Kuinka rakennetaan nousujohdanteinen päivä

Tähän tarvittaisiin klikinsäästäjä. Vastaus on, että jos aloittaa aamun, kuten minä tein, mikä tahansa päivä on nousujohteinen. Kerron kuitenkin.

Tätä aamua olin osannut kammota jo kaukaa. Barbilla kahdeksan kouluaamu, ulkona 25 astetta pakkasta [niin luulin, taisi olla vain 20] ja Suurmetsuri-parka siellä Havaijilla. Minussa ja Barbissa on se yhteinen piirre, että meitä stressaa vietävästi myöhästyminen. Ja Harbissa on se piirre, että hän on Aurinkokuninkaan iässä. Ja Hänen Korkeutensa ei herännyt tänään huvittuneena.

Alku näytti lupaavalta: sain itseni ja Barbin ylös ajoissa, ilman, että Barbi ja Keisari heräsivät. Söimme aamiaisen, ja kello oli juuri sopivasti, että loput lapset ylös, vaatteisiin, ja matkaan. [Älkää nyt naurako, olisihan se voinut mennä niin.] Mutta Aurinkokuningas halusi, että isä [Hitachi siis - voi olla vaikeaa pysyä kärryillä kaikkien näiden kummien kutsumanimien kanssa] nostaa sängystä. Tässä kohtaa en enää lyönyt vetoa ehtimisemme puolesta. Annoin olla, lohduttelin, houkuttelin, yritin harhauttaa, ja lopulta kiskoin huutavan Keisarin sängystään. Mutta kuten kaikki sitä yrittäneet tietävät: kaksivuotiasta, joka ei anna pukea, on kutakuinkin mahdoton pukea vain yhden aikuisen voimin. Tahtoikäinen riisuu toisesta päästä, minkä toisesta ehtii pukea. Tavallaan hyvä, että pakkasta oli se mikä oli, jälkikäteen olisi voinut kuitenkin nolottaa jos olisi vienyt päiväkotiin huutavan ja alastoman lapsen.

Tässä vaiheessa kouluunehtimisen tiesi jo toivottomaksi, joten hetken yritin lähettää Barbia matkaan yksin. Ja lopulta, kutakuinkin koulun kellojen soidessa, kun annoin Keisarin heittää viidesti puetun vaatteen lastenhuoneeseen ja hakea toisen, se kelpasikin, ja sain pukea Hänen Korkeutensa. Elämä hymyili, kunnes lähetin Keisarin painamaan hissin nappia. Perässä tullessani huomasin, ettei tämä ollut sitä painanut, ja tilasin hissin.

Pudistelette päätänne, kuulen: kolmen äiti ja noin käsittämättömän osaamaton.

Aurinkokuningas huusi pulkassa koko matkan kouluun. Ja koulussa, kun kannoin hänet kolmanteen kertoakseni opettajalle, että myöhästyminen ei ollut Barbin syy.

Seuraava deadline oli puurotarjoilun päättyminen päiväkodissa. Hänen Korkeutensa huusi koko matkan pulkassa päiväkotiin.

Kas, huomatkaa, draaman kaari kääntyy tässä: juuri tässä kohtaa alkaa nousujohteisuus. Me nimittäin ehdimme ennen ruokakärryn poisviemistä. Ja - siksi viisas sentään olen - koska minulla ei ollut aamupalavereja sovittuna, saatoin jäädä Keisarin kanssa rauhassa rauhoittumaan, eikä tarvinnut jättää lasta huutavana muiden hoteisiin.

Kuvittelin vastoinkäymiseksi sitä, että ratikka meni nenän edestä ja jouduin kävelemään metrolle. Mutta työpaikalle päästyäni [vannoin matkalla, etten tee töitä lainkaan, tuijotan vain ruutua ja juon kahvia] luin Twitteristä, että sporat seisoivat liikkumatta Hakaniemen torilla. Ja siinä minä olin, kahvia juomassa koneeni ääressä.

Aloin tehdä töitä.

Iltapäivällä hain lapset ilman tarvetta hoputtaa kohti seuraavaa rastia, pulkkailimme hetken pihalla, söimme verrattain sivistyneesti, meille tuli Mannerheim, lähdin pelaamaan futista [hävisimme] ja kun tulin puoli kymmeneltä kotiin kohtaamaan minua odottavat lapset, liian ylikierroksilla nukkuakseen - arvaatteko, arvaatteko?! - ne nukkuivat jo!

Kiitin hoitajaa, talletin hänen numeronsa puhelimen pikavalintaan [jostain syystä en ole vuosiin tilannut lastensuojelua kotiin], otin jääkaapista Pommacia, nostin jalat pöydälle, ja no, tässä minä nyt kirjoitan teille.

Ajatelkaa: jos ei välittäisi pienistä myöhästymisistä, eihän tässä olisi ollut lainkaan draamaa. Niin että onneksi sitä jaksaa välittää, tulee elämään sellaista kivaa säpinää ja pöhinää. Ja onnellinen loppu.

Kun Liina niin minäkin

Blogi-esikuvani ja sieluni sisar Liina valitteli aiemmin tänään bloginsa likikuolemaa ja lupasi tehdä paluun postaamalla joka päivä marraskuun ajan johonkin neljästätoista blogistaan. Ja kun sanoin, että kun Liina niin minäkin, tarkoitin että minäkin aion voivotella blogini terminaalivaihetta. En postata marraskuun jokaisena päivänä, mutta jos nyt edes tänään.

Kävin nimittäin lenkillä, toiveikkaana, koska samainen Liina väitti, että sitä seuraavassa euforiassa on hyvä kirjoittaa blogia. Euforiaa ei tullut, mutta kenties puoli tuntia lisää hereillä. Otan sen.

Ja syksyn ensimmäiselle (kuinkakohan monta kertaa niitä voi kutsua syksyn ensimmäisiksi) lenkille jouduin, koska en päässyt futistreeneihin oltuani eilen työmatkalla. Näemmä minulle varattujen iltojen laskuri toimii Suurmetsurin päässä niin automaatiolla, ettei tästä edes tarvinnut keskustella vaan Hitachi saapui kotiin vasta harkkareitteni jo alettua. En toki vaivautunut kysymään oliko kyseessä tahallisuus vai vahinko, vaan kirjoitan spekulaationi mieluummin Internettiin. Onneksi voin olla vakuuttunut siitä, että Suurmetsuri entisen yleisöni tavoin on täysin unohtanut blogiharrastukseni. (No et sinä, äiti. Tiedän.)

Mutta jottei ihan metabloggaamiseksi menisi, kerronpa vaikka sitten siitä eilisestä työmatkastani.

No niin. Olin siis työmatkalla. Oikein ulkomailla. Tukholmassa, ja niin hyvin ohjelmani suunnitellut, että kokousten välissä ehdin piipahtamaan sekä Fotografiskassa että Medelhavetsmuseetissa, jonka olemassaolosta en aiemmin ollut ollut missään määrin tietoinen. Ja siinä missä olen tänä syksynä ollut monissa kulttuuririennoissa vähän kyynisen epäkiinnostunut, nämä molemmat toimivat aivan erinomaisesti. Fotografiskassa nyt toki oli aika takuuvarmaa kamaa: Martin Schoellerin jättimäisiksi suurennettuja kasvokuvia, jotka paljastivat, että ei, meikki ei todellakaan peitä todellista ikääsi, Donatella Versace (vaikka tokikaan siihen ei tarvita kaksimetristä kasvokuvaa, mutta kuitenkin) ja Magnus Wennmanin dokumentaarisia kuvia pakolaislapsista vuoteissaan (tai pahveillaan) karun kirjallisin kuvauksin varustettuna. Ruotsalainen tuutulaulumusiikki oli mielestäni hieman tarpeeton lisä, mutta poistuin silti näyttelystä ajoissa, että kehtaisin mennä vielä kokoukseeni näyttämättä Donatella Versacen meikkaamalta.

Anteeksi, meneepäs nyt henkilökohtaiseksi. Ei mitään henkilökohtaista Donatella!

Värimerenmuseoon eksyin sekoillessani remontissa olevan Nationalmuseetin tilapäissijaintia kohti, ja huonosti googlattuani sen olevan jo suljettu. Lähinnä minua houkutti museon ravintolaksi mainostettu Bagdad Cafe, josta saikin aivan mainiota feta- ja munakoisorörasalaattia. (Röra. Mikä hieno sana, mikä hieno konsepti.) Mutta kahviossa istuskellessani ja Hercule Poirotia Egyptissä pohdiskellessani päätin tehdä nopean iskun kokoelmien puolelle ennen Arlanda Expressenini lähtöä. Olkoonkin, että siellä olisi ne samat etruskien pienoisveistokset kuin kaikissa muissakin vastaavissa museoissa.

Papin pää Palmyrasta, 150-200 eaa. Palmyra, jossa en koskaan ole käynyt - merkittävä vaikuttaja elämässäni.

Mutta koska tämä kyseinen kokoelma oli sopivan pieni, kerrankin keskityin tutkiskelemaan esineitä, enkä vain suorittamaan huonetta toisensa perään. Ja pistäähän se miettimään näiden muinaisten kulttuurien aarteiden määrää, että johonkin Pohjolan perukoille riittää tällainen kokoelma. (Eikä vain toisille pohjoisille perukoille British Museumiin.) Ahdistusta aiheutti Palmyra-huone, johon oli ruotsalaisen tunnollisesti kerrattu ISISin tuhovietti alueella.

En oikeastaan halua puhua siitä.

Mutta lapsiperhematkaajille vinkiksi: lisätkää tämä ohjelmaanne seuraavan Junibackenin reissun kylkeen. Museon koko Egypti-osuus oli toteutettu lapsivieraita ajatellen, ja hienon esillepanon lisäksi "hautakammiossa" oli oikein vaikuttava mediapöytä, jossa saattoi tarkastella kokoelmassa olevan muumion kääreitä, arkkuja ja läpi- ja poikkileikkauksia. Onneksi paikalla ei ollut lapsia häiritsemässä leikkiäni.

Kas noin, eihän se ollut ollenkaan vaikeaa. Kirjoittaa ainakaan. Kiitos vaan Liina!

Toisenlainen arki

Syysloma. Mikä ihana sana.

Teeskentelin vanhemmilleni, että ekaluokkalaisemme olisi heitteillä syyslomansa ajan, ja koska muut lapset tulisivat kateelliseksi, jos vain yksi pääsisi mummolaan, saattaa puksuttelin koko lauman sunnuntaina Turkuun.

(Kuudeksi päiväksi!)

Sittemmin olen siivonnut (tasolla käynpä-läpi-kaikki-lasten-vaatejemmat), käynyt kahdesti futistreeneissä ja kerran oluella. Suurmetsurin kanssa syömässä ja teatterissa. Tehnyt töitä pitkään, käynyt kirjastossa ja katsonut televisiota. Olen ostanut täysmaitoa juodakseni aamukahvit. Nyt on keskiviikko, ja tuntuu, että elämässäni on niin paljon luppoaikaa, että voin vaikka kirjoittaa sen Internetiin.

Vain kerran olen hätkähtänyt apua-olen-unohtanut-hakea-lapset ja vain vähän päivitellyt sitä millaista voi olla aikuisten arki ilman lapsia. Koska ihmeellistähän tämä on vain siksi, että se on poikkeuksellista.

Tämä arkiretriitti on kuitenkin avannut silmiäni siitä kuinka aikataulutettua ja ahdasta arkemme osin on. Millaisen kontrastin tekee se, että aamupalalla voi lukea lehteä ja keskustella lääkärifirmojen "verosuunnitelusta" eikä juosta puolipukeissa eteisen peilin ja kaatuneiden maitojen välimaastossa. Että voi istuen syödä aamupalaa. On uskomatonta mitä kaikkea voikaan uhrata nopeamman aamun nimissä. Ensin maitokahvin ja sitten koko kahvin. Säästän siinä ainakin minuutin.

Työni on kiinnostavaa ja palkitsevaa (no en vain kehtaa sanoa, että ihanaa!), mutta säläytyy sen verran moneksi projektiksi, etteivät virka-ajan tunnit tunnu aivan riittävän. Ja vaikka asiantuntijana esiintyminen on toki miellyttävää, Hitachi ei kiitä, kun iltatilaisuuksia tulee viikkoon useita. On myös niitä harrastuksia. Mutta melko kunniakkaasti olemme minusta selvinneet tästä vuoroin vanhempana -systeemistä.

Ehtoisa taisi joskus toivoa blogia, jossa kiireinen virkanainen kiiruhtaa päiväkodin pihaan sulkeutumisaikaa vastaan taistellen. Ja sellainen tämä blogi olisi jos sitä kirjoittaisin. (Joskin oikeasti haen lapset - viimeisenä - jo puoli viiden aikaan. En tajua miten muut sen tekevät.)

Arki on silti hyvää. Se lapsellinenkin versio. Osin siksi tämä foorumi ei varmaan enää päivitykään. Ei ole valitettavaa. (Paitsi helsinkiläisistä pyöräilijöistä. Joten pysykää toki kanavalla!)

Mutta loma omassa arjessa. Aijjettä. Parempaa kuin loma.

Kunnian himo

Johtunee omasta orientoitumisestani tällä hetkellä, mutta tuntuu, että media kuohuu naisten työssäkäyntiä ja äitiyttä – jälleen kerran: Naiset putoavat ruuhkavuosina työelämän kyydistä, bloggaa Sari Helin. Voiko nainen saada kaiken, kysyy Reetta Räty. (Ei voi, vastaa.) Naisia pidetään työmarkkinoilla yli-ikäisinä jo nelikymppisinä, arvioi professori Seppo Koskinen.* Miten olla uraäiti ja miten ei, pohtivat kanssabloggaajat. 

Olen aina pitänyt itseäni verrattain kunnianhimottomana – olen toki pyrkinyt kaikissa töissäni parhaaseen mahdolliseen suoritukseen, mutta en välttämättä ole kohdistanut toimiani siten, että etenisin tiettyyn suuntaan urallani. Ja jotenkin olen koko ajan pelännyt torpedoivani vähäisetkin työllistymismahdollisuuteni humanistitohtorina** tällä massiivisella lapsien tuotannolla. Siksi vähän itsekin yllätyin kun tulevan työni soveltuvuustestissä vastasin minua haastattelevalle psykologille, että arvioin pysyväni tehtävässä 5-10 vuotta.

5-10 vuotta? Tässä unelmatyössäni? Tajusin, samaan aikaan kun vasta pohdin mahdollisuutta saada työpaikka, että hoitamalla tehtäväni hyvin pätevöityisin tuossa ajassa vielä korkeampien paikkojen hakijaksi. Eli siinä missä olisin voinut tuulettaa, että nyt löysin eläkevirkani (mitä se toki voi olla, ja hyvä työura varmasti olisikin), huomasin että kunnianhimoni syttyi aivan uusiin liekkeihin heti kun sille (ja minulle) annettiin mahdollisuus.

Olen ennenkin kirjoittanut tästä, mutta kotiäitiyden suurin ansa liittyy nähdäkseni siihen henkiseen tilaan, minkä se luo. Kun päivät täyttyvät kodinhoidosta, syntyy äkkiä kuvitelma, ettei enää muuhun pystyisikään. Ja onhan sitä kotona kuitenkin niin tarpeellinen, tarpeellisempi kuin missään muualla. Pikkulapsivaihe menee kuitenkin nopeasti ohi. Kotiäitikuplassa ei pysty uskomaan, vaikka tietäisikin, että sen pikkulapsivaiheen jälkeen aivot ja toimintakyky vapautuvat uudelleen muille asioille.

Sitä paitsi, kotitöiden määrä romahtaa kun ei ole koko päivää kotona tekemässä niitä kotitöitä. (Hallelujaa!)

Omalle kunnianhimolleni aiheuttaa ongelmia tällä hetkellä lähinnä tuleva Kiinan vuosi. Nyt kun en enää ”valmistele jatkotutkimusta”, mikä on ainakin näennäisesti aktiivista toimintaa, saan olla - tai joudun olemaan - kotirouvana ekspattivuotemme ajan. Mietin haluanko viettää (vielä) kahdeksaa kuukautta ihan vain oleskellen. Yritänkö riipiä kasaan jotain tutkimuksen tapaista, etten ihan kokonaan luovuttaisi suunnitelmissa olleesta tutkijanurasta? Vai riittääkö kiinan kielen opiskelu ja kepeä kirjoittelu vuoden (työ)suunnitelmaksi? Osaako sitä vain olla? Ja miltä se sitten näyttää?

Tiedän, että toista vastaavaa taukoa työelämään tuskin (tai ehkäpä: toivottavasti) tulee. Kysymys kuuluu, kuinka kunnianhimoinen sitä sitten haluaa olla.

* Tämä naisten ikäkysymys on erityisen kuohuttava: jutussa pohditaan, että naisten niin sanotut ”neutraalit vuodet” vuodet työelämässä olisivat ikävuodet 35-37. (Kyllä, luit ihan oikein: kolme kokonaista vuotta!) Ehkä on parempi sittenkin suhtautua uuteen työhöni eläkevirkana, jos 5-10 vuoden kuluttua olen jo kehäraakki.

** Tohtoreiden korkeat työttömyysluvut ovat myös - jälleen kerran - nousseet uutiseksi. Suuri akateemisen koulutuksen parjaaja, yrittäjä ja tuotteistaja Jari Parantainen otsikoi näkemyksensä blogissaan objektiivisesti ”Tyhmä kuin työtön tohtori”. Äiti opetti, että ei saa provosoitua kun provosoidaan. Pinnistelen. Ja odotan milloinkohan näen kirjoittajalta tekstit ”Daiju kuin työtön duunari” ja ”Laiska kuin työtön lappilainen”.  Ai miten niin ei noin voi kirjoittaa?

(Ei vaineen: pyydän anteeksi. Tuntuu pahalta kirjoittaa noin edes parodiana.)

Kuka soittaisi humanistille

Kuukausi sitten sain puhelun, jollaista en koskaan olisi kuvitellut saavani. Minulta kysyttiin olisinko kiinnostunut eräästä työtehtävästä - josta olisin ollut hyvinkin kiinnostunut. Ranteitani väännellen en pystynyt kuin parahtamaan, että mutta kun me olemme lähdössä vuodeksi Kiinaan.

Puhelu päättyi sitten ihan hyvässä hengessä, ja minut toivotettiin piipahtamaan keskustelemaan, kunhan joskus sattuisin Helsinkiin. Että vaikka tämä paikka ei nyt onnistuisikaan, niin ehkä jatkossa tulisi jotain muuta. Voi mikä ajoitus, huokailin. Eihän tällaista tapahdu koskaan, voivottelin. Ainakaan enää koskaan uudelleen, surkuttelin.

Odotin viikon, ja sitten keksin asiaa Helsinkiin, jotta voisin mennä keskustelemaan, joskaan en oikein keksinyt, että mistäköhän me sitten keskustelisimme. No se olikin työhaastattelu. Oho! En arvannut, että ihminen voi mennä työhaastatteluun tietämättä menevänsä työhaastatteluun, mutta näemmä minulta onnistuu sekin.

Haastattelu päättyi ihan hyvissä merkeissä ja yhteenvetoon, että he nyt vakavasti harkitsevat asiaa, mutta kyllä tämä siihen Kiinaan saattaa kaatua. Minulta pyydettiin kuitenkin vielä erästä tehtävää, jollaisen tapaavat teettää rekryprosesseissa.

Suurmetsurin ensimmäinen reaktio oli, että pitäisikö minun jättää Kiina välistä, jotta saisin työn. Ja aivan liian 1950-lukulaiseltahan tuntui ajatus oman uransa uhraamisesta miehen uran vuoksi. Mieluummin halusin menettää työpaikan omilla ansoillani, ja aina sitä muutaman kuukauden selviäisi kolmen lapsen yksinhuoltajana vieraassa kaupungissa töitä tehden.

Laitoin siis haastattelijoille perään viestiä, että voin joustaa aloitusajankohdan kanssa ja teen mielelläni tehtävän mikäli olen yhä mukana harkinnoissa. Olin.

Tässä välissä kävimme Tanskassa ja aikaa kului muutenkin tuskaisan paljon ja hitaasti. Samalla yritin epätoivoisesti edistää jatkotutkimushakemustani, jonka deadline lähestyi tuskaisan nopeasti. Muistin jo unohtuneen tunteen siitä millaista on odottaa puhelua treffien jälkeen, sydämen hypätessä paikaltaan joka kerta puhelimen soidessa. Ja joka kerta siellä on äiti.

Lopulta puhelu tuli ja minua pyydettiin psykologisiin testeihin eli soveltuvuusarvioon. Hakijoita oli jäljellä kaksi. Nyt alkoi käydä jännäksi.

Arviopäivä koitti, kuten arvata saattaa, kaikkien aikojen hulinayön jälkeen. Yöllä jo kirosin miehelle, että turhaan edes lähden, päässäni ei ole lainkaan aivotoimintaa. Mutta kun jälkikäteen keskustelin psykologin kanssa tuloksistani, hän sanoi, että "harvoin flunssa lopulta kauheasti tuloksiin vaikuttaa". Niin enhän tietenkään ollut halunnut antaa rekryäjille kuvaa, että lapset häiritsisivät suorituskykyäni. Ja olihan minulla toki flunssakin. Mutta eivät siis näemmä häiritsekään.

Velloin epäuskoisessa optimismissa ja yhä edelleen räpistelin sen hakemukseni kanssa. Kunnes eilen tuli vapauttava tuomio:

Olisimme tosi iloisia jos saisimme sinut tänne.

Suoraan väitöksen jälkeen, suoraan äitiyslomalta, kulkematta hanttihommien kautta, pääsen kutakuinkin unelmaduuniini. Ja vieläpä niin uskomattomalla järjestelyllä, että aloitan vasta ensi kesänä, eli saan elellä huolettomana vapaarouvana expattielämää Kiinassa. Siihen asti järjestävät sijaisen talon sisältä. Tähän voisi laittaa käsittämättömän mäihän korostamiseksi jonkun läpän lottoamisesta, mutta kun en lottoa. Huutomerkkejäkään en kehtaa viljellä niin paljon kuin mieli tekisi.

Vuosi sitten eilen kirjoitin Helsinkiin muutosta ja Kiinaan lähdön peruuntumisesta. On näemmä ollut vähän tuulista elämänsuunnittelun alalla. Mutta nyt näyttävät palaset loksahtavan ihan nerokkaasti kohdilleen.

Oho.

Arki 3.0

Niin ikuisesti kuin kotiäiteily iltapäivisin kestikin, lopulta loppui äitiyslomailu ja hoitovapailu. Viime viikolla lähetin lapset kunnan hellään huomaan vailla sen suurempia draaman kaaria. Ehtihän toki kuopus juuri täyttää vuoden ja neljä kuukautta, ollen siten lapsistamme vanhin hoitouran alkaessa. Olisin toki silti saattanut vähän tunnelmoida lapsen hoitoonmenoa näin viimeisellä kerralla, mutta pienen päiväkotiura tuntuu lähinnä ohijuoksulta: parin kuukauden päästähän olemme mitä todennäköisemmin roudaamassa lasten kerhotossuja Kiinaan, jossa omaksunen jälleen kuopuksen täysipäiväisen hoitovastuun.

Kaiken kaikkiaan uusi arkiarki on alkanut varsin hyvissä merkeissä. Esikoinen on viihtynyt esikoulussa erinomaisesti, toivoen ainoastaan myöhempää hakuaikaa. Keskimmäisellä - joka toki tapaa viihtyä aina ja kaikkialla - kaikki on päiväkodissa kivaa ja ruoaksi salaattia. Ja kuopus - raukka, eikö niin - päästää protestihuudon päiväkotiin mentäessä ja pienen nyyhkäyksen haettaessa. Siinä välissä on kuulemma oikein reipas. Niin ja poikkeuksellisen fiksu tietenkin. Kuinkas muuten.

Minä taas, kiitos vain, olen viihtynyt uuden tutkimussuunnitelman parissa niin mainiosti, että alan varmaan pian uskoa sen vakuuttavuuteen muidenkin mielestä. Mutta ei nyt vielä riehaannuta.

Paitsi päivien, arki on muuttunut radikaalisti myös iltaohjelman osalta. Vielä keväällähän kaikki arki-illat olivat enemmän tai vähemmän harrastusaikataulutettuja, mutta nyt olemme Kiinaan muuton verukkeella - ja koska täysipäiväinen päiväkotiarki on alkanut - lopettaneet lasten kaikki ohjatut harrastukset. Ja minunkin harrastukseni ovat jotenkin nuupahtaneet.

Ihan mahtavaa! (Sovitaan, että en sanonut tuota ääneen.)

Jos nyt jostain pitää valittaa, ja pitäähän sitä, niin nukkuminen aiheuttaa haasteita tähän uuteenkin arkeen. Esikoinen on uuden jännän arjen myötä kovin väsynyt iltaisin. Keskimmäinen taas nukkuu päiväkodissa komeat päiväunet, joten nukkumaanmenoaika tulee pari tuntia liian aikaisin. Ja kuopus? Riittänee jos sanon, että kokonaisia yöunia yhä odotellaan.

Yleistä väsymystä varmasti lisää, että ensimmäistä kertaa - ikinä lapsille ja minulle kutakuinkin kahteentoista vuoteen - herätyskello soi joka aamu seitsemän jälkeen. Joudun siis herättelemään lapset unestaan, ja sitten suurimmalla mahdollisella hermopaineella päiväkotiin, se on rentoa. Aina aiemmin päiväkotiaikoina lapset ovat syöneet aamupalan kotona ja menneet päiväkotiin vasta yhdeksän jäljistä, ja kotiaikoina taas olen tehnyt kaikkeni venyttääkseni laiskaa aamua mahdollisimman myöhäiseksi. Mutta nyt kun minä sekä vien että haen lapset päivittäin ja haluan siinä välissä tehdä töitäkin, laskeskelin, että tiukalla aamunaloituksella saisin päivät pidettyä helpommin järjellisen pituisina: sekä lapsille että minulle.

Suurmetsuriparan herätyskello soi yhä neljältä, mutta etäpäivien määrä on kesäloman jälkeen ollut korkeampi kuin aiemmin, eli tiukkaa taitaa tehdä sielläkin suunnassa. Toki etätöiden tekeminen lienee hieman helpompaa kuin kotona on kolmen huutavan lapsen sijaan vain yksi huutava vaimo. Vitsi vitsi, minä mitään huuda. Korkeintaan, että "mennäänkö lounaalle", ja senkin chatti-ikkunaan.

Ensimmäisen päiväkotipäivän lounas: en malttanut lähikauppaa kauemmas. Toisena sentään kävin hakemassa thaini ravintolasta. Ja kolmantena ja neljäntenä. Tänään kokeilin varovasti ruoanlaittoa.

Eli oikein hyvä arki tuli. Pidetään tämä. Ainakin sen pari kuukautta, jooko?

Raamattu ja uraäitiys

eli ainahan se on mielessä: työ.

Vietin kaksi äitiysvapaata väitöskirjaprojektini keskellä. Molemmilla kerroilla murehdin jääkö työni ja urani hunningolle ja mitäköhän pitkistä poissaoloista seuraa (ja mitä muutkin sanoo). En jättänyt työntekoa kokonaan äitiyslomien aikanakaan ja täysipäiväisesti palasin töihin lasten ollessa reilun vuoden ikäisiä. Jälkikäteen voi analysoida, että tauot tekivät tutkimukselle myös hyvää. Se ei poista sitä, että sain kulumaan kahdeksan vuotta viiden vuoden projektiin.

Kolmas äitiysloma alkoi viikkoa ennen väitöstäni. Ajattelin, että kun keskeneräinen työ ei nakuttaisi takaraivossa, voisin viettää kotona hiukan pidempäänkin, nautiskella.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Kotijakson aikana tajuntaani on porautunut vapautumisen tunteen lisäksi myös ymmärrys siitä, että minun ihan oikeasti pitää ottaa uusi kurssi elämääni. En voi palata vanhaan, vaan minun luoda itselleni uusi työ. Nurinkurisesti väitän nyt, että jos minulla olisi työ johon palata, tuudittautuisin mukavammin kotirouvan elooni. Mutta nyt minua alkaa jo pahasti jännittää - eikä kuopus ole vielä vuottakaan.

Olen nimittäin joutunut kotiäitiansaan. Kun päivät täyttyvät lastenhoidosta, huomaa hyvin nopeasti olevansa tilanteessa, jossa ajatteleminen sattuu aivoihin ja edes järjellinen keskustelu aikuisten kanssa tuntuu villapaidan neulomiseen verrattavalta urotyöltä. Minä töissä, miten se tapahtuu? Sitä kutistuu ihmisenä, kuten kohtalontoverini Anu hyvin asian ilmaisi.

Ajatus työnteosta myös tuntuu mahdottomalta, koska kuvittelee itsensä tekemään töitä kaaoksessa missä nyt elää. Unohtaa, että lasten mennessä hoitoon aivoista avautuu kokonainen mantere myös muille asioille kuin kodille.

Toinen, realistisempi, huoli nousee siitä, että olen muutaman kuukauden seurantajaksollani löytänyt yhden työpaikan, jota minun olisi ollut mielekästä hakea. Ja hain sitä, vaikka sen vastaanottaminen olisikin tehnyt elämästämme hyvin jännittävää vähäksi aikaa. En päässyt edes haastatteluun.

Kaikkein realistisinta lienee myöntää, että en osaa olla kotona kovin pitkään oli minulla sitten työ johon palata tai ei. Mutta jos vain tietäisin, että saisin töitä vuoden päästä, kyllä minä niin nyt sitten tästä vapaasta nauttisin.

Tai sitten murehtisin jotain muuta.

Kävin nosturissa. Siinäpä avautui uusia horisontteja ja perhe kutistui. Lihaksitulleet metaforat.

Ai mitä Raamattu sitten aiheesta sanoo? En tiedä. Ilta-Sanomien otsikointikurssin satoa tämäkin. Mutta terkut sanaparin googlaajalle jos uudelleen tänne eksyt: on ihan okei olla uraäiti! Ihan varmaan Raamatussakin sanottaisiin niin, ellei olisi pahasti anakronismi.

Tärkeintä

Esikoinen oli kulturoitunut päiväkodissa ja tiesi että tänään on "Suomen syntymäpäivä".

- Kaikkein tärkein päivä, hän lausui painokkaasti.

- Ja kaikkein tärkeintä tänä päivänä on tehdä joulukortit!

Selvä.

Mutta työtä käskettyä, tilaus lähti äsken. Aivan uniikin upeat kortit tuli. (Totesin, että yhtään valokuvaa ei löydy viimeiseltä kuudelta kuukaudelta, niin että molemmat lapset näyttäisivät fiksulta yhtä aikaa, eli laitoin kaksi täysin eriparista kuvaa. Esikoisesta olisi ollut hienoja tonttutanssikuvia, mutta ainakin lapsen isoäiti olisi loukkaantunut kuopuksen puolesta moisesta puolueellisuudesta.) Eli sori vaan kaverit - jos olette aiempina vuosina saaneet meiltä kortin, tänä vuonna ei tule, sillä otin vain minimimäärän sukulaisille, joiden suhteen on aito loukkaantumisriski.

Aion nimittäin ylittää itseni tänä vuonna alisuorittamisessa. Pukki on tänä vuonna vähän väsynyt. Totesin tuossa viime viikolla, että jopa sen joulukalenterin hakeminen kellarista, saati täytteiden haaliminen, olisi täydellisen ylivoimainen suoritus. Onneksi vanhempani hankkivat lapsille paperikalenterit (olivat hankkineet joka tapauksessa, puol. huom.) eikä esikoinen ole muistanut täytettävää kalenteria pyytää, eli nyt oikeastaan vain vältyimme tuplakalentereilta.

Ajattelin pitää koko joulukoristelaatikon kellarissa kunnes joku sitä rupeaa kinuamaan. Itse joulun vietämme kuitenkin vanhemmillamme, ja siellä lapset saavat koristella kuusta ja nauttia tontuista.

Elämme melkoisessa kädestä suuhun -tilanteesta. Kauppareissulla ostetaan talvihaalarit, kun näyttää olevan pakkastakin ja oman lapsen syntymäpäivälahja.

Onneksi on flunssakausi, niin mies joutui perumaan tälle päivälle suunnittelemansa 60 kilometrin (juu ei ole kirjoitusvirhettä tuossa) lenkin ja minä iltapäivän kahvittelut. Mies oli sen sijaan aamupäivän töissä ja minä parkkeerasin työpaikan autiolle parkkipaikalle iltapäivällä. Tajusin kuitenkin pian, että ei tänään kuulu olla töissä vaan facebookissa, joten pistin koneen kiinni ja lähdin kotiin perheen kanssa saunomaan. (Matkalla jonotin Siwassa puoli tuntia maitoa, koska kaikilla muillakin oli olut juuri loppunut. Mahdoton ajatus (muillekin), että yhtenä päivänä kuukaudessa olisivat kaupat kiinni.)

Huonosta ajankäytöstä johtuen - en lopulta voi muuta syyttää - jouduin siis ensimmäistä kertaa toteamaan, että deadline ei pidä: en saa yhtä lupaamaani juttua huomiseksi millään.

No, siitäkin selvittäneen. Ja palatakseni tuohon mikä on tärkeitä (eli pelastaakseni omat äitipisteeni armottoman nettiyleisön edessä): onneksi meitä vanhempia on kaksi. Jompikumpi hakee lapset hoidosta neljältä. Ja koska työt jäävät töihin, kotona eletään kotiarkea. Eli uskaltaisin väittää, ettei tätä kiirettä kuitenkaan lapsilla maksateta. Kaikella muulla kyllä.

Voi toki ajatella, että ihminen tekee itseään tärkeäksi olemalla kiireinen. Ja enemmän minua varmaan tulee hajottamaan se kotiäitiyden aikakäsitys. 

Mutta tuskin minua kamalasti harmittaa kun tämä on ohi.

Kotiäiti saa paikan

Uusimmassa Talouselämässä oli Alkon uudesta toimitusjohtajasta nostettu esiin harvinainen piirre: kotiäitiysvuodet. Jutussa pohdittiin miten tämä silti pääsi huipputehtäviin. Korhosen mukaan salaisuutena on oman ammattitaidon ylläpitäminen; hän oli kotona ollessaan opiskellut ja tehnyt lisurin. Eli no, oliko hän sitten ihan vain "kotona lasten kanssa"?

Työnteon ja lasten yhdistäminen on melko kuuma teema tässä elämänvaiheessa. (Tosin jutun Korhonen on 51-vuotias - en huomannut mainittiinko jutussa milloin kotiäitivuodet on vietetty.)

Vietin eilen iltaa kolmen ystävän kanssa. Äitiyslomalainen samaan aikaan ikävöi töitään ja ihmetteli miten kolmilapsisen perheen arjen pyörittäminen tulee töihinpaluun jälkeen olemaan ylipäätään mahdollista. Lapseton ystävä pohti miten hallita orastavaa työnarkomaniaa, eli tunnetta, että mikään ei pakota lähtemään töistä kotiin - entä miten tilanteen muuttaisi jos ei lapsia tule?

Kolmas kaveri koki, että lapset antavat juuri sen - syyn lähteä kotiin. Vaikka töistä irrottautuminen on ehkä vaikeaa, on oven suljettuaan tyytyväinen siihen, että lähti.

Mutta entä jos ei ole? Jos on vain kamalaa, että lapset keskeyttävät työn, ja odottaa lasten nukahtamista, että töitä pääsee "pakon sanelemana" jatkamaan? Että kantaa huonoa omatuntoa sekä työn että lasten suuntaan?

En sano, että minä kokisin näin - en ainakaan usein. Mutta esitin epäilykseni, että lapset eivät yksin riitä muuttamaan ihmisen identiteettiä. Kyllä, "arvot" saattavat "mennä uuteen tärkeysjärjestykseen", mutta jos on ehtinyt kolmevitoseksi ja työ on ollut keskeinen määrittäjä omalle identiteetille, ei tämä varmasti katoa lasten myötä.

Minä huomaan kuvittelevani, että nyt kun tämä on viimeinen lapsemme, voisin olla kotona vähän pidempään kuin aiemmin. Ja samalla havahdun, että teen tulevaisuudensuunnitelmani sen mukaan, että palaan töihin (mihin töihin?) elokuussa 2013. En uskalla edes ajatella miten minun kävisi jos olisin kotona pidempään.

Tuskin yhtään mitenkään. Mutta kun.

Mies, jonka työntekoa kotielämä on myös julmasti vähentänyt, muistuttaa toisinaan niistä miehistä (ja naisista), jotka eläkkeellä lausuvat, että olisinpa ollut enemmän lasten kanssa ja vähemmän töissä.

Sosiaalisesta pakosta niin sanovat, mies uskoo.

Mutta mitä sanoo muutoksen kotiäidistä huippujohtajaksi kokenut nainen? Millaista on Talouselämän mukaan kahden huippujohtajan perhearki?

No, ihan tavallista yritysjohtamista. "Käymme yleensä joululomalla läpi vuosisuunnitelman, eli mietimme mitä haluamme lomalla tehdä ja raamitamme ne vuoden lomat teemoittain."

Ei sekään sitten kuulemma miehelle kelpaa.

Lomaltapaluu

Kuinka orientoitua viimeiseen työvuoteen? Jos ei toivottavasti ihan viimeiseen, niin viimeiseen tätä lajia.

- Tehdään lista duuneista ja määritellään kauanko aikaa kullekin työlle on käytettävissä. Tietäen, ettei se pidä paikkaansa.
- Pudistellaan hetki päätä ja pidetään itseä suurena työn sankarina.
- Lähetetään karhukirjeitä eri puolille Eurooppaa, jotta pääsisi työstämään yhtä listan kohdista.
- Soitetaan muutama tunnusteleva puhelu, lähetetään muutama tunnusteleva meili toisia duuneja edistääkseen. Huokaistaan helpotuksesta kun näistä ei seuraa toimenpiteitä.
- Ostetaan laivamatkat konferenssireissulle Tukholmaan - including yksi päivä itselle!
- Kaivetaan kalenterista ensi vuoden sivut ja merkitään laskettu aika. Väitökselle deadline.
- Pudistellaan taas hetki päätä.
- Maksetaan heinäkuun puolinvälin jälkeen rästiin jääneet laskut. Ei liity töihin tietenkään, mutta kertoo, että lomalla on oltu lomatunnelmissa.
- Kirjataan tekemiset blogiin ja todetaan, että olihan sitä jo tässä.

Lasten piti palata päiväkotiin tänään, mutta kuuden viikon kesäloma tuntui yhtä aikaa liian lyhyeltä ja niin pitkältä, että kevyempi orientaatio oli mielestäni paikallaan. Lapset pääsivätkin tänään vanhempieni kanssa Muumimaailmaan (ja minä pääsin pääsemästä) ja huomenna mennään vasta tunnustelemaan elämää päiväkodin pihalla. Esikoinen saa toivottavasti tavata uuden ryhmänsä hoitajat ja kuopus muistella mitä päiväkotielämä tarkoittikaan. Perjantaina sitten lyhyeksi päiväksi hoitoon ja maanantaina aloitetaan syksy kunnolla.

Pehmeä lasku - sen verran hyvin tässä ehti lomautua.

Arjen rytmityksestä

Olemme eläneet tätä elämänvaihetta kohta kolme kuukautta, ja olen erehdyksen ja erehdyksen kautta oppinut miten homma pysyy kasassa. Yksi arki-ilta pitää rauhoittaa kyläilyiltä ja harrastuksilta, ja kahtena iltana viikossa pitää tasia univelkaa menemällä lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan. Joka toinen viikonloppu on hyvä olla ohjelmatonta aikaa, jolloin molemmat vanhemmat ehtivät urheilemaan ja kyllästymään. Nyt on se viikonloppu.

Arki-illat ovat ihan naurettavan lyhyitä kun teen yhdeksästä viiteen -päivää, eli odotan ihan innolla, että pääsen huomenna pihalle istumaan lasten kanssa kun mies lähtee suunnistamaan. Minä en tästä yllätyskeväästä vielä ole ehtinyt nauttia kuin työpaikan ikkunasta.

Joka toinen viikonloppu onkin sitten hyvä ottaa itselle oikein kunnolla vapaa-aikaa, käydä kavereiden kanssa tuulettumassa ja nukkua hyvin. (Niin no. Olisi se hyvä.)

Mutta juuri kun tämä systeemi alkoi rutinoitua, ollaan uuden edessä: kuopuksen päiväkotiura alkaa ja mies palaa töihin. Sekä minulla että miehellä on työkalenterit ihan riittävän täysiä eli haku- ja vientivuorot jaetaan ehdottoman tasapuolisuuden vallitessa. Joka toinen päivä saa pukea kaksi kirkuvaa lasta ja pää savuten myöhästyä bussista. (Pessimisti ei pety.) Ja joka toinen päivä saa poistua töistä puoli neljän aikaan, hoitaakseen lapsia illan kun se toinen tekee pitkää päivää. (Aina välillä mieleeni tulee ajatus "entä jos joku sairastuu?" Mutta siihen ei nyt kertakaikkisesti ole aikaa. Onneksi meillä ei sairasteta. Sitä ei vain voi tapahtua.)

Mutta ehkä silti on aika miehen palata töihin. Näin kevään merkkinä mies kokosi joululahjaksi saamansa puutarhatuolin - naapurin terassille, naapurin kotiäitirouvan tuolin viereen. Kuulemma naapuri oli korjannut puhumaan opettelevaa kuopusta: "Ei, minä en ole äiti."

Niinä hakuvuoropäivinä voi taas virkistää lasten muistia siitä kuka äiti taas olikaan.

Vuorotöissä

Tässä on nyt jonkin aikaa ollut arjen kuvio sellainen, että minä lähden töistä klo 17 ja avaan kotioven n. 17.25. Puoli kuuden maissa mies ryhtyy töihin ja jatkaa pieniä iltapuuhataukoja lukuunottamatta kahteen, kolmeen. Eilen neljään.

Onneksi mies on onnistunut kotiäitikaudellaan uudelleenlanseeraamaan päiväunet, koska muuten olisi tuskin elävien kirjoissa. (Minun kotiäitivuotenani esikoinen ei vahingossakaan nukkunut päiväunia. Nimim. en ole katkera, mutta kuitenkin.)

Deadline koittaa torstaina eli pari päivää enää. Tosin välillä saan itseni kiinni tästä suuresta huijauksesta – ihan kuin asiat tästä oikeasti muuttuisivat. Ehkä muutamaksi viikoksi.

Kohta koittaa kyllä suuri muutos, kun olemme molemmat töissä ja molemmat lapset päiväkodissa, mutta uskaltanen ennustaa, että teemme vuoroilloin pitkää työpäivää ja vuoroilloin olemme lasten kanssa. Lasten hoitopäivä kun pyritään kuitenkin pitämään lyhyenä.

Eikä tässä sinänsä mitään ongelmaa ole. Paitsi että olisi joskus ihan kiva tehdä jotain koko perheen voimin. Elämässä ennen lapsia säälin pariskuntia, jotka vain vaihtoivat vuoroja lapsenhoidossa, ja päätin ettei minun perheestäni ainakaan tule sellaista. No, lista siitä mitä minusta ei ainakaan koskaan tule on aikamoista huumoria kaiken kaikkiaan.

Haaveilen idyllistä, jossa kello viiden aikaan koko perhe istahtaa yhteiseen ruokapöytään ja vaihtaa lämpimästi, mutta nokkelasti päivän kuulumiset. Siihen elämään vaan taitavat kuulua kahdeksasta-neljään-työt – sellaiset, jotka jätetään työpaikalle sieltä lähdettäessä. Ja sellaiset vanhemmat, jotka eivät liiemmin harrasta. Sellaiset, jotka puhuvat nokkelasti mutta lämpimästi.

Toisaalta, kukaan ei tiedä millaisissa töissä olemme vuoden kuluttua. Sitähän voi jäädä vaikka uudelleen hoitovapaalle ja alkaa laittaa perheelle ruokaa viideksi, jos oikein haluaa unelmiaan tavoitella.

Olen kuullut puhuttavan ruuhkavuosista. Mietin, että kelpaisikohan tämä vuosi 2012 sellaiseksi: ruokakunnassamme pitäisi valmistua kaksi väitöskirjaa ja lasten yhteenlaskettu ikä on viisi.

Mietin, että pitäisköhän alkaa rakentaa taloa?

Enempi parempi

Töissä on nyt hyvä meininki. Mikä tarkoittaa myöskin aikamoista haipakkaa. Kuolonviiva koittaa kesällä, ja tässä välissä on vielä pääsiäinen, vappu ja helatorstai hyviä työpäiviä poistamassa. Siksi kiitän kauniisti keskiviikkoisesta karkauspäivästä.

Hieman hätkähdyttävää oli kuitenkin huomata, että minun kalenteriini oli myös maaliskuulle annettu yksi päivä ylimääräistä. Ja mikä pettymys kun se puuttuvakin päivä kalenterista löytyi. Mielelläni minä sen kolmannenkymmenennentoisenkin päivän olisin ottanut.

Teräviä havaintoja vuodenaikojen vaihtumisesta (ja vähän ajankäytöstä)

Töistä palatessa puoli kuuden aikaan on valoisaa. Se luo toivoa.

Tosin kovin keväiseltä ei vielä noin muuten näytä.

Vaikka päivä on niin sanotusti pidentynyt, minun kohdallani se on radikaalisti lyhentynyt. Kahdeksantuntinen töissä menee blogia kirjoitellessa ihan hujauksessa, eikä kotona ehdi sanomaan lapsille kuin hei, kun on taas jo iltapuuhien aika.

No, kunhan mieskin palaa töihin huhtikuussa, ehtii joka toinen päivä elelemään arkea hiukan pidempään, kun lapset pitää lunastaa jo neljän aikaan. Mutta kukakohan pyykkiä sitten ehtii pesemään? (Saati blogia kirjoittamaan töitä tekemään?)

Äidin tyttö, isän tyttö

Aamulla töihin lähtiessäni esikoinen antoi minulle nimipäivälahjapingviinirintaneulansa lainaksi. Herttaista. (Sitä paitsi se sointuu päässäni olevaan Hello Kitty -pinniin, jonka löysin taskustani kyllästyttyäni sukimaan etutukkaa silmiltä.)

Töihinpaluuni on muuttanut perheen sisäistä dynamiikkaa muutenkin kuin pyykkivuorojen osalta. Eniten se on näkynyt esikoisen kasvaneena omistushaluna minua kohtaan, mikä tietysti tuntuu ihan mukavaltakin ellei halua syyllistyä liiasta poissaolosta. Valitettavasti sen kääntöpuolena on siskon osatta jättäminen: "Jätetään pikkusisko isän kanssa, mennään me kahdestaan!"

Kohta nelivuotiaan kanssa onkin helppo mennä retkille kirjastoon ja kahvilaan, ja lyödä ylävitosia salaseuralaisina. Tasapuolisuuspyrkimyksissäni epäonnistun, koska kuopus ei saa samanlaisia kahdenkeskeisiä hetkiä kanssani.

Tosin näyttäisi siltä, ettei hän niitä kaipaakaan, sillä kuopus on selkeästi ottanut nyt isää ensisijaiseksi hoitajakseen. Hän saattaa pyrkiä minun sylistäni isän syliin nähdessään tämän tulevan huoneeseen; jotain, mitä ei olisi aiemmin tehnyt.

Näyttäisi siis, että isompi lapsi kaipaa sitä, jota näkee vähemmän, ja pienempi sitä, jota näkee enemmän. Vai meneekö liikaa keittiöpsykologian puolelle? Mieleen tulee episodi äitiyslomalta, jolloin esikoinen alkoi lohduttomasti itkeä isää (mitä tapahtuu yleensä silloin kun kiellän häntä tai olen muuten ikävä).
"Ii-sää, ii-sää.... Silloinkunsäoletpoissamähuudansiinuuaaa......"

Paljasti korttinsa, raukka.

Akateemisesta pätkätyöläisyydestä ja vanhemmuudesta

Koti-isä kävi yliopistolla ja tapasi laitoksensa professorin. Tämä kysyi muutaman kohteliaan kysymyksen mukana olevasta lapsesta ja jatkoi: "Kai silti pystyt tekemään tutkimustasi?"

Ja tekeehän se, iltaisin ja öisin. Eikä ole yhtään stressaantunut tai väsynyt koskaan. Eivät deadlinet mene mihinkään, vaikka on isyysloma, sanoo. Ja tottahan se on.

Myös minulta pyydettiin raporttia viime vuoden toiminnastani, "koska olet varmaan työskennellyt äitiyslomallasi". Harmitti myöntää, että olin.

Omasta tutkimuksesta on kovin vaikeaa jäädä lomille. Olkoon sitten kesä tai vauva. Tai ainahan voi ottaa vapaata, mutta kukaan ei edistä töitä sillä aikaa. Ja kun rahoitusta tai palkkaa jaetaan pahimmillaan muutaman kuukauden pätkissä, tuloksia pitää tulla, että seuraavan pätkän saa taas kotiutettua.

Vaikea yhtälö.

Maanantaimietelmiä (ja vaaleista tietysti myös)

Viikonloppu tulee aina väärään aikaan. Juuri kun on viikon aikana saanut koneen käyntiin, tulee viikonloppu ja ajatukset katkeavat; niitä sitten keräillään maanantaisin, samalla motivaatiota huhuillen.

Pitkällä tähtäimellä vapaapäivistä on varmasti myös hyötynsä työtehon suhteen. Sanovat. Minä sanon, että viikonlopussa menee aina maanantai hukkaan.

Mutta hieno viikonloppu oli, ei siinä mitään. Ihan täydellisen velvoitteista vapaa. Pääsin esikoisen kanssa pulkkamäkeenkin - ensimmäistä kertaa tänä talvena, vaikka lumi satoi jo uutenavuotena (älkää kertoko sosiaalitoimelle). Kokeilimme myös hiihtämistä, mutta tällä oli lähinnä huumoriarvoa.

Viikonloppu huipentui tietysti sunnuntai-illan sydänalaa piinaavaan jännitysnäytelmään, että miten ne numerot kallistuvat. Vaikka alunperin pidin ideaalina Haaviston saamista toiselle kierrokselle, niin nyt jo mielessä kummittelee, että entäpä jos...? Olisiko mahdollista...?

Mielenkiintoinen presidentinvaalien toisesta kierroksesta eittämättä tulee: historia ennustaa, että tiukaksi menee vaikka toinen tuleekin vahvasta ennakkosuosikin asemasta.

Kokoomuksen juhlissa nähtiin jo eilen toisen kierroksen kampanjoinnin aloitus, jossa Haaviston edustamia arvoja ulotettiin Niinistönkin taakse. Tavastian juhlia katsellessani taas mietin riittääkö nuorten arvoliberaalien kaupunkilaisten tuki presidentiksi saakka? Kenelle menevät Väyrysen ja Soinin äänet? Soini on väläytellyt tukea Haavistolle, ja sosiaalisessa mediassa kierteli eilen muitakin perussuomalaisten kannatuspuheenvuoroja.

Pekka ojensi kätensä Teuvolle, ojentaako perussuomalainen kätensä Pekalle?

Ensimmäinen päivä

Ensimmäinen työpäivä alkoi juuri niin kuin äidillä (tm) vain voi: molemmat lapset itkevät lohduttomasti, venytän lähtöäni ja juoksen makuuhuoneen ja eteisen välillä, tunnen huonoa omatuntoa lähdöstäni. Onkohan esikoisella kuumetta? Jaksaako mies kun ei saanut nukkua? Ulkona on vielä pimeää, vihmoo lunta ja katson miten vaitonainen mies taluttaa vaitonaista lasta kohti päiväkotia. Tällaista tämä sitten on, pohdin.

Iltapäivällä mies soittaa kysyäkseen jonkin nippelin sijaintia, sitten sanoo, että esikoinen haluaa puhua kanssani.

- No moikka kulta! Mitä kuuluu?
- Voisitko lopettaa. Mulla oli video kesken [isän puhelimessa].
Tuut tuut tuut....

Eiköhän tämä tästä.

Vuosi elämästäni

Vuosi 2011 alkoi ja päättyi samassa pisteessä: kotona. Tämä kuvastaa oikeastaan hyvin männävuotta, joka on ollut aikuisikäni kotikeskeisin. (Onneksi on kiva koti ja kivat lapset ja silleen.)

Vuosi sitten istuin vuoden vaihtuessa kotimme portailla ja katsoin ikkunasta horisontissa paukkuvia raketteja haikeanonnellisissa tunnelmissa. Kädessäni väljähtänyt lasi kuohuviiniä, jolla piti skoolata ennen miehen lähtöä, mutta lähdön hetki meni ohi ennen kuin ehdin paikalle. Uutta oli kaupunki, portaat sekä yläkerrassa nukkuvien lasten lukumäärä.

Tänä vuonna piti olla lastenjuhlia kera paljun ja tortillojen sekä minun vuoroni osallistua aikuistenjuhliin, mutta äkillisesti yllättänyt morsiandieetti päätti toisin. Taianomaisella hetkellä puoliltaöin olin nukkumassa. Onneksi puhdistus jäi lyhyeksi ja iski vain meihin vanhempiin sekä esikoiseen.

Tämän verran poistuimme kotoa uutta vuotta juhlistamaan.

Kulunut vuosi edusti meille uudenlaista elämää, olkoonkin, että muutto ja lapsen syntymä ajoittuivat jo vuoden 2010 lopulle. Onneksi vaikeat päätökset osoittautuivat hyviksi, elleivät erinomaisiksi.

Mies, joka enemmän tuskaili Helsingistä lähtöä, totesi viime kerralla moottoritien päässä Munkkiniemessä, ettei haluaisi heti takaisinkaan muuttaa. Näemmä perinteenvaalijamme kuuluu myös muutosvastarintaliikkeen kantaviin voimiin. (Tosin seuraavaa muuttoa pitääkin harkita tarkkaan. Olen molemmissa yhteisissä muutoissamme ollut yhdeksännellä kuulla raskaana.)

Myös minä olen ollut todella iloinen paluumuuttaja. Elämä on vaan niin paljon helpompaa kun ympärillä on sitä kuuluisaa tukiverkostoa, lastenhoitoapua ja muita samassa tilanteessa olevia. Siinä vaakakupissa eivät Helsingin riennot kauhean paljon paina. Ehkä enemmän jos pääsisi ylipäätään rientämään.

Eikä minulla töihinkään olisi ollut kiire, kuten ensimmäisellä kerralla. Olen oppinut nauttimaan tästä joutilaan elämästä, jossa valtaosa ajasta vietetään verskoissa ja/tai ystävien kanssa kahvitellen ja unenpuutetta valitellen ja elämän suurimpia stressinaiheita on joulukorttien lähettäminen ajallaan.*

Mutta vuoronvaihto sovittiin jo kauan sitten, joten huomenna on ensimmäinen työpäiväni. (Ja hyvä niin, sillä häihin on kaksi viikkoa aikaa. Ehdin vihdoin laittamaan kaikki roikkuvat asiat kuntoon.**)

Siis katse eteenpäin: mitä tuo tullessaan vuosi 2012?

Jos ei maailmanloppua, niin ennustaisin aiempaa kiireisempää arkea, tasapainoilua työn, kodin ja harrastusten välillä. Kuopuksen hoitoonmeno jossain kohtaa, ja sen lisäksi – ei hajuakaan. Minun työsuhteeni jatkuu heinäkuulle, miehen jonnekin lokakuun paikkeille. Ehkä ne jatkuvat, ehkä edessä on jotain ihan muuta. Jotenkin sitä vain luottaa, että kyllä se tästä suttaantuu.

Vuosi on kuitenkin pitkä aika: vaikka se menee yhdessä hujauksessa, niin paljon ehtii tapahtua.

Kuluneena vuonna meistä tuli lapsiperhe. Ja minusta puutarhanhoitoa harrastava, entisöivä, jalkapalloileva, bloggaava perheenäiti.

Yhden lapsen kanssa olimme pariskunta, jolla lapsi. Vaivoin opin kutsumaan itseäni äidiksi – en vahingossakaan "perheenäidiksi". Silloin muinaisina aikoina kaksi vuotta sitten matkustelimme paljonkin (töiden takia enimmäkseen) ja muutenkin uskoin ennen lapsia omaksumaani "kyllä lapsen kanssa voi tehdä mitä vaan" -ideologiaan.

Se virke toimii tosiaan yksikössä. Tai voisi tietysti lastenkin kanssa tehdä mitä vain. Mutta kun ei vaan jaksa vaivautua. Lasten leikkipaikka on nykyään ihan pätevä kriteeri ravintolan valinnassa.

Ja se on mielestäni ihan okei. Hyvä vuosi tämä 2011.

* Viikolla tapaamani lapseton ystäväni hämmästeli lapsellisten kokemaa tarvetta lähettää joulukortteja (ja erityisesti oman lapsen naamalla, tietenkin). Kuulemma joulukortteja tulee vain lapsiperheistä. Hyvä kysymys.

** Lakisääteisillä kahvitauoilla vain, tietenkin!!!!!

Linja-autossa ompi tunnelmaa

Nyt loppui vapaamatkustajuus! Hankin bussikortin – kuukausisellaisen – ensimmäistä kertaa aikuisella iällä. Olen ylioppilasjuhlista lähtien asunut keskustassa/lähellä töitä/tehnyt töitä kotona/ollut nippusiteillä kiinni lastenrattaista, niin etten ole sellaista tarvinnut.

Nyt työmatkaa kertyy 3,02 kilometriä ja talvipyöräilyyn en pysty. Mutta mikä vapauden tunne tuli tuon bussikortin kukkaroon sujauttamisesta: vajaa kaksi viikkoa niin meikä-täti köröttelee joka aamu omalla bussilla töihin omaan työhuoneeseen. Ei parkkihuolia, ei skrapaamista, ei haittaa pienet samppanjalounaat. Ja tosiaan siinä työpaikassa saa myös lounastaukoja toisin kuin tässä.

Kerrankin Turussa julkiset palvelut myös oikeasti palvelevat (minua). Omaperäisesti nimetty bussikortti Fifty-fifty maksaa saman verran kuin tavallinen kuukausikortti, mutta jos ei jonain kuukautena matkusta koko kuukausimaksun edestä, raha jää arvona kortille. Nerokasta!

"Kortti sopii erityisesti niille, jotka eivät käytä bussia päivittäin, mutta haluavat silti mahdollisimman edullisia matkoja."

Kukapa ei?

Kuva täältä.

Ai miten kuva liittyy aiheeseen?

No tietenkin siten, että Googlen kuvahaku tarjosi sitä hakutermille "Turun bussi". (Olen kuullut, että blogeja pitää kuvittaa, ettei ole niin tylsää.) Eli tässä lentokenttärealityn "aina hyväntuulinen Aki [joka] asuu Turussa, josta hän käy päivittäin töissä Helsinki-Vantaalla. Matka taittuu bussilla – unisukat jalkaan ja taival voi alkaa. Aki on kaikkien mielestä maailman ihanin työkaveri."

Unisukat. Ei huono idea.