Synttärikakku

Unohdin edellisen postauksen venyessä, että minulla oli kuvitustakin.

Noin.

Samppanja palautusjuomana

Viikon alussa mies vanheni. Järjestin lapset perjantaiksi yökylään mummolaan ja lupasin viedä miehen syömään ja elokuviin. Klassisille treffeille siis.

Viikon kuluessa rupesin kuitenkin laskeskelemaan viikon urheilusuorituksia. Ei kyllä millään pääse kolmeen, totesin huolestuneena.

- Mitä jos mennäänkin perjantaina lenkille ja sitten laitetaan ruokaa kotona, ehdotin.

Ja suostui mies, vaikka epäilenkin, että joudun ajamaan kartingia omilla synttäreilläni seuraavaksi.

Pastaa, itsetehtyä pestoa ja buffalo-mozzarellaa, vihersalaattia sekä maa-artisokkia.

Lenkki oli hyvä. Mies - entinen himourheilija, nykyinen pendelöijä - juoksutti minua toiveestani yli oman mukavuusvauhtini.

- Pystytkö vielä puhumaan?
- Ky- ky- kyllä... mä... py... styn.

Tämä dialogi käytiin kahden kilometrin kohdalla. Sen jälkeen olin hiljaa.
 
Olen itseni ylittäen saanut merkittyä Sports Trackeriin kolme urheilukertaa lähes joka viikolle tänä vuonna. Mutta vain yksi niistä on juoksulenkki. Ja yksi lenkki viikossa ei näemmä mitenkään paranna suoritusta. Se jos mikä turhauttaa. Mielestäni minun pitäisi olla vähintään SM-tasoa jo tässä vaiheessa. Raskaana oleva ystäväni, jonka raskaus sen kuin etenee, yhä toimii kirittäjänäni. Ja puolimaratoni odottaa vain kahden kuukauden kuluttua.

Repäisin eilen postin tuomasta mainosjuoksulehdestä Kahdeksassa viikossa puolimaratonille juoksuohjelman, joka alkoi kannustavilla sanoilla, että kahdeksan viikkoa on liian vähän. Mutta jos lasken futistreenit yhdeksi lenkiksi, pitäisi enää saada kolme muuta lenkkiä viikkoon. Iisi piisi.

Ja niin se pääasia: samppanja palautusjuomana, se on nyt testattu toimivaksi Jennijee ja Liina. Loppukiri alkakoon!

Aina on syytä juhlaan

Mitä tehdään viisitoista minuuttia ennen kuin vieraat saapuvat? 

Otetaan kuvat tarjoiluista ja lasi valkoviiniä.

Niin tai pelataan pelikonsolilla, joka kahdeksan vuoden väsytystaistelun jälkeen saapui kotiin lapsen lauluinnostuksen keppihevosella.

"Ota nyt kuva miehestä, joka pelaa." Itse sanoi.

Tuparit, kolme ja puoli vuotta muutosta. Näissä juhlissa ei tarjoilla yhtään muumikeksiä!

Luukku 13: Joulun päätös

Joulukuusenkynttilöiden jämäpätkien polttaminen. Perinteitä lapsuudenkodistani.

Joulun materia

Pikkuveljen tytöiltä perityssä garderoobissa on käytännössä katsoen vain bodyja ja verkkareita, joten satsasin täysillä ja hankin nuorimmaiselle krakan, kauluspaidan ja henkselihousut joulun pyhiä varten. Ja myönnyn oman pröystäilyni edessä: siitä tuli niin söpö, että uudenvuodenlupauksenani on pukea lapsi pukuun vuoden jokaisena päivänä.

- Parempi kaksi lahjaa kuin ei yhtään lahjaa, pohti esikoisemme pukin vierailun aikana, kun serkkulasten lahjapinot jo huojuivat, mutta omassa oli vain kaksi. Sydämestä otti lapsen viisaus, mutta myöhemmin, kun kaikki lahjat oli jaettu ja niitä tullut yli kaksi, esikoinen ihasteli päivän olevan ikimuistoinen ja niin ihanaa, että voisin itkeä! Että ei nyt ihan antimaterialisti kuitenkaan. Mutta ihana on hyvä ja ikimuistoinen myös.

Esikoinen sai koota Lego-taloaan puoli kahteentoista aattoiltana, ja minä jouduin kovasti pidättelemään itseäni, etten liikaa auttaisi. Ehkä sen voi jonain yönä purkaa osiin ja rakentaa salaa uudelleen. Eli nyt aletaan olla kunnon lahjojen äärellä! Kauhistelen kuitenkin noiden pientäkin pienempien osien säilymistä meidän kaaoksessamme, mutta eivätpähän ainakaan vauvan suhteen tuota vaaraa. Eihän noihin pysty edes tukehtumaan.

Myös minun (muutkin) toiveeni toteutuivat moninkertaisesti: en ainoastaan minä vaan koko perhe saimme upeat pipot, aitoa turkulaista käsityötä, ja minä vielä ihan mahtavat hanskatkin. Antimateriapuolella vauva ei lunastanut joululahjatoivettani, mutta sepä ei kuulukaan tämän postauksen aihepiireihin.

Citymarket ei enää myy joulukuusen kynttilöitä! Edessä ovat vakavat ajat kynttilänhamstraajana. (Elävien kynttilöiden ihanuus on yksi syy siihen, miksi omaa kuusta en ole tämän mennessä suunnitellut hankkivani.) Lapsuudenkodissani kuusi kaatui vain kerran ja silloinkin kynttilät sammuivat ilmavirran voimasta, joten turvallisuusriskikin on nähdäkseni turhaan suurenneltu.

Kuusenkynttilässä saa joulun tunnelma materiaalisen muodon.

Joulu on taas

Suklaakalenterini näyttää vielä joulukuun yhdeksättä, mutta niin vain kello lyö jo jouluaaton lukemia. Joka vuosi se yllättää.

Tonttulakit etsitty ja irronneet kulkuset ommeltu paikoilleen.

Yllättää siksi, koska saan viettää juhlaa valmiissa pöydässä, eikä kiri kohti joulua siis hengästytä. Joululahjoja olen kutimoinut* pisin syksyä, ja yllätyksekseni jopa päätellyt ajoissa. Paketoinnit viimeistelin tänään, ja nyt mies huutelee vuorostaan alakerrassa lahjapaperin perään. (On se niin viimetinkainen...)

Koska emme vietä joulua kotona, voimme marttojen kulunutta kaappineuvoa mukaellen jättää koko kodin siivoamatta. Sen sijaan saimme joulunaluspäivinä tehtyä pienen remontin miehen loman kunniaksi. (Uusista hienoista seinistä varmasti lisää myöhemmin.)

Se, että meillä ei kotona ole kuusta tai jouluruokia, ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö välittäisi joulusta. Päinvastoin: joulu on lempijuhlani! (Kaikkien muiden juhlien ohella.) Ja meidän joulumme ihan paras! Nautin kuitenkin vapaamatkustajan roolistani niin kauan kuin pikkulapsikiireen varjolla suinkin kehtaan. Ja kotona mennään minimikoristeluin niin kauan kuin lapset sen suinkin sallivat.

Joululahjaksi olen toivonut vauvalta hyviä yöunia ja serkulta pipoa - sitten on onneni täydellinen.

Hyvää joulua! T: Täti-ihminen

* Sanan etymologia täällä - eli siinäpä jo tuli ensimmäinen joululahja: Liinan uusi blogi. Siis Liinan uusi blogi! Menkää sinne. Heippa!

Joulupukki,

Tahtoisin uudet luistimet,
hamahelmet.
Tahtoisin uuden villatakin [minä: millaisen villatakin?]
hevonen-kuviovillatakin,
kummitusvaate,
ja uudet kuviosakset.
Saisinko uuden vauvatuolin [et kyllä taida saada]
ja vauvaleluja pikkuveljelle.
Sitten kalenteri, sitten uuni,
sitten roskis.
Uudet murot.
Saisinko pepun.

Terveisin,
[nimi] maha ja sit pää

Näin siis keskimmäinen, kohta kolme.

Isosisko on aloittanut joulupukille kirjoittamisen kahdesti: ensimmäisellä kerralla hän tavasi "Rakas joulu-pukki, olen ollut kiltti, toivoisin rats" ja toisella kerralla "Hei puki, olen ollut kiltti, tahtoisin pitkähihais". Kolmannella kerralla minä kirjoitin sanelusta, jolloin sekä lelukuvastosta bongattu ratsastava barbi että pitkähihaiset paidat olivat unohtuneet. [Monet kuulemma kätkevät kuvastot lapsiltaan. Meillä niitä luetaan ja ihastellaan - se ei kuitenkaan tarkoita, että niitä tavaroita voisi saada. Ei ainakaan sadan euron ratsastavaa barbia, nimittäin.] Listalle pääsivät lukulamppu, "missä on päällä leppäkertun kuva", uimapuku, legoja, uudet legginsit ja "uudet omat kuviolliset sakset, missä on sydämiä".

Näemmä meillä on vakava puute kuviosaksista.

Olen joka vuosi tasapainoillut joululahjakysymyksen kanssa - en halua opettaa lapsia lahjaröykkiöihin, mutta toisaalta en henno järjestää täysin askeettistakaan joulua.

Osittain olen ratkonut ongelmaa säästämällä tarveperusteisia hankintoja syyspuolelta joululle: kuten ne uudet uimapuvut tai luistimet. 5000 helmen Hama-purkki saatiin juuri tyhjäksi (puolitoista vuotta se kesti), joten vinkkasin toivomaan niitä lisää jouluksi. Mutta sitten on vielä se paradoksaalinen leluosasto: kun minusta mitään lisää ei enää tarvita ja silti ajattelen että kyllä nyt joku ihan oikea lahja pitää olla. Esikoiselle se on legot, keskimmäisestä en vielä tiedä. (Kun mitään ei vain kertakaikkiaan enää tarvita.)

Huokasin kuitenkin vapautuneesti, kun listoille ei nyhtämälläkään saatu tämän enempää toiveita. (No okei, esikoisen listalle pyrki myös koira ja ipad, mutta annoin välittömän palautteen, että niiden toivominen ei varmaankaan kannata.) Onhan se mukavampaa kun ei toiveiden kanssa tarvitse pahasti pettyä.

Vaikka joulupukki on virallinen totuutemme, olemme lasten kanssa ostaneet jo yhden joululahjan miehelle.

- Minusta joululahjojen hankkiminen on hauskempaa kuin saaminen, pohti esikoinen.

Se oli hyvä hetki vanhemmuudessa.

Väitös, karonkka ja lapset - 2nd edition

Miehen viimeinen lomapäivä. (Valitin taannoin, että mies kutisti lomansa kolmeen viikkoon, ja hautasin kommentteihin päivityksen, että keskusteltuamme aiheesta hän jatkoi lomaansa kuitenkin heinäkuun loppuun. Huonoa journalismia. Hienoa kesänviettoa.) Arjen alkamisen kunniaksi sallinette muisteloita kesäkuulta, miehen väitöksestä - eli miten minustakin saatiin Rouva Tohtori eikä vain Tohtori.

Vaikka järjestimme kaksi väitöstä ja kaksi karonkkaa samassa taloudessa puolen vuoden sisään, niissä oli lopulta melko vähän yhtymäpintoja. Tosin ihmekö tuo, onhan meillä jääkaapissa eri maidotkin. Erilaisuudestamme kehitin ihan vitsin karonkkapuheeseen. "On ollut jännä huomata, että taloudessamme asuu kaksi hyvin erilaista tutkijaa. Minä olen työteliäs ja tarkka... kun taas sinä sen lisäksi kunnianhimoinen ja päämäärätietoinen." Tottakin vielä.

Yksi merkittävä ero päivän kulussa oli siinä, että vauva oli siirtynyt minun ulkopuolelleni, ja hän pääsi siis kuulemaan väitöstä kantoliinassa. Vastaväittäjä oli lupaillut kahden tunnin tilaisuutta, joten vauva oli tarkkana ja alkoi itkeä juuri kahden tunnin kohdalla. Äänimerkistä huolimatta tilaisuus jatkui vielä yli puoli tuntia, ja minä siirryin takariviin imettämään. Mutta kaiken kaikkiaan tilaisuus sujui ihan mainiosti vauvan kanssa, eikä kukaan ainakaan näyttänyt häiriintyvän kun heijasin vauvaa seisaaltani sivuportaissa. (Paitsi minä, koska olin tietenkin korkokengissä. Au.)

Korva tarkkana isän väitöksessä. Valitettavasti yhden kantoliinan valikoimassani on vain kuosia "hippi" eikä yhtään akateemisen mustaa.

Accessoriet oli sentään kunnossa. Keskimmäisen hääkengissä oli ehkä puolet tyhjää, mutta eipä se kävelyä haitannut.

Esikoiselle oli kova pala hyväksyä, että he eivät tällä kertaa päässeet mukaan iltajuhliin (etenkin koska pikkuveli pääsi - epäreilua!), ja pieneksi lohdutukseksi tästä hain heidät väitöksen jälkeen pikapikaa hoitopaikastaan "väitöskahveille" eli kuohuviinitarjoiluun - tässä sentään molemmat olimme yhteneväisellä linjalla. Tytöt napsivat suklaakonvehteja molempiin käsin ja juoksentelivat huikentelevaisessa sokerinousuissa. Nuorempi valitsi ympärijuoksun kohteeksi erään kunnianarvoisan herraseurueen pöydän ja aina välillä törmäsi tiukasti syleilemään miesten jalkoja. Ensin isäni, sitten kustoksen ja vastaväittäjän.

Bilehyrrä.

Iltajuhlien ajaksi isommat lapset jätettiin Mannerheimin hellään huomaan, ja pikkuveljestä huolehdimme minä, äitini sekä ravintolan henkilökunta; poistuin paikalta puolenyön lähestyessä kun illallinen päättyi ja seurue siirtyi baarin puolelle.

Mies ei siis järjestänyt suureellisia jatkoja kuten minä, ehkä osin siksikin kun minun mahdollisuuteni osallistua juhliin olivat huonot. (Lue: minä en touhunnut miehelle suureellisia jatkoja.) Tässä näyttäytyykin yksi eroatuottavista piirteistä. Minä "vaivihkaa" patistelin miestä juhlien järjestämiseen puoli vuotta ennen väitöspäivän päättämistä, mutta kaikki hoidettiin laitoksen sihteerin kautta, ajoissa mutta viimetinkaan. Mies halusi ensin keskittyä väitökseen. Minä muistan kirjoittaneeni ensimmäisen version kiitoksista vuonna 2009 ja juhlien vieraslista oli valmis kuukausia ennen väitöskirjaa. Murehdin kun pääsin tekemään käytännön juhlajärjestelyitä vasta kolme kuukautta etukäteen.

Ja tältä se näytti ilman mahaa. Ehkä aavistuksen raskausmaiselta, mutta oli siksi varsin armollinen kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen.

Toinen ero liittyy myös tapaamme olla vanhempia. Minä järjestin lapset ennen omaa väitöstäni yöhoitoon vanhemmilleni, jotta en joutuisi sähläämään heidän tarpeittensa kanssa ja ennen kaikkea etten hermostuisi heihin stressissäni. Mies taas halusi lasten olevan kotona, "että on jotain tekemistä". No toki, miehen aamuun ei kuulunut meikkiä ja kampaajaa, kuten minulla, ja aamu saatiin tosiaan helposti kulutettua aamiaisissa ja viisihenkisen seurueen lähtöön valmistamisessa. Sen sijaan juhlien suhteen miehen kanta oli yhtä varma - eiväthän lapset voi olla mukana muodollisessa akateemisessa illallisessa. Ja ihan syystä sekin: lapsemme tuntien joku olisi joutunut heidän kanssaan juoksemaan ympäri ravintolaa, koska he eivät ole sitä tyyppiä, joka istuu neljä tuntia paikallaan piirtämässä. Silti, jatkojen puuttuessa minä pidin surullisena sitä, että lapset eivät päässeet osallisiksi juhlista.

Karonkkapuheissa toistui "ihmettely" siitä, miten olemme saattaneet valmiiksi kaksi väitöskirjaa puolen vuoden sisään ja siinä välissä saaneet lapsen, kolmannen sellaisen. Kuulostaahan se paljolta, mutta tapahtumat eivät toisaalta liity toisiinsa, ja ne on kohdattu arjessa yksi kerrallaan; siksi tätä näennäistä ruuhkaa on vaikea itse päivitellä. Sen sijaan kustoksen puheen maininta siitä, miten "elämä keskimääräisesti muuttuu mukavammaksi väitöksen jälkeen" jäi mietityttämään. Muuttuu miten? Ehkä keskimääräisesti siten, että elämään tulee jotain varmuutta ja vakinaisuutta, mutta toistaiseksi mistään sellaisesta ei ole tietoa.

Silti, aika mukavaa elämä on ollut tähänkin asti, ja jos suunta on vain ylöspäin...? Bring it on, sanon!

Oikea huoltosuhde

Juhannuksena jälleen kerran havainnoitui mikä on oikea huoltosuhde lasten kanssa. Se on yksi aikuinen enemmän kuin lapsia. Mutta ei tämä mikään uutinen ollut. Olin jo aiemmin päättänyt, että tänä kesänä emme mökkeile vain meidän perheen kesken: jos yksi imettää, yksi vahtii vanhempia lapsia rannassa ja yksi koittaa valmistaa ruokaa tai tiskata ilman juoksevaa vettä, niin siinä oli jo yksi aikuinen enemmän kuin meidän parisuhteessamme.

Polyamorian sijaan olemme suosineet ylisukupolvista mökkeilyä. Juhannusjuhlissamme jokainen lapsi sai olla aikuisen sylissä, ja silti vielä yksi pystyi paistamaan muurinpohjalettuja.

Minun tehtäväni oli selkeä: hoidin vauvaa. Ja kuulkaa, voin sanoa, että kyllä se työstä käy kun joutuu neljättä tuntia makaamaan riippukeinussa imettäen, torkkuen ja kirjaa lukien. Aurinkokin paistoi silmiin.

Muuten meni kyllä oikein mukavasti.

Erikseen täytyy mainita, että nukuimme loistavasti. Mökissämme ei ollut kylmä. Eikä hyttysiä! (Mihin tässä maailmassa voi enää luottaa, kysyn vaan.) Tämän lisäksi nukuin ensimmäistä kertaa vuosiin ilman korvatulppia, koska minulla ei ollut mukana meikkipussia, pesupussia, käsilaukkua tahi farkkujen taskua, joista kaikista olisi löytynyt pari jos toinenkin. Ja nukuimme koko perhe yhdessä huoneessa: keskimmäinen liinavaatelaatikossa, me neljä muuta kahdesta seitkytlukulaisesta vuodesohvasta muodostetussa jättiperhepedissä. Olen miettinyt ottaisivatkohan ne tämän suorituksen vastaan Guinnessin ennätysten kirjassa? Mutta tuskin. Ei tätä ilman virallisia todistajia usko kukaan.

Keskikesän sielunmaisemani.

Kokko se on pienikin kokko.

Se aito ja oikea.

Tänään huoltosuhde oli taas valitettavasti normaali, kun lähdin lasten kanssa vierailemaan (toistaiseksi lapsettoman) kaveripariskunnan mökillä. Mutta katso, tapahtui ihme! Istuimme tuvan pöydässä rivissä, lapset söivät tuomani lasagnen tomaattikastikkeineen mutisematta, ja minä join vauva sylissä kahvia. "Sulla on kyllä kilttejä lapsia," pariskunnan toinen osapuoli kiitteli.

Olin vaatimattomana ihmisenä hiljaa kun en tiennyt kiittäisinkö geenejä vai kasvatusta.

Pieni mies, iso päivä

 

Vauva sai nimen tänään.

Juhlat olivat kauniit: lämpimät ja henkiset. 28 astetta ja saman verran ihmisiä vanhempieni olohuoneessa; isosiskojen kasteelle sai kukin antaa oman merkityksensä. (Esikoinen on ollut pahoillaan, kun meidän nimiäisiämme ei ole seremonioitu kirkossa. Nyt sai itse kastaa pikkuveljen. Pienempi isosisko kuivasi pään.)

Tämä oli myös ehkä jopa odottamattoman merkityksekäs päivä itselle. Toisin kuin aiemmin, vauvan nimi pidettiin salassa juhlapäivään asti - itseltämmekin viimeiselle viikolle. Tämä korosti seremonian merkitystä, nimeämisen kautta vauva otetaan osaksi sukua ja yhteisöä. Meidän perheemme on nyt koossa ja kastemekko pakataan odottamaan tulevia sukupolvia. Millaistakohan on kaivaa se esiin (toivottavasti) parin-kolmenkymmenen vuoden päästä?

"Juuri eilenhän näitä omia lapsia tähän puin." Huh.

Isän poika

Vauva hymyilee vain isälleen. Tai jos ei ehkä vain isälleen, mutta aina sille. Tai no jos ei tietenkään aina, niin ainakin useammin kuin minulle.

Vatsanväännehymyjä, sanon. Mies saa hyvin syötetyn lapsen hetkeksi köllöttelemään vatsalleen, kun taas huudon tullen lapsi palautetaan minulle.

Vauvanhoitovastuu on meillä selkeästi jaettu: se on minun. Ehkä iloiset hymyt johtuvatkin tästä. Vauva ilahtuu kun kahdesti päivässä näkee minuutin ajan jotain muutakin naamaa kuin minun. Tai ehkäpä vauva ei näe minun naamaani ollenkaan - minä vain höökään hoitotoimenpiteitä enkä pysähdy lepertelemään edes sen kahden minuutin vertaa. Voi voi.

Mutta tällä kertaa ei ollut tarkoitus valittaa kotitöiden epätasaisesta jakautumisesta. Ja kokolailla sama jako on ollut aiemminkin. Esikoisen kohdalla kiukuttelin epäreilua työnjakoa; nyt taas se, että saan hetkittäin hoitaa vain vauvaa, lasketaan vapaahetkeksi. Mies hoitaa iltaisin oman osionsa isompien tyttöjen kanssa, ja hänen lenkkiaikansa on venähtänyt ysin lähdöstä jopa yhteentoista. Minä taas käyn kävelylenkeilläni superteknisissä urheiluasuissani tai bileissä* vauvan kanssa. Tiedän kyllä kaivavani omaa kuoppaani toteamalla, että on vain helpointa pitää vauva itselläni koko ajan. En ole ottanut rintapumppua edes esille, eikä pulloa ole tarjottu lapselle kertaakaan. Kas näin petaan itselleni kotivuoroa koko vuodeksi.

Ihan kohta muuten vauvan ikää ei enää lasketa viikoissa vaan kuukausissa - voitteko ymmärtää? Sanoisinko jopa, että "miten aika rientää!" Mutta en enää itke hormonihuuruissani vastasyntyneen perään. (Vauvan ensimmäisestä elinviikosta vahvin muistikuva jäänee siitä, että tuskailin miten en tule muistamaan sitä.) Vauva on ihana juuri nyt. Uutuutena myös hereilläolo! Jopa puoli tuntia niin ettei syö eikä itke. Ihan hassua.

Myös maistraatin määrittelemä deadline lähestyy. Ensi viikon puhdelistalle kuuluukin käsitöitä: pitäisi kirjailla isän pojan nimi kastemekkoon. Sitä ennen pitäisi siis keksiä vauvalle nimi. Päätä sinä, sanoo mies, ja lobbaa omia suosikkejaan. Suuri viikko edessä. Mutta tämä päätös on kyllä siitä kiitollinen, että ajan kanssa nimestä tulee aina oikea. (No, okei, on sitä harhavalintoihinkin törmätty, mutta ei omalla kohdalla.)

Äitini ompelema kastemekko vuodelta 1975. Uskomaton suoritus, huomioiden, että käsityölahjani ovat häneltä perityt.

Helman viidestä nimestä kaksi ylintä on minun kirjailemiani. Itsekeksityin pistoin - kun nyt mainitsin käsityötaidoista...

* Kyllä: olin eilen bileissä! Koskaan ei ole juhlia, ja sitten kun on, niin ei jaksaisi mennä, mutta kun menee kuitenkin, on tosi kivaa. Aina sama virsi. Vaikka ei siellä virsiä laulettu, vaan, kuten sanoin, oli kivaa. Harmi kun niitä juhlia on niin harvoin...

Kalaset

Nyt on lapsi sitten juhlittu viisivuotiaaksi. (Härregud! Ja ehkä ihan pikkuisen snif. Synttäreitä edeltävänä iltana lapsi itsekin sanoi haluavansa olla vielä neljä. Tämän tunteen muistan lapsuudesta: vaikka lähtökohtaisesti odottaa malttamattomana olevansa isompi, on se samalla myös vähän pelottavaa.)

Tarhakaverijuhlat, joita jännitin etukäteen, olivat loppujen lopuksi helpommat kuin toiset kaverisynttärit - ehkä siksi koska vierasjoukko oli tottunut toimimaan ryhmänä keskenään. Ohjelmassa oli aasinhäntää, saippuakuplia ja kasvomaalausta, ja pääosin kaikki oli lasten mielestä ihan kiruttavan hauskaa. Sattuipa vielä se kesän ensimmäinen päiväkin ja vauva tosiaan nukkua posotti läpi juhlien. Jättemysigt!

Niissä toisissa juhlissa, joissa oli lapsen valitsemia vieraita meidän vanhempien kavereiden lapsista, rentona emäntänä stressasin kun kaikki ei mennyt tasan käsikirjoituksen mukaan: pari lasta halusi tehdä omiaan ja toiset eivät olisi tulleet leikkeihin lainkaan herkkujen ääreltä. Näissä juhlissa yritin edellä mainittujen lisäksi ohjelmoida vähän hippaa ja sokkoakin, mutta eivät ne oikein ottaneet tulta alleen. Löysivät sitten pihalta madon tai koppakuoriaisen ja puuhasivat sille koko porukan voimin jotain sanktuaaria. Loppu hyvin ja silleen.

Samaisten juhlien alla mies aloitteli hyviä perinteitä noudattaen koemielessä terassin hiontaa, ja suunnitteli rautakauppareissua päiväuniajaksi ("Olisi esikoisen kanssa poissa jaloista"). Tästä vielä kehotin ihan ystävällisesti pidättäytymään, mutta siinä kohtaa kun mies veteli päiväunia minun valmistellessa tarjottavia yhden kitisevän kaksivuotiaan ja yhden itkevän vauvan kanssa, sain kevyen ruumiistairtautumiskokemuksen ja mies ei-niin-lempeän herätyksen.

Toisen kohtauksen olisin saattanut saada kun synttäreiden ajankohtaan osui joku helvetin jääpallo-ottelu. En voinut ottaa juhlapöydästä kuviakaan kuin toiselta laidalta, ettei kuvissa näkyisi, että meillä on telkkari auki lastenjuhlissa. Pahaa tekee edes kertoa. Mutta en sanonut mitään kovin moneen kertaan enkä pahasti.

No, keskityn epäolennaisuuksiin. Sankari itse oli juhliinsa kovin tyytyväinen, ja uskoakseni myös vieraat viihtyivät. Tarinan opetus lienee, että minun pitäisi oppia olemaan rennompi. Mutta ei ollut ihan eka opetus tällä saralla. Enkä opi. 

Cute overload koettiin jälkimmäisillä synttäreillä kun onnitteluyhteislaulun jälkeen yksi kaveripoika lauloi päivänsankarille serenadin: "Mun sy-sy-sydämestä puuttuu palanen ja uu-uu, se on sun näköinen."

Awwwww.

Synttärikakkuna takuuvarma mutasellainen.

Lasten kanssa askarreltu "aasi", joka on eksoottisesti kirahvi. Ei tarvi kertoa, että kirahvilla ei ole tuollaista kuonoa.

Reipasta vai tyhmää?

Veteen piirretty viiva, sanoisin.

Viikko sitten järjestettiin esikoisen baletin kevätjuhlanäytös, johon menimme tietysti koko perheen voimin. Jälkeenpäin tuli mieleen, että joku ehkä ei olisi ottanut kolmeviikkoista konserttisalityyppiseen tapahtumaan. Mutta tosiaan vasta jälkeenpäin.* Toki poistuin salista vauvan huutaessa, mutta toisten riemuksi tulin aina takaisin.

Viikkoa aiemmin olimme jo olleet kuopuksen jumpan kevätjuhlissa. Temmellystapahtumassa ei toki kukaan voinut erityisesti häiriintyä meistä, mutta vauvan herkkä sielu saattoi. Ymmärrän nyt olevani sellainen parjattu äiti-ihminen, joka ei ymmärrä pysyä kotoa lapsen ja muun yhteisön parhaaksi.

Toinen harhaisuuden hetki iski lapsen synttäreiden kohdalla: viime vuonna meillä oli esikoisen syntymäpäiväfestareilla kolme kattausta, mutta ei tarhakavereita - vaikka lapsi on ollut kutsuttuna monissa tarhakaverijuhlissa. Tänä vuonna meillä järjestetään myös tarhakaverijuhlat. Koska esikoinen on nyt lopettanut hoidossa, tuntuu tärkeältä ylläpitää kontaktia niihin lapsiin, ja annoin kutsua kaikki, jotka lapsi halusi. Tämä tarkoittaa kahdeksaa lasta - meidän lasten lisäksi. (Huokaisin ihan vähän salaa kun kaikki eivät pääsekään.)

Paitsi tietysti juhlavalmisteluiden mahduttaminen päiväohjelmaan, vähän jännittää tuollaisen laumatapahtuman kaitseminen. Tai siis niille lapsille pitäisi kai olla jotain ohjelmaa, jotta eivät ihan riehu. Hankin jo ison pahvin. Siihen voi piirtää aasin. Joo. Ja vauva saa vain sitten luvan nukkua juhlien aikaan.

Ja sitten vielä tämä:

Ylitinko nyt itseni äitinä ja kasvattajana - vai alitinko? Ostin lapselle toivomaansa kiinalaista muovikrääsää. Käytettynä, mutta silti. Periaatteista viis, nyt tähdätään materialla saavutettavaan lapsen onnellisuuteen lyhyellä tähtäimellä. Ja onnelliseksi se tulee, päätellen ilmeestään kun tänään näki lahjansa tuossa pöydällä. (En sitten älynnyt korjata sitä takaisin piiloon valokuvaussessioni jälkeen viime yönä - en minä omasta mielestäni ole näin aivoton.)

Mutta palatakseni lahja-asioihin: kun nyt vauhtiin pääsin, niin harkitsen lisäksi lapsen haaveilemia korkokenkiä. (Kyllä, sellaisia myydään viisivuotiaille.) Oliko se niin, että jos lapsena ei anneta olla prinsessa, niin aikuisena haluaa? Vai ollaanko nyt yksikaistaisella tiellä kohti missihaaveita?

* Ja kokemus ei mitenkään estä minua suunnittelemasta, että menisin viikon kuluttua kuuntelemaan Satua Ars Novaan...

Väitösreportaasi: Karonkka

Minulta pyydettiin karonkka-aiheista postausta. Ja koska on vaikeaa keksiä yleisinhimillisesti kiinnostavaa kulmaa aiheeseen, edustakoon tämä sitten ihan tällaista kertomusperinnettä.

Lähtökohtaisesti noudatin juhlajärjestelyissä omia neuvojani. Ja koska häistämme on vain vuosi aikaa, oli konsepti käytännössä valmiina. Sama meikkaaja ja kampaaja. Sama pitopalvelu, saman excelin pohjalta (hirveästi liikaa) viinaa Tallinnasta, sama DJ, mutta kylläkin eri juhlapaikka. Ja vaikka tilan tunnelmallisuudessa hävittiin, voin sanoa, että onneksi niin, koska juhlien peruutusprosentti oli harmillisen korkea, ja lopullisella väkimäärällä olisi ollut aika autiota juhlia hääpaikassamme.

Koristeeksi kaivoin häihin kerätyt lasipurkit kellarista - ja pesin. (Nyt odottavat kynttilöineen kellarissa seuraavia juhlia.)

Karonkkaahan sitovat teoriassa aika tiukat konventiot, jotka juontuvat jostain muinaishistoriasta. Tyyliin "vastaväittäjän vaimolle [sic!] lähetetään kukkia kiitokseksi ajasta, jonka vastaväittäjä on viettänyt pois kotoa." No ei lähetetty. (Joku muuten on blogiin eksynyt etsien "väitöslahjaa vastaväittäjälle". Ei ollut mitään sellaistakaan.) Mutta meillä ollaan aika rentoja, ja juhlat saa järjestää melko vapaasti kuten haluaa. Pääasia on, että vastaväittäjälle tarjotaan ruokaa.

Minä pidin kaksiosaisen karonkan, eli virallisen juhlaillallisen pienelle väelle (vastaväittäjä, kustos, ohjaaja, pari lähintä työkaveria ja mies) ja sitten isot jatkot. Karonkka alkoi kuudelta ja jatkot seitsemältä, sillä laskin, että näin ollen molemmissa kohteissa on pääruoka syöty samoihin aikoihin, ja yhdistimme juhlat kahvin ja kakun kohdalla yhdeksän aikaan. Ja tämä sujuikin juuri kuten suunniteltua.

Viralliset juhlapuheet pidettiin karonkan pienessä seurueessa - ja vaikka olisi ollut mukavaa, että kaikki muutkin olisivat kuulleet miten minua kovasti kehuttiin, niin silti uskoisin, että rennompaa oli näin kummassakin kohteessa.

Ja teatraalista minua toki ilahdutti saapua jatkopaikalle, jossa tunnelmavalaistuksessa istui monikymmenpäinen joukko ystäviä, jotka nousivat ylös aplodeeraamaan minulle.

Sitä ennen olin jo narikassa saanut yhden lapsen syliini - lapsemme siis juhlivat jatkojen puolella vanhempieni kanssa, koska näiden neljän kanssa balanssi karonkassa olisi keikahtanut jo melkein perhejuhlan puolelle. Ja jos ihmisenä minua liikutti miten mahtavia kavereita minulla on, äitinä minua ilahdutti miten täydellisesti juhlivat lapset minulla on, vaikka muita lapsia ei paikalla ollutkaan.

Puhe.

Puheen kuuntelua.

Ja sitten loppui kuuntelukin.

Pienempi kulki tomerasti juhlapaikassa käsilaukkuineen ja pupuineen ja kommentoi isän juhlapuhetta - tässä kohtaa kuitenkin esikoisen akusta loppui virta, ja hän nukahti puhuvan miehen syliin. (Jätän nyt arvioimatta syy-yhteyttä miehen puheeseen sen enempää.)

Kello oli kuitekin tässä kohtaa yksitoista ja lähellä juhlapaikkaa asuvat vanhempani poistuivat juhlista lapsiemme kanssa. Täydellinen diili meille, vaikka toki vanhempani olisivat mieluusti saaneet vähän pidempäänkin juhlia.

Mitäpä muuta siitä sanoisin, kysyjille vastaisin. Päivänsankarille tyypillisesti juhlat hujahtivat ohi ilman että puhuin kenenkään kanssa juuri mitään - paitsi vastasin kysymyksiin kuten "Mikä fiilis" ja "Miltä nyt tuntuu". Ja hyvä oli fiilis, hyvältä tuntui. Tanssia en kauheasti jaksanut ja korkokengät riisuessani sain hirvittävän suonenvedon molempiin jalkoihin (joka onneksi laantui kun laitoin korkokengät takaisin). Myös juhlaväki käyttäytyi astetta hillitymmin kuin esimerkiksi häissämme - ehkä juhla koettiin arvokkaammaksi, tai ehkä menoa hillitsi juuri se, etten ollut tanssilattialla ja drinksuja nostelemassa.

Mutta saipahan sitten arvoisensa juhlat, väitös, ja silti ilman pönötystä. Ja kun alkuperäinen kysymys koski lapsia karonkassa, niin ehdottomasti voin suositella tällaista konseptia. Toki olisin viralliseen karonkkakaronkkaankin lapset ottanut jos olisin järjestänyt vain yksiosaisen juhlan. Mutta ehkä minä olen sitten vain ihan Äiti Maa, vaikka muuta väitän. Eli painava mielipiteeni on, että kyllä lapset voivat olla mukana aikuistenkin juhlissa - kunhan niistä huolehtii pääasiassa joku muu kuin itse juhlakalu ja sitten jossain kohtaa korjaa nukkumaan.