keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Entä jos käytössä olisi seitsemän elämää?

Olen melko paljon ahdistellut itseäni siitä, että väitöskirjani on venynyt suunniteltua pidempään (koska olen saanut kaksi lasta projektin aikana). Äitiyslomalla jokainen lisäkuukausi tuntui ammatilliselta itsemurhalta, kun taas näin jälkikäteen ajatellen - aivan yhdentekevää jos olisin ollut pidempäänkin.

Joskus viisaudet tulevat yllättäviltä tahoilta: tällä kertaa parikymppiseltä kokoomuslaiselta kauppatieteen opiskelijalta. Tämä kuulostaa varmasti täysin triviaalilta pohdiskelulta, mutta ajatus löi minua päähän vasta aivan nyt ja siksi haluan jakaa ilosanomaa.

Turun ylioppilaslehdessä (1/2012) oli ylioppilaskunnan edustajiston uuden puheenjohtajan haastattelu ja jostain syystä luin sen. Tässä on pakko olla joku johdatus-juttu. Tunnen sen selvästi.

Mikä haluat olla isona, lehti kysyy. Ja Ville Valkonen vastaa: 
Hyvä ihminen. Lisäksi kauppatieteilijän on aina pakko vastata yrittäjä. Haluan olla esimies haasteellisessa tehtävässä yksityisellä puolella, kirjailija tai poliitikko. Uskon, että elämässä voi tehdä monia asioita. Jos elämän jakaa viiden vuoden jaksoihin, käytettävissä on 7-9 eri elämää.
Tuo viimeinen virke pisti miettimään. Jotenkin tunnun jumiutuvan sellaiseen pieneen kehään, jossa ajattelen, että tässä menen nyt kapeaa polkua pitkin johonkin suuntaan. En näe sitä, että suuntaa voi myös vaihtaa, ja kun yksi vaihe on ohi - ja aina ne väistämättä on joskus ohi - se on vain kappale henkilöhistoriaani.

Tai sitten olen vain jämähtänyt henkiseksi teini-ikäiseksi, jonka mielestä 25 30 40 vuoden jälkeen ei enää ole elämää ja siksi kaikki pitäisi saada hetijustnyt.

Valkonen laskee elämiksi tässä yhteydessä työiän. Olen nimittäin nyt jo kuluttanut seitsemän "elämää". Mutta kun kohta suljen elämästäni tämän väitöskirjaluvun (ei ole enää mitää venyttämisen mahdollisuuksia) minulla on edelleen 6-7 työelämää jäljellä. Ellei enemmän - jotenkin en usko eläkeikään, jossa ei tehtäisi töitä.

Huikeaa. Koska onhan viisi vuotta pitkä aika, tavallaan. Jos osaisikin säilyttää jotain nuoren kauppatietelijän optimistista ja olla jämähtämättä "tässä minä nyt olen ikuisesti" -ajatukseen, mitäköhän sitä ehtisi niillä kaikilla elämillään tekemään?

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Kaikkee ihkuu!

Sain hyvän mielen haasteen Liisalta ja hyvä mielihän siitä tuli heti. Jes! 

Haaste kuului näin: Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Haasteessa kuuluu jakaa ainakin kymmenen (10) hyvän mielen asiaa, antaa vielä eteenpäin viidelle (5) bloggaajalle ja lisäksi mainitse haasteen antajasi. (Tutkija minussa ihailee, että luvut on täsmennetty numeroin. Ei tule väärinkäsityksiä.)

Ja minä kun olen tällaisen positiivisen ajattelun airut, niin oikeaan paikkaan tuli.

1. Blogihaasteen saaminen. Tämä on jo toinen, ja siihen toiseenkin tartun ihan pian! Se, että blogiani luetaan ja jotkut ihanaiset vielä kommentoivatkin. (Näin pääsiäisen kunniaksi on hyvä aloittaa pienellä narsissilla.)

2. Kevät. (Onneksi haasteessa ei sanottu, että pitäisi olla omaperäinen.) Aurinko. Se, että jalkakäytävät on putsattu hiekoitushiekasta ja saa pakata talvikamat (toisten) vintille (kun ei ole omaa) ja saa alkaa kuopsutella pihaa ja pohtia minkälaista salaattia sitä tänä vuonna istuttaisi 0,4 neliön kasvimaalle.


3. Oma piha. En koskaan osannut kaivata sellaista. Nyt kun se on, niin mikä ilon lähde! Kompaktissa koossa ei teetä liikaa työtäkään.

4. Batman.


5. Viiden minuutin hiljaisuuden lopputulema.


6. Olohuoneen lamppu. Eiku siis koti-dj.


7. Vuotuisrituaalien eläminen lasten kanssa. Oikein pääsiäistipuja ostin Tiimarista viime vuonna.


8. Elävät kukat. Eivät elä kauaa minun kotonani, mutta sen hetken.

9. Bussimatkustus. Pieni päivittäinen välitila, limbo. Ei tarvitse tehdä mitään, ei voi tehdä mitään. Ja kuitenkaan se ei kestä liian kauaa. (Sunnuntaina hain jo pyörän kellarista, eli kohta vaihtuu menopeli. Pyöräily vasta parhautta onkin.)

10. Ystävät. Henkireikä. Ja ystävien perheet, pieni maailma meille.

11. Kaikki ihanat blogit: Tyttö sinä olet rätti, Salamatkustaja, Kaksoiselämää, Muutama hetki, Oi mutsi mutsi. Lienee selvää, että haaste lähti sinne. Moro!

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Pakkotoisto

Sain tänään taas itseni kiinni kuntosalilta vilkuilemasta kelloa. Vielä kyykkybiisi, hartiat, vatsa ja venyttely, sitten pääsee himaan.

Saan itseni kiinni siitä oikeastaan joka kerta. Ehkä en kauheasti pidä jumpasta. Saunominen on käynnin palkitsevin osio ja se kestää kaksi minuuttia. Mielestäni olisi siis reilua, että huomaisin edes jotain edistymistä.

Laskin, että on kulunut vuosi siitä kun aloitin kuntosalijäsenyyden - ja samaan aikaan jalkapallon. Ja vaikka muuten edistymistä on vaikea todentaa, bodypumpissa, jossa sama konsepti toistuu kuukaudesta ja vuodesta toiseen, käytettyjen painojen määrästä voi päätellä jotain. Tänään tajusin että latasin kyykkyihin enemmän painoja kuin koskaan ennen. Enemmän kuin koskaan ennen lapsiakaan. Siis saman verran kuin yli viisikymppinen tätini, joka käy samalla salilla.

Miksi sitten oikeastaan käyn jumpassa? Ulkonäön takia kaiketi pelkästään. Pysyäkseni "kunnossa". Siksi olisikin siis reilua, että tulokset näkyisivät edes jollain tavalla.

Tunneilla muistutetaan keskivartalon tuesta - yleensä tässä kohtaa puristan pakarani yhteen, koska se on lähinnä keskivartaloa oleva lihasryhmä, jota pystyn tahdonalaisesti liikuttamaan.

Muistan jo koulusta, että punnerrukset ja vastalihakset olivat ne, joissa en pysynyt muiden tahdissa. Edelleen teen penkkipunnerruksia säälittävillä painoilla, ja vatsalihasten kohdalla koitan niillä surkeilla käsivarsien lihaksilla nostaa ylävartaloani ylös lattiasta.

Juoksulenkillekin pitäisi varmaan taas mennä kun maa on paljas. Yksi ystävä muistutti niistä viime syksyn puolimaratonuhoista, niin pakkohan se on mennä. Mutta kuinka paljon tykkäänkään juoksemisesta, se käytiin läpi jo aiemmin.

Jalkapallo oli laji, jonka pelaaminen on (useimmiten) ihan aidosti kivaa, mutta sitä saa pelata vain kerran viikossa. Ja sinnekin joutuu itsensä pakottamaan.

Välillä sitä miettii, että onko tässä mitään järkeä. Voisiko vain hylätä sen "kunnossa pysymisen" illuusion? Vai voisiko siitä urheilusta jotenkin alkaa tykätä vielä näin elämän iltapäiväpuolella?

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Arjen rytmityksestä

Olemme eläneet tätä elämänvaihetta kohta kolme kuukautta, ja olen erehdyksen ja erehdyksen kautta oppinut miten homma pysyy kasassa. Yksi arki-ilta pitää rauhoittaa kyläilyiltä ja harrastuksilta, ja kahtena iltana viikossa pitää tasia univelkaa menemällä lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan. Joka toinen viikonloppu on hyvä olla ohjelmatonta aikaa, jolloin molemmat vanhemmat ehtivät urheilemaan ja kyllästymään. Nyt on se viikonloppu.

Arki-illat ovat ihan naurettavan lyhyitä kun teen yhdeksästä viiteen -päivää, eli odotan ihan innolla, että pääsen huomenna pihalle istumaan lasten kanssa kun mies lähtee suunnistamaan. Minä en tästä yllätyskeväästä vielä ole ehtinyt nauttia kuin työpaikan ikkunasta.

Joka toinen viikonloppu onkin sitten hyvä ottaa itselle oikein kunnolla vapaa-aikaa, käydä kavereiden kanssa tuulettumassa ja nukkua hyvin. (Niin no. Olisi se hyvä.)

Mutta juuri kun tämä systeemi alkoi rutinoitua, ollaan uuden edessä: kuopuksen päiväkotiura alkaa ja mies palaa töihin. Sekä minulla että miehellä on työkalenterit ihan riittävän täysiä eli haku- ja vientivuorot jaetaan ehdottoman tasapuolisuuden vallitessa. Joka toinen päivä saa pukea kaksi kirkuvaa lasta ja pää savuten myöhästyä bussista. (Pessimisti ei pety.) Ja joka toinen päivä saa poistua töistä puoli neljän aikaan, hoitaakseen lapsia illan kun se toinen tekee pitkää päivää. (Aina välillä mieleeni tulee ajatus "entä jos joku sairastuu?" Mutta siihen ei nyt kertakaikkisesti ole aikaa. Onneksi meillä ei sairasteta. Sitä ei vain voi tapahtua.)

Mutta ehkä silti on aika miehen palata töihin. Näin kevään merkkinä mies kokosi joululahjaksi saamansa puutarhatuolin - naapurin terassille, naapurin kotiäitirouvan tuolin viereen. Kuulemma naapuri oli korjannut puhumaan opettelevaa kuopusta: "Ei, minä en ole äiti."

Niinä hakuvuoropäivinä voi taas virkistää lasten muistia siitä kuka äiti taas olikaan.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Ostospäiväkirja


Kävin lauantaina pikaisella ulkomaanmatkalla Helsingissä - koska mielestäni ostan vaatteita vain ulkomailta. Edellis- ja viimekesäiset Tukholman saaliit (so. raidalliset trikoopaidat Monkista) ovat kulahtaneet, menneet rikki ja tahraantuneet, eli korvasin ne kahdella uudella raidallisella trikoopaidalla Aleksanterinkadun Monkista. Lisäksi ostin mustan neuleen sekä uudet farkut, koska edelliset (vuodelta 2008) ovat alkaneet jo hieman repsottaa.

Niin ja tuon haalarin. Kotiäidin näppärässä haalariasussa aion löhötä koko kesän. Löhötä... Hah!

Ostostehtävää suorittaessani yritin listata viime vuoden ostoksiani, ja pääsin kahteentoista vaatekappaleeseen juhla-, urheilu- ja päällysvaatteet sekä kengät mukaan lukien, alusvaatteet poislukien. Koska muistini kuitenkin on mitä on, en voi mennä luvusta takuuseen. Mutta koska viime vuosi oli pikkuvauvavuosi, pieni luku tuntuu ihan uskottavalta.

Kuvittelen olevani ekologinen kuluttaja ja ylpeilen sillä, että ostan vaatteita harvoin. Oikeasti ekologista olisi kuitenkin ostaa jollain tapaa vastuullisia vaatemerkkejä, ja vaatekappaleita, jotka kestävät yli vuoden kulutusta - ei trikooriepuja. Tai sitten kirppareilta. Mutta ensinmainittuun ei riitä kukkaro ja jälkimmäisten penkomiseen hermo. (Eli ei, en tosiaankaan pidä shoppailusta.)

Ehkä olen siis vain saita. Mutta ainakin saituudellani on ekologisia sivuvaikutuksia.

Asia voidaan todentaa tämän julkaisukanavan kautta. Kirjaan vaateostokseni vuoden ajalta, niin nähdään ostanko oikeasti niin vähän kuin itselleni uskottelen. Edessä on (ainakin) kolmet häät, ehkä jokunen karonkka - näistä saattaa tulla turhuustelupaineita. Kevätkengät tarvitsen välttämättä ja ensi talvelle ehkä jopa uudet talvikengät. Vapautan itseni synnistä jos ostan käytettyä, eli kannustan siten itseäni kirppareille.

Mutta mikäköhän olisi sitten määrä, jolla voisi vielä hehkuttaa ekologisesta kuluttamisesta? (Aion kyllä arvioida määrän lisäksi ostosten laatua, eli paljonko niille on tarvetta.) Vai olenko nyt jo kerskakuluttaja?

Vuoden 2012 ostoslista 20.3. mennessä:

- kaksi neuletakkia (toinen häihin), 60e
- kaksi trikoopaitaa, 35e
- farkut, 40e
- haalari, 35e

Synnitön lista:

- hääpuku (vanhan muokkaus, hinta liikesalaisuus)
- neulepaita (kaverin vanha, 5e)

Lisään vaatehaasteeseen vielä kaappihaasteen, eli käyn läpi vaatekaappini jälleen syksymmällä ja tutkin mitkä vaatteet ovat jääneet edellisen siivouksen jälkeen käyttämättä, armottomasti karsien ja itseäni suomien. Pari tällaista kierrosta, niin ehkä saadaan homma kasaan.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Asiallinen pyyntö


Tämä laari* ilahduttaa mieltäni lähes päivittäin. Ihan perinteisessä lintukodossa ei toki enää asuta, kun pitää erikseen pyytää, että tavarat jätetään varastamatta. Mutta kuitenkin.

* Laari = (matalilla) seinämillä erotettu aitan, kellarin tms. osasto, hinkalo, purnu. esim. Peruna-, vilja-, jauholaari. Mitä ennen juhannusta sataa, sataa laariin [= on hyväksi kasveille, sadolle]. Lähde.

Vaikeita kysymyksiä

Olemme saapumassa siihen vaiheeseen, jota olen (suotta?) pelännyt jo etukäteen: vaikeitten kysymysten ikään. Pelännyt siksi, että joudun tunnustamaan, etten oikeastaan tiedä maailmasta paljoakaan.

Onneksi on tietokone.

- Kuinka kaukana on kuu?
- Tosi kaukana. Katsotaan kotona internetistä.

Eilen kauppamatkalla näimme sotilaspoliisiauton. (Se oli Volkswagen. Lapsi kiusaa minua myös kyselemällä automerkkejä. En kai minä tiedä ellen näe sitä logoa auton takana. Usein en sittenkään.)

- Mikä on sotilas?

Selitä siinä sitten ikätason (ja oman vakaumuksen) mukaisesti alle nelivuotiaalle mikä on sotilas ja mikä armeija ja miksi sellaisia tarvitaan. Ja minuutin päästä:

- Miksi meillä ei ole tuulimyllyä pihalla?

- No jaa, ensinnäkin meillä on aika pieni piha...
- Sellainen pieni tuulimylly.
- ...ja että mihin sitten sellaista tarvitsee...
- Kun tuulee niin se tuulee.
- ...että onko sille niin käyttöä...
- Minä pidän tuulimyllyistä. Ja porsaista. Ja lehmistä. Lehmä on mun lemmikkieläin. Se asuu meillä kotona, Mona Lisan luona. Minä olen Mona Lisan äiti.

Onneksi välillä saa siirtyä kertojista kuuntelijoihin.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Virstanpylväs

Olimme tänään ekaa kertaa tarhakaverin synttäreillä. Tai olen minä ollut ennenkin. Muistan itkeneeni ja minut piti hakea kotiin. Siksi meitä meni lastenkutsuille kaksi. Ja koska luulin, että pitää. Ei olisi tarvinnut, mutta sain kahvia eli ihan hyvin meni.

Kaverisynttäreillä ollaan toki käyty monesti, mutta tähän asti lasten sosiaalinen elämä on koostunut meidän vanhempien kavereiden lapsista. (Ja niitä muuten riittää - ystäväni kantavat vakavissaan vastuunsa Suomen väestörakenteen korjaamisesta.) Toki näidenkin lasten joukosta toiset ovat läheisempiä esikoiselle kuin toiset, mutta silti on (minusta) hurjan jännittävää, että lapsi alkaa muodostaa ystävyyssuhteita täysin omista lähtökohdistaan, ilman minun tai isänsä välittävää vaikutusta.

Jännittävää kahdestakin syystä: ensinnäkin, kun mietin miten merkittävä, suorastaan määräävä rooli ystävillä on ollut oman elämän ohjautumisessa. Jännittää, että miten lapsi onnistuu näitä suhteita luomaan. Ja toisekseen, onhan tämä melkoinen itsenäistymisen merkki - lapsi alkaa elää meistä vanhemmista irrallista elämää. Enkä sano tätä nyt millään pateettisella liikutuksella, vaan pikemminkin olen tätä vaihetta toivonut tulevaksi.

Mieleeni on painunut erään ystäväni isän viisaus:
Onnistuneen kesäloman salaisuus on, että lähettää lapset naapuriin ennenkuin naapuri lähettää lapset teille.
Vaikka en minä toistaiseksi edes välitä ovatko meillä vai muualla; tärkeintä on, että leikkivät keskenään.

Viime kesänä katselin liikutuksen vallassa tytön leikkejä pihalla isompien lasten kanssa. Nyt kun naapuriin on muuttanut samanikäinen tyttö, esikoinen on viikon aikana ollut kahdesti leikkimässä heillä. Ensimmäisellä kerralla en tiennyt miten olisin tilaisuutta juhlistanut - kuopuskin nukkui samaan aikaan päiväunia - niin yritin nukkua päiväunia ja lukea Hesaria samaan aikaan. Elämä on täynnä valintoja.

Mutta entäs kuopus sitten? Isosiskon alkaessa kehittää omia menojaan, on kuopus kehittänyt täydellisen kiintymyksen isosiskoonsa. Meidän lähtiessämme synttäreille hän ensin laittoi isosiskon pipon päähänsä ja sitten vapaaehtoisesti ojensi sen isosiskolle. Sen jälkeen hän alkoi sanattomana ja tomerana kiskomaan omia haalareitaan: "Minä pukisin nyt nämä, kiitos." Parka.

Hyvää naistenpäivää!

Naistenpäivän ruusuni työhuoneen ikkunalla on vielä hengissä. (Lounasruokalastamme, ei nyt sentään mieheltä.) En toivotellut hyvää naistenpäivää viime viikolla, koska tämäntyyppiset juhlapäivät haastavat minut protestimielelle: joka päivähän pitäisi olla naistenpäivä!

Hyvää ystävänpäivää siis samoin tein!

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Kuningaslaji

Klenkkasin tänään taas töihin. Mutta kyllä kannatti.

Maanantaisin en myöhäisten harkkareiden takia pääse nukkumaan ennen kuin liian myöhään ja tiistaisin kiroilen. Mutta kyllä kannattaa.

Jalkapallo on nimittäin hieno laji. Etenkin kun sitä pelaa itse. Ja etenkin kun voittaa.

Mietin olisikohan minusta tullut enemmän urheiluihminen, jos olisin löytänyt oman lajini aiemmin (kuin kolmevitosena). Mutta tuskin. Tässä iässä on helppo aloittaa uusi laji kun ei enää vaadi itseltään liikaa. Koska eihän sitä nyt tämänikäisenä voi kunnolla oppia mitään lajia. Pääasia sitten, että on hauskaa. (Ja voittaa.)

Kokeilin kyllä paljon harrastuksia lapsena. Pianonsoittoa (järjestin itselleni soitonopettajan kolmevuotiaana seurakunnan kerhosta, piano ostettiin vasta vähän myöhemmin), piirustuskoulua, ratsastusta (äitini oli nero, sain aloittaa kovilla pakkasilla ulkoratsastuksen - en jatkanut kauaa), yleisurheilua, tanssia. Partioonkin päästivät, mutta siellä tosiaan tehtiin solmuja niin en mennyt toiste. Teatteri oli sitten se joka vei mennessään.

Mutta koskaan en harrastanut mitään joukkuelajia. Enkä balettia. (Olen niin wannabe Wannabe Ballerina!)

Nyt täytyy sitten tyytyä lasten kautta elämään unelmiaan. Baletti on jo hyvin työn alla, koska esikoinen haluaa tanssia balettia. Sitten isompana. (Nyt vielä vähän jännittää.) Jos sitten tämä pienempi rämäpää pelaisi jalkapalloa.

PS: Sanotaan, että ajan myötä pariskunnat alkavat muistuttaa toisiaan. Vai oliko ne koirat? No, joka tapauksessa. Miehestä tuli tapaamisemme jälkeen kasvissyöjä ja väitöskirjatutkija. Minä aloin pelata jalkapalloa. Ja meistä tuli vanhempiakin ihan yhtä aikaa. Ja puutaloasujia. Ajatella.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Kipsakkaasti nyt!

Esikoinen lähestyy neljää ja puhuu jo valitettavan hyvää yleiskieltä. Muutamat omat sanat puheessa vielä silti ilahduttavat. Kuten kipsakkaasti (=nopeasti). Tai viime viikon palmetti, joka tarkoitti sekä paljettia että palmikkoa. Ja tämän päivän akronautti, joka matkusti raketilla tulevaisuuteen. Eli avaruuteen.

Tosin ei tästä uusiosanaisuudesta voi yksin lasta syyttää – äitinsä puhuu mitä sattuu ja isoäiti keksii uusia sanoja ihan päivätyökseen. Otetaan nyt vaikka prenksuttaa, joka meidän kielessämme tarkoittaa valokatkaisijan kanssa leikkimistä: päälle ja pois, päälle ja pois. Väittävät ettei se ole mikään sana. Mutta miksi sitä sitten kutsutaan, kysyn ma?

Turun murretta myös kuulee. (Kiitos etenkin sen samaisen isoäidin.)

- Miksei mamma ja pappa muuta?
- Miksi heidän pitäisi muuttaa?
- Niiden koti on rikki. [...] Se on ihan kraappeentunu (=naarmuntunut).

Kattomaali on ilmeisesti halkeillut. Pitää vielä hiukan keskustella tytön kanssa tästä kertakäyttökulttuurista...

Nyt illalla tyttö kirosi.

- Voi jestan! Voi perrrrmanto!

Tämä pidetään.

Täällä ne palmetit leijailevat. Isän kanssa tehty kirppislöytö, 1e. Tylsä äiti olisi varmaan jättänyt tämänkin ihanuuden ostamatta.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Suuri sisustusnumero (3/3): Väriä lastenhuoneeseen


Lastenhuoneen kalusto. Hankittu kierrätyskeskuksesta parilla kympillä. Rumahko, ja hyvin vaaralliset, vaappuvat tuolit. Mies hieman paheksui ajantuhlausta tällaisten roskien entisöintiin. Menivät kuitenkin täytetyönä tämän talven kurssilla.

Suunnittelin valkoisia jalkoja ja mustaa pöytälevyä. Ehkä keltaista tehosteeksi. "Vaaleanpunaiseksi," ilmoitti huoneen vanhempi haltija. Mitäs siihen sanomaan.

En kuitenkaan ottanut lasta K-Rautaan, ja valitsin ärhäkimmän pinkin mitä löysin. Kaverin ylijäämämaaleista pihistin vielä keltaista kaveriksi.

Lopputulos: ei niitä kukaan niin tarkasti katso. Hionut en kuin nimeksi ja maalasinkin vain sinne päin. Suosikkiprojektini!


Apulainen, joka olikin pukeutunut huonekalujen väreihin, oli tyytyväinen, eli tärkeimmässä onnistuttiin. Uudet liimaukset toivottavasti kestävät.





Ja vielä yleiskuva lastenhuoneen kokonaistilanteesta illan balettiesityksen säestämänä.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Suuri sisustusnumero (2/3): Lipasto

'

Entisöintiharrastuksen aloittamisen jälkeen olen alkanut bloggamaan, joten ta-daa: eteisen lipastosta löytyy myös "before"-kuva. (Ja nyt muuten kuvaa katsellessani huomaan, että olen kadottanut nuo pienet tapit, jotka kuuluvat laatikon vetimeen. Hmph.) Tavallaan tietysti hävettää esitellä, että tämän näköinen huonekalu on ollut meillä esillä.

Oletan lipaston olevan äidin serkun perintöä. Tai mahdollisesti äidin tädin. Joka tapauksessa se on saanut tuhoutua minun hoidossani jo toistakymmentä vuotta. (Alun perin lakkapinnan rikkoi hajuvesipullosta salakavalasti valuva pisara. Uskokaa pois: L'eau d'Issey on tehokkaampi lakanpoistaja kuin Nitromors. Ja haisee paremmalta.)


Mainitsinko jo, että vihaan hiomista? No, sitä riitti taasen. (Kuva ei ole epätarkka, se on pölyinen. Kuten keuhkonikin.)


Lipasto hiontapuhtaana. Laatikon etureuna petsattuna.


Petsi. Tämä on meidän kodin uusi väritys. Muotiruskea.


Ja lakka. Kyllä siinä silmä lepää. (Ja kurssihuoneistossa lentelevä pöly.)

Sitten lavastettu kuva kotioloista ennen kuin latasin kaikki tavalliset tavarat lipaston päälle. Otin myös tietoisen riskin, kun laitoin lipaston paikoilleen ennen vetimen kiinnittämistä. (Kiinnittämättä jää.)

Ja jotta totuus ei unohtuisi kaiken sisustushippeilyn keskellä: toistakymmentä metriä Ikeaa taka-alalla. Aika lähellä tuo Billyn keskiruskea Herdinin muotiruskeaa, kuitenkin.

Suuri sisustusnumero: pelastakaa 1950-luku


Meillä on kotona pääosin kahdenlaista kalustoa. On perintö- ja kirppariviiskytlukuataisinnepäin. Ja on Ikeaa. (Ostosprosessi menee näin. "Ei sitten ainakaan mitään Ikeaa." "Ei niin." Sitten pyöritään pari kertaa Vepsäläisellä. "No jos kuitenkin Ikeasta. Tää on ihan okei." "Joo." Ja sitten kuvitellaan, että ensi kerralla ei kyllä Ikeaa.)

Yllättävää kyllä, näistä kahdesta lajityypistä se 50-lukulainen on alkanut hajoamaan enemmän. Tai ovathan ne tietysti 60 vuotta kauemmin kestäneet.

Koska muutossa havaitsimme omistavamme kolme huonetta hajoavia huonekaluja, on entisöinti ollut varsin taloudellisti kannattava, ekologisesti kestävä ja muutenkin hyvä ratkaisu kadota kotoa viikonlopuiksi.


Tämä oli ensimmäinen entisöintiprojektini viime talvelta. Tuoli on äidin serkun perintöä. Valitettavasti kuva lähtötilanteesta puuttuu, mutta sanottakoon, että aiemmin siinä pidettiin vilttiä päällä ihan syystä. Puuosat olivat vaaleat - petsasin ne tummemmaksi, jotta mätsäisivät paremmin muuhun kalustukseen.

Lopputulos: kaunis katsella, mutta saumat eivät kestäne seuraavaa 50 vuotta.

Projekti 2: Sohvapöytä. Hankittu sauvolaiselta kirpputorilta 6 eurolla. Lakkapinta oli pahasti lohkeillut, osa viiluista oli jaloista irronnut ja erikeepperöity paikoilleen. Tässä oli muuten hiottavaa, vanha lakkapinta aivan paholaisesta.


Tämä petsaamisvaihe vähän jännitti. Ei niin paljoa kuitenkaan ettei olisi ehtinyt kuvailemaan.

Ja petsattuna. Etualalla ruokapöydän tuoli. Tanskalaista designiä. Ostettu ylihintaan helsinkiläisestä vanhaintavarainliikkeestä. Muuten kivat, mutta eivät kestä nykyaikaista tuoleilla keikkumista. Meillä ei makoilla, joudunkin komentamaan vieraitamme. Ja pipo pois päästä!

Lopputulos: vähän jouduin paikkamaalailemaan, kun lakkaa ei tahtonut saada irti ilman, että puhkoo viilun pinnasta. Mutta sitä ei näe, ellen minä kerro. Enkä tietenkään kerro. Kuva sohvapöydän uudesta ilmeestä tuolla ylhäällä.

PS: Pöydän takana näkyvä sohvakalusto on entisöity ammattilaisella, sentään. Samalla kankaalla kuin se itse entisöimäni tuoli. (Lopputulos: sieltä Ikeasta olisi saanut uuden halvemmalla, mutta ei noin hienoa.)

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Hetkessä elämisestä


Olen lapsesta asti oppinut elämään suunnitelmataloudessa. Koen, että arki on mukavampaa, kun tietää, että odotettavissa on kaikkea kivaa. Miehen ote elämään on erilainen: jos kaikki on suunniteltua, se ei enää ole kivaa.

Suhteemme alussa tapasin täyttää kaikki viikonloppumme ohjelmalla, koska mies ei sitä tehnyt. Jossain kohtaa tajusin, että joukkoon piti jättää myös tyhjiä päiviä, jolloin mies voi elää spontaanisti.

Ja onhan minustakin tietysti mukava tehdä spontaaneja juttuja. Kunhan tiedän, että jotain spontaania on tulossa.

Tänään päätimme tehdä grillausretken. Pihalle, koska emme viitsineet kauemmas. Soitin yhdelle naapuristossa asuvalle ystäväperheelle, josko tulisivat mukaan. Mikä ettei, vastasivat.

Haimme grillin kellarista ja totesimme, että grillihiiliä oli säkin pohjalla tasan kaksi. Pihalla ollut naapuri kipaisi hakemaan niitä lähikaupasta. Grillihiilet eivät kuuluneet talvikauden valikoimiin.


No, pihavajasta löytyi puita. Ehdotin, että nakithan saisi lautojen nauloihin kätevästi paikoilleenkin.


Toinen pihalle tullut naapuri haki sytykkeeksi lahjapaketissa tullutta heinää. Erämeininki.


Voilà!


Paistovaiheeseen päästyämme grillijuhliimme oli kerääntynyt kuusitoista henkeä. On tässä puutaloasumisessa puolensa: on pihayhteisö ja mahdollisuus kokea huikeita eloonjäämiskamppailuita lapsiaan ruokkiakseen.

Me voitimme, nakit hävisivät. Aurinko paistoi.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Terveisiä entisöimästä




Aika pirteet värit, eikö? Vähän uutta ilmettä sisustukseen...

"Sä haiset ihan entisöimältä", totesi esikoinen eilen illalla.

Pahoin pelkään, että huomenna saattaa olla sama tuomio, sillä ihan n-y-t kohta lähdemme iltaa viettämään miehen kanssa. Oota, mä vaan kir

torstai 1. maaliskuuta 2012

Pikku kulinaristit

Project Mama sivusi ohimennen yhtä lasten ruokkimisen perusongelmaa: toisten lautasilla on aina parempaa ruokaa.

Esikoisen kanssa hyväksyin jo kauan sitten, että on turha yrittää syödä leipää jos haluaa lapsen syövän puuroa. Toki, nirso kun on, pestoa ja muita kasviksia saa syödä ihan rauhassa lapsen lihapullamuusiannoksen vieressä.

Sen sijaan kuopuksen Mulle ja! -meininki on kehittynyt sille tasolle, että puurolusikka meinaa tipahtaa jo minun kahvikuppini näkemisestä. Ja toisin kuin esikoinen, hän ei kavahda, vaikka olen antanut haistaa kupin sisältöä. Maistaa en ole uskaltanut antaa, etten saisi kunniaa kaveriporukan nuorimman kahvinjuojan äitinä. (Kovat pohjat on asetettu tuonne kahteen vuoteen... :D)

Tänään illalla olin tehoäiti, ja päätin laittaa huomisen ruoan samalla, kun lapset syövät iltapalaa. Siihen saakkaa menikin ihan hyvin, kunnes menin maistamaan ruokaa.

Söivät sitten kaurapuuroa, marjoja ja maustamatonta jugurttia avec le kuha kermakastikkeessa. Mums!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...