sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Kuvakuu

Ja sitten selitys edelliselle postaukselle: se oli tekninen testaus, joka suoritettiin käyttöympäristössä (mistä joku insinööri on valittanut ja ihan syystä). Pahoittelen tätä, mutta olen usein aika käsittämättömän kädetön näissä tekniikkalajeissa.

Testasin siis miten onnistuu kännykällä otetun valokuvan postaaminen sillä samalla kännykällä sähköpostiviestinä. Ja onnistuihan se ihan moitteettomasti. Miinuksena pitää mainita, että postaukseen ei näin saa tunnisteita, mutta se ei tässä tarkoituksessa haitanne.

Ja sitten selitys testaukselle: olen ajatellut ottaa asiakseni julkaista kuvan päivässä huhtikuun ajan. Vaikka uskon, että tuhannella sanalla kertoo usein paljon enemmän, saattaa olla, ettei niihin tuhanteen sanaan ehkä taivu ensi viikkojen aikana. Kuvapostaus onnistuu ilman tietokonetta ja yhdellä kädellä, ja jonkinlainen dokumentaatio lähiviikkojen tapahtumista voisi kuitenkin olla mukava.
Ainakin minulle.

Ans kattoo.

Kevättä tekemässä

Kottikärryllinen kerrallaan.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Kotitöiden suhteellinen ja absoluuttinen määrä

Salamatkustaja kertoi heidän taloutensa kadehdittavasta kodinhoidollisesta systeemistä, jossa hän vastaa ruoanlaitosta ja mies kodin siivouksesta. Kadehdittavasta siksi, että minä niin mielelläni ottaisin tuollaisen jaon. Ja jo siksi, että tehtävät on niin selkeästi jaettu, ja ilmeisen hyvässä yhteisymmärryksessä.

Työnjako meillä: mies ostaa uusia hammastahnatuubeja, minä yritän käyttää vanhoja tyhjäksi. Minä olen selkeästi tehottomampi.

Meidän taloudessamme kotityöt ovat olleet varmasti suurin väännön aihe kautta aikain. Kuten aiemminkin olen manaillut, on miehen siisteyskäsitys korkeampi kuin minun, ja kotirauhan säilyttämiseksi minä joudun pyrkimään miehen määrittämälle tasolle. (Elämässäni ennen miestä ei pedattu sänkyä kuin vieraita odottaessa.)

Vuosien saatossa on kyllä jonkinlainen herkkä balanssi meidänkin kotitaloudessamme löydetty. Lasten tuoman lisätyömäärän tasautuminen on näkynyt viipeellä, ja väittäisin, että koskaan se ei ole täysin tasautunut. Tosin nyt kun koitin miettiä tyypillistä tilannetta, huomasin, että koko ajan elämme jotain vaihetta ja aika usein poikkeustilannetta. Kuten juuri nyt.

Mutta viimeisimmän vuoden aikana, jolloin olimme molemmat töissä - ja vieläpä yhtä (paljon aikaa) vaativissa töissä - pyrittiin arjessa melko tarkkaan tasaukseen. Käytössä oli vuoroaamut ja vuoroillat lasten viemisissä ja hauissa ja sen mukaiset roolitukset päivissä. Iltaharrastukset jaettiin suht tasan. Sittemmin perheemme ajankäyttöä helpotti minun raskauteni, eli se, että minä lopetin harrastukseni, eikä niihin näin ollen kulu aikaa.

Mutta jos nyt kuvittelen jonkinlaista normaalitilannetta, jakautuvat kotityöt meillä seuraavasti.

Päivittäiset:

- Pyykinpesu, pääsääntöisesti minä. (Suhteemme alkuaikoina kielsin miestä pyykinpesusta, koska ei osannut lajitella pyykkiä. Tämän siitä saa.) Mies pesee omia treenikamojaan, ja siinä sivussa myös muuta mustaa pyykkiä.
- Pyykit kaappiin, pääsääntöisesti minä. Mies toki omansa.
- Astianpesukone, molemmat täyttää (minä salaa uudelleenjärjestelen miehen jäljiltä), mies tyhjentää.
- Lasten aamiainen (sisältäen keittiön siivouksen), useammin mies. (Tässä väitöksen jälkeisessä maailmanjärjestyksessä.)
- Lasten päivällinen (sisältäen keittiön siivouksen), useammin minä. Mies jos minä olen poissa.
- Lasten iltapala. Kuten edellinen.
- Lasten iltapuuhat ja nukutus. Yleensä yhdessä/vuoroillat.

Harvemmin tehtävät/kausiluontoiset:

- Laskujen maksu, vakuutusasiat sekä muut viranomaistoimet. Minä.
- Lasten vaatehuoltoon liittyvä kaikki - kausivaatteiden ajantasalla pito, uusien hankkiminen, vanhojen poislaitto, nimikointi, ja niin edelleen. Paikkaaminen ja nappien ompelu sikäli kun sitä ikinä tehdään. Minä.
- Yöllä oksentavien lasten hoito ja ylipäätään yöhommat. Minä.
- Lakanoiden ja pyyhkeiden vaihto eli liinavaatehuolto. Minä.
- Jääkaapista pilaantuneiden asioiden ja tyhjien pesuainepullojen poisheittäminen. Minä.
- Kaupassa käynti, pääsääntöisesti mies.
- Autoon liittyvä kaikki. Huollot, pesut, tankkaaminen ja jopa skrapaaminen (minä en osaa riittävän tarkasti). Mies.
- Lumityöt ja pääosin haravointi. Mies.
- Vesimittarin luku kellarissa. Mies.
- Nikkarointi, jos kotitöihin liittyvää sellaista on. Mies.
- Internetin ja kodinteknologian hankkiminen (pyytämättä) ja ylläpito. Mies.
- Painavien asioiden siirtely. Mies.
- Ikkunanpesu. Niin? Pian alkaisi olla aika. Minä sen olen tainnut aiemmissa asunnoissa tehdä.

Huomaatte, että listasta puuttuu kokonaan imurointi, lattioiden pesu ja sen sellainen. Tämä siksi, että olemme nyt jonkin aikaa nautiskelleet ulkoistetun siivouksen käsittämättömästä luksuksesta. Kumpikaan meistä ei siis tartu imuriin tai luuttuun, vaan näitä toimenpiteitä suoritetaan tasan kahden viikon välein muiden toimesta.

Ja silti kotitöistä pitää purnata? No vähän.

Havaintoja kotitöiden jakautumisesta:
  1. Kotitöiden roolitus on meillä todella perinteisesti jakautunut siten, että pyykkäys ja vaatteet ovat minun hommiani, auto ja muu mekaniikka miehen.
  2. Päivittäisistä kotitöistä kasautuu iso osa minulle, koska koen että ne pitää tehdä ajallaan. Kyllä mieskin lapset ruokkii, mutta ei välttämättä juuri sillä kellonlyömällä kuin minusta pitäisi. Eli minä ehdin useimmin hoitaa sen ensin.
  3. Mies on ajankäytöllisesti voittanut siivouksen ulkoistuksessa enemmän, koska imurointi oli hänen rastinsa (ja lattioita ei pessyt kukaan).
  4. Oikeastaan minua ei häiritse lainkaan se, montako tuntia käytän kotitöihin, kunhan se tuntimäärä on sama kuin miehen. Eli kysymys on lopulta enemmän periaatteellinen kuin käytännöllinen. Jos mies voi oikaista työpäivän jälkeen sohvalle, minäkin haluan voida. Siksi vuorovastuu onkin toiminut hienosti - kun toinen ei ole kotona, ei kotitöistä tarvitse neuvotella. Kunhan molemmat saavat vapaa-aikaa saman verran.
Silmäilin Väestöliiton julkaisemaa Anneli Miettisen tutkimusta kotitöiden jakautumisesta sukupuolten välillä taustoitukseksi etsien tukea omalle korostuneelle roolilleni kotitöiden tekijänä. Tilastojen valossa talouksissa, joissa on pieniä lapsia, miehet hoitavat n. 30% kotitöistä ja lastenhoidosta. Ja jos molemmat vanhemmat työskentelevät, on naisten käyttämä yhteenlaskettu aika palkallisiin ja palkattomiin töihin (so. kotitöihin) huomattavasti suurempi kuin miehillä.

Valitettavasti en voi kuitenkaan tilastoilla osoittaa minun tekevän leijonanosaa kotitöistä. Ja erityisesti kotitalouspoliittisia neuvotteluja hankaloittaa se, että meillä myös mies kokee tekevänsä vähintään yhtä paljon ellei enemmän kotitöitä kuin minä. Olenkin laskenut, että meillä tehdään kotitöitä yhteensä n. 150%.

Mutta kuten sanottua, tämänhetkinen systeemi on toiminut. Eli syy miksi nyt aihetta pyörittelen päässäni on tuo edessä häämöttävä huoltosuhteen muutos: vauvan myötä kotitöiden osuus noussee jonnekin 180-200 prosenttiin. Millä tavalla tasataan kotityöpainetta, joka kohdistuu minuun vauvan syntymän jälkeen? Vaikka ymmärrettävästi kotivapailla kodinhuolto on päiväsaikaan "minun työtäni", tiedän, että käytettyäni koko päivän ensin lasten kanssa ruoanlaittoon, siivoamiseen, nukutukseen, syöttämiseen, pukemiseen ja pesemiseen, tulen olemaan aika kiukkuinen marttyyri jos en iltaisin koe saavani enemmän vapaa-aikaa. Ja vanhasta kokemuksesta epäilen, että miehen työaikojen ulkopuolinen aika jaetaan "tasan", kuten ennenkin.

Koska en usko, että millään excel-taulukoinnilla arkeamme muutettaisiin, mitä voin tehdä, etten täysin katkeroidu kotiäitinä?
  1. Hyväksyä tilanne ja keskittyä sen tilapäisyyteen. So. olla vertaamatta omaa työmäärää miehen vastaavaan. (Ja muistaa että mieskin tavallaan tekee töitä päivisin, joskaan ei kotona.)
  2. Pitää huolta omasta vapaa-ajastani, edes pienessä määrin.
  3. Laskea standardeja kodin- ja lastenhoidollisesti: ehtii sen myöhemminkin. (Tosin tästä seuraa potentiaalisesti laskua kodin yleisessä viihtyvyysilmapiirissä.)
  4. Huolehtia, että pistän pitkäkseni sohvalle silloin kun olemme molemmat kotona.
  5. Niin ja olla järjestelemättä sitä astianpesukonetta. (Jolloin maailma tuhoutuu, koska meillä pestään vajaita koneellisia.)
Muita hyvin vinkkejä? (Niin ja miehelle terveisiä, että voit vaikka anonyymisti kommentoiden tuohon alle listata kaikki asiat, joita sinä teet enemmän ja jotka olen puolueellisessa vuodatuksessani täysin ohittanut. Kukaan muu tuskin näin pitkälle jaksoi lukeakaan.)

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Ostospäiväkirja 2013, ensimmäinen kvartaali

Pienellä ennakoinnilla ensimmäisen kvartaalin tulokset (jos vaikka on kuun vaihteessa kiirusta).

Ja se on nopeasti raportoitu: ostin itselleni (ja lapsille) karonkkavaatteet, piste. Niin ja sen laukun.

Mekko (125e) oli löytö ja niin olivat kengätkin (39e), ja molemmille uskoisin olevan käyttöä jatkossakin. Kengille on aivan varmasti, eli se "uskoisin" viittaa mekkoon. Lähinnä mietin, että kun se niin mukavasti laskostui raskausvatsan päälle, niin koenkohan jatkossakin näyttäväni siinä raskaalta vaikka en olisikaan. Nähtäväksi jää.

Raskausvaatteita ostin ne pari paitaa viime vuoden puolella. Eli koko tämän pitkän (tai siltä tuntuneen) kauden minulla oli käytössä kahdet farkut, yhdet mustat housut ja yksi musta puolihame, siis raskaussellaisia. Muutama raskauspaita edellisiltä kierroksilta ja pari lainassa, mutta todella pitkään pärjäilin ihan perusmuumuitteni kanssa. Siitä olen tyytyväinen. Ja eilen havahduin siihen iloiseen asiaan, että pian minulla on kaapillinen "uusia" vaatteita. Sitten vaan jännitetään, että koska niihin taas mahtuu.

Merkittävimpiä vaatepoliittisia tapahtumia tässä kvartaalissa olikin miehen kaapin siivoaminen mm. rumista paidoista, kaikista kravateista, joissa oli Tipi tai maksalaatikkokuosia (so. kaikista ajalta ennen minua) sekä ylioppilas- ja muista puvuista ajalta ennen minua. Mies ei mikään bodari ole nykyäänkään, mutta lukioaikaan se oli melkoinen pulkannaru (sanon vaikka suuttuukin) ja silti puvut, joita hänelle on tuolloin myyty, ovat nykyään liian isoja. Onko kysymys, että mitä ihmettä silloin 90-luvulla on ajateltu, vai että mitä ihmettä myydään 18-vuotiaalle pojalle?

- Kyllä se tuosta äkkiä 50 kiloa kasvaa!

No niin. Mielihyvää, jota tuntee saadessaa hävitettyä kaapeista tavaraa, himmentää hiukan se, että se ei vähennä materiaa tästä maailmasta. Maaseudun tulevaisuudessa, jota aina luen aamuisin kahvipöydässä, kerrottiin missä tonniluokissa vaatetta heitetään nykyään roskikseen:
"Edulliset hinnat, heikko laatu ja vaihtuva muoti ovat tehneet vaatteista kertakäyttötavaraa. Tekstiilivuoret kasaantuvat kaatopaikoille."
Lehden mukaan suomalaiset heittävät pois vuosittain 70–80 miljoonaa kiloa tekstiilejä: neljätoista kiloa per henki, ja tästä yhdeksän kiloa roskikseen. En tietenkään itse suostu olemaan keskivertohahmo tässä tilastossa, mutta kelataan kuitenkin hetki: 56 kiloa vaatetta pois nelihenkiseltä perheeltä. Kolme täyteen ahdettua matkalaukkua!

Eli ei se varsinaisesti mikään synninpäästö ole, jos onnistuu raivaamaan vaatekaappiinsa tilaa. Varsinkin kun sen yleensä täyttää pian jo uudella.

Lastenvaatteita en luvannut ostospäiväkirjaani raportoida, mutta halpuuteen liittyen huomio niistäkin. Ostin molemmille tytöille jouluksi juhlakengät, jotka menisivät sitten karonkassakin. No, koska esikoinen rakastaa pukeutumista, olivat kengät leikeissä - ennen karonkkaa - ja katosivat siis tietysti ennen juhlia. Käänsin asunnon kolmesti ympäri ja kyselin kaikista paikoista missä oltiin kyläilty joulun jälkeen, turhaan. Totesin, että ei auta kuin ostaa uudet - ja ennustin että kengät putkahtavat esiin sitten juhlien jälkeisenä päivänä.

Mutta väärässä olin. Siinä meni kaksi päivää. (Ne olivat tyhjässä pahvilaatikossa olohuoneen tavaroidenhallintatilassa eli portaidenalaisessa kaaoksessa. Joku oli varmaan leikkinyt matkallelähtöä ja kengät olivat siksi "matkalaukussa".)

Tämä tarina siksi, että sekä ne jouluiset juhlakengät että ne uudet olivat H&M:stä, hintaluokassa 9,90e. Väitän, että jos olisivat kalliimmat, niistä olisi(n) pitänyt myös parempaa huolta.

Vuoden siivooja nousi iltapäivälehtiin ja nettisensaatioksi postauksellaan rumasta kevätmuodista. Minä olen jo aikaa sitten todennut kulkevani viisi vuotta trendien perässä, eli tuossa ajassa trendeistä on taittunut terävin kulma. Minua ei siis muoti sinänsä huoleta. Mutta nyt kun jouduin väitöksen takia kiertelemään kaupungilla ja kauppakeskuksissa, tämä kertakäyttöisyyden ideologia suorastaan hyppi silmille.


Eli jos housut ovat hyvät, millä aikavälillä niitä tarvitsee viidet?

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Synnytyskassi ja -kampaus


Pari päivää väitöksen jälkeen äitini kysyi, että kun minulla varmasti oli synnytyskassi pakattuna, niin kaipasinko sinne kertakäyttöhammasharjaa. (Ei maininnut, mutta voin lyödä vetoa, että oli varta vasten tätä tarkoitusta varten ottanut talteen lentokoneesta.)

No, ehkä lennokkaista jutuistani on muutenkin ollut ilmeistä, että olen suurten humoristien sukua. 

Koska olen suunnitellut synnyttäväni rv 41+4, eli kahden viikon päästä, en ole hoppuillut. Mutta yllättäen tällä viikolla olinkin päivän vuoteenomana, kipeänä, ja siitä se ajatus sitten lähti.

Uudelleensynnyttäjänä on tietysti pakosta sikarento asenne - että ihme vouhotusta, mitäpä siellä nyt oikeasti kaipaa. Neuvolakortti on ollut käsilaukussa Helsingin reissusta asti ja kiitos blogiharrastuksen, laukussa on pysyväisluonteisesti myös kamera. Eli olen valmis synnyttämään, kunhan kassi on mukana.

Synnytyssuunnitelmakin on laadittu.
1. Lähde sairaalaan heti. Jos synnytyksen kesto yhä puolittuu, alkaa olla hoppu.
2. Soita, että olet tulossa. Olivat niin hölmistyneen näköisiä kun viimeksi puuskutin paikalle ilmoittamatta.
Mutta toisaalta uudelleensynnyttäjä tietää myös, että synnytyksen jälkeen sairaalassa on julmetun tylsää ja huonot sukat.

Ensimmäisenä pakkasin kotiutumisvaatteet. Vaikka elokuvassa 21 tapaa pilata avioliitto ykkösenä taisi olla "kohtele puolisoasi kuin lasta", on asioita, joissa on pakko holhota. Yksi on se, että sairaalastakotiutumisvaatteita ei jätetä miehen valittavaksi.

Näissä potkareissa on kotiutettu lapsia jo vuosina 1975, 1977, 2008 ja 2010.

Mutta mitä muuta?

- No lukemista!

Kysyin siis Liinalta suosituksia ja marssin kirjastoon. ("Marssin" ehkä unissani. Oikeasti kävelen niin hitaasti nykyään, että pakosta pistää naurattamaan kun laahustan menemään.)

Liinan suosituksista hyllyistä löytyi nämä:
- Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti. (En yhtään ole digannut Lindgrenistä kolumnistina, joten olin skeptinen, ja kirjasta en vielä C:n kohdalla ole täysin varma. Välillä naurattaa ihan ääneen, välillä menee vähän aiheen vierestä - olkoonkin, ettei kirjassa ole varsinaisesti aihetta. Mutta saattaa siis olla luettu ennen sairaalaa.)
- Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Liina taitaa kuvitella, että minutkin saisi vielä juoksemaan. Mies puolestaan kysyi, aioinko opetella ymmärtämään häntä paremmin. Ihania optimisteja.
Ja ihan itse valitsin:
- Leslie T. Chang: Tehtaan tytöt (linkki HS). Tunnelman keventämiseksi.
- Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé. En ole varma pystynkö lukemaan, mutta voisin koittaa. Liikaa on tullut harrastettua keskustelemista kirjoista, joita en ole lukenut. (Äitikortin olisin tietysti ottanut ellei se olisi umpilainattu.)

Eiköhän tällä kombolla selviä kaksikin päivää sairaalassa.

Ja tietysti lisäksi ipadi. ("Ei ipadia!" kauhistui esikoinen kun pohdin listaani ääneen. Viis siitä, jos minä olen pois muutaman päivän, mutta ei nyt sentään ipadia....)

Lisäksi käytännön tarpeita, joita mies voi tuoda käydessään.

- Puhelimen laturi, niin ja kameran laturi.
- Korvatulpat! Vaikka eivätpä ne jaetussa huoneessa paljoa auta. Yhyhyyy, kuorsaavia huonekavereita.
- Deodorantti, se hammasharja (ei kertakäyttöinen) ja -tahna
- Geishaa ja mehua kaupasta. Laimennettu sekamehu, yhyhyyyh, sanoi prinsessa. (No okei, ei se hernemaissipaprikapussi varioituna keittona, muhennoksena ja kastikkeenakaan mitään juhlaa ole (en muuten edes liioittele!), mutta mehuun vedän rajan.)

Muutenkin kaikki alkaa olla valmista. Ennen kaikkea, synnytyskampaus on käyty leikkaamassa! (Kiitos Leluteekin Emilia mahtavasta blogista!)


Turvaistuin on tilattu, vauvanvaatteet pesty. No se sairaalan "esitietolomake" mihin pitää täyttää kaikki ne tiedot, mitkä lukevat neuvolakortissa, on ärsytyksestä täyttämättä.

Niin ja työpaikan hylkäsin perjantaina! Lähetytin kuusi muuttolaatikollista kirjoja kirjastoihin, ja kuusi kotiin, siivosin kaiken tietokoneen työpöydältä roskakoriin ja palautin avaimet. Eli sinne ei ole enää menemistä.


Ensi viikoksi piti allasbileisiin, mutta niinköhän sitä enää kehtaa.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Lukijan vastuu

Ajattelin, etten sano tästä mitään, mutta. (Yksi suosikkialoituksistani.) Kun onhan tässä jo ehditty keskustella, puoleen ja toiseen. Mutta.

Kun sapettaa tuon Matti Apusen retoriikka. Apunen kirjoittaa (ja ei, en linkkaa):
"Jos hyvinvointivaltiota ei vahdi, se menee mielellään liian pitkälle. Pitää olla mahdollista ottaa myös askel taaksepäin."
Ja hyvinvointivaltiossa pitää ottaa askel taaksepäin, koska Apusen mukaan itsekkäät vanhemmat lomailevat ilman lapsia:
"Etelänmatkan allasbileissä ei ole tilaa lasten tarpeille".
No se on tietysti kamalaa. Ja väitteen tukena on tiukkaa faktaa:
"Esimerkiksi Lohjalla lähes kymmenen prosenttia lapsista lusi päiväkodissa koko vuoden, ilman lomia. Enintään kahden viikon kotilomalle pääsee joka kymmenes lapsi."
Paitsi tietysti jos kysytään Lohjan varhaiskasvatuspäälliköltä.
"Lohjalla oli viime vuonna päivähoidossa yli 2 000 lasta, eikä joukossa ollut ketään, ei yhtään lasta, joka ei olisi ollut ollenkaan lomalla, Lohjan varhaiskasvatuspäällikkö Merja Kuusimurto sanoo. [...]
Noin kymmenen lapsen kohdalla lomapäiviä oli viikosta kahteen eli 5–8 päivää."
"Lomien pitämisestä kertoo myös se, että viime vuonna lapset olivat poissa hoidosta keskimäärin 76 päivää vuodessa. Se on matemaattinen, laskennallinen keskiarvo, joka pitää sisällään myös lasten sairauspoissaolot. Mutta lomakartoitukseen laskimme vain lomapäivät."
Mutta kuinka laajalle leviää tämä pikkuisessa Länsi-Uusimaassa uutisoitu "oikaisu"? Ja vaikka leviäisi, niin pyyhkiikö se pois Apusen luomaa tunteisiinvetoavaa mielikuvaa allasbaarin sikavanhemmista?

Mielestäni on hyvä, että asioista keskustellaan, mutta joku vastuu pitäisi olla myös keskustelun aloittajalla siitä, mihin keskustelu pohjataan. Onhan sekin tietysti ikävää jos lapsi on lomalla päiväkodista pyhien lisäksi vain viikon tai kaksi vuodessa. (Ja tämä tilanne olisi siis puolella prosentilla Lohjan lapsista.) Mutta väitän, että hiukan eri keskustelu syntyisi jos aloitettaisiin tällä faktalla.

Kuusimurto vahvistaa myös minun epäilemääni teoriaa maksuttomien kesäkuukausien kannustavasta vaikutuksesta lasten lomien pituuteen.
"Päivähoitomaksua ei tarvitse maksaa, kun ilmoittaa lomasta etukäteen. Käytäntö on voimassa jo neljättä vuotta ja toimii juuri tarkoitetulla tavalla. Loma-ajat käytetään lasten hyväksi. Ennen joku saattoi tuoda lapsen hoitoon lomalla, kun siitä joutui joka tapauksessa maksamaan."
Eli ehkä se kellokortti tosiaan voisi kannustaa lyhyempiin hoitopäiviin?

Mutta kuitenkin vielä sananen viikonvaihteeksi vanhempainliiton toiminnanjohtajalta Tuomas Kurttilalta
"On vaarallista, jos päivähoitoon luodaan häpeän kulttuuria, jossa hyvän vanhemmuuden mittari on päivähoidon pituus."
Ja jos päivähoidon laadussa on puutteita, pitää päivähoitoa parantaa, ei syyllistää vanhempia välttämään päivähoitoa. Tokihan sitä toivoisi, että vanhemmat haluaisivat viettää aikaa lastensa kanssa. Minä myös uskon, että useimmat haluavat. Ja ne, jotka ihan oikeasti eivät - no, ehkä heidän lapsillaan on paremmat olot vaikka sitten siellä päiväkodissa.
 
PS: Olen työpaikalla eli siis melkein niinkuin töissä. Turha siis puhua mistään kalikoista. Vuf vuf!

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Itsensä palkitsemisesta

Joskus nelisen vuotta sitten pyörin pienessä aktiivisessa tutkijaäitien keskustelukerhossa. Äitiys ja pitkälti myös tutkijuus olivat minulle uusia identiteetin muotoja, joita sain klubissamme pohtia yhdessä muiden kanssa. Tuskailimme akateemisen maailman vääryyksiä ja jaoimme käytännön vinkkejä siitä miten saimme töitä tehdyksi pienten lasten kanssa.

Tässä porukassa kuulin myös, että on motivoivaa asettaa itselleen joku (kallis) palkinto, jonka hankkii ison urakan valmistuttua. Päätin siis silloin neljä vuotta sitten, että kun väittelen, ostan itselleni nahkalaukun. (Tämän on tarkoitus kuulostaa hillittömän koomilliselta, koska oikeasti en pysty motivoimaan itseäni palkinnoilla. Tai jos joskus asetan tavoitepalkinnon, en kuitenkaan raaski lunastaa sitä hetken koitettua. Mutta jos joku nyt kuvittelee, että väänsin väikkärin nahkalaukunkuva silmissäni, ei toki sekään ole minulta pois.)

No, sen jälkeen olen päättänyt ostaa laukun monessa muussakin tilanteessa. Olen pyytänyt ja saanut lupauksen laukusta lahjaksi mieheltä useampaan otteeseen - minun olisi pitänyt vain valita sellainen. Mutta kun en minä sellaisia kalliita lahjoja halua vastaanottaa! (Saati jos pitäisi jotain yhtä kallista hankkia takaisin.)

Viime vuonna päätin ostaa laukun kunhan saan väitöskirjan esitarkastukseen. No se tietenkin jäi, ja nyt viimein väitöksen lähestyessä vinkkasin toiveesta myös kavereille, ja sitten heti perään luksushaavemorkkiksissani peruin toiveeni. Kaverit kuitenkin vinkkasivat toisille kavereille, ja koko joukko pisti rahansa yhteen ja antoi minulle lahjakortin laukkukauppaan. Nyt se oli siis pakko ostaa.

Tämän näköinen kassi oli kaksi sekuntia kaupassa, ennen kuin lastasin sinne omaisuuteni.

Kröhöm. Hän on nyt sitten Lumi. Yhdellä käynnillä valittu, nelivuotisen teoreettisen pohdinnan jälkeen. Ja ihana silleen ei-ollenkaan-materialistisesti todettuna.

Ainoa mikä meni vähän pieleen on se, että ostin laukun Helsingin huumassani, ja lahjakorttini turkulaiseen laukkukauppaan on siis yhä olemassa. Onneksi vanhempani kaipaavat uutta matkalaukkua. Ja jos vaikka joku muukin jotain...

PS: Pahoittelen kaikilta readerin ynnä muiden vastaavien palveluiden kautta blogiani lukevilta sähläämistäni näiden julkaisuprosessieni kanssa. Olen nyt useamman kerran onnistunut julkaisemaan postausluonnoksen "menneisyydessä", ja harva se kerta löydän jotain korjattavaa jo kerran julkaistusta tekstistä. Onneksi Google Reader lopettaa toimintansa pian, kun tää ei näemmä vain osaa tehdä kerralla oikein.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Väitösreportaasi: Karonkka

Minulta pyydettiin karonkka-aiheista postausta. Ja koska on vaikeaa keksiä yleisinhimillisesti kiinnostavaa kulmaa aiheeseen, edustakoon tämä sitten ihan tällaista kertomusperinnettä.

Lähtökohtaisesti noudatin juhlajärjestelyissä omia neuvojani. Ja koska häistämme on vain vuosi aikaa, oli konsepti käytännössä valmiina. Sama meikkaaja ja kampaaja. Sama pitopalvelu, saman excelin pohjalta (hirveästi liikaa) viinaa Tallinnasta, sama DJ, mutta kylläkin eri juhlapaikka. Ja vaikka tilan tunnelmallisuudessa hävittiin, voin sanoa, että onneksi niin, koska juhlien peruutusprosentti oli harmillisen korkea, ja lopullisella väkimäärällä olisi ollut aika autiota juhlia hääpaikassamme.

Koristeeksi kaivoin häihin kerätyt lasipurkit kellarista - ja pesin. (Nyt odottavat kynttilöineen kellarissa seuraavia juhlia.)

Karonkkaahan sitovat teoriassa aika tiukat konventiot, jotka juontuvat jostain muinaishistoriasta. Tyyliin "vastaväittäjän vaimolle [sic!] lähetetään kukkia kiitokseksi ajasta, jonka vastaväittäjä on viettänyt pois kotoa." No ei lähetetty. (Joku muuten on blogiin eksynyt etsien "väitöslahjaa vastaväittäjälle". Ei ollut mitään sellaistakaan.) Mutta meillä ollaan aika rentoja, ja juhlat saa järjestää melko vapaasti kuten haluaa. Pääasia on, että vastaväittäjälle tarjotaan ruokaa.

Minä pidin kaksiosaisen karonkan, eli virallisen juhlaillallisen pienelle väelle (vastaväittäjä, kustos, ohjaaja, pari lähintä työkaveria ja mies) ja sitten isot jatkot. Karonkka alkoi kuudelta ja jatkot seitsemältä, sillä laskin, että näin ollen molemmissa kohteissa on pääruoka syöty samoihin aikoihin, ja yhdistimme juhlat kahvin ja kakun kohdalla yhdeksän aikaan. Ja tämä sujuikin juuri kuten suunniteltua.

Viralliset juhlapuheet pidettiin karonkan pienessä seurueessa - ja vaikka olisi ollut mukavaa, että kaikki muutkin olisivat kuulleet miten minua kovasti kehuttiin, niin silti uskoisin, että rennompaa oli näin kummassakin kohteessa.

Ja teatraalista minua toki ilahdutti saapua jatkopaikalle, jossa tunnelmavalaistuksessa istui monikymmenpäinen joukko ystäviä, jotka nousivat ylös aplodeeraamaan minulle.

Sitä ennen olin jo narikassa saanut yhden lapsen syliini - lapsemme siis juhlivat jatkojen puolella vanhempieni kanssa, koska näiden neljän kanssa balanssi karonkassa olisi keikahtanut jo melkein perhejuhlan puolelle. Ja jos ihmisenä minua liikutti miten mahtavia kavereita minulla on, äitinä minua ilahdutti miten täydellisesti juhlivat lapset minulla on, vaikka muita lapsia ei paikalla ollutkaan.

Puhe.

Puheen kuuntelua.

Ja sitten loppui kuuntelukin.

Pienempi kulki tomerasti juhlapaikassa käsilaukkuineen ja pupuineen ja kommentoi isän juhlapuhetta - tässä kohtaa kuitenkin esikoisen akusta loppui virta, ja hän nukahti puhuvan miehen syliin. (Jätän nyt arvioimatta syy-yhteyttä miehen puheeseen sen enempää.)

Kello oli kuitekin tässä kohtaa yksitoista ja lähellä juhlapaikkaa asuvat vanhempani poistuivat juhlista lapsiemme kanssa. Täydellinen diili meille, vaikka toki vanhempani olisivat mieluusti saaneet vähän pidempäänkin juhlia.

Mitäpä muuta siitä sanoisin, kysyjille vastaisin. Päivänsankarille tyypillisesti juhlat hujahtivat ohi ilman että puhuin kenenkään kanssa juuri mitään - paitsi vastasin kysymyksiin kuten "Mikä fiilis" ja "Miltä nyt tuntuu". Ja hyvä oli fiilis, hyvältä tuntui. Tanssia en kauheasti jaksanut ja korkokengät riisuessani sain hirvittävän suonenvedon molempiin jalkoihin (joka onneksi laantui kun laitoin korkokengät takaisin). Myös juhlaväki käyttäytyi astetta hillitymmin kuin esimerkiksi häissämme - ehkä juhla koettiin arvokkaammaksi, tai ehkä menoa hillitsi juuri se, etten ollut tanssilattialla ja drinksuja nostelemassa.

Mutta saipahan sitten arvoisensa juhlat, väitös, ja silti ilman pönötystä. Ja kun alkuperäinen kysymys koski lapsia karonkassa, niin ehdottomasti voin suositella tällaista konseptia. Toki olisin viralliseen karonkkakaronkkaankin lapset ottanut jos olisin järjestänyt vain yksiosaisen juhlan. Mutta ehkä minä olen sitten vain ihan Äiti Maa, vaikka muuta väitän. Eli painava mielipiteeni on, että kyllä lapset voivat olla mukana aikuistenkin juhlissa - kunhan niistä huolehtii pääasiassa joku muu kuin itse juhlakalu ja sitten jossain kohtaa korjaa nukkumaan.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

I need a hero!

Otsikko ei nyt suoranaisesti liity mihinkään, mutta hyvä biisi sekin. Eikä tässä postauksessa ole mitään ajatusta, joka mahtuisi yhden otsikon alle. Oli viikonloppu, sattui kaikenlaista.

Ensin kävimme Porvoossa, Haikon kartanon kylpylässä. (Ja jos tulit tänne googlaamalla, koska vaimosi väitti, että Haikossa sellaiset sisätassutteluun käytettävät tohvelit eivät kuulu hintaan, niin usko vaimoasi. Joku muu on kyllä jonnekin muualle Internettiin kirjoittanut, että kuuluvat hintaan, mutta sillä on sitten ollut "superior"-huone, ja teillä ei kuitenkaan ole. Ota siis sinäkin mukaan omat tohvelit, niin ei tarvitse kulkea sukkasillaan kun vaimolla ja lapsilla on mukavat tohvelit mukana.)

Minäkin kävin uimassa, ja tuli mieleen, että uiminen onkin mukavaa liikuntaa raskausaikana, ja sitä olisi voinut vaikka harrastaakin - tai sitten jotain muuta liikuntaa joulukuun alun jälkeen. Nyt tilanne on päästetty siihen jamaan, että puolen tunnin pullikointi altaassa tuntuu jo liikunnalta. Voi voi.

Uiminen ei ehkä kannattanut sikäli, että yöllä kuopus alkoi oksentaa. Vaikka eihän tietenkään ole sanottua, että johtui kylpemisveden juomisesta, mutta saattoi se johtuakin. Onneksi meillä oli ruhtinaallinen kahden huoneen perhehuone, niin mies saattoi vähäeleisesti siirtyä toiseen huoneeseen esikoisen kanssa nukkumaan ja minä sain hoidella oksentavaa kuopusta ihan rauhassa. (Plussaa hotellissa sairastamisesta runsaalle pyyhkeiden saatavuudelle ja tietysti sille, ettei niitä tarvitse itse pestä. Muina rokkitähtinä hajotimme myös yhden lasin. Ei ihme, että perhehuoneet ovat hinnoissaan.)

Vaikka aamulla, kun en ollut kiukkuinen, saatoin nähdä, että olihan se järkevää, että emme molemmat valvoneet koko yötä, koska näin ollen toinen meistä jaksoi herätä esikoisen kanssa ja ajaa kotiin, niin silti puolikatkerana pohdin, että en muista meidän käyneen suurta keskustelua siitä, että kumpikohan sen oksentavan lapsen hoitaisi.

Tuli sitten todistetuksi vääräksi myös se, että olisin alkanut ajatella, että meidänkin perheessä voidaan sairastaa. Pakkaan kyllä viikonloppureissuksi huolelliseksi, mutta ei tule mieleenkään sisällyttää varustukseen kuumemittaria, särkylääkettä tai käsidesiä. Ehkä hyvä niin, koska ilmankin pärjättiin ja monta kassia oli tavaraa silti.

Kun kuopus sitten iloisesti kuitenkin söi aamiaisena ja hyvällä ruokahalulla lounaan, eikä enää oksentanut, päätimme jatkaa suunnitelmien mukaan kyläilemään Helsinkiin. Mies meni edeltä kuopus sylissään halaamaan isäntäväkeä. Sitten pesimme lattian, ojensimme kukkaset, ja jatkoimme matkaa Turkuun.

- Aika lyhyen aikaa oltiin kylässä.
- Aika lyhyen, joo.

Tänään sitten pohdin, että olisi kiva tehdä jotain yhdessä, kun jäi viikonloppureissu vähän tyngäksi, ja veinkin lapset Turun Linnaan sillä aikaa kun mies oli urheilemassa.

 
Kuvituskuva. Kyllä kuulkaa sen kevään on nyt vaan tultava, tuolla auringonpaisteella.

(Ja jos tulit tänne googlaamalla, niin on se kyllä kiva kohde lasten kanssa: koko kierrosta ei ehkä kannata pienten lasten kanssa yrittää - me emme, ja pääsimme siis pois ennen väsykiukkua - mutta Ritarisalissa on pukuja ja haarniskoja, joihin saa pukeutua. Ja jalkapuu, jonka äärellä voi käydä opettavaisen keskustelun. Sen sijaan ei ole hyvä idea luvata lapsille, että mennään museomyymälään vasta kotimatkalla, koska ne puomit siinä polkujen edessä tarkoittavat, että kauppaan pääsee vain sisäkautta ja helvetin kiukkuinen vahtimestari ei ole tulossa avaamaan sinulle ovea vaan sättimään että "Aikuinen ihminen, hengenvaaraan vie lapset, selvät kyltit tässä, nyt äkkiä pois sieltä!" Siitä voi auktoriteettipelkoinen lapsi saada vähän ikävän lopetuksen museoretkelle. No ikävä lopetus tulisi myös tietysti jos kuolisi lumikinosten alle, mutta sitä skenaariota minun oli vaikea pelätä nähtyäni ne huimat parin sentin kinokset, mitä katolla oli jäljellä. Mutta sääntöjä siis rikottiin, ja siitä ei Turun Linnan vahtimestari tykkää.)

- Ehkä sillä oli kiukkupäivä.
- Taisi olla.

Mutta parempi kiukkupäivä vahtimestarilla kuin meillä. Sano.

Edit 18.3. Mies kävi lukemassa postauksen ja syytti misinformaatiosta, niin suotakoon hänellekin  puheoikeus. Linkkaamani Bonnie Tylerin biisin nimi on todellisuudessa Holding out for a hero.

torstai 14. maaliskuuta 2013

We don't need another hero

Olen tehnyt tässä viime viikkoina melko paljon luopumistyötä. Ja jonkin verran työtöitä. Ne ensin mainitut liittyvät pääosin niihin viimeksi mainittuihin, ja vakaa aikomukseni on ollut tehdä tästä päivästä viimeinen työpäiväni.

Joku saattaa muistaa minun tuskailleen toimittamani kirjaprojektin venymistä - kirjan jonka piti valmistua viime syksynä. No, sain vihdoin tällä viikolla projektin nykäistyä yhden pykälän eteenpäin ja sen jälkeen siirrettyä vastuun toiselle, mutta hirveän vaikeaa tämä oli. Piti itselleen muistuttaa toistuvasti, että oikeissa töissä ihmisillä hanskat tippuvat välittömästi loman alkamispäivänä (minä olen sentään raskausviikolla 38+ ja palkanmaksu on ehtynyt aikaa sitten), eikä minun tarvitse leikkiä sankaria viilaamalla tekstejä vastasyntyneen kanssa.

Toki sitten tämänpäiväisessä palaverissa taas ilmoitin että kyyyyllä mä ihan mielelläni oikoluen vielä niitä viimeisiä versioita, että pitäkää mut vaan mukana sähköposteissa. Kontrolliongelmainen? Vai muuten vain ongelmainen?

No, ainakin olen varmistanut, että minulla ei ole turhaa aikaa käsissäni, sillä ratkaisin viikolla myös toisen henkisen ongelman. Ilmoitin päiväkotiin, että lapset jäävät kotiin maaliskuun lopusta. Tätä voisi nyt sitten perustella laajasti puolin ja toisin (ja varmaan saisi kivaa keskusteluakin aikaan - ottaen huomioon, että vaikkapa Hupsin postaus sukupuolirooleista ja ikäeroista kääntyi tuliseksi päivähoito/kotihoito-keskusteluksi), mutta enpä tiedä onko sille tarvetta. Itseni kanssa olen aiheesta vääntänyt ja tullut siihen tulokseen, etten muulla tavalla voi toimia.

Mutta sen verran itsekäs ajattelin olla, että seuraavat kaksi viikkoa (tämä lapsi ei saa rangaista minua syntymällä etuajassa) aion lomailla - ainakin osittain - vaikka lapset ovat päiväkodissa.

Luonnostelin seuraavan tekstin tänne bloggeriin joskus viime syksynä. Siihen voin sitten palata, jos rupeaa mietityttämään.

Esikoinen palaili päivähoitoon joitakin kuukausia kuopusta ennen, kolmetuntisia päiviä noin kolmesti viikossa. Eikä alkuhankaluus ottanut päättyäkseen. Ajattelin, että lasta vaivasi se, että minä tosiaan olin kotona kuopuksen kanssa, ja että koska hän oli hoidossa vain niin vähän aikaa viikossa, hänellä oli vaikeuksia päästä ryhmään sisään.

Tätien mukaan hän on sopeutuva, huomaamaton, helppo ja kiltti, aina oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja leikki kaikkien kanssa. Eli päiväkodin ohjaajan näkökulmasta varmasti ihannelapsi. Mutta kun se lapsi ei itse tuntunut viihtyvän.

Eikä se viihdy vieläkään. Vuotta myöhemmin, vaikka pikkusisko on samassa hoidossa ja luulisi jo sopeutuneenkin. Joka aamu käymme keskustelun:

- Onko tänään hoitopäivä?
- On.
- Eiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!!!

Ja siitä se päivä sitten kivasti lähtee käyntiin.

Olen ollut aika aseeton tämän viihtymättömyyden kanssa. Lohduttaudun sillä, että yleensä päivä on kuitenkin ollut "kiva" ja päivän jälkeen lapsi vaikuttaa ihan iloiselta. Ja että ehkä meillä kotona on sitten vaan niin sairaan kivaa, että mielummin olisi aina kotona. (Huumoria.)

Kevään aikana viihtyminen on onneksi parantunut pykälällä, niin että edellinen kuvaus tuntuu vieraalta. Hoitoaamut eivät ala huudolla, ja esikoinen on jopa kerran sanonut haluavansa tarhaan. Mutta kun olen kysynyt, että haluaisiko käydä tarhassa leikkimässä kavereiden kanssa sen jälkeen kun vauva on syntynyt, on vastaus ollut selkeä. Ei halua. Enkä minä halua pakottaa.

Onneksi tulee kesä. Aamulla isommat lapset saavat katsoa telkkaria kunnes minä jaksan nousta. Sitten tarjoilen puuron, avaan ulko-oven ja istun terassilla, mitä nyt parin tunnin välein syötän eineksiä tai pakkasesta makaronilaatikkoa. Sadepäivinä katsotaan telkkaria. Kun mies tulee kotiin, kiukutellaan siitä miten sotkuista on, ja kumman vuoro on saada harrastaa jotain omaa. Täydellinen suunnitelma.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Suoramarkkinointia

Sain suoramarkkinointipostia: tohtorinhatusta erikoistarjous.

Eikä siinä vielä kaikki!

"Tohtorinhattujen lisäksi meillä on valikoimissamme tohtorinmiekat. Miekka symboloi totuutta, eli se on hengen ase tutkijan päättelemän totuuden, oikean ja hyvän, puolustamiseksi. Promootiossa käytetään itsenäisen Suomen virallisesti vahvistettua siviilimiekkaa."

Hattu ja miekka irtoaisi alle tonnilla. Mitä minä enää mietin?!

No esimerkiksi aika paljon sitä, että todella on olemassa termi "siviilimiekka". Saati "itsenäisen Suomen virallisesti vahvistettu siviilimiekka". Kaikkea sitä oppii.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

E a s y living

Ehkä olette kuulleet lapsenhoitoperiaatteesta nimeltä "easy"? Systeemissä lapsen päivä toistuu toisiaan seuraavista tapahtumista eat, activity, sleep ja your time - joista toki sleep ja your time tapahtuvat samaan aikaan, mutta se ei nyt ole pääasia. Pääasia on, että tässä on kasassa erittäin hieno äitienhoitoperiaate, jota toteutin viikonloppuna Helsingissä.

Eat

Viisi ravintola-ateriaa 48 tuntiin ei mielestäni ole huono suoritus ollenkaan. Satkar, nam namaste, Boulevard Social, luksuskasuaalisti kristallilaseista, Dong Bei Hu, tofua poltellen, Sandro, kuin olisin nuori ja kävisin Kalliossa, ja Kiasma, tarjontaan nähden ylihintainen salaattipöytä, mutta eipähän joutunut itse tiskaamaan.

Dong Bei Hu mainostaa itseään Helsingin kiinalaisimpina kiinalaisena, mutta annoksessani ei silti ollut kissaa. Siitä plussaa. Chilistä toinen.

Activity

Huorasatu. Ensimmäinen puolisko hyvällä adrenaliinilla tykitettyä feminististä agendaa. Jos väliajalla ottaa pari skumppaa, sujunee toinenkin puolisko mukavammin.
Kiasma. Jouko Lehtola olisi ansainnut isomman näyttelyn, kun nyt isoista sarjoista oli näytillä vain maistiaisia. Dokumentti-näyttely oli ihan kiinnostava kokoelmaripustus, mutta, no, teema nyt ei ehkä ihan hirveän kattavasti läpäissyt koko näyttelyä. Pitääkö sitä sitten synniksi laskea. Hieno museo, kuitenkin.
Shoppailu. Toden totta sitäkin! Ostin kolme vuotta pohtimani nahkalaukun. Siitä lisää toiste.

Dan Perjovschi sai myös pohtimaan.

Sleep

(Kaikkihan siitä puhuu.) Kaksi yötä katkeamatonta unta aamuseitsemään-kahdeksaan. Ja vaikka nukkumaan menin vasta yhden-kahden aikaan, olin viikonlopun jälkeen virkeämpi kuin naismuistiin. Havainto on jopa pelottava - että miten vähiin uniin kehoni on jo tottunut. (Jos minulta kysytään, optimaalinen yöuneni on yhdeksäntuntinen. Valitettavasti ei kysytä.)

Your time

Kaikki ylempänä mainittu! Mutta erikseen vielä aamut. Vaikka heräsin viekkaudella ja vääryydellä liian aikaisin, kieltäydyin avaamasta silmiäni ja nautin hiljaisuudesta ja rauhasta yli yhdeksään molempina aamuina. Ja sitten söin aamiasta rauhassa, nautiskellen viihtyisässä aikuisseurassa ja paperi-Hesaria lueskellen.
Ja erikseen mainittuna vielä ystävät. Näin vanhoja kavereita, vielä vanhempia kavereita, uudempia kavereita, ja upouusia kavereita - nimittäin sen Liinan.

Voiko ihminen enää mitään vaatia? Kyllä ei voi.

Paitsi uusintaa.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Vaihda vapaalle, mutsi!

Tänään aamulla vein lapset päiväkotiin, palasin kotiin ja pakkasin laukkuuni parit vaihtovaatteet, läppärin, kutimen ja Ulla-Lena Lundbergin Jään (ja neuvolakortin). Purin käsilaukusta koon 92 sukkahousut ja vaihtovaipat. Hyppäsin reteästi taksiin koko kilometrin matkaksi rautatieasemalle.

Se on nimittäin kuulkaa minulla loma! Palkintomatka! Oma lahjani itselleni!

(Tosin eilen, kaiken sen ihanuuden ja hehkutuksen jälkeen mitä väitöksestä on seurannut, sain ensimmäistä kertaa vähän huonompaa palautetta siltä saralta ja olin - ja olen - aivan romuna, eikä tee mieli juhlistaa yhtään mitään. Mutta yritän olla hyvä sportti ja tajuta miten ainutlaatuinen mahdollisuus tämä viikonloppu tulee olemaan koko kuluvana kalenterivuonna, eli kivaa pitää olla vaikka väkisin!)

Kyllä olen todellakin junassa ja junassa on ikkuna, mistä näkyy luminen maisema sekä auringonpaiste.

Ja vaikeahan se on nähdä miten tällä suunnitelmalla ei viihtyisi. Seuraavien kahden vuorokauden aikana minua tullaan näkemään kohteissa Ryhmäteatteri, Kiasma, Akateeminen kirjakauppa, Taidemuseo Tennispalatsi ja mukava vierashuone ilman metrinmittaista seuraa sekä ravintoloissa Dong Bei Hun, Boulevard Social, Sandro ja Satkar. (Toivottavasti minua ei tulla näkemään kohteessa Naistenklinikka, vaikka siihen nyt neuvolakortin muodossa varauduinkin.)

Ennen kaikkea minua tullaan näkemään hyvässä seurassa henkilöiden monet vanhat ystävät kanssa sekä henkilön Liina kanssa! Kaksinkertainen fanitapaaminen, uskallan sanoa. Aidosti jännittävää nähdä IRL kun vuoden verran olemme kehuneet toisiamme toistemme blogeissa - eli todentaa kuinka valheellisen kuvan itsestäni olen onnistunut blogissani luomaan.

Lupaamme tietenkin ottaa ahkerasti taiteellisia detaljikuvia kahvikupeistamme ja sumeita kuvia toisistamme ja blogata tapaamisen kaikki pienimmätkin yksityiskohdat. En malta itsekään odottaa tästä seuraavaa blogi-ilotulitusta (Liinan blogissa)!

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Väitösreportaasi: The look (eli juhla-asu raskaana)

Jos (murehtimiseen) käytetyssä ajassa mitataan, taisi juhla-asun löytäminen olla suurimpia väitökseeni liittyviä haasteita. Mistä löytää etiketin mukainen, silti hieno juhla-asu pitkälti raskaalle?

Taannoisten vuosien haaveena oli tietysti hankkia omaan karonkkaan universumin päräyttävin juhla-asu - jota voisi sitten jatkossa aina käyttää muissa komeissa juhlissa. No, kuinka sitten tosiaan kävikään, väitös asemoitiin yhdeksännelle raskauskuulle, joten melko kertakäyttöiseltä tämäkin asu alkoi näyttää, ja siten väheni myös valmiuteni maksaa siitä suuria summia. Samalla sain koltulle vielä lisää haastetta, koska halusin pitää samaa asua sekä päivällä että illalla.

Täällä blogissa minulle vinkattiin raskausjuhla-asuja myyvästä nettikaupasta Malaika, jonka palvelusta minulla on pelkkää hyvää sanottavaa, vaikka tilaamaani mekkoa en sitten päätynytkään pitämään. Se oli teoriassa ihana, mutta epäilen, että olin liian pienivatsainen täyttämään kaikkea sitä helmaa mitä mekossa oli tarjolla. Lisäksi materiaali oli - kaikki mahdolliset mahat mahduttaakseen - joustavaa trikootyyppistä kangasta. So. ei tarpeeksi juhlavaa.

Huom. minulla on myös jalat!
Sovitus reilua kuukautta ennen h-hetkeä. Armeliaan sumuisassa kuvassa.

Tämän nettiostoksen epäonnistumisesta sisuuntuneena (=pakko löytää parempi ennen kuin palautusaika umpeutuu) lähdin eräänä lauantaina kaupungille taistelu-asenteella - kotiin ei palata ilman mekkoa. Ja melkein ostinkin jo Sokokselta ensimmäisen päälleni venyvän trikoorievun ajatuksella "Tämähän ei maksa melkein mitään! [so. 49e]" Mutta juhlavahan se ei olisi ollut.

Eksyin seuraavaksi hienostovaatteita myyvään pikkuliikkeeseen, jossa en muuten varmasti olisi koskaan asioinut, hain rekeistä kaikki pikkumustat, joihin kuvittelin mahtuvani, ja niistä ensimmäinen oli täysosuma. Mikä hassuinta, kyseessä ei edes ole raskausvaate, vaan mekossa on rinnan alla poimutukset, joiden kuuluisi siis kääntyä sisäänpäin. Minä täytin nuo laskokset vatsallani.

In action. Lainassa ystävän jakku.

Valmistajana Day Birger et Mikkelsen - minulle täysin tuntematon merkki, mutta vaikuttaa laadukkaalta kankaalta. Ja ainakaan sitä ei saa pestä, mikä on aina hyvä fiiniyden osoittaja. Hauskaa oli myös, että vaikka olin varautunut maksamaan mekosta vähän enemmänkin, se maksoi tilanteeseen nähden varsin kohtuulliset 125e. Sattuipa näet niin, että oli joulunjälkeisalennusmyyntien viimeiset korinat ja kyseinen leninki -50%.

Illan kengät minulla oli valmiina - täydelliset punaiset Steve Maddeninit vuodelta 2006, joita olen käyttänyt kaikissa suurissa juhlissa siitä lähtien, omat hääni mukaan lukien. Itse väitöksen etikettiin ne eivät kuitenkaan välttäneet, joten ostin, kuten taannoin raportoin, ensimmäistä kertaa ikinä kenkiä netistä.

Luottojuhlakenkäni.

Kuvittelin siis ostavani mustana nuo siniset, mutta olihan näissä uusissa "matalakorkoisissani" vähän korkoa kuitenkin. No, vähemmän kuin punaisissa. Ja uskaltaisin väittää, että juhlakenkätarpeeni on tyydytetty vuosiksi eteenpäin - sen verran hyvä peruskenkä löytyi Vagabondilta tuossa. Ajattomana mustana kiiltonahkana.

Siispä vielä mekko väitöslookissa, mustissa kengissä. (Miinus koru, joka oli väitöslahja ja etiketinvastainen.)

Ja iltalookissa, punaisissa kengissä. Huomaa miten kaula-aukko on muunneltavissa umpinaisesta avonaisempaan. Kyllä on hieno mekko sellainen joka on muunneltavissa.


Eräs juhlien päähenkilö. Ei kinnaa vaatteet hällä.

Ja mikä siis parasta: ei mitään kertakäyttöistä.

PS: Minusta on lahja, että pystyy joka toisessa postauksessa esittämään paheksuvaa kulutuskritiikkiä, ja joka toisessa esittelemään uusia merkkihankintojaan. Ei siihen jokainen pysty.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Etnografi kirpputorilla

Aloin heti väitöksen väistyttyä työstää tätä vauvanodotusbisnestä ihan tosissani, ja kävin läpi vauvanvaatevarastoni. Parhaimmisto vauvanvaatteista on käynyt läpi kymmenisen lasta, ja osa oli jo niin hirveässä kunnossa, että heitin suoraan roskikseen. Jäljelle jäi vähänoloisesti tavaraa, joten suunnistin kirpparille. (Tosin yksi satsi on vielä maailmalla, minkä onneksi muistin ennen uuden fleecepuvun hankkimista.)

Ja kyllä minusta vielä kunnon etnografi saadaan. Tosin ehkä pitäisi suunnata blogi jonnekin Tuvalun suuntaan, niin teräviä havaintoni ovat kenelle tahansa, joka vähänkin kirppareilla on kiertänyt. (Minä en ole, siksi raportti.)


Paikallisella lastenvaatekirppiksellä oli "Merkkivaateosasto". (Tarvitseeko tästä edes sanoa mitään?)

No, tuvalulaisille ihmeteltäköön, että pesussa kulahtaneesta lapsen trikoopaidasta, jonka niskalapussa on oikean brändin logo on näemmä ihan legitiimiä pyytää 7-10e. Tai siis kai on legitiimiä pyytää ihan mitä vain, mutta ilmeisesti joku myös tuohon hintaan ostaa, ja myyntipaikkakin puffaa tuotteita oikein erikseen.


Minä ostin nämä. Samaa Lindex-kamaa kuin mitä ostaisin uutenakin. Euron kappale. Tuollainen koon 56 paita kun tulee olemaan käytössä sen huikeat pari viikkoa, niin minua ilahduttaa suuresti, että sitä on joku muu käyttänyt jo aiemmin - ja toivon mukaan joku meidän jälkeemmekin.

Vauvanvaatteittemme loppusijoituspaikka on tosin valitettavasti vielä auki. Olen lainannut niitä molempien tyttöjen välissä, mutta tämän kolmosen jälkeen en enää aio niitä säilyttää. Myyminen tuntuu turhan vaivalloiselta jos niistä pyytää sen 1e/vaate mikä on mielestäni kohtuullista. Enkä näe miten pääsisin tuntipalkoille silittämisen ja laputtamisen ja roudaamisen kanssa jos paikasta joutuu vielä maksamaan 27e/viikko, ynnä 5% provikka (etnografi huomioi). Toiseksi olemme saaneet vaatteita kavereilta ilmaiseksi, niin tuntuisi hassulta myydä niitä omaan piikkiinsä. Eli odotan tuttavapiiriin seuraavaa ensisynnyttäjää, joka ei olisi liian tarkka vaateasioista.

 

Lisäksi ostin nämä. Minä, telaketjufemakko ("Barbit vääristävät kehonkuvaa"), natsimutsi ("Eihän nyt ole edes joulu") ja kulutuskriitikko ("Turhaa tavaraa on muutenkin kaapit täynnä").

Mutta mekkoja ompeleva mamma sattui juuri olemaan täydentämässä myyntivalikoimiaan, ja jäin häntä jututtamaan. Näin heti mahdollisuuteni olla kerrankin se kiva vanhempi - tavaralla lahjomalla se onnistuu!

Ja mitä nämä sitten maksoivat? No 2,5e ja 3,5e. Tarrakiinnityksillä ja koristeompeluksilla. Että ei kotimainen käsityökään aina ole hinnoissaan.

PS: Viidenkymmenen lukijan rajapyykki on ylittynyt salavihkaa, mahtavaa! Tervetuloa kaikki uudet!

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Reportaasi: ennen ja jälkeen. The PhD edition.

Se on ohi. Väitös siis. Hullu juttu, mitä ei kokonaisuudessaan vielä tajua. Karonkassa yksi ystävä sanoi, että ajattele, huomenna sun ei tarvi enää tehdä väitöskirjaa. Ja niinhän se on. Mutta en minä kyllä ihan vielä tiedä, että mitä muutakaan minä teen. Ehkä pian tajuan, että olen jäämässä kolmen lapsen kanssa kotiäidiksi. Oh lord.

Mutta siis. Kuinka siinä sitten kävikään.

Ennen

Väitös näkyi paria viikkoa ennen lähinnä unissa. Herätessäni yöllä aloin järjestää väitöspäivää, enkä saanut enää unta.

Lektion kirjoitin tapani mukaan hyvissä ajoin. En osannut tarttua myöskään muihin töihin, joten viikon verran lähinnä syljeskelin kattoon. Suunnittelin karonkan paperituotteita, ja viilasin to-do-listoja juhlapaikan henkilökunnalle ja talkooavuilleni.

Viikkoa ennen alkoi mediahässäkkä. Ensin haastattelu paikallisradioon, sitten YLE:n valtakunnan verkkoon, ja sitten YLE:n kakkosen alueuutiset bongasivat jutun. Läpällä heitin taannoin, että puoli yhdeksän uutisissa nähdään, mutta ihan oikeasti niin kävi! Puolitoista sekuntiani julkisuudessa! (Luulen, että juttuni oli jonkun uuden toimittajan tehtäväksi annettu "leikkaa tämä uutinen niin lyhyeksi kuin mahdollista". Aika lyhyeksi sen meinaan sai. Mutta väliäkö tuolla!) Paikallislehdet eri puolilla Suomea kirjoittivat juttuja, vain Helsingin paikallissanomat ei. Hmph.

Paria päivää ennen kirjoitin ohjaajalleni leuhkien mediahuomiostani, ja meninkin kysymään onko "viime hetken vinkkejä". Ei ollut, mutta lektiosta ohjaaja totesi, noin niinkuin ohimennen, että sen pitäisi olla sisällöltään täysin toisenlainen kuin mitä olin kirjoittanut. Tämä siis puolitoista vuorokautta ennen väitöstä, puoli yhdeltätoista illalla.

Seuraavana päivänä järjen äänet miehen ja kollegojen muodossa yrittivät sanoa, ettei ohjeita tarvitse noudattaa, mutta enhän minä sellaiseen pysty. Lisäksi tämän ohjaajan neuvot ovat aina olleet hyviä. Siispä huonosti nukutun yön jälkeen, päivää ennen väitöstä, väännän itku silmässä lektiota uusiksi.

Koska tapanani on valmistella asiat ajoissa, hyperventiloin ajatuksesta, että kirjoitan tämän tärkeän puheen ilman tyypillistä kahden viikon hiontajaksoa. Annoin tekstin luettavaksi myös miehelle, joka sitten chatissa kommentoi sitä oman tieteenalansa täysin toisenlaisesta näkökulmasta, aiheuttaen lähinnä paineita siitä miten torppaan ideat miestä loukkaamatta. Printtasin paperista seitsemäntoista viimeistä versiota. Ja lopulta lähdin suoraan töistä illalliselle vastaväittäjän kanssa, varmana siitä, että ei tämä hyvin mennyt.

Tai kuljin minä Sokoksen kautta, ostin ripsivärin ja laitoin hyllystä hajuvettä. (Pitääkö nyt hippiäideille vakuuttaa, että en minä yleensä raskaana käytä hajuvettä, mutta ryytynyttä olomuotoa oli pakko kompensoida edes jollain.)

Vain vähän ennen

Sinnittelin illallisen vaitonaisena ja puoli yhdentoista aikaan pysähdyin vielä kotimatkalla ulos penkille lukemaan lektion viimeisen kerran läpi. Sen on oltava valmis, päätin. Illalla mietin, että koskaan en sitten "valmistautunut väitökseen", siis niihin kysymyksiin.

Mutta yöstä alkaen suunta kääntyi. Olin järjettömän päivän jälkeen niin järjettömän uupunut, että taisin nukahtaa heti kun sänkyyn menin, puolilta öin. Ja nukuin aamuun. Lapset olivat yökylässä, eli huvittavaa kyllä, kaikista paineista huolimatta väitöstä edeltävä yö taisi olla parhaiten nukuttu yö kuukauteen. Kannattaa väitellä pienten lasten äitinä.

Aamusta saatoin laittaa autopilotille, keskustella meikkaajan kanssa tv-habituksestani ja kampaajan kanssa raskaudesta - hänkin kun kertoi odottavansa vauvaa. Tässä kohtaa päivää oli taas yksi huoli vähemmän: vaikka päivä menisi kuinka huonosti, ainakin näytän hyvältä. (Kunhan vaan joku ottaisi valokuvia.)


Ja sitten

Lektiota lukiessani en uskaltanut katsoa ohjaajaani, kun en kuitenkaan saanut sitä muokattua kuin puoliksi hänen toivomaansa suuntaan. Mutta sitten, vastaväittäjän ensimmäisen kysymyksen jälkeen, helpotus. Jos tämä on keskustelun linja, minulla ei ole mitään hätää.

Jälkeen

Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin se oli ohi. En joutunut lunastamaan suunniteltua taukoani, en joutunut tieteelliseen pinteeseen. Enkä ruvennut itkemään kun vastaväittäjä lausui repliikkinsä "...suosittelen väitöskirjan hyväksymistä..." (Muiden väitöksissä yleensä alan.) Lähinnä ihmettelin kun ensimmäiset tulivat kyynelsilmin onnittelemaan. Että eihän tässä ollut mitään.

Jälkikäteenkin olen taivastellut, että miksi ihmeessä yhteen päivään, siihen parin tunnin show'hun ladataan niin älyttömän paljon. Kirjahan on kuitenkin se mikä lopulta merkitsee mitään, ei väitös. Mutta siihen kaikki kulminoituu, ja muiden silmissä vasta siinä kohtaa oma työ tulee todeksi.

Sain kukkia ja onnitteluita ja tilkan skumppaakin käteen ennen kuin yksi innokas toimittaja halusi haastatella minua (se siis oikeasti istui sen kaksi ja puoli tuntia kuuntelemassa!), ja kun vapauduin, olivat käytännössä katsoen kaikki lähteneet. Otin kukkani ja astuin ulos ja mietin, että kaiken päivän toimittamisen olen delegoinut muille, olen vapaa ja erittäin onnellinen.

Onneksi tiesin ystävieni menneen lounaalle väitöksen jälkeen, joten liityin heidän seurueeseensa yhdelle Virgin Mojitolle ja kuuntelin ylisanoja siitä miten hyvä olin ollut. Ja siihen malliin se päivä sitten jatkuikin. Minun tähtihetkeni ja minun juhlani. Ja osasin jopa nauttia niistä.

Sen seuraavan yön taas valvoin. Kävin läpi jokaisen kysymyksen väitöksestä ja jokaisen päivän vaiheen, puheet ja keskustelut. Kipristelin kaameassa suonenvedossa kouristelevia jalkapohjiani. Ehkä torkahdin hetkeksi, mutta virallinen lausuntoni on, että en. Yhdeksältä tönin miehen hereille, ja kömmin alakertaan keittämään kahvia. Kirkas kevätaurinko paistoi kukkiini.


Kahdeksan vuoden duuni ohi. Ja näyttäisi, ettei se ihan huonosti mennyt.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...