Viimeinen vauvavuosi

Päivät hitaasti, vuodet nopeasti: eläkeläisen ajankulku on erityisen totta näin kotiäitinä. Kuinka monesti olen aamulla tuijottanut kelloon ja laskenut tunteja nukkumaanmenoon. Tai kello neljältä pohtinut, että mitenkään en jaksa enää kuuteen. Ja sitten noin vain on kulunut vuosi, onko se mahdollistakaan?

En edes yritä tehdä tilinpäätöstä vuodesta, sillä ihmettelen itsekin mitä on tapahtunut. Valokuva-albumin ajattelin tehdä, samasta syystä. Videointi ei ole minulle ominaista, mutta silti vähän järkytyin, kun huomasin, että kuopuksesta on tasan yksi vauvavideo: kesäkuun 23. päivältä, jossa nauratamme juuri nauramaan oppinutta kaksikuista. Videon taustalta kuuluu keskimmäisen katkera huuto ja ulina. Siinähän se vauvavuosi kiteytettynä. Video itse selittää miksi niitä ei ole. Mutta eipä niitä ole keskimmäisestäkään: mies siirsi tuon vauva-ajan videot läppärille, poisti ne kamerasta, ja, no, arvannette mitä sille läppärille sitten tapahtui. Aivan. 

Kuten olen monesti toitottanut, tämä kolmas äitiysvapaakierros on ollut ensimmäinen, jolloin en ole tehnyt nimeksikään töitä. Siksi vuosi on ollut uskomattoman stressitön - ja myös siksi, että olen ollut arjessani niin uskomattoman kiireinen, että stressaamiselle ei ole tuntunut löytyvän aikaa. Olen osannut nauttia äitiyslomasta, mutta myös nukkunut niin järjettömän huonosti, että muu ei olisi ollut mahdollistakaan. Nyt vuoden rajapyykin tultua täyteen (ja vanhempien lasten aloitettua osapäiväisen päivähoidon) mieleen hiipii myös huolta omasta työllistymisestä ja kotona velttoilusta. Onneksi sentään nukun yhä huonosti.

Kolmas äitiysvapaakausi on yllättänyt pääosin eri tavoilla kuin kuvittelin yllättyväni. Olen ollut enemmän yksin vastuussa lapsista kuin aiemmin ja olen viettänyt enemmän öitä yksin kolmen kanssa kuin taannoin keskimmäisen vauvavuonna. Saati esikoisen, jolloin varmasti olisin täydellisesti kieltäytynyt ajatuksesta miehen työmatkaamisesta kahden tunnin päähän sekä viikottaisista etäöistä. Miehen isyysvapaat olivat myös lyhyemmät kuin koskaan ennen.

Tilannetta tasapainottamaan olen saanut lastenhoitoapua vanhemmiltani enemmän kuin ennen, ja kuopuksen viikottaiset yökyläilyt isovanhempiensa luona pahimpana valvomiskautena vuodenvaihteen tienoilla säästivät uskoakseni yhteiskunnalle paljon rahaa mielenterveydenhoitokuluissa. Olen myös varmasti itse harrastanut enemmän kuin aiempina vauvavuosina: olen pitänyt tiukasti kiinni omista vapaahetkistäni, ennen kaikkea urheillen, mutta myös ystäviä tavaten. 

Viime viikonloppu - vauvavuoden päättävä - oli aikataulutukseltaan jotenkin kuvaava. Perjantaina mies yöpyi Helsingissä, joten valmistelin kuopuksen syntymäpäiväjuhlat kaupassakäymisineen ja leipomisineen yksin lasten kanssa. Mies saapui lauantaina puoli kahdelta, vieraat kahdelta. Puoli viideltä minä lennähdin ulos ovesta etukäteen pakatun kassin kanssa futisjoukkueeni saunailtaan: juoksimme leppoisan kympin lenkin (sanamuoto, joka ei ole ollut minulle mahdollinen koskaan aiemmin), saunoimme, söimme hyvin, joimme viiniä ja suunnittelimme lottovoittoa. Aamuviideltä havahduin unen ja valveen välisestä koomasta miehen selkäkramppiin ja kuuden aikaan nousin pakkaamaan tavaroita esikoisen jumppakisoihin (minkä piti olla miehen tehtävä). Särkylääkkeen voimin mies vei lapsen kisoihin, mutta siirtyi sen jälkeen päivystyksen kautta lihasrelaksanttien kanssa vuoteeseen ja minä kaitsin loput lapset kisahallille, sen jälkeen virpomaan, puistoon ja saunaan. 

Nukkumaan mennessä tiesi taas eläneensä. Mutta sujuu se arki siis. Ja jos on täyttä, niin sitä tärkeämmältähän ihmisistä tapaa tuntua.

Konteksti on kaikki: käytössä nämä ovat ihan superhienoja. Ehkä voimme dreijata pyhäastiaston.

Raskauden alkuvaiheissa pyörittelin mielessäni kolmea suurta ongelmaa: asumista (kotiimme emme mahtuisi), uraa (jota ei koskaan tulisi) ja lastenhoitoapua (jota ei ainakaan koskaan tulisi). Kuten tunnettua, asuntoa emme ole vaihtaneet, ura vei miehen Helsinkiin ja on minulle yhä suuri tuntematon ja lastenhoito ei lopulta osoittautunut ongelmaksi lainkaan. Niin ja se lasten huomioiminen? No, ainakin koen laiminlyöväni lapsia tasapuolisesti.

Ongelma, jota en tuolloin osannut sanallistaa, mutta johon sopeutuessa on mennyt yllättävän kauan, on suurperheellisen identiteettiin asettuminen. Siihen, että hymyillen otan vastaan hyväntahtoiset ihmettelyt siitä, että ovatko kaikki nämä sinun (kun tottuneesti haen lisää käsipaperia Citymarketin kahviosta pyyhkiäkseni pöydälle kaatuneet kaakaot kauppareissun venähdettyä kahvitaukoa vaativaksi). Näen sen piilotetun kauhun kysyjän sarveiskalvoilla, mutta en koe tarvetta selitellä. Huikentelevainen lapsiluku ei enää nolota.

Onhan se paljon. Mutta paljon se antaakin.

Luukku 9: Koiralle töitä

Sormiruokailu: kenties hipein tapa olla ruokkimatta lasta.

Kohuvauvan yllätysunikoulu

Olen vähintäänkin viimeiset kolme kuukautta sinnitellyt joululoman voimalla. Siis siinä ajatuksessa, että joululomalla minä kääriydyn pehmoisen peiton alle jossain rauhaisassa paikassa ja mieheni hoitaa vauvan yövieroituksen. Männä viikolla, kun sadannen kerran puhuin aiheesta, mies esitti, ettei hän oikeastaan uskonut tällaisen unikoulun voimaan. Ja minä ymmärsin, ettei hän halunnut valvoa niitä vaadittua kolmea yötä.

Niinpä tuossa viime perjantaina, kun vauva tapansa mukaan heräsi ensimmäiselle yösyötölle (siltä ainoalta pitemmältä unipätkältään) kello 00.40, unikoulu sitten alkoi. Vähän vahingossa, kuten meillä tapana on. Olin, yllättävää kyllä, vähän väsynyt, ja kuulin kuinka se vielä väsyneempi mies katsoi alakerrassa telkkaria. Juuri kun olin huutamassa jotain rakentavaa tyyliin on se kumma, että jaksat telkkaria katsoa öisin kun et jaksa vauvaa hoitaa, mies tuli yläkertaan ja alkoi hyssytellä vauvaa.

Puolen tunnin kuluttua minä otin vuoron ja päätin, että nyt on jo lasta huudatettu liikaa; että enää en antaisi rintaa ja tekisi kaikkea tätä vaivaa ja huutoa turhaksi. Mutta sitkeäksi osoittautui lapsi. Hyvin sitkeäksi. Ehkä tämä on sellainen yhden yön kaveri, kannattelin itseäni.

Muutaman kerran vauva torkahti syliini, mutta heräsi välittömästi makuuasentoa yrittäessäni. Tunnin kuluttua hain tuttipulloon vettä ja se kelpasikin ihan hyvin - mutta ei millään tavoin edistänyt nukahtamista tai vähentänyt huutoa.

Kaksi tuntia vauva kesti. Mutta minä voitin!

Ja ihme! Seuraava herääminen hoitui vesipullon kanssa muutamassa minuutissa, samoin seuraava. Neljännen heräämisen aikaan kello olikin jo melkein kuusi ja päätin, että se saa kelvata aamusyötön ajankohdaksi. Siitä nukuimme yhdeksään. Ja ehkä tämä tosiaan oli tällainen yhden yön juttu, mietin tyytyväisenä.

Seuraava yö olikin tavallaan lupaava. Se lupaava osuus oli, että ensimmäisellä heräämisellä vauva huusi vain 20 minuuttia ja rauhoittui hyvin vesipullon kanssa. Se vähemmän lupaava, että näitä heräämisiä oli likimain tunnin välein koko yön.

Viime yö oli yö numero viisi. Siinä ajassa ymmärtääkseni hoituu unikoulu kuin -koulu. Yhteen mennessä vauva oli herännyt kolmesti. Siitä yhdestä valvoimme kolmeen. Minä kiroillen, vauva huutaen. Ja sitten aamupuoli taas rinnalla.

Eli kun aiemmin vauva heräili ja nukkui rinnalla koko yön, nyt hän huutaa alkuyön ja on rinnalla loppuyön. Ja minä nukun vähemmän kuin koskaan.

Niin, ja oli mieskin vielä oikeassa.

***

To be continued... Tai sitten ei. Tällä hetkellä pohdin, että ihan sama mitä pyristelen, eivät nämä minun lapseni nuku ennen kahta vuotta.

Vailla punaista lankaa

Jonotin tänään tunnin Robinin nimmaria paikallisessa ostarissa. Vieläpä omasta vapaasta halustani; tahdon opettaa fanittamaan, huomaan. Esikoinen oli kovasti jännissään ja pikkusiskokin jonotti urheasti tärkeän asian vuoksi. Nimmarin jälkeen kysyi "Mennäänkö me nyt katsomaan sitä Robinia?" 

Vauvalle syötin tänään Aurajuusto-tiramisua. Voin kertoa, että ihmisvauvan ilme oli muikea, ja päärynäsoseet tippuivat suoraan ruokalapulle tämän lusikallisen jälkeen. Eihän siinä korkattukaan kuin maito, sokeri, suola, kaakao, kahvi ja karies yhdellä kertaa. Silti, parempi näin, jos miettii että vaihtoehtoisesti olisin laittanut omaan suuhuni siitä toisesta lusikasta Hippin nuudelia ja kinkkua. Huh.

Välittömästi tämän jälkeen lapsi, oletettavasti kakun buustaamana siis, sai niin sanotusti jalat alleen, eli yhdisti tähän asti puujalkana raahaamansa oikean jalan menomeininkeihin ja alkoi kontata. Kirjaan tänne, etten vauvakirjaa suotta töhri.

Vauvavuoden taitekohta

Kuukaudessa ehtii muuttua paljon.

Kuukausi sitten aloitin kiinteän ravinnon vauvalle, heti neljällä aterialla päivässä. Muutos: vauva ei kitise jatkuvasti, syöttövälit pitenivät ja vauva alkoi viihtyä pidempiä aikoja omissa touhuissaan. Se ei ole siis jatkuvasti nälkäinen!

Vauva syö myös tuttipullosta. Muutos: minun poistumissäteeni kasvoi monella tunnilla. Ja mies voi nukuttaa vauvan!

Lapsi on tehostanut ryömintää, noussut konttausasentoon ja istumaan. Muutos: vauva viihdyttää itseään ryömimällä ahtaisiin paikkoihin ja leikkii pitkiäkin aikoja leluja paukuttaen ja roskia ja paperia syöden. Vauvan voi myös istuttaa samaan pöytään muiden kanssa (josta muutos: teleskooppikäsi löytää, syö tahi kaataa kaiken puolen metrin säteellä tuolistaan) ja vaunuissa voi nostaa selkänojaa pystympään (josta muutos: liikkuessa on muitakin moodeja kuin uni ja huuto, eikä vauvaa tarvitse enää kantaa yhtä paljoa kuin ennen).

Olen alkanut nukuttaa vauvaa pinnasänkyyn. Muutos: vauva ei pääse putoamaan sängystä, joten vapaudun itse kauemmas ensimmäisen unipätkän aikana. Ja ensimmäinen yösyöttö on vasta kahdeltatoista - ei kymmeneltä. Loppuyön suhteen ei suuria muutoksia.

Puolen vuoden tilastollinen tahi kuvitteellinen raja lapsen immuniteettisuojassa täyttyi. Muutos: ensimmäinen silmä- ja korvatulehdus.

Vauva on saanut kaksi hammasta. Muutos: vauvalla on kaksi hammasta.

Yhdessä kuussa niin paljon vähemmän pikkuvauva. Puoliksi jo taapero.

Vauvasta on kadonnut jo puolet.

Täysimetyksen iloja

Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé -kirjassa tunnetusti kerrotaan, miten ranskalaisvauvat poikkeuksetta nukkuvat läpi yön jo aivan ensimmäisinä elinkuukausinaan, viimeistään nelikuisena. Samoin vauvat syötetään tavallisiin ateria-aikoihin: aamulla, lounasaikaan, iltapäivällä ja illalla. Siis neljästi vuorokaudessa. Ohimennen todetaan, että imetys on Ranskassa erittäin harvinaista, mutta vakuutetaan, että sama toimii kyllä myös imetetyillä lapsilla.

Kaiken muun olisin ollut valmis uskomaan.*

Pidin tänään hieman kirjaa. Imetin aamulla kahdeksaan asti (en tiedä mihin aikaan aamumaraton alkoi), sitten kymmeneltä, kahdeltatoista, puoli yhdeltä, kahdelta, neljältä, puoli viideltä, seitsemästä kahdeksaan (pidin vauvaa hiljaisena kokouksessa) ja puoli yhdeksästä puoli kymmeneen. Ensimmäinen yöimetys on yleensä puolenyön maissa ja sen jälkeen herään yön aikana tuntemattoman määrän kertoja. Mies, joka näkee yöimetyksistä vain ensimmäiset ja viimeiset, totesi että vauva on latauksessa yön yli. Jos se irrotetaan virtalähteestä, alkaa akku piipittää. Kutakuinkin niin.

Onhan imetyksessä toki nämä terveyshommat ja läheisyydet sun muut, mutta jos ihan järjellä laskisi plussat ja miinukset, niin kyllä taitaisi vaakakuppi kallistua toisin. Mutta kun ei järjellä pysty laskemaan - niin paljon imetykseen ladataan hyvää äitiyttä, mystistä yhteyttä ja uhrautumista (eli siis sitä hyvää äitiyttä). Tähän liittynee varmasti myös se, että täysimetystä pidetään jonkinlaisena normina, vaikka se on häviävän harvinaista. Vai ettekö te laillani ylläty, jos sanon, että taannoisen Hesarin jutun mukaan suomalaisäideistä täysimettää puolen vuoden ajan yksi prosentti ja keskimääräinen täysimetyksen kesto on kuutisen viikkoa (tilastoihmisen ilmoittamana 1,4 kuukautta)?

Koska haluan olla järkevä ihminen, päätin minäkin nyt kolmannella kerralla ottaa silleen tosi rennosti. Ostin uusia tutteja tuttipulloihin ja korviketta kaappiin, että sitä voi sitten tarpeen tullen antaa. (Ja ei, en vain jaksa pumpata, kohdallani panos-hyöty-suhde on naurettava.) Mutta kuinkas ollakaan, olen aina järjestänyt itseni kotiin riittävän nopeasti, että sitä tarvetta ei koskaan ole tullut.

Ja nythän puoleen vuoteen ei enää ole kuin reilu puolitoista kuukautta. (Nyyh, nyyh, aika menee liian nopeasti-nyyh.) Eli tunteella vedellään.

Jos satut makoilemaan riippukeinussa, kirja on käsillä ja imetys vapauttaa sinut kaikista muista velvoitteista, niin hei, miksipä ei!

* Tunnen elävässä elämässä yhden äidin, jonka täysimetetyt lapset ovat syöneet neljän tunnin välein ja nukkuneet täysiä öitä. Superihminen, muutenkin.

Samasta puusta

Sarjassamme kesäuutisia.

Kerron kuitenkin. El niño nimittäin täytti kolme kuukautta, ja sain vahvistuksen lausunnolleni aika jötikkähän tuo on. Lapsi on tuplannut elinpainonsa seitsemään kiloon - minkä kaulapoimujen putsaamisen työläydessä huomaa. Esikoinen sai kasaan seitsemän kiloa viisikuisena ja kakkonen seitsenkuisena. Eli identtisellä ruokinnalla olleen kakkosen elinpaino on neuvolakielellä liikkunut "miinus kuudessatoista" ja vauvan "plus kympillä". Tai onko sitten ollut identtistä? Ehkä olen tällä kertaa paremmin huolehtinut omasta jäätelönsaannistani. Vai olisinko ollut auliimmin tarjoamassa ruokaa? Koska kaiken voi tietysti aina kääntää takaisin minuun.

Olen myös järjestänyt itseni kanssa vedonlyönnin siitä, milloin kakkonen ja kuopus ovat samassa vaatekoossa. (Viimeistään kaksi- ja nelivuotiaina, ennustan.) Samalla poistuu huoli siitä, että poika joutuisi kulkemaan tytöiltä perityssä garderoobissa - ei taida tulla onnistumaan. Koska kaiken voi kuitenkin lopulta pelkistää sukupuolikysymykseksi.

Aluksi vitsailin, että lapsi kerää massaa, eikä tuhlaa energiaa turhiin toimintoihin, kuten hereilläoloon tai liikkumisen opiskeluun. Kävi kuitenkin ilmi, että hän on nero, kuten vanhemmatkin sisaruksensa, ja suoritti tänään puolisalchowin oikean kyljen kautta mahalleen, kypsässä kolmen kuukauden ja viikon iässä. Koska kaiken voi aina ohimennen kiepauttaa lapsen saavutuksilla leuhkimiseksi.

Isän poika

Vauva hymyilee vain isälleen. Tai jos ei ehkä vain isälleen, mutta aina sille. Tai no jos ei tietenkään aina, niin ainakin useammin kuin minulle.

Vatsanväännehymyjä, sanon. Mies saa hyvin syötetyn lapsen hetkeksi köllöttelemään vatsalleen, kun taas huudon tullen lapsi palautetaan minulle.

Vauvanhoitovastuu on meillä selkeästi jaettu: se on minun. Ehkä iloiset hymyt johtuvatkin tästä. Vauva ilahtuu kun kahdesti päivässä näkee minuutin ajan jotain muutakin naamaa kuin minun. Tai ehkäpä vauva ei näe minun naamaani ollenkaan - minä vain höökään hoitotoimenpiteitä enkä pysähdy lepertelemään edes sen kahden minuutin vertaa. Voi voi.

Mutta tällä kertaa ei ollut tarkoitus valittaa kotitöiden epätasaisesta jakautumisesta. Ja kokolailla sama jako on ollut aiemminkin. Esikoisen kohdalla kiukuttelin epäreilua työnjakoa; nyt taas se, että saan hetkittäin hoitaa vain vauvaa, lasketaan vapaahetkeksi. Mies hoitaa iltaisin oman osionsa isompien tyttöjen kanssa, ja hänen lenkkiaikansa on venähtänyt ysin lähdöstä jopa yhteentoista. Minä taas käyn kävelylenkeilläni superteknisissä urheiluasuissani tai bileissä* vauvan kanssa. Tiedän kyllä kaivavani omaa kuoppaani toteamalla, että on vain helpointa pitää vauva itselläni koko ajan. En ole ottanut rintapumppua edes esille, eikä pulloa ole tarjottu lapselle kertaakaan. Kas näin petaan itselleni kotivuoroa koko vuodeksi.

Ihan kohta muuten vauvan ikää ei enää lasketa viikoissa vaan kuukausissa - voitteko ymmärtää? Sanoisinko jopa, että "miten aika rientää!" Mutta en enää itke hormonihuuruissani vastasyntyneen perään. (Vauvan ensimmäisestä elinviikosta vahvin muistikuva jäänee siitä, että tuskailin miten en tule muistamaan sitä.) Vauva on ihana juuri nyt. Uutuutena myös hereilläolo! Jopa puoli tuntia niin ettei syö eikä itke. Ihan hassua.

Myös maistraatin määrittelemä deadline lähestyy. Ensi viikon puhdelistalle kuuluukin käsitöitä: pitäisi kirjailla isän pojan nimi kastemekkoon. Sitä ennen pitäisi siis keksiä vauvalle nimi. Päätä sinä, sanoo mies, ja lobbaa omia suosikkejaan. Suuri viikko edessä. Mutta tämä päätös on kyllä siitä kiitollinen, että ajan kanssa nimestä tulee aina oikea. (No, okei, on sitä harhavalintoihinkin törmätty, mutta ei omalla kohdalla.)

Äitini ompelema kastemekko vuodelta 1975. Uskomaton suoritus, huomioiden, että käsityölahjani ovat häneltä perityt.

Helman viidestä nimestä kaksi ylintä on minun kirjailemiani. Itsekeksityin pistoin - kun nyt mainitsin käsityötaidoista...

* Kyllä: olin eilen bileissä! Koskaan ei ole juhlia, ja sitten kun on, niin ei jaksaisi mennä, mutta kun menee kuitenkin, on tosi kivaa. Aina sama virsi. Vaikka ei siellä virsiä laulettu, vaan, kuten sanoin, oli kivaa. Harmi kun niitä juhlia on niin harvoin...

Kahden viikon huijauksen jatkoajalla

Pieni mies on kuukauden. Kehtaanko enää sanoakaan, että kaikki on yhä vaan helppoa ja mukavaa? Vauva nukkuu hyvin ja syö paljon, välillä vähän itkeskelee. Isommat lapset lohduttavat: "Ei hätää, pikkuveli, ei hätää." Viisivuotias on ylpeä kun saa suuren vastuutehtävän, pitää vauvaa sylissä, ja kaksivuotiaan suurin synti on tahtoa suukotella vauvaa juuri kun haluaisin sen nukahtavan.

Täällä Bloggerin luonnoksissa on hautunut helmikuussa laadittu teksti, joka alkoi näin:

"On varmaan raskasta olla äiti," pohdiskeli esikoinen eilen illalla sängyssään. "Kun pitää olla koko ajan vihainen." (Vaikka juuri eilen nukkumaanmeno sujui ilman sen suurempia kiukkukohtauksia meiltä keneltäkään.)
"Olenko minä sitten koko ajan vihainen?"
"No joo."

Niinpä: auts. Eikä se lapsi tietysti aivan väärässäkään ollut.

Nyt tuntuu toisenlaiselta. Vaikka olen päivät pitkät lasten kanssa, ja saatan hetkittäin hermostua, en ole äärimmilleen viritetty jousi, kuten tuossa väitöstä edeltävänä aikana. Koska mitä sitä selittelemään: mitä väsyneempi olen, sitä helpommin hermostun. Ja, no, näin jälkikäteen on helppo arvioida, että olivathan viimeiset kuukaudet ennen väitöstä aika tiukkoja.

Postaus jatkui pohdinnalla, että "Pahinta tässä on se, että vaikka muu stressi helpottaa, niin väsymys ei varmasti vähene kolmosen synnyttyä." Mutta hah: helpotti sekin! Ainakin hetkellisesti. Vaikka herään ehkä viisi kertaa yössä syöttämään (kuka laskee?) ja vaihdan vaipan yleensä kerran, tunnen itseni vähemmän väsyneeksi, vähemmän kuormittuneeksi kuin talvella. (Muistaakseni imetyksen aikaan on kyllä aina väsyttänyt vähemmän - vasta sen jälkeen lasten herätykset käyvät kuolemaksi.) Kesä ja valoisuus auttavat myös paljon.

Stressitaso on varmasti laskenut myös lapsilla. Heitä ei enää tarvitse repiä ylös sängystä aamuisin, pakottaa vastenmielisiin talvivaatteisiin ja kiirehtiä kohti päiväkotia; iltaisin he eivät ole päiväkotipäivästä väsyneitä. Päivien rytmi on huomattavasti rauhallisempi kuin ennen.

Miehen väitöskirjan deadline on ensi viikolla, ja väitöspäivänkin saivat vihdoin rukattua - ennen kesälomia! Josko sitten viimeinenkin meistä pääsisi hengähtämään lomalle.

Juuri nyt isommat lapset ovat vanhemmillani - äitini soitti eilen ja pyysi voisivatko tytöt tulla joskus yökylään: "Vaikka tänään?" En pannut vastaan. Vauva nukkuu ja mies juoksentelee sukkahousuissa jossain päin Uudenmaan metsiä. Taidan ottaa toisen kupin kahvia.

Kesän ensimmäiset mansikat torikauppiaalta olivat symboliarvoltaan merkittävämpiä kuin maultaan.

Eipä mulla muuta. Leuhkitaan ku tavataan!

'nuff

Huhtikuu päättyy, lapset nukkuu, Täti kiittää. Hauskaa vappua!

Sylilapsi ja sen syli

Värikoordinoituina.

Läsnäolemisen vaikeudesta (ja, okei, taas vähän muistamisesta)

Olen kokenut ns. vauvakuumeeksi laskettavaa tunnetilaa elämässäni kolmesti - aina lapsen syntymän jälkeen.

(Sitten se menee ohi. Onneksi. Nimittäin järjellä ajatellen tämä oli nyt kyllä ehdottomasti tässä. Vauvoista kasvaa lapsia, jotka harrastavat kahdeksana iltana viikossa ja lapsista teinejä, jotka tarvitsevat Gantin vaatteita ja mopoautoja ja vaihto-oppilasvuosia.)

Upouudessa vauvassa on kuitenkin jotain ihmeellistä; jotain mihin minun kaunokirjalliset lahjani eivät riitä. Ja jotain niin ohimenevää, että sitä alkaa kaipaamaan jo ennen kuin se on ohi. Tämä on joka kerta hätkähdyttävä havainto minulle, sillä lähtökohtaisesti sanoisin diggaavani enemmän lapsista kuin vauvoista, ja hauskinta vanhemmuudessa on seurata kun lapsi kasvaa.

Ja kuitenkin. Taas sen oli unohtanut miten pieniä ne oikeasti ovat. Miten pehmeitä ja avuttomia ja vaativia. Ja nyt sitten (viimeistä kertaa) vimmatusti yritän muistaa tämän kaiken, yritän ottaa asiakseni tuijottaa vauvaa ja muistaa.

Mutta ei sitä osaa. Kun eihän vauva käytännössä oikein hereillä viihdy, paitsi syödäkseen. Eli tavoitteena on nopeasti nukuttaa nyytti, jotta pääsisi laittamaan ruokaa tai pyykkiä, leikkimään vanhempien lasten kanssa ("Miksi sä et ikinä äiti voi olla vain mun kanssa?") tai vaikka juomaan kahvia rauhassa* jos muu perhe sattuu olemaan muualla. Niin tai tietysti nukkumaan.

Ja sitten vimmatulla valokuvaamisella koittaa paikata tilannetta. Luoda kuvallisia muistoja, edes.

* Ei tarvinne erikseen alleviivata lausunnon ristiriitaisuutta.

Uusia horisontteja

Vauvan ensimmäiset kaksi viikkoa ovat tunnetusti huijausta (esikoisodottajan kannattaa laittaa korvan taakse).

Varhaiskypsä pikkumies otti kuitenkin jo viime yönä repertuaariinsa nukkumisen ja syömisen lisäksi huutamisen.

Esimakua tulevasta.

Pikkuveli! Pikkuveli! Pikkuveli! Pikkuveli!

Innostus on suurta pienten hoitajien joukossa (ei kuvassa).

Tässä vanhemmat vielä sairaalan iloisissa tunnelmissa - pikkuveljeä pohdituttaa.

Täyskäsi

Täydessä kyydissä.

Hyvää huomenta Nukketehtaalta

Stilleben

Tein vauvanhoitoaiheisen asetelman lastenhuoneen lipaston päälle. Kutsun sitä nimellä "Valmistaudutaan meilläkin".