan. Mutta artikulaatio on toisinaan pahasti puuroista ja etenkin sanojen alkukirjamiset ovat usein mitä sattuu, kaikkein useimmin k. "Minun känky" [sitä se tuolla nyt huutelee], "Kykkyyn". "Otettiin kukka pois, meni aatiikkoon." "Äiti tuli tohon pipi. Puhalletaan kunnossisesti." "Aava tuli. Tarvii laastarii." "Äiti kukkumaan." "Hämä-hämä-häkki..."

No niin, se livebloggauksesta. Mutta puhekyky, jos joku, todellakin helpottaa elämää. Välillä tuo tuntuu jopa ymmärtävän puhetta. Vielä kun ymmärtäisi syy-seuraussuhteen uhkauksessa ja kiristyksessä. Lahjonta toimii jo alkeellisella tasolla.

Kolmannen kolmas kolmannes

RV 28+

Raskaus on edennyt nyt kolmanteen kolmannekseensa eli se energinen toinen kolmannes on taaksejäänyttä elämää. (Ja sitten tyrskähdellään hetki tuolle "energiselle", ehhehe, as if ja silleen.)

Pikkuhiljaa myös vatsa alkaa tehdä itseään tiettäväksi. Sen huomasi viimeistään joulun jälkeen kontatessaan kaksivuotiaan perässä hoplopin muovituubeissa ja hyppiessään trampoliinilla se samainen kaksivuotias sylissään. Ja samassa sen rupesi jo huomaamaan kävellessään yli 50 metriä kerrallaan, mikä onkin pisin yhtäjaksoinen matka mitä yleensä päivän aikana kuljen. (Mikä lupaa hyvää "kuntoon palaamiselle".)

Mutta sen suuremmista vaivoista en ole kärsinyt ja kuten tästä blogista on ehkä voinut päätellä, raskaus on todellakin edennyt siinä sivussa enkä ole osannut nauttia raskaudesta tai keskittyä odotukseen kuten toki kuvittelin tekeväni, näin viimeisellä kerralla. Jotain uutta ja jännittävää tässä raskaudessa on kuitenkin ollut, nimittäin rakenneultran kuulumiset. 

Sillä toden totta: It's a BOY!

Sulattelin uutista melko epäuskoisena, sillä en uskonut tuotantolinjan muuttamisen olevan enää tässä kohtaa mahdollista. Kätilö kuitenkin vakuutteli, että hyvin hämmästynyt hän olisi jos tämä lapsi tyttönä syntyisi.

Ja tästä tietysti pääsemme kaikkiin niihin pohdintoihin sukupuolen merkityksestä. Minulla ei ole ollut erityisiä toiveita lasten sukupuolesta ja virallinen lausuntoni on edelleen ja ikuisesti, että sukupuolella ei ole väliä. Silti huomaan, että jotain eroa pojan odotus tuo. (Muutakin kuin sen, että kuopuksen uusi talvitakki ei ole vaaleanpunainen vaan kivan unisex tummanharmaa.) Pohtivainen esikoinen oli huolissaan lapsen sukupuolesta, että jos se on tyttö, niin sitten meillä on neljä tyttöä ja vain yksi poika, mutta nythän perheen sukupuolijakauma muuttuu siis tasapainoisemmaksi. Mutta entä sitten? Miten tämä tulee näkymään? Lapsen luonnetta kun ei uskalla sukupuolesta ennustaa.

Siitä kuitenkin iloitsen jo etukäteen, että mitään machosikailijaa tässä perheessä tuskin pääsee kasvamaan. Ei tuollaisten isosiskojen komennuksessa.

Joululahjatilinpäätös

Että miten sen lahjakurin kanssa kävi? Kun materialistista joulua vastustavat kaikki, jopa Tuomas Enbuske (HS maksumuuri), ja se on jo paljon se.

Melko hyvin, sanoisin, sekä annettujen että saatujen lahjojen osalta. (Tai saajien pettymyksestä en toki osaa sanoa mitään, mutta minä sain vain hyviä ja hyödyllisiä lahjoja kuten villasukat, lapaset ja kirjan.) Mutta myönnän, että koin epäilyksen hetkiä kun katselin erittäin jännittyneenä lahjojen jakoa seuraavaa esikoista, että olisiko sen lahjapinon pitänyt olla kuitenkin suurempi. Tosin aattoillan pohdintojen perusteella ("Se joulupukki taisi olla kyllä Pekka [nimi muutettu]. Ei joulupukilla ole farkkuja. Eikä Pekkaa näkynyt missään.") voisi ajatella että syy mietteliäisyyteen löytyi kuitenkin joulupukin mysteeristä.

Mutta määrä vain tuntuu olevan se, jolla joululahjoja mitataan. Ihan omasta aloitteestaan esikoinen laski omat lahjansa ennen kuin kävi niitä avaamaan. Ja naapurin tyttö kävi meillä kertomassa että hän saikin eniten lahjoja koko pihassa, mihin vastauksena esikoinen jo avasi suunsa sanoakseen, että "Minäpä sainkin", mutta ehdin onneksi katkaista lauseen ennen kuin ehti kohtaan "yhdeksän lahjaa", koska epäilen, että se naapuri oli tosiaan saanut useamman paketin. Minä ja mies sitten kilvan selittämään miten tärkeää ei ole lahjojen määrä, ja miten se ei oikeasti korreloi saajan kiltteyden kanssa.

Ei meillä muuten niin siitä vaaleanpunaisesta.

Aurajoen lautturi.

Ja kuitenkin neljän toiveen listaltaan esikoinen sai kolme, kuvissa niistä kaksi. Jos vielä talvi tulisi uudelleen, niin molempia voisi käyttää toisenkin kerran.

Lahjatoiveita delegoin sukulaisille, eikä yhtään pakettia ollut Kerrasta Hajoavien Kiinalaislelujen osastolta, mistä olen enemmän kuin tyytyväinen. Kuten jo mainitsin, esikoisen luistimet äitini löysi kirpparilta ja kuopuksen nurmekset ovat oikeasti kaverilta lainassa, mutta käärin ne lahjapaperiin siitä huolimatta - joka tapauksessa luistimet olisivat pieneksi käytyään siirtyneet muille. Siinäpä todellinen kierrätyslahjavinkki! Komeat kypärät ovat sentään uudet.

Mutta saa nähdä miten jatkossa lahjapaineet kasvavat. Epäilen, että lasten kasvaessa myös näiden omat toiveet nousevat ja meille vanhemmille paineet niiden täyttämisestä - kun nyt jo huomasin oman rintamalinjani horjuvan. Eli hyvä jos edes näin alkuun osaamme ylläpitää jonkinlaista materiamalttia.

Vannon ja vakuutan

Täytin lapsivakuutushakemuksen kolmoselle. Parempaa tahtoani vastaan.

Ristiriita syntyy siitä, että näen lapsivakuutuksen julkisten palveluiden nakertamisena. Niiden yleistyessä syntyy kehä, jossa vakuutus pikkuhiljaa tekee itsestään pakollisen. Jos jokainen joka vähänkin kynnelle kynenee ottaa lapsivakuutuksen, voidaan julkisista perusterveyspalveluista leikata yhä enemmän. Ja vaikka Amerikka onkin hieno ja iso maa, sikäläistä terveydenhoitosysteemiä en Suomeen ottaisi.

Vielä Helsingissä asuessamme soitin kerran neuvolaan kysyäkseni miten menetellä päästäkseni näyttämään lapsen ihottumaa lääkärille.

"Eikö teillä ole vakuutusta?" aloitti kunnallinen terveydenhoitaja. Kun myönsin, hän selitti miten työlästä erikoislääkärille olisi kunnallisen kautta päästä, ja minä uskoin ja menimme yksityiselle. Ja sinne kiertoon olemme rahamme sittemmin laittaneet. Tosin, kuten tuossa todettua, laskutettavaa vakuutuksesta ei juuri ole ollut.

Esikoisen kohdalla tätä jo tuskailin, mutta päädyimme kuitenkin lapsivakuutukseen - en täysin muista perusteluitamme, mutta luullakseni järkeilimme, että jos vauvalla olisi syntyessään joku haastava sairaus niin vakuutus voisi helpottaa kaikkien elämää.* Vakuutuksen voisi sitten tämän riskin rauettua irtisanoa. (Ja todellinen vitsi tässä logiikassa lienee se, että jos sairaus menee todella haastavaksi, hoito siirtyy kuitenkin julkisten palveluiden puolelle. HUSiin se yksityinen ihotautilääkärikin meidät muuten lähetti, kun ei keksinyt nokkosrokon aiheuttajaa.)

No, onneksi ei ollut, mutta vakuutus on silti voimassa yhä. Ja tässä tulee se todella ongelmallinen kohta, sanottakoon vaikka kohtalo- tai taikauskoisuus, jota en tietenkään oikeasti myönnä omaavani. Kun järjellä ajatellen voisi todeta, että jonkinlainen tapaturmavakuutus olisi meidän kohdallamme ihan riittävä vaihtoehto - ne harvat (kopkop) korvakäynnit voisi sitten maksaa ihan suoraan lääkärille kierrättämättä maksua vakuutusyhtiön kautta - niin jossain takaraivossa kytee irrationaalinen pelko, että jos sen nyt irtisanoo niin kyllä sitten jotain tapahtuu. Ja kun se vakuutusmaksukin pikkuhiljaa laskee vuosien myötä, niin taloudellinenkaan kannuste irtisanomiseen ei enää ole niin suuri. Eli ehkä katsomme taas "vielä tämän vuoden".

(Ja kyllä, ei kotivakuutustakaan pidetä sen takia, että saisi joka vuosi sieltä omat maksunsa takaisin korvauksina, tai siksi, että olisi todennäköistä että koti palaa, vaan riskien jakamiseksi. Jos se palaa, ei oma maksukyky riitä mitenkään. Terveydenhuollon saralla tuo riskien jakaminen hoituu kuitenkin myös veronmaksun kautta. Vielä.)

* Ja seuraaville lapsille se on pitänyt ottaa, koska, no, on vaan sitten pitänyt toimia samoin.

Hyvän mielen täytepostaus

tai miksei täyttämispostaus.

Miehen mukaan suustani tuleva viestintä (hänelle) on pelkkää valitusta. Ja myönnän, joskin vastahakoisesti, että joka toinen lauseeni (kuten myös jokainen postaukseni) on tiivistettävissä sanoihin: "kun kiire", "kun stressi" tai "ja kun vielä joulukin".

Eli siis vaihteeksi: kymmenen syytä olla onnellinen.

1. Euroopan paras pulkkamäki omassa pihassa.
2. Maailman parhaat virolaismummon neuvomat lapaset, joissa huovutettu vuori. (Ja jotka olen jopa vaivautunut paikkaamaan.)
3. Tiedossa oleva Tallinnan-matka joululomalla, jolloin voi hankkia uuden parin. 
4. Kylppärin lattialämmitys.
5. Jumppakortin hyllytys. Ei tarvitse enää yrittää.
6. Monta joululahjaa urakoituna internetistä - ennen kello yhtätoista.
7. Äiti, joka oli löytänyt esikoisen joululahjatoiveluistimet kirpparilta.
8. Kesken oleva aidosti hyvä kirja, jonka vuoksi kannattaa sammuttaa tietokone. (So. Franzenin Freedom. Lukutahtini on noin kolme sivua illassa ennen sammumistani, joten saan sen loppuun jo muutamassa vuodessa.)
9. Lapset, jotka on pakko hakea päiväkodista neljältä vaikka ei yhtään ehtisi, ja joiden takia menee pulkkamäkeen.
10. Ettei tarvitse väkisin edes jatkaa listaa kymmeneen.